Soitan Libyaan, Ali vastaa!

Odotuksen vallassa näppäilen puhelimeeni nimen Ali Aburowais. Hän on libyalainen ystäväni ja 90-luvun tilaajamme. Silloin hän oli alle kolmekymppinen nuori arkkitehti. Koulutuksen hän oli saanut Benghazissa, suomalaisten toimesta. Siitä oli jäänyt jälki. Soittelen hänelle kerran tai pari kuukaudessa. Olen tehnyt niin siitä lähtien kun poistuin maasta viimeisen kerran vuonna 2009. Haluan kysyä tilanteesta. Ali on misuratalainen, mutta asuu ja työskentelee Tripolissa. Nyt tosin työmaa on ollut pysähdyksissä jo vuosia. Niin kuin kaikki muukin tuossa maassa. Hän vastasi puheluuni Misuratasta. Nyt on Ramadan ja silloin ihmiset haluavat olla lähellä suurperheitään. Hän sanoo tilanteen kohta olevan hallinnassa. Misuratalaiset muodostavat taistelukärjen. Nyt oli kotiin tuotu Sirtestä runsaasti toistasataa vainajaa.  Mutta Alin mukaan homma on hoitumassa. Hän on joutunut seuraamaan ensin Gaddafin kaatamisen taistelua ja nyt Misuratan prikaattien taistelua ISIS:iä vastaan.  Muistan hänen terhakan pikkupoikansa. Nyt poika on osallistunut taisteluihin torrakko kainalossa. Isä on toiveikas. Hän uskoo vielä maan nousevan nykyisestä kaaoksen alhosta.

Olen käynyt tuossa maassa 240 kertaa ja asunut tuossa samaisessa maassa 10 vuotta - edestakaisin matkustellen, mutta kuitenkin. Ensimmäisen kerran kävin Libyassa vuonna 1975. Silloin eversti Gaddafi oli ollut vallassa 6 vuotta. Kun hänet surmattiin kotikaupunkinsa Sirten valtatien tierumpuun, hän oli kerinnyt hallita ja vallita 41 vuotta. Nyt Sirtessä taistellaan. Sirteen sisältyy minun osaltani valtavasti muistoja. Ensimmäisen kerran toimimme Sirtessä kun Libyaan tehtiin kaikkien rantakaupunkien 100 Meter Zone projektia. Sitten 80-luvulla totuimme ohittamaan Sirten kaupungin työmatkoilla Ras Lanufiin. Ras Lanuf sijaitsee 220 kilometriä Sirtestä ja Sirte 450 kilometriä Tripolista. Ensimmäinen huippukohde Sirtessä oli Sirt Bay Hotel. Siitä tuli eräänlainen maailmanennätys – niin suunnittelussa kuin rakentamisessa. Varsinaisesti Sirten matkailu sai alkunsa vuonna 1991. Silloin tilaajaorganisaatiomme päämaja siirtyi Sirten kaupunkiin ja työn alle tuli useita kohteita. Suurin ja tärkein oli Sirt Congress Hall. Juuri se Ougadougou konferenssikeskus, jossa ISIS nyt vielä pitää päämajaansa. Sanovat sitä myös pommitetun. Kaupungin keskustassa on muitakin meille suomalaisille tuttuja valvontakohteita. Siksi kaupungin tilanne ja kohtalo nyt kiinnostaa.

Samalla kun suren kansan kärsimyksiä, ihmettelen meidän hankkeidemme säilymistä ehjänä taistelujen melskeessä. Tähän mennessä ainoa, jonka olen satelliittikuvista havainnut tuhotuksi, on Sirten kongressiteltta. Tai niitä on kaksi, molemmat on tuhottu. Uutiset kertovat suurta kongressikeskusta pommitetun. Kun katselen 2016 satelliittikuvia, näen sen vielä ehjänä. Mutta mitä juuri nyt tapahtuu? Se on kysymysmerkki.

Töitä tehtiin ihmisten kanssa. Sirten suomalaishistorian aikaan suomalaiset valvoivat kaikkia suuria rakennuskohteita. Valvojia oli kymmenen vuoden aikana paikalla ehkä 35 henkeä. Suunnittelijoita vieraili Sirtessä yhtenään. Paikka tuli siten monille suomalaisille hyvin tutuksi. Laitanpa tähän nyt kuvat tärkeimmistä Sirtessä vaikuttaneista tilaajista. Vasemmalla ylhäällä pääpomot Ali Shibani ja Ali Dubeiba. Oikealla ylhäällä Ibrahim Scudri ja Hadi Sherif. Vasemmalta alhaalla Ali Aburowais, Adel Maher ja Ibrahim Saleh. Kaikki tuntuivat silloin olevan kovin iloisia. Miten nyt suu pannaan?

Libyan militiat

Libyan Dawn eli Fajr Libya on pro-vallankumouksellinen ja islamismiin kallistuva, mutta kuitenkin demokratiaa (CNG) kannattava yhteenliittymä. Tripolitanian seudun Libyan Dawn vastustaa Tobrukiin asettautunutta hallitusta (Council of Representatives) ja vaatii erityisesti Gaddafin aikaisten ex-ministereiden poistamista hallinnosta. Libyan Dawnin väki koostuu Misurata Brigadeista, Libyan Central Shield -joukoista ja LROR:sta sekä Zawian militiasta. Vielä joukkoon kuuluu Janzourin ritarit. Libyan Dawn vastustaa Kansallista Koalitiota sekä Haftarin ”hallituksen joukkoja”.

Libyan Dignity on taas Cyrenaican eli vanhan ”kreikkalaisen” Libyan luoma koneisto vallan konsolidoimiseksi. Läntisessä Libyassa valtaa pitää Libyan Army. Armeijan seurana on useita jihadisti-ryhmittymiä. Kuka kulloinkin sotii ketäkin vastaan – se on arvoitus? Armeijan johtajana on entinen Gaddafin upseeri ja sittemmin Gaddafin kuolemaan tuomitsema, nykyisin kenraali Khalifa Haftar.

Libyan hämmentävää militiakenttää kuvaa oheinen kaavio. Ottaako joku selvää kuka on kenenkä puolella?  Jihadistit ja maltilliset sekoittuvat iloisesti keskenään. Lännessä Zintanin väki tukee idän virallista armeijaa. Misuratan väki hallitsee länttä, Haftarin väki itää. ISIS:in vastaisessa Sirten taistelussa Misuratan prikaatit ovat avainasemassa.

Heimot ovat heimoyhteiskunnan tärkeä hallintamuoto. Gaddafi perusti valtansa heimojen yhteisöön. Libyassa on 140 heimoa. Niistä noin puolet osallistuu tavalla tai toisella yhteiskunnan rakentamiseen ja/tai hajottamiseen. Gaddafi jakoi valta-asemaa omalle Qadhadfa -heimolleen sekä vaimonsa Maqariha -heimolle. Osansa sai myös heimoista suurin Warfalla -heimo.

Heimoyhteisöillä on ratkaiseva rooli nykyisessäkin Libyassa. Heimojen kyky ja halu ylläpitää järjestystä ja yhtälailla epäjärjestystä ja toimia konfliktien sovittelijoina ja niiden synnyttäjinä on kapinan aikana ja sen jälkeen ollut avainasemassa. Valtaisat työttömät nuorisojoukot ovat otollista riistaa erilaisia aatteeseen verhottuja rosvojoukkoja tai puhtaita edunvalvontajoukkoja muodostettaessa. Heimot sitten tässä väistämättömässä kaaoksessa tarttuivat tilaisuuteen ja pyrkivät tietysti kostamaan vanhoja kalavelkojaan ja sen lisäksi hankkimaan rahaa ja vaikutusvaltaa. Tästä ovat osoituksena kymmenet maassa muodostetut militiaryhmät. Se, että Al-Qaida, Isis ja muut ulkopuoliset ovat kiinnostuneita maan indifferentistä tilasta, on vähintäänkin luonnollista.   Mutta heimoyhteisö hallintamuotona – se ei tule päästämään otettaan.

Sirten hotellin vierellä oli valtaisa teltta, samanlainen kuin mitä Suomessa herännäiset pystyttävät omia suviseurojaan varten. Se ei ollut meidän kongressitelttamme. Telttaan piti mahtuman nelisentuhatta heimojen edustajaa eli People’s Congress kokonaisuudessaan. Nyt havaitsen teltan hajotetuksi ja mieletön kasa tuoleja makaa maassa teltan tukirankojen vielä törröttäessä pystyssä. Muistan hyvin tuon teltan pystyttämisen. Se tapahtui ennen kuin meidän kongressikeskuksemme valmistui.

Sirt Bay Hotel

Oli syyskuu 1987. Markku Piispanen käveli Anwar Sassin kanssa Helsingin katuja. Sassi oli huippuasiakkaamme Ras Lanufin öljykaupungista. Hän oli myös kuningas Idrisin hallituksen ex-ministeri – ennen Gaddafia. Hänellä oli nyt diktaattorin toimeksianto, ehkä mahdoton, mutta kotimaansa äkillisiin tarpeisiin nähden lähinnä odotettavissa. Oli rakennettava 30 000 kerrosneliömetrin hotelli ja kokoustilat 11 kuukaudessa. Suunnittelukin oli vielä aloittamatta. Suomalainen Devecon voisi olla sopiva?  Se oli Markun missio.

