Nevski prospekt, Gogol ja konsultit

Olen kirjoittanut kotikadusta ja kylätiestä monta juttua. Viimeisin oli juttu omista kotikaduistani. Tarina oli ikään kuin maantieteellinen, henki jäi hyvin yksinkertaiselle tasolle. Nyt sen sijaan satuin lukemaan varsinaisen värikkään kuvauksen kotikadusta. Tai kotikatu saattaa olla väärä sana. Oli kysymyksessä enemmänkin kuvaus elämyskadusta. Mikä katu? Kuvaus koski Pietarin Nevski Prospektia. Se oli Nikolai Gogolin kirjoittama novelli vuodelta 1835.

Novellin nimi oli juuri täsmälleen Nevski prospekt. Se kertoi mahtavan värikkäästi kadun elämästä ja sillä kulkijoista. Novelli alkaa näin: ”Nevski prospektia parempaa ei olekaan, ei ainakaan Pietarissa; sille se on kaikki kaikessa. Mikä tässä kadussa, pääkaupunkimme kaunistuksessa, ei olisi loistavaa! Tiedän ettei yksikään Pietarin kalvakoista virkamiesasukkaista vaihtaisi Nevski prospektia kaikkiin maailman aarteisiin. Nevski prospektista on ihastuksissaan, niin se jolla on ikä kaksikymmentäviisi vuotta, komeat viikset ja ihmeen hienosti ommeltu lievetakki, kuin myös se jonka leuassa törröttää valkeita karvoja ja jonka pää on sileä kuin hopeavati. Ja entäs daamit!  Voi, daameille Nevski prospekt on vielä mieluisampi."

Gogol kirjoittaa Nevskin olevan ainoa paikka, missä ihmiset eivät näyttäydy pakosta, heitä ei ole tänne ajanut tarve, eikä koko Pietarin vallannut kaupallinen intressi. Lukija kysyy: Silloinko se alkoi? Ja miettii itsekseen eikö se ollut Emile Zola joka kirjoitti Naisten paratiisista Pariisin kaduilla ja tavarataloissa. Hänen kirjansa ilmestyi vasta 1883, se oli kokonaista 50 vuotta Pietarin katuvilinän jälkeen. Zola kirjoitti tavaratalonerosta Octave Mouretista: ”Mouretin ainoa intohimo oli naisen valloittaminen. Hän halusi naisesta talonsa kuningattaren ja naisille hän oli tuon temppelinsä rakennuttanutkin kiitollisuudenosoituksekseen. Se oli Mouretin taktiikka. Mielistelemällä naista hän halusi saada tämän himot kiihtymään ja halut heräämään, täten hänen onnistui saada nainen haltuunsa ja vain hän itse pääsi tästä kuumeen lisääntymisestä rikastumaan.”

Mutta juurihan Gogol kirjoitti, ettei Nevskillä tällaista kaupallistumista esiintynyt. Ehkä vasta 50 vuoden päästä. Kun minä kävin ensimmäistä kertaa Nevskillä ja Europeiskajassa kaupallisuudesta ei ollut tietoakaan. Vuosiluku taisi olla 1967. Kauppojen hyllyt olivat tyhjiä, yhtään tavaratalokuumeen valtaamaa naista ei ollut näkyvissä, elintarvikeliikkeiden edessä oli tosin pitkiä jonoja. Ainoa kauppa, joka tarjosi runsaita tuotteitaan onnelliselle turistille, oli Berjozka. No sellainen oli juuri Nevskillä Europeiskajan talossa. Hôtel d'Europe aloitti toimintansa vuonna 1875. Minun mummuni veli, Heinolan Viki oli viilarina Pietarissa, monien suomalaisten käsityöläisten tapaan. Hän eksyi kaverinsa kanssa hotellin kapakkaan. Joutui sitten humalapäissään riitaan tarjoilijan kanssa ja ryhtyi särkemään kapakan kalustoa. Miliisi tuli paikalle ja lähti kuljettamaan suomipoikia Griboyedovan kanavan poliisiasemalle. Miliisi oli yksin ja lahjottavissa. Pojat lähtivät käpälämäkeen kohti Mihailovskajan puistoa. Tämähän taas tapahtui Nevskillä noin vuonna 1915.

