Suden näkökulma!

Olympialaisissa ratkotaan paremmuutta ilman turhaa häveliäisyyttä. Peli on raakaa eikä häviäjille anneta tilaisuutta selitellä. Urheilijoiden paremmuusjärjestys ilmaistaan viimeiseen ja huonoimpaan urheilijaan saakka. Kansat seuraavat omien urheilijoidensa menestystä. Minä jännitin älyttömästi kiekkojen särkijä Eetu Kallioisen kilpailua. Kaikki meni alkuun loisteliaasti. Kymmeniä kiekkoja särkyi, eikä tullut yhtään hutia.   Lopussa ammunta meni pieleen. Kukaan urheilija ei halua olla olympialaisissa neljäs. Niin hän sanoi. Maailman neljäs ei kukaan halua olla. Pitää olla kolmen joukossa. Hyvä Mattson! Kaikkea halutaan mitata. Joku mittaa opintosuorituksia, joku mittaa pörssikurssien kehitystä, joku suorittaa tuotannonohjauksen benchmarkingia, jotkut vertailevat maita ja kaupunkeja, jotkut tutkivat onnellisuutta ja jotkut poliittisten puolueiden suosiota. Kaikenvertailusta on tullut suosittu bisnes. Minä luen kesäunilukemistona Edgar Allan Poen kirjaa ”Korppi ja kultakuoriainen”, WSOY, 1972.  Yksi novelli siinä sisälsi sykähdyttävän kaupunkikuvauksen. Ensilukemalta se vaikutti niin toivotulta ja niin värikkäältä, että tuli jopa mieleen saisiko tuosta mallin kaupunkien laadun mittaamiseksi. No, mittaus tai kuvaus oli suoritettu unennäkönä jo vuonna 1844. Ehkä se on vanhentunut?

Mittaako ”livability” totuudesta ja valheesta muodostuvaa kolmatta elementtiä?

Livability on kansainvälinen käsite joka kuvaa kaupunkien elämän laadun tekijöitä. Se sisältää luonnon ympäristön ja rakennetun ympäristön, taloudellisen vaurauden, sosiaalisen vakauden ja tasa-arvon, opiskelumahdollisuudet sekä kulttuurin, viihteen ja vapaa-ajanvieton mahdollisuudet. Mitähän tuo on suomeksi? Elinkelpoisuus ja asumiskelpoisuus ovat livabilityn käännöksiä. Jotenkin tuo ”kelpoisuus” tuntuu niin arkipäiväiseltä. Siinä ei ole Mari Vaattovaaran julistamaa ”ihanaa kaupunkia”. Siinä ei ole myöskään totuudesta ja valheesta muodostunutta kolmatta elementtiä.  Goethe on nimittäin sanonut, että logiikan ankaruus ja käsitteiden selkeys eivät sovi kaupungin ymmärtämiseen, sillä kaupungissa totuudesta ja valheesta syntyy kolmas elementti, joka lumoaa meidät. Gogol taas sanoi Ilmiön lepäävän salatun päällä. Kaupunki valehtelee aina, etenkin kun itse Perkele iltaisin sytyttää lyhdyt asettaakseen kaikki epätodelliseen valoon. Tuo epätodellinen valo – se kiinnostaa. Kuka tuntee kaupunkinsa? Miten muodostetaan kaupungin ihmisten monenlaisista totuuksista (ja valheista) kokonaiskuva? Keskiarvo. Kaupunkihyvyyden tunnusluku?

Helsinki ja Suomi ovat pärjänneet hyvin kansainvälisissä laatuvertailuissa. Eräs kruunuhetki taisi olla jo vuonna 2011 kun Monocle valisti Helsingin ykköseksi maailmassa – Most Livable City.  Selotuksessa sanottiin: ”An unorthodox but well-deserving champion, the Finnish capital stands out for its fundamental courage to rethink its urban ambitions, and for possessing the talent, ideas and guts to pull it off.” Aika haastavasti sanottu. Sitten on hieman pudottu. Nyt ollaan hieman alempana. No, ei tämä ole koko totuus. Jotkut väittävät livability-arvioinnin keskittyvän liikaa kaupungin siisteyteen ja turvallisuuteen. Ei todellisiin asioihin mitkä tekevät elämän kivaksi elää, paikaksi jossa on pursuavaa elinvoimaa ja tilaisuuksia. Valittiinpa Helsinki juuri äskettäin kolmanneksi parhaaksi pääkaupungiksi elää. Edellä olivat New York ja Lontoo. No, hassua tietysti. Mutta hyvin pitäisi mennä, jos ollaan maailman onnellisin kansa ja asutaan yhdessä maailman parhaista kaupungeista ja ollaan vielä maana maailman parhaita hyväntekijöitä.