Tontti oli olemassa Sirten kaupungissa. Urakoitsijaksi oli valittu turkkilainen Enka - vanha tuttavamme. Olihan Markku Piispanen – monien muiden suomalaisten ohella valvonut Enkan töitä Ras Lanufissa. Suunnittelu pitäisi aloittaa. Suunnitelman pitäisi olla shop drawings -tasoinen, niin ettei työmaalla jouduta enää mitään uudelleen keksimään. Lapio pitäisi saada maahan viimeistään joulukuun alussa. Silloin jäisi rakentajille aikaa 8 kuukautta. Suunnitteluaikaa olisi ruhtinaalliset kaksi kuukautta. Suunnittelua voitaisiin kyllä tehdä rinnan rakentamisen kanssa, mutta hankintojen pitäisi olla täydellisiä. Esimerkiksi perustamiskuviin tulisi liittää putkistokuvat, joissa jokainen T-kappale tai mutka on tarkoin spesifioitu. Myös pakkausten avaamiseksi tarvittavien työkalujen mukanaoloon on suunnittelussa varauduttava. Hotelli olisi rutiinia, mutta millainen kongressihalli voitaisiin rakentaa tässä ajassa? Senhän ei tarvitsisi olla suuri - vain 700 istumapaikkaa!

Kadulla kävelevät miehet, Anwar ja Markku havaitsevat Helsingin vanhalla messukentällä sirkusteltan. Syksy oli sirkusten aikaa. Idea! Tuossa rakennustapa! Tehdään siitä teltta. Mutta sirkusteltta ei käy. Keskellä salia ei voi olla tolppia. On siis innovoitava. Voidaanko siis tämä kaikki tehdä? Onko Devecon kiinnostunut? Pitäisi päättää heti. Hiekka juoksee tiimalasissa.

Deveconin toimitusjohtajana oli kokenut rakentaja Pehr Donner. Hänen selkeä mielipiteensä oli kielteinen.  Mahdoton tehtävä. Hallituksen kokous. Asiakassuhde Sassiin velvoittaa. Häntä on autettava. Mistä muualta hän voisi saada apua? Markku Piispanen hoitaa projektinjohdon. Jussi Jauhiainen lupaa piirtää hotellin kahdessa kuukaudessa. Kalevi Saanilahti toimii hotellin arkkitehtina. Pekka Rautimo taiteilee teltan. Eero Kontula on valmis speksaamaan vesihuollon putkenmutkineen samassa ajassa - kuvat 3D. Kaikki mitat on annettava xyz-koordinaatistossa. Infra hoituu Andy Sadlakin tottunein käsin. Steve Fairhurst piirtää maisemointiin liittyvät härvelit. Keskelle sisäänkäyntiä tehdään liikenneympyrä, jonka keskelle Liisa Ilveskorpi piirtää libyalaisen kaivon. Rakennesuunnittelijat suostuvat toistoa sisältävään systeemiin. LVI-insinöörit piirtävät hotellihuoneiden putkistoliitännät paketteina. Hannele Helkama-Rågårdh huolehtii tyylikkäistä sisustuksista. Kaikki onnistuu, aikataulu pitää ja kustannukset pysyvät ennakoituina.

”Roger Milla” tekee maalin

Sitten tuli suuri optio. Elettiin vuotta 1991. Sirteen piti suunnitella kongressihalli koko Afrikkaa varten. Me saimme tilaisuuden ja tilaajat saapuivat Helsinkiin. Oli alkamassa merkittävä arkkitehtuuriesittely. Konseptiluonnokset kongressipalatsista olivat valmiina. Olihan meillä sopimuksemme mukaan optio piirtää italialaisten suunnittelema kongressipalatsi uusiksi. Italialaisten suunnitelma seurasi A. Aallon henkeä. Toimiston päävetäjä, bulgarialainen naisarkkitehti oli intohimoinen Aallon ihailija.  Emme halunneet Aallon imitointia Libyan hiekalle. Halusimme häivähdyksen paikallisesta traditiosta. Asialla oli Devecon Oy:n osakkaana Arkkitehtitoimisto CJN Oy. Pääsuunnittelijana oli Kari Somma, jo Ras Lanufin öljykaupungissa paikalliseen kulttuuriin keitetty arkkitehti. Toimistossa oli säpinää. Suuri puinen pienoismalli lepäsi neuvottelupöydällä. Kuvia kiinnitettiin seinille. Pohjapiirustuksia, havainnekuvia, perspektiivejä, leikkauksia. Huoneessa hyörivät muut suunnitelman laatijat, Harry Henrikson ja Vuokko Härme. Jussi Jauhianen tyylikkäänä myhäillen ja toiveikkaasti vieraita odottaen.

Sirten kongressipalatsin (Ougadougou kongressikeskus) pääsalin mitoitusta ja muodon ideaa testattiin Leptis Magnan mahtavassa roomalaisteatterissa. Istumme Ali Aburowaisin ja Adel Maherin kanssa teatterin katsomossa, eri puolilla laajaa amfia. Testasimme näkyvyyttä ja kuuluvuutta. Yksi meni näyttämölle. Muut kuulostelivat ja katselivat. Tämä on kongressisalin jo kauan sitten pohdittu ja historian testaama perusta! Sirten ison kongressisalin halkaisijaksi tuli 90 metriä. Roomalaisilla vastaava mitta oli 70 metriä.

Kongressihallin viimeaikainen käyttö on ollut ISIS – porukan kansalle järjestämässä uudelleen koulutuksessa. Nöyrää porukkaa. Kuva on tältä vuodelta.

Takaisin neuvotteluhuoneeseen. Vieraat tunkeutuivat neuvotteluhuoneen ovesta kuin yhtenä nippuna. Etunenässä kuitenkin pitkänä ja ylpeänä, konkkonenä korkealla, Ali Aburowais, tilaajan nuori maestro. Hän loi pitkän silmäyksen innostuneena odottavaan suunnittelijakuntaan. Katse pyyhki kuvia ja mallia. ”Tämä on maghreb-arkkitehtuuria, sellaista emme halua!” Muut libyalaiset kuuntelivat säikähtyneinä, mutta hiljaa. Ali ilmoitti kokouksen päättyneen ennen sen alkamista. Hän halusi Helsinkiin - kauas Tapiolasta. Hölmistynyt suunnittelijakunta jähmettyi ja oli sanaton.

Kongressikeskuksessa oli suuri sali 4000 hengelle ja neljä pienempää salia 700 hengelle kukin. Kuvassa alhaalla näkyvä sisääntuloaula johti valtionpäämiehen huoneistoon sekä Presidential Meeting Roomiin. Hölmöä käyttää erilaisista tiloista englanninkielistä nimitystä. Suomenkielistä ei ole, enkä osaa arabiankielisiä kertoa. Siinä syy.

Neuvottelu keskeytyy. Suunnitelma oli tilaajan mielestä hajuton, mauton ja väritön. Suunnitelma oli teknisesti ja toiminnallisesti mainio, mutta arkkitehtonisesti hajuton, mauton ja väritön. Mikä nyt eteen? Kutsuin paikalle Jussi Jauhiaisen. Istuimme Lauttasaaressa pöytäni ääressä. ”Jussi, sinun ja vain sinun on nyt näytettävä arkkitehdin kyntesi. Sinulla on tasan viikko aikaa tehdä suunnitelma uusista lähtökohdista. Nyt esitetyn idean modifiointi ei tule menemään läpi. Niin selkeä oli tilaajan kanta. ”Tuhersin paperille ymmärrystäni kongressihallin ideasta. Jussin siniset silmät terästyivät, kuulin kunnianhimon kohinan. Tarvittiin ratkaisija. Jussi lupasi ja teki miehen työn. Viikon kuluttua meillä oli uusi konsepti. Kokous oli loistava menestys. Tilaajan kommentti oli selkeä ja innostunut: Roger Milla tuli ja pelasti tilanteen. Hän ampui maalin! Saimme optiomme ja tilauksemme. Jussi Jauhiainen kantoi projektin loppuun saakka Roger Millan kunnianimeä ja kantanee edelleenkin libyalaisten piirissä.

Sirten kongressihallissa oli tai on kuvan esittämä Presidential Meeting Room. Ylempi kuva kertoo samasta salista nyt, tai onko se jo vuodelta 2011. Kattokruunu killuu paikallaan, mutta huonekalut tuntuvat hävinneen parempiin tarkoituksiin. On tullut ilmeisesti singon osumia kun on rapaa lattialla. Todellakin toivoisin tuolien asettuvan tuossa maassa jonkinlaiseen järjestykseen. Sitten lähtisin katsomaan vanhoja paikkoja ja vanhoja ystäviä. Nyt en voi sinne mennä. Sellaisia paikkoja on muuallakin. En voi, tai en uskalla mennä vanhoihin tuttuihin paikkoihin. En mene Damaskoksen Suoralle kadulle tai Aleppon Citadeliin, en mene Algerin Kasbahiin, en mene Kairon vanhaan kaupunkiin, en mene Bagdadin rantapuistoon kaljalle enkä mene Tripolin ihanaan Medinaan. Voinko koskaan enää mennä mihinkään?

Hetkinen, se ilo!

Tjudan ihanat naiset päättivät ryhtyä jälleen pääkaupungin valloitukseen. He saapuivat Hietalahdentorin rantaan innostunein mielin ja iloisina. Kaikki minun lukijani varmaan muistavat Salomonin sanat ilosta. Näin se meni: "Perkeleellä on tieto ihmisen hengestä, lähteekö se ylöspäin vain putoaako se maahan, pohtii entinen suuri rakentaja, kaupungin rakentaja, ihmisen talojen rakentaja, herrojen palatsien rakentaja ja Herran temppelin rakentaja Salomon. Ja sitten hän sanoo: ”Siis minä näen, ettei mikään ylitä sitä, että ihminen iloitsee työstään, sillä tämä on hänen osuutensa. Kukaan ei pysty saattamaan häntä takaisin näkemään sitä mitä sen jälkeen on tapahtunut. Eli siitä jää se, että olimme iloisia kun teimme työtä.” Tämä on ystäväni Roger Wingrenin käännös ja tulkinta tuosta ilon teemasta. Kierrätettyä viisautta siis - täydellä tekijänoikeudella!?

