Luovuus – ajatella ajattelun ajattelua?

Meitä kaikkia kiinnostaisi olla luova. Mitä luovuus oikeastaan on? Eroaako luovuus jotenkin taituruudesta. Onko taikuri luova! Millainen ihminen on insinööritoimiston luova? Onko hän jotenkin aivan toisenlainen kuin arkkitehtitoimiston luova? Onko luova hulluus luovuutta? Onko luovan hullun ideoille käyttöä insinööritöissä? Entäs arkkitehdeilla? Onko WAU-rakennus luovaa hulluutta vai hullua luovuutta? Tietolähteet kertovat luovan hullun olevan lähes enemmistönä luovien ihmisten keskuudessa. Väitetään yli puolen korkean tason kansainvälisistä runoilijoista ja kirjailijoista tarvinneen jossain elämänsä vaiheessa psyykkistä hoitoa. Meilläkin Suomessa tästä on paljon kokemuksia. Mainitaan nyt vaikka Aleksis Kivi, Eino Leino, Mikael Waltari, Lauri Viita ja Pentti Saarikoski. Kaikki heistä suurimpia ja mahtavimpia.  Maailman huippuarkkitehtien tai –insinöörien tilastoja en nyt ole selvitellyt, mutta uskon sieltäkin luovuuden taakan uhreja löytyvän. Niin, varsinkin kun toteaa psyykkisten häiriöiden alkusyynä yli puolessa tapauksista olleen rajun ryyppäämisen. Mika Waltari kertoo muistelmissaan tapanaan olleen tyhjentää edellisen valmistuneen romaanin ajatukset muutaman päivän perusteellisella aivopesulla. Hänellä salatajunta kehitteli aihetta ehkä vuosia. Luova hetki oli sitten välähdyksenomainen.

Tässä ei kuitenkaan ole tarkoitus ryhtyä laajemmin tarkastelemaan luovuuden hulluuskytkentöjä. Pikemminkin tarkoitus on kevyesti ajatella luovuutta ilmiönä minun maailmassani, sen esiintuloa kaupunkisuunnittelussa ja etenkin tulevaisuuden suunnittelussa.  Luovuutta on montaa lajia. Sitä käytetään niin hyvässä kuin pahassa. Myös näkymätöntä kättä kuljetetaan suurella luovuudella.

Ryhdymme Liisan kanssa miettimään oman suunnitteluyhteisömme luovia ihmisiä. Lahjakkaita ihmisiä kyllä tunnistamme helposti. Mutta sellaisia ihmisiä jotka luovuuden määritelmän mukaan toivat jotain uutta, ennen ajattelematonta, panivat palikat uuteen järjestykseen, loivat uuden näkökulman. Emme nyt luetteloi maailmanhistorian suuria luojia. Luetteloimme omia pieniä suuria. Kysymme nyt Liisa ja minä keiltä me saimme avaimia. Roger Wingren on jakanut meille avaimia etiikan ja estetiikan salattuun liittoon. Pekka Kettunen antoi meille asioiden uuden yhdistelyn. Mari Siikonen osasi ja osaa vieläkin katsoa kauempaa ja antaa viestin joka hetkessä muuttaa kokonaisuutta. Minulle yksi luovuuden esikuva oli Ragnar Wikström, Helsingin kallioiden ekspertti. Mies joka otti luovuudesta ilon irti. Voi teitä muita ja monia joita en nyt maininnut. Uskokaa pois, sain teiltäkin kultaisia avaimia. Kiitos niistä.

Entisajan filosofeille luovuus olikin ajattelua – ajattelun ajattelua. Aristoteles ajatteli ajattelun ajattelua. Nyt ovat asiat menneet siihen suuntaan, ettei ole aikaa enää ajatella, saatikka sitten että olisi aikaa ajatella ajattelun ajattelua. Väittävät erityisesti jatkuvan yhteyden ihmisiin ja uutisiin hidastavan tai suorastaan estävän ajattelua. Muiden ajatukset sotkevat sinun omat ajatuksesi. Ajattelusta ei tule mitään. Jos Aristoteles piti luovuutta – runoutta - järkeen perustuvana päämäärätietoisena toimintana taisivat Platon ja Sokrates uskoa luovan kyvyn olevan jumalan antama ominaisuus. Muusat välittivät jumalan hengen. Minä en kyllä usko jumaliin, vaikka kylläkin uskon jumalallisiin muusiin. Aivan tuntuu siltä kuin joskus – lähes aina - esitelmää pitäessäni katsomossa on istunut viehkeä muusa, jolle koko esitys on suuntautunut.  Niinpä nyt ryhdyin kaivamaan esiin lainaamiani ja hieman omia ajatuksiani luovuudesta. Olen niistä kirjoittanut kirjassani ”Ihmistä ei voi suunnitella, kiveä voi!”