Tässä varmuudeksi minun juttujani:

http://penttimurole.blogspot.com/2014/06/pietari-kahdessa-paivassa.html

http://penttimurole.blogspot.com/2017/09/elokuvakerho-pietarissa.html

Nyt on palattava Gogolin aikaan

Otetaanpa nyt tähän hieman kuvausta kadun elämästä. Kirjailijan kuvaus on huomattavasti laajempi ja värikkäämpi. Se on aivan kiehtova. Elämä kadulla on kiehtovaa. Seuraavat sanat ja lauseet ovat kuitenkin suoraa lainausta Gogolin tekstistä:

”Aloitetaan aamuvarhaisesta, kun koko Pietari tuoksuu kuumilta vastapaistetuilta leiviltä ja on täynnä risaisissa mekoissa ja viitoissa kulkevia eukkoja jotka ryntäilevät vuoroin kirkkoihin tai myötätuntoisten ohikulkijoiden kimppuun. Kaduilla raahustaa työtätekevä kansa. Tähän aikaan daamien on yleensä sopimatonta kulkea kaduilla, koska Venäjän kansa käyttää mielellään puhuessaan sellaisia ilmaisuja joita he eivät varmaan saa kuullakseen edes teatterissa. Vaikka teillä olisi tähän aikaan päällänne mitä tahansa, vaikka päässänne olisi hatun sijasta paperipussi ja vaikka kauluksenne pistäisi liian pitkälti esiin kaulaliinan alta, sitä ei huomaa kukaan. Kello kaksitoista Nevskille ryntäävät kaikenmaalaiset kotiopettajat batistikauluksisine kasvatteineen. Kotiopettajattaret, kalpeat englannittaret ja punakat slaavittaret kulkevat ylhäisesti omien sukkelien ja liikkuvaisten tyttöstensä perässä komennellen heitä nostamaan olkapäitä vähäsen korkeammalle ja suoristamaan ryhtiään, sanalla sanoen, tähän aikaan Nevski prospekt on pedagoginen Nevski. Kellon lähestyessä kahta he vaihtuvat herttaisiin äiteihin, jotka kävelevät käsikoukkua kirjavasti ja värikkäästi pukeutuneiden heikkohermoisten ystävättäriensä kanssa. Heihin liittyvät myös ne joille kadehdittava kohtalo on suonut erityisvirkamiehen siunatun arvon. Varjelkoon miten hienoja virkoja ja toimia sitä onkaan!  Miten ne kohottavat ja viihdyttävät mieltä! Kaikki mitä Nevski prospektilla tulee vastaan on erittäin säädyllistä: miehet kulkevat pitkissä lievetakeissa, kädet työnnettyinä taskuihin, daameilla on yllään ruusunpunaiset, valkoiset tai vaaleansiniset päällystakit ja hatut. Tuhannen lajiset hatut, puvut, huivit – kirjavat ja kevyet, sokaisevat vaikka kenet. Täällä saa nähdä sellaisia vyötäröitä, joita ei edes unissa ole tullut eteen: ohkaisia kapeita vyötäröitä, jotka eivät ole pullonkaulaa paksumpia. Ja minkälaisia naisten hihoja saa nähdä Nevski prospektilla! Voi mikä ihanuus!  Luoja miten outoja luonteita Nevskillä tapaakaan! Sellaisia ihmisiä on suuri joukko, jotka teidät kohdatessaan ehdottomasti katsovat teidän saappaitanne, tai jos te olette mennyt ohi, kääntyvät katsomaan teidän takinhännyksiänne. Tänä siunattuna aikana, kahdesta kolmeen iltapäivällä, jota voidaan nimittää Nevski prospektin ajalliseksi huipuksi, on esillä ihmisten parhaiden aikaansaannosten tärkein näyttely. Kolmelta tapahtuu uusi muutos. Nevskillä koittaa yhtäkkiä kevät: se peittyy kokonaan virkamiehiin, joilla on vihreät univormut. Nälkäiset nimineuvokset, hovi- ja muut neuvokset yrittävät kävellä niin vauhdikkaasti, kun suinkin. Kello neljästä lähtien Nevski prospekt on tyhjä. Mutta heti kun hämärä lankeaa, silloin Nevski prospekt taas vilkastuu. Pitkät varjot häälyvät seinillä ja katukivillä. Nyt te tapaatte täällä samat kunnianarvoiset vanhukset, jotka kello kaksi kävelivät Nevskillä niin ihmeellisen ylevinä. Nyt näette heidän juoksevan samalla tavoin kuin nuoret kollegiregistraattorit, yrittäen päästä kurkistamaan kaukaa nähdyn daamin hatunlierin alle, daamin jonka paksut huulet ja punatut posket ovat niin kovin mieleen kävelijöille.”