Tekijänoikeus muuten häviää taideteosten suhteen 70 vuodessa taiteilijan kuolinvuoden jälkeen. Vapaata riistaa ovat siis ennen vuotta 1945 kuolleiden taiteilijoiden teokset. Valokuvien suhteen pätee sama aika. Tosin tavalliset valokuvat saavat suojaa vain 50 vuotta kuvanottohetkestä. Minä siis voin käyttää tekstieni kuvituksena vapaasti lähteen mainitsemalla ketä tahansa vanhan maestron kuvaa. Kunhan vain kuvan tekijän kuolemasta on tuo maaginen 70 vuotta.  

Jos haluatte tietää enemmän tekijänoikeudesta kannattaa klikkailla http://kemppinen.blogspot.fi/2009/12/tekijanoikeus-myytinmurtaja.html. Minä olen todennut, ettei meidän alallamme ole tekijänoikeutta. Ei sitä ole arkkitehtuurissakaan. Tahallaan väärin tulkittuja kilpailutussäännöksiä käyttäen onnistutaan suunnittelijoiden palkkaus muuttamaan hintakilpailuksi – ja sillä siisti!

Nyt käsiksi teoksiin

Tjudan naiset ovat onneksi kaikki virkeästi elossa. Nyt päätin tehdä Tjudan naisten taidenäyttelystä pienen esittelyn valokuvaamalla puhelimella teokset - kaikkine heijastuksineen. Joskus olen epäillyt sitä onko puhelimella otettu kuva todella oikea valokuva? Kuvissa näkyy heijastuksina kadulla kävelijöitä, minun punainen paitani ja lähelle sattuneiden ihmisten kasvoja. Kuviin heijastuu myös toisten mukana olleiden taiteilijoiden teoksia, joten rikkomuksesta tuli niin moninkertainen, ettei siitä kukaan ota selvää. Ja ainakin siitä tuli jotain sellaista miltä lasin taakse kehystetyt taulut aina oikeasti näyttävät. Mustavalkoisiin kuviin heijastunut punainen ei todellakaan ole alkuperäisväri – se tuli paidastani. Autenttisuuden vuoksi en poistanut alkuperäisiin teoksiin kuulumatonta väriä. Tulikohan minun puhelinkuvistani nyt teoksia?

Teokset ovat lähtöisin Kemiönsaarella toimivasta Arkipelago Workshopista. Se on 15 vuotta Kemiönsaarella toiminut taideyhteisö. Yhdistys on tehnyt saaristossa pitkäjänteistä kulttuurityötä mm. taidekasvatusta, julkista taidetta, ollut mukana yhteisötaiteen kärkihankkeissa sekä toiminut soveltavan taiteen tehtävissä.. Näyttely on läpileikkaus Atelje Tjuda Pedagogin taiteellisesta työskentelystä viime vuodelta. Näyttelyn teema on VALO. Näkökulma valosta syntyi viime kesänä Atelje Tjuda Pedagogin ryhmän studiotyöskentelyn aikana firenzeläisen Il Bisonten grafiikan taidesäätiön järjestämässä näyttelyssä. Muuten kirjoitin tuosta Firenzen sessiosta blogin: http://penttimurole.blogspot.fi/2015/06/ciao-tervehdin-teita-firenzen.html

Tuisku Torkkeli on taiteilijaryhmän nuorin osallistuja. Hän asuu Strömman kanavalla Kemiönsaarella. Tiesittekö muuten että Strömman kanava on ainoa paikka Suomessa jossa vuorovesi-ilmiö on selvästi nähtävillä. Tuisku on valokuvaaja. Hänen kuvansa kertovat dramaattisella tavalla…. niin siinä on kullekin oma osansa!

Petra Kallio asuu Turussa. Hänen ateljeensa on Turun Portsan vanhan puutalon entisessä kulmakaupassa. Huoneessa on useita teoksia hiuksista. Niin on täälläkin. Petran kuvissa hiukset hallitsevat. Näissä puhelinkuvissa hiukset sekoittuvat katuvilinään. Hiukset ovat minusta jotenkin arkaluonteinen asia. Kaukoidän hommissa aikanaan opin ettei lapsen päätä saa missään tapauksessa silittää. Hiukset ovat pyhä asia. Niin kai Petrakin ajattelee.

Sara Ilveskorpi on nuoresta iästään huolimatta vanhastaan lasitaiteilija. Hän asuu Huldan kylän torpassa lampaineen ja kanoineen. Suuret lasiuunit ja lattialla kiemurtelevat sähkökaapelit hallitsevat hänen työhuonettaan Tjudassa. Nyt hän on siirtynyt grafiikkaan. Teoksissaan hän kertoo hyljätyistä kasvihuoneista. Miksipä ei, Saralla on siihen asiantuntemusta. Hän on myös opinkäynyt puutarhuri. Hei se on ihan totta, että tuo punainen tulee minun paidastani. Ei hullumpaa!

Liisa on Saran sukulainen. Se selviää jo nimestäkin. Liisa on tehnyt elämäntyönsä kaupunkien ympäristösuunnittelijana. Siksikö kaupungit kiinnostavat grafiikassa? Tämä kuva kertoo tarinaa neljästä kaupungista. Kuvassa sekoittuvat fragmentit Pietarin uuden Mariinski teatterin aulasta, Tallinnan Lennusadaman hallista, Comon Casa del Fascon heijastuksista sekä Venetsian Arsenalen biennalesta.

Aino Toivettula asuu meren rannalla Västanfjärdissä. Hän oli tuonut Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksen näyttelyyn yhden ihanista fotoetsauksistaan. Minun puhelinkuvani ei tee työlle oikeutta. Ainolla oli myös esillä dramaattinen videoteos naisesta ja seitsemännestä synnistä.

Maikki Ilveskorpi-Reiman on koulutukseltaan muotitaiteilija. Hänen opettajiaan Ateneumissa olivat mm. Kaj Frank ja Heikki Häiväoja. Hän työskentelee kankaiden kanssa, maalaamalla kankaita ja kirjomalla niitä. Hänen käsissään syntyvät oudot ja samalla uskomattoman kauniit teokset. No, jos et usko niin mene Hietalahdenrantaan, miltei Salven naapuriin. Näyttely on auki vielä muutaman päivän.

Art Walk

Mainoksessa kerrottiin Art Walk’ista. Istuin gallerian takahuoneessa ujona poikana ja odottelin. Ketään ei tule – siltä näytti. Kunnes yhtäkkiä koko Pirkko-Liisa Topeliuksen galleria pelmahti täyteen nuorta väkeä. Heidän oppaansa puhui englantia. Suurin osa taidekävelijöistä kommunikoi englanniksi. Osa oli suomalaisia. Kivan näköistä nuorta jengiä. Hyvä idea! Vanhus uskaltautui takahuoneesta esiin ja nappasi pari kuvateosta. ne ovat seuraavassa.

Art Walk on hieno ajatus. Se on kansainvälinen ajatus. Suomessa Muu Galleria ja viisi muuta galleriaa toteuttavat tätä ajatusta. Outoa siinä on, ettei osallistuminen taidekävelyyn maksa mitään. Ilmaista lounasta ei olekaan – sanotaan. No kuljetetaanhan näin väkeä gallerioihin, mutta ostaako heistä kukaan mitään? Se ei kai ole päätarkoitus. Jos nyt sitten kuitenkin edes hieman? Ainakin nyt juuri kun meidän hallituksemme puhuu yhtenään markkinaehtoisuudesta.

Taidekävelijät olivat nuoria ja iloisia. He keskustelivat innokkaasti taiteilijan kanssa. He olivat selvästikin kiinnostuneita. Ostajia taitaa muutenkin olla harvassa, mutta tuolta mukavasti porisevalta reppuselkäjoukolta ei kyllä edes ajatuksissaan odottanut ostamiseen viittaavaa kaupallista toimintaa.

Art Walk’in organisoijana näyttäisi olevan Muu Galleria. Sieltä oli ainakin ihanan virkeä taideopas. Art Walkin sivuilta löytyvät nyt systeemissä mukana olevat galleriat. Hieno idea! https://www.facebook.com/helsinkiartwalk

Swan Regatta Turussa

Lopuksi vielä kerron, että heinäkuussa Turussa on Swan Regatta. Regatan yhteydessä järjestetään taidenäyttely johon Tjudan Pedagogista osallistuvat Aino Toivettula, Petra Kallio, Liisa Ilveskorpi ja Sara Ilveskorpi ja heidän lisäkseen turkulaista huippua edustavat Veronika Ringbom ja Marjatta Nuoreva. Näyttelyyn osallistuu vielä lisäksi viisi taiteilijaa Firenzesrä. Oletettavasti näyttelyn avaa Leonardo Ferragamo. Hän on muuten Pietarsaaren Nautorin pääomistajia. Hänen seurassaan esiintynee Italian kunniakonsuli, ystäväni Benito Casagrande. Kuraattorina toimii Petra Kallio. Näyttely pidetään Köysigalleriassa 29.7 – 16.8. 2016.  Siellä kannattaa käväistä, jos sattuu menemään tois pual jokke.

Terveisiä tuplasateenkaaren alta Kemiönsaarelta.