Prosessiluovuus tai 60 sekunnin satu

Päätökset valmistellaan. Poliittinen päätös on valmistelun johdannainen. Johdannaisten kanssa onkin ollut viime vuosina suuria vaikeuksia. Suuria innovaatioita on harvassa. Tai ei. Kyllä jokaisen kaupunkimme kehittämiseen liittyy luovuuden piilevä mahdollisuus. Siitä on esimerkkejä. Luovuudessa on suuri 60 sekunnin sadun mahdollisuus. Sellainen voi olla suunnitelm tai oikeammin keksintö. Kaupunki on kuitenkin kokonaisuudessaan prosessi. Prosessiluovuus on hidas. Luovuus edellyttää rakkautta. Kaupunkiin. Omaan ympäristöön. Ihmisiin. Tulos syntyy käyttämällä aikaa. Aikaa on kahta lajia. Khronos on se aika, jota mittaamme. Kiireaika, joka on rahaa. Kaupunkiemme tulevaisuutta ei voi pohtia tätä aikaa kuluttamalla. Tarvitsemme tähän toisenlaista aikaa. Se on rakkausaika kairos, jonka toivomme viipyvän. Se on aika kiireaikojen välissä. Hidas aika. Päätöksentekijöiden agendassa tärkein asia on kaupunkiemme tulevaisuus. Äärimmäisen monimutkainen. Tämän tulevaisuuden luomiseen on varattava hidasta aikaa. Siihen eivät sote-kiireet sovi.

Suunnitteluun on tullut paljon uusia käsitteitä

Tahtotila, elinkaari, visio, strategia, laatujärjestelmä, pääsuunnittelija, tuoteosa, käytettävyys, esteettömyys, kaupunki kaikille, ympäristövaikutukset, sosiaaliset vaikutukset, hyötykustannus ja kaiken pisteenä SWOT. Sanat kertovat. Ne kertovat kriteereistä, normeista, standardeista, suunnitteluohjeista, itsekontrollista. Ne kertovat pyrkimyksestä yhtenäistää ja kontrolloida. Ne saattavat lisätä tuoteturvallisuutta, mutta ne saattavat estää luovuutta ja innovaatiota. Rengas suunnittelijan ympärillä kiristyy. Luovuus on kokeilevaa. Se sisältää riskejä. Riskien siirtyessä asiakkaalta suunnittelijalle ja rakentajalle luovuutta rajataan. Silloin rakennustaiteesta ja rakennustaidosta saattavat yhdyssanojen jälkimmäiset osat haihtua taivaan tuuliin. Tilaaja ei saa innovaatiota pyynnöistään huolimatta. Innovaatio meni kortille.

Luovuus onkin ”karun ja armottoman todellisuuden sanelema”

Vuonna 1950 perustettu Helsingin keskustan asemakaavatoimikunta antoi keskustasuunnittelun professori Yrjö Lindegrenin tehtäväksi. Työ valmistui huhtikuun 7. päivänä vuonna 1954. Lindegren ei ehtinyt nähdä luovan työnsä tulosta, sillä hän kuoli 11.11.1952. Komitean perusteluissa viitataan Lindegrenin hyvään arvostelukykyyn, erityisesti koska hän oli yhdessä arkkitehti Toivo Jäntin kanssa ”suurenmoisesti muotoillut Helsingin Stadionin ja sitä ympäröivän urheilualueen." Selostuksessa sanotaan, etteivät luovalle yhdyskuntasuunnittelulle tarjoutuvat tehtävät määräydy jonkun suunnitteluviranomaisen toiveiden tai julkilausutun rakkaan ajatuksen mukaan, vaan ne ovat ”karun ja armottoman todellisuuden sanelemia”.

Olisiko luova työskentely kuin kulkisi Leonardo da Vincin kaksoiskierreportaassa. Kierrät kehää, voit edetä tai voit palata takaisin ja nousta uudelleen ja vielä uusia kierroksia, ylös ja alas, kunnes välähtää.