1830-luvun Nevski prospekt oli jo aivan oikea katu. Kadun päätteenä oli amiraliteetin huikea torni. Katuakin tärkeämpi oli sillä vellova väki. Sitä väkisinkin miettii meidän katukuvamme köyhtymistä.

Piskarev ja Pirogov

Kuvattuaan kadun kulkijoita Gogol ryhtyy kertomaa kahta tarinaa. Päähenkilöinä ovat taitelija Piskarev ja luutnantti Pirogov. Molemmat hurmaantuvat kadulla kulkeviin naisiin. ”Seis! Huudahti luutnantti Pirogov ja nykäisi hännystakkiin ja viittaan pukeutunutta nuorta miestä. – Näitkö?”

”Näin, ihana, aivan kuin Peruginon madonna Santa Maria dei Bianchissa.” Nuori taiteilija tunsi oman alansa maestrot. Hän ihastui tummaverikköön. Peruginon madonna näyttää tältä, hiukset ovat agaatinkirjavat. Luutnanttiystävä komensi taiteilijaa rientämään madonnan perään. Hän ujosteli, seurasi varoen, sai kuitenkin pienen hymyn, tai merkin, ja seurasi unelmiensa naista.

Kulkiessaan hän pohti tai sitten itse kirjailija pohti taiteilijan olemusta sen ajan Pietarissa. Se ei ollut mikään normaali ihmislaji virkamiesten ja käsityöläisten joukossa. ”Hän oli taiteilija. Outo ilmestys, eikö totta? Pietarilainen taiteilija! Taiteilija lumen maassa, taiteilija suomalaisten maassa, missä kaikki on märkää, sileää, tasaista, kalpeaa, harmaata, pilvistä.” Hän katsoi naista. ”Luoja mitkä jumalaiset piirteet. Häikäisevän valkoista ihanaa otsaa varjostivat mitä kauneimmat agaattihiukset.  Huulten sinettinä oli kokonainen parvi mitä ihanimpia unelmia.”

Kahden hengen saattue saapui talon luo. Nainen kiipesi portaita. Piskarev säntäsi ylös portaita. ”Hänen ajatuksissaan ei ollut mitään maallista, häntä ei polttanut maallinen intohimo, ei, tällä hetkellä hän oli puhdas ja viaton, kuin neitseellinen nuorukainen, joka uhkuu vielä päämäärätöntä henkistä rakkauden tarvetta.” Grafiikka on vuodelta 1904.

Nyt voi jo ryhtyä arvailemaan nuoren taiteilijan tarinan loppunäytöstä. Tyttö oli ilotyttö. Poika näki hänestä myöhemmin unen. Ajatteli ottavansa tytön vaimokseen. Tyttö kieltäytyi kunniasta. Poika surmasi itsensä.

Nuori luutnantti Pirogov oli toista maata. ”Ei muuten ole helppoa luetella niitä kaikkia lahjoja, joita kohtalo oli Pirogoville suonut.  ”Hän oli hyvin tyytyväinen arvoonsa, johon hänet oli äskettäin ylennetty, ja vaikka hän toisinaan sohvalla maatessaan puhelikin: ’Oi turhuus! Turhuuksien turhuus! Entäs sitten, vaikka olen luutnantti?’, salassa hänen uusi arvonsa imarteli häntä suuresti.”