Albert Speer - Hitlerin lumottu!

Albert Speer kirjoittaa 27.4.1945 sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikaan Nürnbergin vankilanmuurien sisällä saksalaisten suhteesta Neuvostoliittoon ja kommunismiin hieman yllättävällä tavalla: ”Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto osoitti suurta kiinnostusta Saksaan luultavasti sillä ajatuksella, että valta Saksassa tarkoittaisi valtaa Euroopassa.  Mutta tuolloin kaikki heidän agenttinsa ja heidän yrityksensä tehdä vallankaappauksia tai kapinayrityksiä, ne epäonnistuivat. He vehkeilivät sosiaalidemokraatteja vastaa, vanhaa sotilasvaltaa vastaa, byrokratiaa vastaan ja vielä voimassa ollutta porvarillista yhteiskuntaa vastaan.

Nyt tätä maailmaa ei enää ollut olemassa. Suurmaanomistus oli hävinnyt, teollisuus hajalle pommitettu, yhteiskuntaluokat kadonneet, ja kaikista oli tullut samanlaisia, saman kurjuuden osia. Kun viimeisten sotakuukausien aikana ja yksittäisinä hetkinä sen jälkeenkin näin ihmisiä kaduilla, kuinka epätoivoisia he olivat ja kuinka heidän voimansa olivat loppumassa; ajattelin että sellaiselle joka nyt tulisi ja näyttäisi heille tulevaisuuden, puhuisi toivosta, vaikka pienestäkin, häntä kuunneltaisiin. Silloin minusta tuntui, ettei Venäjä ole koskaan ollut niin lähellä kuin noina kuukausina voittamaan saksalaisten sielut puolelleen. Ja Stalin puhui niin kuin hän olisi tuon ymmärtänyt. Mutta ei, tuossa tilanteessa Stalin toimi kuitenkin kuin Hitler, tai niin kuin kaikki maailmanvalloittajat näyttävät toimivan. Ranskan valloituksen jälkeen Hitler ei suinkaan yrittänyt valloittaa ranskalaisten sieluja vaan Ranskan provinsseja, samalla tavoin Stalin ei välittänyt saksalaisista ihmisistä, vaan hän tavoitteli Itä-Preussia, Sleesiaa ja Pommeria, osaksi itselleen, osaksi lahjuksina muille Itä-Euroopan kansoille. Sitten hän kansoitti keskeisen Saksan panssarivaunuilla ja satraapeilla. Ja vasta nyt, kun hän on pelannut pois kaikki psykologiset mahdollisuutensa, hän antaa pienen kommunistisen puolueen yrittää voittaa massat puolelleen. Kun hän otti Köningsbergin, hän menetti Saksan.”

Albert Speer, Adolf Hitlerin arkkitehti, joutui virumaan 20 vuotta Spandaun vankilassa. Hän piti päiväkirjaa ja muisteli mennyttä elämäänsä. Hän joutui vankilaan 40-vuotiaana ja pääsi sitten ulos 60-vuotiaana.  Kuollessaan hän oli 76-vuotias. Hänen Ruotsissa painetussa kirjassaan on Yrsa Steniuksen jälkisanat.

Tuo on jännittävää. Speer puhuu kirjassaan paljon siitä kuinka Hitler vihasi eniten niitä, joita hän eniten ihaili. Hän sanoo niin olleen juutalaisten suhteen, he olivat henkisesti niin vahvoja että heidät piti tuhota. Samalla lailla hän ihaili Stalinin lujuutta ja peräänantamattomuutta. Juuri siksi bolsevikit piti tuhota. Eikä vain ihmiset vaan myös kaupungit. Pietari oli tuhottava niin, ettei jää kiveä kiven päälle. Vain hänen ikioma Germaniansa vaalisi hänen muistoansa. Speer kertoo Hitlerin pitäneen hyvin tärkeänä että Germanian jättihalli valmistuu ennen hänen kuolemaansa. Sillä vasta hänen puhuttuaan arjalaiselle kansalle ja maailman kansoille tuossa hallista se pyhittyisi ja saisi sille kuuluvan arvon.

20 vuoden aikana vankilassa riittää unia ja mietteitä. Ne tulevat, Ne kiertyvät omaan itseen. Mitään ei ole tehtävissä menneisyyden muuttamiseen. Ehkä voi selitellä parhain päin. Ehkä voi yrittää unohdusta. Kuitenkin pieni ylpeys tunkee esiin. Sanat tulevat kuitenkin autenttisina – se kiinnostaa.

Speer puntaroi vielä Stalinin ajatusmaailmaa: ”Mikä oli kaiken takana? Oliko se georgialaiseen mieleen syvälle juurtunut epäluulo kaikkea kohtaan - miehellä joka ei koskaan elämässään ollut pelannut uhkapeliä? Vai oliko se ehkä realistin vaistoa siitä, ettei Moskova voi koskaan voittaa saksalaista työväestöä maailmanvallankumousta toteuttamaan? Vai oliko hän sittenkin niin varma vallankumouksen voitosta kurjuuden kourissa olevan mantereen suhteen? Taitaa kuitenkin olla niin, että hänellä oli epäilys kommunistisen maailmankatsomuksen triumfin suhteen. Kuvaavaa on, ettei hän lähettänyt ketään Radek’ia tai Levine’ä Eurooppaan vuoden 1918 tapaan. Hän lähetti sen sijaan kirveellä veistetyt sotamarsalkat.”

Keitä ovat nuo Speerin mainitsemat Radek ja Levine?

Hän ei selvittänyt asiaa tarkemmin joten minun oli pakko tarkistaa asiaa. Ensin kysyin vaimoltani Liisalta. Hän varmaan entisenä taistolaisena muistaisi suuret ideologit. Hän kyllä muisti Levinen, mutta ei Radekia. . Oli siis turvauduttava pilvitietoon. Karl Radek oli nykyisessä Ukrainassa Lvovissa syntynyt poliittinen aktivisti. Hän oli mukana suljetussa junassa, joka kuljetti Leninin ja 27 muuta bolsevikkia Sveitsistä Saksan läpi Venäjälle vuonna 1917. Saksalaiset toivoivat Leninin saavan itärintaman sodan loppumaan. He siis itse asiassa käynnistivät vallankumouksen sallimalla koko ideologiliigan matkustamisen Venäjälle tsaaria kaatamaan. Radekista tuli kommunistisen puoleen silmäätekeviä ensin Moskovassa ja Saksassa. Kominternin jäsenenä hänellä oli vaikutusvaltaa. Hän uskoi maailmanvallankumoukseen. Hän oli myös perustamassa Saksan sosiaalidemokraattista puoluetta, niin kuin myöhemmin myös kommunistista puoluetta. Tätä siis Speer tarkoitti kun sanoi Stalinin lähettäneen Radekin saksalaisia käännyttämään. Stalin oli juuri vallankumouksen alkaessa vapautunut nelivuotisesta vankeudestaan ja saattoi jopa olla konkreettisesti Radekia lähettämässä.. Joku sanoo Radekin olleen viimeinen todellinen internationalisti. Hänet surmattiin Stalinin toimesta Berijan tarhoissa vuonna 1939.

Radek ja Buharin kominternin kokouksessa vuonna 1920. Buharin oli sittemmin eräs Neuvostoliiton vaikutusvaltaisimpia poliitikkoja. Hänen oltuaan eri mieltä Stalinin kanssa maatalouden pakkokollektivisoinnin suhteen sukset menivät ristiin. Stalinin politiikan arvostelu johti lopulta hänen teloitukseensa. Buharin pidätettiin 1937 ja hänet tuomittiin maaliskuussa 1938 osana Stalinin puhdistuksia "salaliitosta kaataa neuvostovaltio". Hän "tunnusti" rikoksensa ja joutui NKVD:n ampumaksi. Radek puolestaan tuomittiin 10 vuoden pakkotyöhön Berijan tarhoihin, mutta katsottiin sitten parhaaksi ampua pois päiviltä.

Kuka oli sitten Levine?

Miksi Speer mainitsee hänet? Isaac Don Levine syntyi Venäjällä, Ukrainan alueella vuonna 1892. Hän osallistui anti-tsaristisiin ryhmiin, mutta emigroitui Yhdysvaltoihin jo ennen vallankumousta vuonna 1911. Hän toimi lehtimiehenä Kansas Starissa ja koosti vuonna 1917 artikkeleistaan kirjan Venäjän vallankumous. Pilvestä löysin hänestä mielenkiintoisen kirjoituksen. Tuo kirjoitus ei ratkaissut alkuperäistä kysymystä, mutta mielenkiintoista kyllä jossain kohtaa suomalaisilla oli sormensa pelissä.

http://www.mmisi.org/ma/37_03/methvin.pdf

Tällaista ilmenee: Alkuvuonna 1919 punatukkainen nuorimies paksusankaisine silmälaseineen yritti päästä Helsingistä junalla Pietariin. Isaac Don Levine esitteli rajalla Chicago Daily News lehdistökortin ja kirjeen rajavartioille tunnistamattomalta Neuvostovallan Byroolta New Yorkissa. Punakaartilaiset valmistautuivat kantamaan hänet väkisin Suomen puolelle. Silloin saapui paikalle Eino Rahja, Leninin auttaja ja ystävä. Rahja tunnisti New Yorkin Byroon kirjeen allekirjoittajan ja opasti sitten Levinen Pietariin. Levine eli pitkän elämän. Hän kuoli 89-vuotiaana vuonna 1981. Hän oli Amerikassa ainoa kirjeenvaihtaja, joka todella pystyi analysoimaan Venäjällä tapahtunutta kehitystä, niin ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen kun toisen maalimansodan aikaan – ja sen jälkeen. Hän vieraili Venäjällä jälleen 20-luvulla. Vuonna 1923 julkaistiin Lenin elämäkerta. Levine kirjoitti: “Lenin was not a genius. He did not introduce a new idea into the character of our social structure .... Lenin invented nothing ... he did not change the inner character of the state .... His spiritual weapons were not new, they were as ancient as human society, namely violence, benevolent despotism.” No saattoipa tuollainen teksti olla haavilla oloa uuden valtiaan suuntaan?