Oli se vielä pakko panna tähän Suomen pärjäystaulukko maailman onnellisimman maan rankingissa. Että kolme vuotta ollaan oltu maailman onnellisimpia. Täältä varmaan löytyvät maailman ihannekaupungit ja ihannekylät. https://worldhappiness.report/ed/2021/

 

Katsotaan nyt sitten, miten Edgar Allan Poe kuvasi tarinansa kaupunkia. Olisiko siinä jotain yhteisiä mittariarvoja verrattuna kaupunkien nykyliveabilityyn. Poe kirjoitti kuvauksensa vuonna 1844. Novellin nimi on ”Tarina Rosovuorilta” (A Tale of the Ragged Mountains). Se kertoo nuoresta invalidista nimeltä August Bedloe. Hän oli animaaliseen magnetismiin tai mesmerismiin uskova mies. Franz Mesmer (1734–1815) selitti maailmankaikkeuden olevan täynnä eteerisistä ainetta fluidiumia. Aine sai ihmisen elimet toimimaan. Taudit johtuivat fluidiumin virtausrytmeistä ja niitä voitiin parantaa magneettien avulla. Nuori mies, August kertoo morfiinipitoisesta matkastaan Rosoisille vuorille ja siellä sumussa kohtaamaansa näkyyn. Kaikki alkoi hänen kohdattuaan suuren hyeenan. (Se ei ollut susi). Hän ei tiennyt oliko kysymyksessä uni vai oliko kaikki totta. Lopuksi havaitaan kaiken tämän todellisuudessa tapahtuneen joskus aikaisemmin aivan toiselle henkilölle, jonka nimi oli Oldeb. (Nimi nurinpäin). Tyypillistä Poen kauhutarinaa. Mystiikkaa. Onko meidän maailmamme juuri ja vain sitä? Harhailemme sumussa, eksymme tuntemattomaan, luemme nimet nurinpäin? Lopun edessä? Suuri tuho onkin vain ohut fantasia? Niin, tällaisen kaupungin herra Bedloe, tai oikeastaan herra Oldeb näki kävellessään sumussa:

”Huomasin olevani korkean vuoren juurella ja katselin laajaa tasankoa, jonka läpi kiemurteli valtava joki. Tämän joen rannalla oli itämaiselta näyttävä kaupunki, sellainen josta luemme Tuhannen ja yhden yön tarinoista, mutta omituisempi kuin yksikään niissä kuvattu. Paikaltani, joka oli paljon kaupungin yläpuolella, saatoin nähdä sen jokaisen sopen ja kulman kuin karttaan piirrettynä. Katuja oli lukematon määrä ja ne leikkasivat toisiaan epäsäännöllisesti kaikkiin suuntiin polveillen, mutta olivat pikemmin pitkiä kiemurtelevia kujia kuin katuja, ja ne suorastaan kuohuivat ihmisiä. Talot olivat villin maalauksellisia. Joka puolella oli parvekkeita, kuisteja, minareetteja, alttareita ja omituisesti veistettyjä ulkonemia. Basaareja oli viljalti, ja niihin oli pantu näytteille loppumattoman runsaasti kauniita tavaroita – silkkiä, musliinia, mitä lumoavimpia veistotöitä ja mitä upeimpia koruja ja jalokiviä. Paitsi näitä näkyi joka suunnalla lippuja ja kantotuoleja, joissa istui uhkeita naisia tiheästi hunnutettuina, loistavilla loimilla peitettyjä norsuja, irvokkaasti veistettyjä epäjumalankuvia, rumpuja, viirejä ja kalistimia, keihäitä ja hopeisia ja kullattuja virkasauvoja. Ja keskellä tätä joukkoa ja meteliä ja yleistä sekamelskaa ja hämminkiä – näiden miljoonan tumman ja keltaisen turbaanipäisen, viittaan puetun ja pitkäpartaisen ihmisen keskellä mylvi lukematon määrä pyhiä, nauhoilla koristettuja härkiä, ja legioonittain siivottomia mutta pyhiä apinoita kiipeili lörpötellen ja kirkuen moskeijan kattolistoja pitkin tai riippui minareeteista ja kattojen ulkonemista. Kuohuvilta kaduilta laskeutui rantaan lukuisia portaita, jotka veivät kylpypaikkoihin ja joki näytti vaivalloisesti raivaavan tiensä läpi laivastojen jotka syvään lastattuina lähellä ja kaukana peittivät sen pinnan. Kaupungin rajojen ulkopuolella kohoili tuuheita majesteettisia viidakoita, palmuja ja kookospuita sekä muita jättiläismäisiä ja outoja vanhoja puita, ja siellä täällä näkyi riisipelto, talonpojan olkikattoinen maja, vesisäiliö, syrjäinen temppeli, mustalaisleiri tai yksinäinen hurmaava tyttö joka ruukku päälaella kulki kohti mahtavan virran rantaa.” (Kaupunki jonka mies vuorelta näki, oli Benares. Kuva on vuodelta 1833.)