Organisaation luovuusongelma

Vuonna 1972 kirjoittelin luovuusongelmasta Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa: ”Nopeasti laajenevien organisaatioiden yleisenä heikkoutena on työtehtävien epämääräisyys, johdon ja alaisten välisissä suhteissa luovalle team-työlle tarpeellisen yhteishengen puute sekä yksiköiden sisäinen kilpailu. Tämä johtaa kaksinkertaiseen työntekoon ja tarpeettomien fix-ideoiden puolesta taisteluun”.  Haikailin myös luovan suunnittelijan tarvetta toimia yhteistyössä tilastomiesten, matemaatikkojen ja tietokoneihmisten kanssa. Tämän yhteistyön avulla voitaisiin ehkäistä tilastojen väärinkäyttöä ja mallisokeutta. No, silloinhan vasta ensimmäiset nykyistä taskulaskinta vastaavat tietokoneet lähestyivät ns. luovaa suunnittelija, häntä joka puuhaili naruviivaimen ja Rapidon kanssa.

Oliko arkkitehtuuri hylännyt luovan suunnittelun ja esteettisyyden?

Uskalsin väittää insinööri- ja muutakin suunnittelukuntaa vaivaavan vahvan leimautuneisuuden ja rajoittuneisuuden. Ne kuulemma haittasivat yhteistyötä. Mutta vielä pahempaa seurasi: ”Kun nämä ominaisuudet liittyvät työkentässä luovan suunnittelun ja esteettisyyden hylänneeseen arkkitehtuuriin, ollaan todella koulutuksellisen uudelleenarvioinnin edessä.” Olin myös erittäin ärsyyntynyt siitä, että rakennustaide käsitteenä oli hylätty: ” Ei myöskään uskalleta käyttää sanaa RAKENNUSTAIDE. Tämä kaikki on johtamassa suomalaisen rakennustaiteen alennustilaan, ja kehityksen kuittaajana toimii suomalainen arkkitehtikunta. Mistä tämä johtuu? Kysymys voidaan rinnastaa yleiseen yhteiskunnalliseen taiteen ja tekniikan väliseen rinnakkaiseloon ja kehityskulkuun, jossa heijastuu tekniikan voimakas tulevaisuudenetsintä ja taiteen kouristuksenomainen käpertyminen menneisyyteen.” Johtopäätöksenä kirjoitin (tämä oli Arkkitehti-lehdessä v.1976): ”Jos tekniikka ja taide eivät yhdessä pysty luomaan ihmistä kiehtovaa uutta ympäristöä, tekniikka luo sen yksin tuottamalla lisää muovisia rokokoohuonekaluja, alumiinista rakennettuja hirsitaloja sekä kotikuvanauhurille soveltuvia pornoelokuvia.”

Niin, siis tällaista piirtelin 70-luvulla: ”Masentavinta on, että suunnittelun puzzlen ylimääräinen palanen tuntuu tällä hetkellä olevan arkkitehtuuri ja design.” Olisimmeko nyt nousseet tästä alhosta?

Valovirta vaatii vuorovaikutusta

Vuonna 1971 arkkitehti Erkki Valovirta ja kumppanit julkaisivat Taide-lehdessä kansalaisten ja kaupunkilaisten luovuutta tai sen mahdollisuuden puutetta koskevan kirjoituksen: ”Nykyinen kaupunkiympäristö – sellaisena kuin se on nyt asukkaitten käyttöön valmiiksi ohjelmoitu – tukahduttaa kaiken toiminnanhalun ja aloitteidenteon. Me haluamme mielellämme antaa oman persoonallisen leimamme omaan ympäristöömme. Mutta tämä on laein, asetuksin ja järjestyssäännöin kielletty. Elämme asiantuntijoiden ja suunnittelijoiden mielivallan alla. Ympäristömme ei ole demokraattinen – Milloin viimeksi istutit omenapuun? Ympäristön käyttäjät, asukkaat, vaatikaa itsellenne oikeuksia. Vaatikaa oikeuttanne luovaan toimintaan.” Valovirran ja kumppaneiden julkilausuma korosti ihmisen oikeutta olla luova. Luovuutta ei pitänyt nähdä vain harvojen nerojen ominaisuutena, vaan sen tuli olla jokaisen terveen ihmisen kehitykseen kuuluva ominaisuus, joka saattoi kehittyä virikkeellisessä ympäristössä. Kysynkin nyt – tai mietin itsekseni - onko säädetyllä asukasvuorovaikutuksella saavutettu ystäväni Ekkun ja hänen kumppaneidensa tavoite.  Vai onko tavoite sittenkin liian ylevä?