Mutta tilanne muuttui. Stalin kurmoitti ja surmautti Levinen vanhoja ystäviä. Levinestä tuli Stalinin terrorismin vastustaja. Hänellä olikin sitten porttikielto, kunnes Hruštšov kutsui hänet kotimaahansa vuonna 1964. Tuolloin hän lausui: “There is continuity to the history of Russia. The Revolution was a social epileptic fit, but not a break with the past. In her phrenetic rush into the future, Russia met her past.”

Bolsevismin ihailijasta oli tullut Stalinin terrorismin vastustaja. Vuonna 1917, silloin kun hän vielä uskoi Venäjän nousevaan demokratiaan, hän kirjoitti: “If democracy goes down in Russia, beware of the dark forces. They will take over.”

Lopuksi kysymys. Miksi Albert Speer mainitsi Levinen nimen vankilapäiväkirjoissaan? Ehkä se johtui siitä, että Levine löysi totalitarismista samankaltaisuuksia niin Stalinin Venäjällä kuin Hitlerin Saksassa. Hän kirjoitti: ”The modern phenomenon of the state becoming an instrument of social hatred as exemplified under the Nazis is the consequence of the Bolshevik success in organizing hatred against all classes except the proletariat, a small minority in Russia. Hitler’s anti-Semitism is patterned after the Bolsheviks’ state persecution. The only known effective weapon against such hatred and oppression is the Anglo-Saxon system of justice, theoretically the only classless system of justice yet devised.”

Nyt on palattava Speeriin

Nuo kaksi mainittua henkilöä johtivat minut harhapoluille. Toisaalta harhapolut osoittavat kiinnostuksen Speerin henkilöä kohtaan olevan hieman huteraa. On vaikea saada selvää tuosta miehestä. Hän oli onnistunut Nürnbergin oikeudenkäynnissä keplottelemaan itsensä 12 henkiin jätetyn natsijohtajan joukkoon. Kaikkiaan tuossa sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä oli paikalla 22 syytettyä, joita 10 päästiin hirttämään. Göring onnistui tekemään itsemurhan hampaaseen kätketyllä syanidikapselilla paria tuntia ennen hirttämistä. On pakko muistella noita nimiä. Miksi? Tämän ikäisen sota-ajan lapsen mielessä ne ovat ja aina ne kuullessaan jokin kysymys rävähtää. No ei kyllä mitään sympatioita herää varsinaisiin natsipoliitikkoihin, niitä piti jo silloin kekkaloivana kepuliväkenä. Mutta nuo kenraalieverstit ja muut sodanjohtajat, heissä kulminoitui Sturmien ja Messerschmidtien henki. Keitel, Jodl, Dönitz, Raeder ja Rommel olivat noita pikkupojan mieleen syöpyneitä nimiä. Wüstenfuchs Rommel ei tosin ollut syytettynä, sillä Hitler oli pakottanut hänet tekemään itsemurhan jo vuonna 1944. Hän piti natseja huijarijoukkona. Kummallista, mutta niin se on, silloin pikkupojan mieli taisteli saksalaisten kanssa yhteistä vihollista vastaan. Ja sen muistaa. Saksan natsioikeudenkäynneissä muuten hirttonaru kiristyi kaiken kaikkiaan 25 kertaa. Toisen maailmansodan kuolonuhrien määrä oli 25 milj. sotilasta ja 60 milj. siviiliä. Siihen nähden tuo 24 on suhteellisen pieni luku.

Speeristä tuli Hitlerin arkkitehti vuonna 1934. Hän oli liittynyt natsipuolueen jäseneksi vuonna 1931, ollessaan 26-vuotias. Kuvassa Speer esittelee ihailemalleen johtajalle Berliinin tulevan ”Maailman-kaupungin” riemukaarta. Ihailu oli molemminpuolista.

Arkkitehtivalta sokaisee

Speer näkee kirjassaan unia arkkitehtuurivaltansa päivistä. Hän on sokea kaikelle muulle. Hän kirjoittaa lukemattomista matkoistaan Hitlerin kanssa avoautolla pitkin ja poikin Saksaa. Hän kertoo nähneensä teiden yli vedettyjä banderolleja, joissa oli juutalaisvastaisia tekstejä henkeen ”juutalaiset on hävitettävä”. Hän ei kuitenkaan sanojensa mukaan ajatellut sen tarkoittavan mitään konkreettista. Ei vaikka hän Hitlerin hovissa ja päämajassa oli joutunut kuulemaan jatkuvasti diktaattorin yksinpuhelua, jonka kohteena oli juutalaisten ja bolsevikien tuhoaminen. Juutalaisten siksi, että he masinoivat saksalaisvihamielisyyttä ja sotaa Saksaa vastaan, ja bolsevikit siksi, että he tahtovat juutalaisten neuvosta tuhota Saksan ja ulottaa maailmanvallankumouksen aluksi yli Euroopan ja lopuksi kautta maailman. Siksi oli luotava vastavoima ja se oli Saksa ja uuden maailmanvallan keskukseksi oli tuleva Germania ja tämän keskuksen suunnittelisi Albert Speer  - Führerin ajatusten pohjalta.

Speer kirjoittaa Hitlerin taikavoimasta, miten se koostui hänen arkkitehtuurifantasioistaan, hänen charmistaan, hänen huolenpidostaan maailmasta, hänen lumoavista silmistään ja hänen ilmeisestä ujoudestaan. Toisaalta Speer sanoo vasta sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä nähneensä ne uskomattomat rikokset ja julmuudet joihin Hitler oli syyllistynyt. ”Viime kädessä ja loppujen lopuksi ne olivat sitä mitä Hitler todella oli.” Tässä on kuva Hitleristä 20-luvulta. Hän otti oppitunteja mimiikassa, ilmeisenä tarkoituksena käyttää taitojaan tulevassa elämässään. Näillä taidoilla hän hurmasi arkkitehtinsa.

Hitler halusi itse olla arkkitehti – olisipa onnistunut!

Hitlerin nuoruuden haaveet arkkitehtina kohdistuvat erityisesti Itävallan Linziin. Varsinaisena arkkitehtina oli Herman Giesler. Hitlerin tarkoituksena oli rakentaa nuoruuden koulukaupunkiinsa Linziin valtaisa eurooppalainen kulttuurikeskus. Siellä olisi ollut monia kulttuurilaitoksia kaiken huippuna suuri ooppera- ja konserttitalo. Linzin naapurikylässä syntyneelle Anton Brucknerille suunniteltiin tietysti hänelle omistettua rakennusta. Monumentaalisten hallintorakennusten lisäksi kaupunkiin olisi tullut ”Führer Museum”, hotelli, asemuseo, stadion, kirjasto sekä torni, joka olisi myös tuleva diktaattorin hautapaikka. Myös mahtava puistoalue oli suunnitteilla. Tonavan yli oli tarkoitus rakentaa mahtava riippusilta. Albert Speer esitteli Linziä yhtenä ”johtajakaupungeista”. Tämä edellytti hänen mukaansa uudistettua rakennuskulttuuria.

  

Linzissä Siren korvasi Speerin, Bruckner sai ansaitsemansa talon.

Linz kyllä sitten ajan myötä kasvoi ja Brucknerhaus -konserttitalo sai päivänvalon vuonna 1974 Heikki ja Kaija Sirenin suunnittelemana. Herbert von Karajan johti vihkiäiskonserttia. Hän oli muuten aikanaan Saksan natsi-puolueen jäsen, tai sanotaanko hieman kiistelty jäsen. Hän liittyi puolueeseen runsaasti parikymppisenä. Nuorena ja lahjakkaana orkesterinjohtajana hänellä oli Saksassa vahva asema. Syntinsä vuoksi hän oli sodan jälkeen venäläisten vaatimuksesta johtamiskiellossa vuoteen 1948.

Wagner ja Bruckner olivat Hitlerin kestosuosikkeja. Niinpä ensimmäisenä toukokuuta vuonna 1945 natsi-Saksan vielä toimivassa radiossa esitettiin Brucknerin 7. sinfonian Adagio-osa ennen ilmoitusta Adolf Hitlerin kuolemasta. Adagio oli alkuaan sävelletty Richard Wagnerin kuoleman muistoksi.  Saattaa arvata kuka oli ohjeistanut radionsa toimittajia sävellysten valinnassa. Saattoi olla kunniaksi vainajalle, mutta ei teokselle ja sen tekijälle.

Speerin mielestä Hitler oli hengeltään pikku-kaupunkilainen. Vaikka hänen maailmanvisionsa olivat giganttisia, hänen ajatuksensa harhailivat pienissä kaupungeissa. Esimerkkinä oli hänen koulukaupunkinsa Linz. Viimeisinä päivinään Berliinin bunkkerissa Hitler tutki Linzin pienoismallia. Linz oli ollut hänen koulukaupunkinsa ja sinne hän halusi tulla haudatuksi. On hyytävää ajatella, miten kaiken sen ihmisarvon alennuksen jälkeen, jonka tuo mies oli aikaansaanut, hän katselee kaupunkia – ei ihmisten paikkana vaan hänen omien sairaiden ajatustensa muistomerkkinä.