Meidän nuori ja korskea jalosukuisuutemme lähti seuraamaan vaaleaa naista. Nainen ryntäsi taloon, joka osoittautui saksalaisen läkkisepän työpajaksi ja asunnoksi. Tyttö taas osoittautui hänen vaimokseen. Pirogovin tunkeutuessa naisen perässä asuntoon, hän kohtasi kummallisen näyn. Tunnettu Ofitserskaja-kadun suutari oli leikkaamassa läkkisepän nenää. Molemmat umpihumalassa. Oli sunnuntai. Pirogov poistui, mutta vaaleaverikkö oli edelleen valloituslistalla. Luutnantti tilasi kannukset. Niitä tilatessaan hän totesi vaimoihastuksen rakastamisessa tarvittavan pikemminkin suitsia, kun kannuksia. Kehitys kehittyi ja viimein eräänä päivänä upseeri päätyi tanssimaan rouvan kanssa gavottia. Nähdessään naisen ihanan nilkan luutnantti päätyi suutelemaan tanssipariaan. Silloin astui sisään läkkiseppä. Pietarilainen pikku-upseeri sai saksalaiselta läkkisepältä aimo kurituksen. Meidän luutnanttimme päätyi pohtimaan Nevski prospektin kurimusta: ”Voi, älkää luottako Nevski prospektiin! Siellä kulkiessani minä aina kietoudun tiukemmin viittaani ja vältän katsomasta sitä mikä vastaan tulee. Kaikki on petosta, kaikki haavetta, kaikki muuta kuin miltä näyttää! Se valehtelee kaiken aikaa tämä Nevski prospekt, mutta kaikkien pahiten silloin kun yön tiheä vaippa laskeutuu sen ylle ja peittää talojen valkoiset ja vaaleankeltaiset seinät, kun koko kaupunki muuttuu välkkeeksi ja paukkeeksi, silloin vierii myriadeittain vaunuja, esiratsastajat huutavat ja hyppivät hevosten selkään ja kun itse pahahenki sytyttää lamput vain sitä varten, että kaikki näyttäytyisi petollisessa valossa.

Luutnantti Pirogovin tanssireissu päätyi selkäsaunaan ja pöydän alle. Hänen jalosukuisuutensa ei tästä turhia hermostunut, mutta taisi jättää läkkisepän kauniin saksalaisvaimon rauhaan.

Nelitoistaportainen ranking

Pietari Suuri oli aikoinaan ottanut Venäjällä käyttöön nelitoistaportaisen virkamiesten arvoasteikon.  Katsotaanpa nyt millä kunnioittavalla arvonimellä luutnanttia nimitettiin. Aloitetaan yläpäästä. Salaneuvoksia, kenraaleita ja hovimarsalkkoja kutsuttiin "Teidän korkeaylhäisyytenne", pääsipä joukkoon vielä yli-hovijuomanlaskija ja yli-hoviteenleikkaaja. Todellisia eli toimeenpanevia valtioneuvoksia, kenraalimajureita ja hovimarsalkkoja, hovitallimestari mukaan luettuna piti kutsuttaman "Teidän ylhäisyytenne". Aivan tavalliset valtioneuvokset, prikaatinkenraalit ja kamarijunkkarit kuuluivat viidenteen rankingluokkaan, heitä oli kutsuttava "Teidän korkeasukuisuutenne". Sotaneuvokset, hovineuvokset ja everstit, majureita myöten saivat kutsumatittelikseen "Teidän korkeajalosukuisuutenne". Kuuteen alimpaan ranking luokkaan kuuluivat nimineuvokset, kolleegisihteerit, alemmat upseerit ja hovin kondiittorit. Heitä kutsuttiin "Teidän jalosukuisuutenne". Gogolin nuori naistennaurattaja-luutnantti oli luokassa XII, hän oli siis "Teidän jalosukuisuutenne". Aika paljon luvattu.