Hyvä maa ja globalisaation haittapuolet

Tätä miettiessäni havaitsin jonkun kommentoineen vanhaa blogiani: http://penttimurole.blogspot.com/2015/06/olisi-sanottava-hyva-maa.html. Siinä kerrottiin enemmänkin erilaisista ranking-listoista. Simon Anholt on brittiläinen brändinkehittäjä ja poliittinen neuvonantaja, joka vuonna 2020 julkaisi kirjan: The Good Country Equation: How We Can Repair the World in One Generation. Siinäpä juttu. Että yhdessä sukupolvessa.

Simon Anholt kehitti ”Good Country Indexin”, jolla on brändätty maailman maat sen mukaan miten paljon hyvää ne tekevät muille maille ja kansoille, ei itselleen. Maat joissa poliitikot katsovat ulospäin, arvioivat kokonaisuuksia, ei yksityiskohtia. Ja arvatkaapa mitä? Suomi on ollut sitkeästi kärkijoukossa. Vuonna 2018 Suomi arvioitiin maailman ykköseksi. Uudemmat versiot eivät tunnu löytyvän. Onkohan vertailu pantu boikottiin? Tai ei. Löytyyhän sieltä vuosi 2021. Suomi on pudonnut kuudenneksi. Ruotsi johtaa.

Simon Anholtin TED-puheenvuoro hyvistä maista vuonna 2017 oli niin hyvä, että parhaita osia on nyt pakko hieman lainata:

”Jos katsomme globalisaation haittapuolia, havaitsemme että se on päässyt yllättämään meidät ja olemme vastanneet siihen hitaasti. Jos katsomme globalisaation haittapuolia, ne tosiaan vaikuttavat ajoittain musertavilta. Kaikki suuret haasteet, joita kohtaamme nyt, kuten ilmastonmuutos ja ihmisoikeusongelmat, väestöongelmat, terrorismi ja pandemiat, huumekauppa ja ihmiskauppa, lajien kuoleminen sukupuuttoon, voisin jatkaa vielä, emme juuri saavuta menestystä monia näistä haasteista vastaan. Meidän täytyy ryhdistäytyä jotenkin ja keksiä, miten voisimme globalisoida ratkaisut paremmin, ettei meistä tulisi lajia, joka on sortunut ongelmien globalisaation uhriksi. Miksi sitten olemme niin hitaita saavuttamaan näitä edistysaskeleita? No, syitä on tietysti useita, mutta perimmäinen syy on kenties se, että olemme järjestäytyneet lajina samalla tavalla kuin olimme järjestäytyneet kaksi- tai kolmesataa vuotta sitten. Maailmassa on jäljellä yksi ainoa maailmanlaajuinen supervalta: sen seitsemän miljardia ihmistä, me seitsemän miljardia, jotka aiheutamme kaikki ongelmat, samat seitsemän miljardia, jotka myös ratkaisemme ne. Mutta miten nuo seitsemän miljardia ovat järjestäytyneet? Edelleenkin noin kahteensataan kansallisvaltioon ja näillä valtioilla on hallinnot, jotka keksivät säännöt ja saavat meidät käyttäytymään tietyllä tavalla. Se onkin melko tehokas järjestelmä, mutta ongelma on se, että tapa, jolla nuo lait tehdään ja jolla nuo hallinnot ajattelevat, ovat täysin vääriä maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisuun, sillä ne suuntautuvat vain sisäänpäin. Poliitikot, jotka valitsemme, ja nekin, joita emme valitse, katsovat yksityiskohtia. He eivät näe kokonaisuutta. He katsovat sisään. He teeskentelevät ja käyttäytyvät kuin uskoisivat, että jokainen maa on saari, joka elää onnellisena ja erillään kaikista muista omalla pikku planeetallaan omassa pienessä aurinkokunnassaan. Ongelma on tämä. Maat kilpailevat keskenään. Maat sotivat keskenään. Tämä ei ole hyvä järjestely. Meidän on muutettava se. Meidän on keksittävä keinot, joilla saadaan valtiot työskentelemään yhdessä. Miksi ne eivät tee sitä?