Germania – Maailman Imperiumin pääkaupunki

Adolf Hitler antoi vuonna 1937 Albert Speerin tehtäväksi Berliinin muuttamisen Germaniaksi. Kaupungista piti tuleman Suur-Saksan Maailman Imperiumin pääkaupunki ja samalla sivistyneen maailman keskus. Speerin toimisto työskenteli vauhdikkaasti ja jo seuraavana vuonna tammikuun 28. päivänä suunnitelmaa esiteltiin yleisölle. Vastaanotto oli odotettavan innostunut. Sanomalehdet kirjoittivat kuinka Berliinin kivierämaasta nyt nousee tuhatvuotisen valtakunnan pääkaupunki. Jopa amerikkalainen lehdistö julisti Hitlerin ja Speerin yhteisen projektin modernin ajan kunnianhimoisimmaksi hankkeeksi. Hitler sai syntymäpäivälahjaksi kaupungin valtaisan pienoismallin. Sitä hän mielellään esitteli valtakunnan kansliassaan. Hän vaati uuden Speerin suunnitteleman kanslian lattiat loistavan kiillotetuiksi. Silloin vierailevat ihmiset tuntisivat olevansa epävarmalla maaperällä.

Hitler puolestaan tunsi olonsa varmaksi suunnitellessaan Germaniaa. Kaikessa yhteydessä mainitaan Germanian olevan Führerin ideoiden mukaan suunniteltu. Speer oli heiluttanut kynää. Varsinaisesti Hitler oli kuitenkin kiinnostunut vain valtaisasta bulevardista. Oheisessa pikkukuvassa sijoitin bulevardin ja sen varrelle suunnitellut rakennusmassat satelliittikuvan päälle. Se on tarkoitettu toimimaan oppaana seuraavalla Berliinin matkalla.

Keskeinen osa hankkeesta oli seitsemän kilometriä pitkä suurbulevardi. Suuri halli, Volkshalle oli tärkein rakennus valtiopäivätalon läheisyydessä. Sitä verrattiin Pietarin kirkkoon Roomassa, olihan se tilavuudeltaan 16-kertainen kirkkoon verrattuna. Sen korkeus oli 300 metriä, eli se oli Eiffel tornin korkuinen. Halliin olisi mahtunut 180000 henkeä. 118 metriä korkea riemukaari oli osa suunnitelmaa. Riemukaaren seiniin piti kaivertaa ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden 1,8 miljoonan saksalaisen sotilaan nimet. Kaiken piti olla suurempaa kuin jossain muualla. Rakennusten käytävien piti olla pitempiä kuin Versaillesissa, riemukaaren piti olla sellainen että Etoilen riemukaari mahtuu jalkojen väliin, kupolien korkeuden piti olla mieluiten sama kuin Eiffel-tornissa, aukioiden piti olla selvästi laajempia kuin Place de la Concorde, stadionille piti mahtua moninkertaisesti enemmän väkeä kuin millään muulla stadionilla. Mitä vielä, en jaksa enää, hengästyn. 

Hitler ja Speer taisivat olla aivan tosissaan kun he loivat tulevan imperiumin pääkaupunkia. Jotain pilaakin uskallettiin tehdä Speerin verstaassa. Speerin vankilapäiväkirjassa on kaksi pilakuvaa suunnittelun ajoilta. Vasemmassa kuvassa suuret jättimäiset nosturit nostelevat pilarin pätkiä, mutta hupsista nosturin koukkuun onkin epähuomiossa tarttunut valtakunnankanslian rakennus yhtenä palana. Toisessa kuvassa kotka, joka istuu maapallon päällä kupolin huipulla, kurottaa kaulaansa nähdäkseen alas Führer Platzille.  Sieltä kuuluu: Heil, Heil! 

Diktaattorit, arkkitehdit, minä - ja vaikkapa FIFA!

Yhdysvaltain tuleva presidentti (?), Hillary Clinton sanoi ulkoministerin virasta erotessaan maan tarvitsevan hyvää hallintoa ja demokratiaa, Hänen mukaansa kreikkalaiset pylväät eivät enää sitä edusta, sen sijaan edustajaksi kelpaisi Frank Gehryn arkkitehtuuri. Gehry tästä huomionosoituksesta yllättyi, mutta totesi kuitenkin demokratian tuottavan mitäänsanomatonta arkkitehtuuria. ”I think the best thing is to have a benevolent dictator—who has taste! It's really hard to get consensus, to have a tastemaker. There is no Robert Moses anymore.” Tuosta lauseesta varmaankin Jane Jacobs kääntyy haudassaan, mutta häntä saattaa helpottaa se että sanovat Gehryllä olevan Jane Jacobsin sielun, mitä nyt ruumis ja ajatukset täyttä Robert Mosesta.  Olisiko sitten Trumpista tuohon valistuneisuuteen, hänessä on jotain Robert Mosesta?

Demokratian arkkitehtuuri? Clintonin mukaan meidän olisi hyljättävä kreikkalainen arkkitehtuuri demokratian symbolina, tilalle voisi ottaa Frank Gehryn. En taida olla samaa mieltä – vaikka toisaalta aivanhan tuo demokratialta näyttää!

Kim Jong Un teloitti arkkitehtinsa – totta vai tarua?

Diktaattoreiden arkkitehdeilla ei aina ole mennyt hyvin. Muistamme perimätiedon siitä että tsaari Iivana Julma sokeutti Kremlin Vasilin kirkon arkkitehdin työn valmistuttua. Tämä ei liene kuitenkaan totta, sillä arkkitehdin väitetään piirtäneen vielä Vasilin kirkon jälkeen muita rakennuksia. Se ei onnistune sokeana. Ehkä muistamme myös mitä tapahtui Milanon Galleria Vittorio Emanuelen piirtäneelle arkkitehdille kuninkaan moitittua rakennusta tehtaaksi. Hän hyppäsi parvekkeelta ja surmasi itsensä. Tämäkään ei liene totta. Totta on että hän putosi gallerian katolta ja kuoli hieman ennen gallerian vihkiäisiä. Viimeisin uutinen arkkitehdin kohtalosta tulee Pohjois-Koreasta. Se kertoo Kim Jong Unin teloituttaneen arkkitehtinsa. Ei pitänyt uudesta lentoasemasta. Tämäkään ei tainnut pitää paikkaansa. Sen sijaan arkkitehti lähetettiin perheineen oikaisuleirille. Hän kuitenkin lienee sitten kuollut säikähdyksestä Kimin kutsuttua hänet uudelleen palvelukseen.

 Minä ja diktaattorit

Olen itsekin joutunut aika tavalla tekemään töitä diktaattoreille. En tosin ole arkkitehti. Enkä tosin ole koskaan päässyt diktaattoreita henkilökohtaisesti näkemään – siis työ tapahtui ilman suoraa vuorovaikutusta. Mutta se ajatus mahdollisesta täystyrmäyksestä – se kyllä leijui ilmassa. Keitä nyt sellaisia lymyäviä haamuja on ollut minun elämässäni? No tietysti ja ehkä nyt ylivoimaisesti eniten joutui ajattelemaan eversti Muammar Gaddafia. Hän oli erinomaisen innostunut suunnittelija. Hän ajeli tuntemattomaksi naamioituneena ja viittaan kääriytyneenä vanhalla kaverinsa Peugeot pick-upilla pitkin työmaata ja muodosti mielipiteitään. Ne muutamat mielipiteet, jotka suoraan kolahtivat tekeillä oleviin suunnitelmiin, olivat juuri nappiin oikeita. Hän oli ilmiselvä urbanisti miehiään.

Porukka on valmiina esittelemään Ras Lanufin kaavaa diktaattorille. Paikalla ovat mm. Pekka Kettunen, Kari Somma ja graafikkomme Rudi Weckroth.

Teimme paljon töitä tuohon diktatuuriin. Olimme siis ilmiselviä diktaattorin arkkitehteja. Yritimmekö muuttaa työmaiden olosuhteita tai vaikuttaa työlainsäädäntöön? Emme, sillä meidän valvontainsinöörimme ja arkkitehtimme elivät samoissa työmaaolosuhteissa kun turkkilaiset, filippinot, korealaiset, italialaiset tai egyptiläiset duunarit. No oli tietysti hieman eroa asumuksessa, sillä insinöörit asuivat 8 neliön teräskonteissa ja duunarit taas savottamajoituksessa kerrossänkyineen. Mutta samoja papuja syötiin. Muuten näissä diktatuurimaissa paikalliset ihmiset eivät yleensä ole duunareita. Kaikki duunarit ovat vierastyöläisiä. Se on myös suoranainen syy heidän huonoon kohteluunsa. Orjilla on orjien kohtelu, ilman mahdollisuuksia saada kansalaisuutta tai perheenyhdistämistä. Kun työt päättyvät palataan kotimaahan.

Lähi-idän kuningas- ym. itsevaltiaskunnissa vierasväestö tekee työt. Paikallisväestö manageroi. Kuinka se nyt taas olikaan kun kysyin eräältä saudilta: ”What is your work?” Hän vastasi: ”Me no work, me manager!”