Suomalaiset päällystämässä Nevskin jalkakäytäviä

Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Maata haluttiin opettaa markkinatalouden suuntaan ja Maailmanpankki ryhtyi lainoittamaan tähän tähtääviä hankkeita. Erityisesti oli tutkittava keinoja oikeudenmukaiseen ja kaupungin kannalta rahakkaaseen yksityistämiseen sekä toisaalta piti kehitettämän asukasvuorovaikutusta yhteiseksi demokratiailoksi. Maailmanpankin lisäksi mukana oli myös lahjarahan antajia kuten Suomen valtio.  Pietariin sitten perustettiin Pietarin keskustan rehabilitaatioprojekti. Sen piti olla alkua 300 miljoonan euron lainoitusohjelmalle. Projekti aloitettiin vuonna 1997. Maailmanpankilta pyydettiin lainaa kaupungin historiallisen keskustan kehittämiseen. Hankkeeseen piti valittaman konsultti. Konsulttityön kokonaishinnaksi arvioitiin 10 milj. $. Konsulttitoiminnassa oli mukana suomalaisia. Asian tekee mielenkiintoiseksi se, että Suomen valtio oli hanketta rahoittamassa. Kun Maailmanpankki antoi lainaa 31 milj.$, antoi Suomi lahjarahaa 1,2 milj.$ ja USA:n kehitysapu 0,4 milj.$. Lainan osuus oli 67 % ja Suomen lahjaosuus tässä projektissa oli 3 %. Suomen lahja oli kaikkiaan 3,4 milj. $, mutta suurin osa meni Pietarin vedenpuhdistuslaitoksen rakentamiseen. Projektin ohjelmassa oli teknillistä apua, lainsäädäntökehitelmiä, vanhustentalohanke, kortteli-infraa ja sitten oli Nevski prospektin katuvalaistuksen uudistaminen ja jalkakäytävien päällystäminen. Hämmästyttävää, eikö olekin? Suomen valtio pienenä lahjoittajana, ja Maailmanpankki suurena lainoittajana ovat päällystämässä Pietarin jalkakäytäviä. Päällystystyöt tehtiin vuonna 2001. Myös pari muuta ohjelmaan kuuluvaa hanketta toteutettiin. Suurin osa alkuperäisistä hankkeista peruttiin. Maailmanpankin tapaan hankkeille etsittiin hyöty/kustannussuhdetta. Ei löytynyt. Projekti sai yleisarvosanan unsatisfactory. Pietarin kehittämisen lainaprojektit saivat kuitenkin jatkoa. Lainat eivät kuitenkaan nousseet aivan ajatellulle 300 miljoonan dollarin tasolle. Eikä enää jalkakäytäviä päällystetty.

Nevski prospektin jalkakäytäviä tehtiin osin suomalaisin voimin vuonna 2001. Ne ovat kauniisti graniitilla päällystetyt. Muistuttavat jotenkin Aleksin jalkakäytäviä. Aleksi tosin päällystettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin.

Gogolin viimeinen sana

Gogol kirjoittaa Nevskin jalkakäytävistä. ”Miten siisteiksi onkaan lakaistu sen jalkakäytävät, ja varjelkoon, miten monet jalat ovat jättäneet niihin jälkensä! Virkaheiton sotilaan kömpelö likainen saapas, jonka painon alla tuntuu jopa graniittikin halkeavan, nuoren naisen pienenpieni, höyhenenkevyt kenkä, jonka omistaja kääntelee pikku päätään kohti säihkyviä näyteikkunoita niin kuin auringonkukka kääntyy kohti aurinkoa, ja toivorikkaan vänrikin kaliseva miekka, joka vetää kiveykseen terävän naarmun – kaikki purkaa siihen mahtavaa voimaansa tai mahtavaa heikkouttaan. Kuinka nopea unikuvien sarja siellä kulkeekaan yhden ainoan päivän aikana!"