Donner uskoo tekniikkaan ja yksilön luovuuteen

”Nämä ovat teknisiä kysymyksiä. Väitän, että ne ovat myös yhteiskunnallisia ja elämänkatsomuksellisia kysymyksiä. Vapauden sisimpiä arvoja ei voi mitata rahalla. Valintamahdollisuuksien aiheuttaman piristyksen ei tarvitse näkyä ihmisten kasvoilta. Onnelle ei tarvitse asettaa päämääriä, koska nämä päämäärät perustuvat yksilöllisiin arvostuksiin. Tekniikka antaa meille mahdollisuuden pystyttää rakennuskivet yhteiskuntaa varten, jossa yksityiset ihmiset voivat harjoittaa luovaa toimintaa kykyjensä mukaan.” Donner siis Valovirran tapaan uskoi ihmisen oikeuteen ja jopa kykyyn harjoittaa luovaa toimintaa. Tällaista hän kirjoitti teoksessaan Uusi maammekirja, Otava, 1967.

Nykyisyyden menneisyyden tarkastelussa löytää joskus kivaa. Ode Soininvaara sanoi Yle-arkiston videolla vuonna 1976 Kallion sopimattomaksi alueeksi lapsiperheille. Nykyisin ennen niin pahamaineinen Kallio on luovuuden tähti ja tulevaisuuden malli. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/10/19/kun-suomi-muutti-lahioon

Metron fantasmat

Olipa tässä luovuuskeskustelussa myös hauskoja piirteitä. Ilkka Levä kirjoitti aikanaan teknostruktuurin todellisuutta luovasta mieheydestä. Kysymyksessä olivat metron fantasmat. Levä oli vakuuttunut siitä, että juuri miehinen ylivalta yhteiskunnan kehittämisessä johtaa metron kaltaisiin luovuuden kriiseihin. (Teknostruktuurin todellisuutta luova mieheys kriisissä 1982). Ilkka Levä pöllyttää metroasiaa milteipä raivolla. Hän on varma kaikesta. Hän ei pidä metroa ”kapitalismin käpälänjälkenä” tai poliittisena tavoitteena. Hän syyttää teknostruktuurin kriisiin joutunutta mieheyttä. Metro oli siis tunnetta tai runoutta miehisyyden kriisin kourissa. Hän tekee oman tulkintansa päätöksenteon valmistelusta ja siihen sisältyvistä korulauseista ja epäolennaisuuksista.  Tutkija Levän - sinänsä ansiokkaan ja äärimmäisen mielenkiintoisen - ajatuksenjuoksun suhteen joutuu kuitenkin hieman hymyilemään. Kvasiteoretisointi kuuluu tietysti tutkijan ”tieteelliseen” käsittelytapaan, aivan samoin kuin kvasimetodiikka on suunnittelijan työkaluna. Suunnitteluun sisältyy aina yhteiskuntapoliittisia tai businesspoliittisia tavoitteita, joilla toimintaa suunnataan ja ohjelmoidaan. Suunnitelma ei juuri koskaan lähde liikkeelle omasta itsestään sikiämällä. Lähes kaikki suunnitelmat voidaan metodisesti todistaa ”oikeiksi”. Kysymys on kriteereistä ja niiden painotuksista. Metropäätös ei missään tapauksessa ”peittynyt epäolennaisuuksien ja korulauseiden alle”. Kun katsomme päätöstä nyt vuosien takaa, havaitsemme sen perustuneen harvinaiselle kaukonäköisyydelle, jonka tueksi oli onnistuttu rakentamaan riittävän kelvollinen perustearsenaali. Silloin kaikki oli suurta arvausta, nyt kaikki on pientä jälkiviisautta. Tai oliko se silloin runoutta? Dostojevskin mukaan runous on pyrkimystä kohti tuntematonta, jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. Metropäätöstä valmisteltaessa edessä oli suuri tuntematon ja se valitettava tosiasia, ettei tulevaisuutta voi ennustaa. Bingo!

Menneen kopiointi ei riitä - sanoo Eero

Todellisuus on alusta ja verkosto, konstruktio ja rakenne. Liimautunut ja yhteen hitsattu. Mitään osaa et voi irrottaa - kuin osaa legorakennelmasta. Systeemi on syntynyt vuosikymmenien kuluessa. Liimana ovat yhtenäisenä ketjuna syntyneet päätökset. Päätökset ovat demokraattisen järjestelmän ydin. Niitä ei voi purkaa, koska ne ovat aina kompromisseja monista muista asioista. Palaa ei saa irti päätöksenteon puzzlesta. Se on siellä kiinni juuriaan myöten. Muut asiat voivat olla päätetyn asian suhteen täysin ulkopuolisia, mutta ne liittyvät taas muihin päätöksenteon verkkoihin ja poliittisiin kompromisseihin. Päätös voi myöskin aiheuttaa ajallisen jatkumon. Päätös vuonna 1969 rakentaa metro välille Itäkeskus-Kamppi johtaa väistämättä tälläkin hetkellä jatkumoon. Jos halutaan muutos, päätösten verkko on rikottava. Kaikki puhuvat muutoksesta. Muutos edellyttää pöydän puhdistamista. Ystäväni Eero Paloheimo sanoi ilmastonmuutoksen vaatimien toimenpiteiden vaativan luovuutta – menneen kopiointi ei riitä.