Luokkatoverini uskoi minulla olleen myös Libyan kansalaisuuden. Asuin nimittäin tuossa maassa useita vuosia - konsultaatio-periaatteella kuitenkin, edestakaisin matkaillen. Tein töitä diktatuurille. En tuntenut minkäänlaisia Gehry-Libeskind-vaivoja. Yritimme tehdä libyalaisille ”heidän arkkitehtuuriaan”. Se oli kyllä muuta kuin mitä he yleensä pitivät omana arkkitehtuurinaan.  Silloin tunsimme onnistuneemme kun he loihesivat lausumaan: ”Tämä on meidän arkkitehtuuriamme!” Kuvassa Jufran hallintokeskustaa (1), Sirten suuri kongressihalli (2), Jufran vesitorni ja muita julkisia rakennuksia (3), Ras Lanufin asuinkortteli (4) ja moottoritiesilta (5)

Jufran hallintokeskus (1), Sirten kongressikeskus (2) ja Sirten kongressiteltta (3) olivat intomielin diktaattorille tehtyjä kohteita. Vain tuo viimeksi mainittu on sodan kahakoissa hajonnut.

Gaddafin poika Seif Gaddafi on koulutukseltaan arkkitehti. Hänellä oli tarve tehdä oma monumenttinsa Tripolin keskustaan. Diktaattorin vanhimpana poikana hänellä oli siihen myös mahdollisuutensa. Autoimme häntä siinä ja tulokseksi tuli tällainen rakennus. Tontti on tyhjänä. Seif heimolaisten vankina. Me teimme tuon silkasta ystävyydestä.

Gaddafista Saddamiin

Luetteloa diktaattoreista voisi jatkaa. Aloitin jo edellisessä blogissani laajemmalla perspektiivillä. Stalin, Hitler ja Mussolini olivat mielestään merkittäviä arkkitehteja. Tai ainakin he halusivat puuttua arkkitehtuuriin. Ja puutuivatkin. Hitler tuhosi Bauhausin ja Stalin konstruktivismin. Julistin Mussolinin diktaattoreiden arkkitehtuurikilpailun voittajaksi. Jos nämä asiat ovat kiinnostavia voit vaikkapa lukea blogiani:  http://penttimurole.blogspot.fi/2013/11/loosin-baarista-totalitarismiin.html

Nyt siirrymme Kaksoisvirran maisemiin. Asiakasmaiden diktaattoreiden mielihalut olivat meidänkin hommissamme usein taustalla. Ja ne olivat villejä. Ajatuksia piti simuloida ja joskus niitä oli yritettävä taltuttaa. Yksi suomalasten ajatussimulaatioiden kohde oli tietysti Saddam Hussein. Hänen mietteitään joutuivat simuloimaan Heikki Siren, Kalle Vartola ja monet muut. Antti Kunnas Sirenin oikeana kätenä ja suuri joukko rakentajia Antero Kallion johdolla oli paikan päällä Bagdadissa konferenssipalatsia suunnittelemassa ja rakentamassa. Taisinkin kongressipalatsin rakentajista ja muista Irakin rakentajista kirjoittaa blogeissani:

http://penttimurole.blogspot.fi/2015/11/suomalaiset-rakentajat-irakissa.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2015/12/irakin-pakkomielle-vain-orjat-juoksevat.html

Suomalaisilla oli valtava panostus Irakiin. Vahvasta yrityksestä huolimatta emme omassa porukassamme päässeet aivan diktaattorin arkkitehdeiksi. Ehkä lähimpänä olimme silloin kun Saddam Husseinin julisti arkkitehtikilpailun presidentin palatsista. Meidän Devecon -vientiyhtiömme arkkitehdit Pekka Rautimon johdolla työstivät mahtavan ja samalla täynnä diktaattorin mielihaluiksi arvioituja kliseitä täynnä olevan kilpailuehdotuksen.

Ehdotus Saddamin palatsiksi

Rakennus oli jalustalla jonka korkeus oli vallankumouksen 15 päivän kunniaksi 15 metriä. Luiskan kaltevuus oli 27 astetta koska 27. päivä oli sekin jonkin osavallankumouksen päivämäärä. Saddam oli sukua Muhammedille. Se piti huomioida. Miten? Olen unohtanut. Itäinen julkisivu piti olla suljettu, sillä vihollinen tulee aina idästä. Ratkaisussa piti näkyä kahdeksan kolmiota. Kompleksiin piti tehdä seitsemän porttia. Jalusta piti täyttää irakilaisten sotilaiden veren tahrimalla hiekalla. Sali piti tehdä 1500 seisovalle vieraalle. Saddamin puhuessa ihmisten piti seisoa.  Kaksi erityisvastaanottoa piti tehdä hänen kahdelle pojalleen. Esikunta oli kolmikerroksinen rakennus, katkaistu pyramidi, se näkyy mallissa keskellä. Pyramidi katselee Mekan suuntaan. Diktaattori kulki kolmella autolla tai kolmella helikopterilla. Sisään meno oli yli pienen järven. Järven ylittäessään hän ”puhdistautui”. Kilpailun jyry antoi ensimmäisen palkinnon jugoslavialaiselle arkkitehdille. Pekka matkusti Bagdadiin. Esittelyä harjoiteltiin. Voittoon kuitenkin uskottiin. Sitten alkoi sota Iranin ja Irakin välillä. Hanke pysähtyi. Diktaattorin unelmat – tai oikeammin hänen unelmikseen kuvitellut unelmat jäivät toteutumatta. Amerikkalaiset hirtättivät Saddam Husseinin vuonna 2006. Tai ei aivan. Shiat hänet hirttivät. Saddam oli sunni. Nyt hänen hirttoköytensä on tarjolla huutokaupassa. Hintaa pyydetään 7 miljoonaa dollaria. Itkettääkö vai naurattaako?

Pekka Rautimo tuli meille käymään. Hän ajoi ihanalla 22 vuotta vanhalla Harley- Davidsonilla. Tuolla samaisella pyörällä minäkin ajoin koeajon Larnacassa niinä aikoina kun yhdessä Kyproksella yritimme kalastella Lähi-idän diktatuurien hommia. Sen ajan yrityksistä muistuu erityisesti mieleen Riadin Development Authority ja pyrkimys päästä tekemään strategista suunnitelmaa kaupungin tajunnan räjäyttävästä laajenemisesta. Me emme sitä voittaneet vaikka yritimme yhdessä brittivahvistuksin. Vahvistuksenamme Marcial Echenique, mies joka kehitti Meplan kaupunkisimulointisysteemin. Samaisen mitä Helsingissäkin aikanaan käytettiin. Kuvassa Pekan seurassa Saudi Arabian Jeddaan pystytetty Deveconin valvontaprojektin monumentti vuodelta 1980. Se oli Paloheimo-Ollilan poikien kilpailuvoitto, elementtirakenteinen betonipalmu.

Riad kasvaa 30 vuodessa kaksinkertaiseksi

Pekan kanssa muistelemme Saudi Arabiaa. Muistelemme Mekka Road kilo 10 korealaisten 6000 hengen työmaata, jossa 50 suomalaista insinööriä ja rakennusmestaria valvoi menestyksellä jättimäistä rakennushanketta. Muistelemme myös Dammanin tyttökoulua, jossa miesopettajien ja oppilaiden kohtaaminen oli estetty. Mutta eniten muistelemme tarjousta Riadin strategisesta suunnitelmasta. Riad oli niin kuin kehitysmaakaupungit yleensä. Kaupungit kasvavat yli rajojen. Urbanisaatio johtuu toisaalta mielettömästä syntyvyydestä ja valtavasta siirtolaisuudesta. Puolet väestöstä on alle kaksikymppisiä. Tämä tilanne on sama niin rikkaissa kuin köyhissäkin kehitysmaissa. Anteeksi että käytän sanaa ”kehitysmaa”, en jaksa pelleillä tuon ”kehittyvän maan” kanssa. Tuntuu nimittäin joskus viimeaikaisten kokemusten perusteella siltä ettei ole kysymys kehityksestä. Ollaan menossa takapakkia.

Mitä tarkoittaa jos kaupungin väkiluku nelinkertaistuu 40 vuodessa? Tällaisia pohtivat ja pyytävät meitä pohtimaan. Meillä ollaan ihmeissään jos kaupungin väkiluku sattuisi kasvamaan samassa ajassa neljänneksellä. Tässä kuvassa näkyy silloinen ennuste Saudi-Arabian väestön kasvusta ja erityisesti Riadin väestön kasvusta. Nyt kuitenkin ihme on tapahtunut. Väestön kasvu seuraa alempaa ennustetta. Ovatko naiset järkiintyneet? Miehiltä sitä ei voi odottaa.

Emiraatit, Abu Dhabi ja Dubai fokuksessa – suomalaiset tekosaarella!

Emiraatit ovat öljytulojen avulla nousseet arvoon arvaamattomaan maailman diktatuurien arkkitehtuuripanostuksessa. Ne kilpailevat nyt ansiokkaasti Mussolinin, Stalinin ja Hitlerin kanssa. Suomalaisilla arkkitehdeilla ei nyt ole ollut alueelle asiaa, vaikka ystäväni Pekka toimikin paikallisen arkkitehtuuriyliopiston neuvonantajana. Nyt olemme päässeet kuitenkin kansainväliseen valokeilaan kun raumalainen telakka on toimittanut paikalle uivan hiekkarannan kaikkine varusteinen. Arkkitehtina näyttää olevan Sigge Turusta. Onnea!

Emiraattien ja muiden lähiseudun heimodiktatuurien nimet tuppaavat sekaantumaan. Mikä maa ja missä? Tässäpä nyt pikakartta josta selviää muutama puhuttu paikka.

Meillä puhutaan paljon Guggenheimista. Siitä puhutaan myös Abu Dhabissa. Guggenheim onkin Frank Gehryn ensimmäinen työ diktaattoreiden palveluksessa ja yleensäkään kehittyvissä maissa. Homma alkoi vuonna 2006. Solomon Guggenheim säätiö teki sopimuksen 30000 kerrosneliön museon rakentamisesta Saadiyat saarelle. Erilaiset viivytykset ovat saatelleet työtä. Ne eivät ole vieläkään käynnissä. Museon arvellaan kuitenkin valmistuvan vuonna 2018.

Frank Gehry sanoi haastattelussa pari vuotta sitten: ”Pahinta on kun menee paikkoihin kuten Dubai. He ovat kuin toiselta tähdeltä, mutta heidän kaupunkinsa päätyvät näyttämään amerikkalaisilta tai eurooppalaisilta kaupungeilta ilmeettömine pilvenpiirtäjineen – niin kuin kaikki maailman mitättömät kaupungit. Toivoisi että näissä paikoissa olisi enemmän tukea arkkitehtuurille joka liittyy paikkaan ja kulttuuriin. Sellaista minä aion tehdä – mutta kukaan muu ei tunnu innostuvan. tekevät vain halpoja kopioita rakennuksista, jotka on jo rakennettu jonnekin muualle.”

Frank Gehryn ensimmäinen työ arabimaissa on Abu Dhabin Saadiyat saaren (onnellisuuden saari) Guggenheim taidemuseo. Minusta nuo Gehryn työt sopivat oikeastaan aika hyvin tuohon arabialaiseen mentaliteettiin. Sehän on juuri hieman tuollaista. Muistuu mieleeni aikanaan kuwaitilaisten minulle luovuttama organisaatiokaavio Kuwaitin Municipalityn toiminnasta. Näyttää Gehryltä. Sukulaissieluja. Guggenheimin rakentaminen on kuitenkin vielä alkutekijöissään. Valittelevat rahapulaa. Hankkeen kustannusarvio on nyt yli 400 milj. euroa. Meidän Guggiksemme aiotaan rakentaa huomattavasti halvemmalla. Rahaa on arveltu kuluvan 150 milj. euroa. Mutta onhan neliöitäkin vain kolmannes. Tarkennus: nuo kaksi kuvaa ylhäällä eivt ole Gehryn Abu Dhabia, mutta maestroa kuitenkin.

Joku Guggenheimin entinen johtaja sanoi haastattelussa Lähi-idän olevan kehittymässä yhdeksi tärkeimmäksi nykyajan (contemporay) kulttuurin tyyssijaksi. Taitaa olla niin että nämä kansainvälisen huippuarkkitehtuurin luomat seinät erottavat paikallisen väestön tuosta kansainvälisestä contemporary-kulttuurista yhtä tehokkaasti kuin aikanaan Ceacescun palatsi tai Stalinin kansojen palatsin seinät erottivat kansan omasta hallinnostaan.

Onnellisuuden saari

Saadiyat saarelle Abu Dhabiin onkin kehittymässä melkomoinen nykyarkkitehtuurin keskittymä.  Norman Foster suunnittelee Zayyed National Museumia, Zaha Hadid-vainajalla on tekeillä esittävän taiteen keskus ja Tadao Ando suunnittelee merimuseota. Ainoa rakennus joka näistä on nyt lähiaikoina valmistumassa on Jacques Nouvelin Abu Dhabi Louvre –museo.

Kuvassa ”Onnellisuuden saaren” arkkitehtuuria. Gehry sanoo tekevänsä mielellään töitä valistuneille diktaattoreille. Tässä tapauksessa niin tekevät myös Jean Nouvel, hän tekee Louvren etäispesäkettä (ylhäällä vasemmalla), Tadao Ando, hän tekee merimuseota (ylhäällä oikealla), Zaha Hadidin toimisto tekee esittävän taiteen taloa (alhaalla vasemmalla) ja Norman Fosterilta syntyy British Museumin etäispesäke.

FIFA ja Qatarin emiirit asialla

Qatarin jalkapallokisat 2022 ovat herättäneet runsaasti ylitsevuotavaa kansainvälistä keskustelua. Keskustelu on fokusoitunut stadionien työvoiman asumisolosuhteisiin ja Lähi-idän diktatuurimaissa tyypilliseen passien haltuunottoon ja maastapoistumiskieltoon. Tyypillistä on myös palkkojen viivästynyt maksuaikataulu tai sitten jos huonosti menee kokonaan maksamattomuus. Lähi-idän vierastyöläisille ei suinkaan ole tarjolla yksiöitä kaikilla mukavuuksilla. Ei, he asuvat yhteismajoituksessa niin kuin savottamiehet meillä ennen vanhaan. Qatarin rakennustöissä on laskettu kuolleen kolmen vuoden aikana 1500 intialaista, nepalilaista ja filippinoa. Maassa on näitä kansallisuuksia puoli miljoonaa. Jotkut pitävät tuota kuolleisuutta normaalina.

Maailman huippuarkkitehdit ovat joutuneet tästä tilille. Zaha Hadid, vastikään manan majoille siirtynyt maineikas irakilaisbrittiläinen naisarkkitehti joutuu keskustelun pyörteisiin. Hän oli voittanut Qatarissa Wakrahin stadionin arkkitehtikilpailun. Sen lisäksi että hänen ehdotustaan yritettiin kaataa väittämällä sen kuvaavan vaginaa, häntä syytettiin myös työvoiman kohtelusta ja jopa kuolemista. Hän erehtyi sanomaan, ettei hän mitään sille voi miten työntekijöitä työmaalla kohdellaan. Hän vielä erehtyi haastamaan toimittajan oikeuteen. Lopuksi kaikki päättyi sovintoon. Toimittaja pyysi Zahalta anteeksi, sillä väitettyä työmaata, jolla kuolemantapauksia sanottiin tapahtuneen ei oltu vielä lainkaan aloitettu.  Zaha pyysi toimittajalta anteeksi sanomisistaan ja lahjoitti rahaa työtekijöiden oikeuksia vaalivalle järjestölle. Nyt Wakrah stadionin työt ovat täydessä käynnissä ja sheikit julistavat tyytyväisyyttään. He korostavat kaikissa yhteyksissä stadionin muistuttavan entisaikojen helmenkalastajien purjeista.

Kansainväliset kuuluisuudet joutuvat painostuksen alle. Heiltä vaaditaan kannanottoja ihmisoikeuksiin tai ainakin omien työmaidensa työntekijöiden oikeuksiin. Heitä syytetään työtapaturmista, koskus jo ennen työmaan aloittamista. Heitä vaaditaan luopumaan työstä jos ei rakennusaikaisia työolosuhteita voida taata. Kaikki tuo jo siinä vaiheessa kun ei urakoitsijasta ole tietoakaan. Suunnittelijat eivät voi noihin asioihin vaikuttaa. Mutta hokkus-pokkus! Keskustelu vaikuttaa! Sheikit, emiirit ja muut diktaattorit ohjastavat alaisiaan. Jotain on saavutettu!

Zaha ei ole ainoa huippuarkkitehti joka on joutunut tulilinjalle. Norman Foster voitti Qatarin Lusail Cityssä sijaitsevan päästadionin kilpailun. Hän nappasi palkinnon ennen David Chipperfield’iä ja paria muuta brittiläistä kutsuttua. Fosteria on kehotettu ottamaan kantaa työvoiman olosuhteisiin ja vakuuttamaan, ettei kukaan hänen firmansa yhteistyökumppaneista syyllisty työvoiman oikeuksien polkemiseen. Etsimälläkään en löydä hänen kannanottoaan. Olisiko tuo opittua viisautta? Sir Normanilla on paljon töitä maissa, joissa julkiset kannanotot politiikkaan tai ihmisoikeuksiin olisivat lopettaneet arkkitehtuurin teon alkuunsa. Vai mitä ajattelet hänen projekteistaan Kiinassa, Saudi-Arabiassa, Kazakstanissa tai Azerbaijanissa? Olisiko niitä tullut tehdyksi jos paikallisten tapojen ja ihmisoikeuksien muutokset olisivat olleet ehtona suunnittelijan valinnalle. No ei?

Protesteilla on kuitenkin vaikutusta!

Kuitenkin on sanottava, että kansainväliset protestit eivät ole jääneet ilman vaikutusta. Voimakas julkisuus ja painostus ovat vaikuttaneet erityisesti jalkapallotyömailla työskentelevien työolosuhteisiin. Näin annan itseni ymmärtää. Näin vakuutetaan. Jotain on siis saavutettu!

Julkisuus tarttuu epäkohtiin. Se on oikein. Joitakin aikoja – oliko vuosia - sitten Daniel Libeskind julisti, että arkkitehtien tulisi miettiä pitkään ja hartaasti työskentelyä Kiinassa. ”Minä en työskentele totalitaaristen hallintojen palveluksessa.” Kollegat tästä ärähtivät, syyttivät hypokratiasta. Eikä syyttä, sillä Libeskind oli juuri aloittelemassa työtä Hongkongiin. Onpa kai hänellä hankkeita nyt myös Kiinassa ja Irakin Kurdistanissa. Näin siis maailma muuttuu. Hän sanoo itse arkkitehtuurin muuttuneen globaaliksi – arkkitehdin on muututtava mukana.

Nyt haluaisin haastaa Kiinan valloittajia. Mitä sanoo Pekka Salminen, Kiinan veteraani? Mutta tämä blogi jälleen pullistelee. Ode Soininvaara neuvoi minua kirjoittamaan lyhyempiä blogeja. Hän sanoi, ettei tällaisia jaksa lukea. Siinäpä se, mutta mistä katkaiset? Täytyy siirtää Pekka jatkoversioon. Sitäkin ennen pengotaan hieman Albert Speerin ajatusmaailmaa.