Olipa tässä sekoitus vanhoista mietteistä ja luovuuden aikaansaannoksista. Yhden asian on voinut havaita. Tulevaisuus ei ole koskaan ollut ennustettavissa. Siihen eivät edes luovat ajattelijat ole pystyneet, poliitikoista, kenraaleista ja sotapäälliköistä puhumattakaan.Tulevaisuus on iskemätön! Meitä pommitetaan tulevaisuudella. Katsotaanpa nyt miten uudet ideat meitä tällä hetkellä pommittavat.

Ideat pommittavat todellisuutta

Näiden vanhojen tekstien aikaan – tarkoitan aikaa 50 vuoden takaa - todellisuutta pommittivat ”karun ja armottoman todellisuuden” lisäksi maaltamuuton haasteet, raivoisa asuntotuotanto, auto ja vanhan rakennuskannan purkamisaalto. Hylättiin myös Olli Kivisen keuhkokaavio ja ryhdyttiin rakentamaan kompaktia ruutukaupunkia. Luovuus kääriytyi rationalismin kaapuun. Arkkitehti joka teki valepilarin, teki rikoksen. Syntyivät lähiökaupunginosat, joita nyt väitetään ympäristörikoksiksi. Ideat ja aatteet pommittivat hetken todellisuutta.  Mitkä ovat ne tämän hetken ideat joita joskus myöhemmin tullaan väittämään lähes rikollisiksi?  Maalataan piruja seinälle: On kehitetty kasautumisteoria. Sen sanotaan olevan kilpailukyvyn avain. Helsinkiä, meren ja metsien kaupunkia uhkaa yliurbanisaatio ja ylikorkea rakentaminen. Kaupunkiinmuuton moottorina ovat maahanmuuttajat. Suuriperheisille rakennetaan pieniä asuntoja. Sinkuille rakennetaan koppeja. Kotoutuminen on eräänlainen haavekuva. Todellisuudessa syntyy china towneja. Jakamistaloutta suitsutetaan elämässä ja liikenteessä. Tosiasiassa jakamistalous kasvattaa kulutusta. Työ muuttuu tuotannollisesta työstä vapaa-aikatyöksi. Harmaat pantterit haahuilevat iltapäiväkerhoissa. Eläkeikää ei saada nostettua. Kolmannen iän oppimisympäristö loistaa poissaolollaan. Robotisaatio ja pelillistäminen ovat iskusanoja. Hurmahenget uskovat niiden pysäyttävän ilmaston lämpenemisen. Tekoälyyn uskotaan parantavana voimana.  Ihmisen muutokseen ei kukaan tosissaan usko. Ihmisen murtaa vain kriisi. Sitä odotellessa.

Joskus menneinä vuosina meitä pommittivat maaltamuutto, lähiörakentaminen ja auto. Tuosta pommituksesta selvittiin kunnialla. Sen ajan mittapuiden mukaan. Nyt mittapuut ovat muuttuneet. Jotkut sanovat silloin tehtyä ympäristörikollisuudeksi. Nyt pommitus on tullut monimuotoisemmaksi. Siihen sisältää sosiaalinen muutos. Väestö ikääntyy ja yksinäistyy. Monet kulttuurit porisevat samassa padassa. Keitto ei tahdo kypsyä. Nytkö emme tee virheitä? Eihän se niin voi olla, että jakamistalous. ratikat ja robotiikka meidät kaikelta pelastavat. Vai onko?

Tässä lopussa on kuva luovuudesta. Meillä oli pieni luovuuskilpailu Tallinnassa. Piti tehdä tulevaisuuden eläin. Liisa teki kolmepäisen hahmon. Se on kuulemma poliittinen eläin. Evoluution myötä se on kehittynyt täydelliseksi. Kuulee ja näkee kaikkiin suuntiin, puhuu joka suuntaan kaikkia miellyttäen. Se viittoilee neljällä kädellään. Yksi käsi näyttää keskisormea. Muut luovat taiteilijat sitoutuivat nelijalkaisiin. Eemelin lisko näyttää ahneelta, Antin olioilla on useita jalkoja, Lalla teki hirviön, jonka nahka oli osaksi maailman muovijätettä. Ihmisiä ei tuolloin taida enää ollakaan – paitsi tuo poliittinen eläin. Outoa, vanhin oli radikaalein!