Olen käyttänyt 10-15 viime vuotta yrittäessäni keksiä, mikä olisi sellainen oma etu joka rohkaisisi paitsi poliitikkoja, myös yrityksiä ja tavallista väestöä, meitä kaikkia suuntaamaan ajatteluamme ulospäin, ajattelemaan kokonaiskuvaa, katsomaan välillä ulospäin sisäänpäin katsomisen sijaan. Tässä kohtaa tajusin jotain tärkeää. Vuonna 2005 aloitin tutkimuksen, jota kutsutaan maabrändi-indeksiksi. Se on laaja-alainen mielipidetutkimus, joka kohdistettiin suurelle joukolle ihmisiä, joka vastaa noin 70 prosenttia maapallon väestöstä. Suosimme hyviä maita. Emme ihaile ensisijaisesti maita, jotka ovat rikkaita, voimakkaita, menestyviä, nykyaikaisia tai teknisesti kehittyneitä. Ihailemme ensisijaisesti maita, jotka ovat hyviä. Mitä tarkoitamme hyvällä?  Tarkoitamme maita, jotka tekevät jotain maailman hyväksi, Maita, jotka tekevät maailmasta turvallisemman, paremman, rikkaamman tai oikeudenmukaisemman. Sellaisista maista me pidämme. Tämä on tärkeä havainto. Nyt voin sanoa mille tahansa hallinnolle, että menestyäkseen sen täytyy tehdä hyvää. Jos tahtoo myydä enemmän, saada lisää sijoituksia, tulla kilpailukykyisemmäksi, täytyy alkaa käyttäytyä hyvin, koska silloin saa arvostusta, ja sen myötä kauppakumppaneita. Mitä enemmän siis tekee yhteistyötä, sen kilpailukykyisemmäksi tulee. Tätä kutsutaan hyvä maa -indeksiksi. se mittaa, tai ainakin yrittää mitata, kuinka paljon hyvää kukin maa tuottaa muulle ihmiskunnalle oman väestönsä sijaan. Thomas Anholt kehottaa käyttämään sanaa hyvä. Hyvä, itsekkyyden vastakohtana. Lyömäaseena poliitikkoja vastaan. "Olen ylpeä, koska tulen hyvästä maasta.” No sanotaan nyt sitten niin: ”Olen ylpeä, kun tulen hyvästä maasta, eikä pelkästään hyvästä vaan maailman parhaasta”! Hymyilyttääkö?

Suden näkökulma

Ryhdyin puhumaan kaupunkien hyvyyden mittaamisesta ja käytettävistä kriteereistä Jennille. Jenni on arkkitehti ja vielä lastenlasteni äiti. Lähisukulainen siis. Ja menestynyt suunnittelija. Hän ryhtyy uhoamaan. Hän pitää ihmisten näkökulmaa rajoittuneena ja tyhjänpäiväisenä. On vaihdettava näkökulmaa. On otettava suden näkökulma! Jenni: ”Jotenkin suden-näkökulma on minulla ollut tapetilla nyt…mutta pitää vielä hetki muotoilla sitä vinkkeliä jotenkin kirkkaammin… joka tapauksessa! Tämän päivän keskustelu pamfletteineen ärsyttää…se on niin kovin pientä piiperrystä ja taipuvaista niin muodikkaaseen vastakkainasetteluun. Ei pidä mennä helppoon, vaan nyt pitää osata ja uskaltaa ajatella isosti ilman mitään syyttäviä osoittelevia sormia ja ’arkkitehtuurisotia’ yms… -mistä media kiittää ja kumartaa. Maailmassa on ’minä olen oikeassa’- älykkyyttä ihan liikaa, mutta ihmiset yhteen keräävää, kuuntelevaa ja rakentavaa viisautta ihan liian vähän.”

Jenni on vakavissaan. Puhuuko tuossa nyt Linkolan haamu, vai puhuuko siinä ystäväni Paloheimon etiäinen? Niin, Paloheimo lähetti minulle juuri kirjoituksensa, jossa hän kirjoitti näin: ”Olettakaamme, että järki ja oikeudenmukaisuus planeetallamme lisääntyisivät parin seuraavan sukupolven aikana niin, ettei ihmiskunta ajattelisi vain itseään, vaan myös kymmeniä tulevia sukupolvia ja maapallon elollista rikkautta kaikkiaan. Silloin tehtäisiin päätös, että puolet maapallon vesien ja maiden pinta-alasta varattaisiin kaikille muille – tuossa vaiheessa ehkä 5 miljoonalle lajille - maailmassa. Niin turvattaisiin myös ihmisen tuleville sukupolville rikas ympäristö ja kauniit elinolot.” Hänkään ei mainitse ajankohtaisia arkkitehtuurikohteita erityisen suojelun kohteina. Osa tuosta Eeron pinta-alasta kuuluisi ilman muuta myös sudelle. Mitähän Eero tarkoitti, kun hän kirjoitti 5 miljoonasta lajista? Havaitsen juuri, etten tiedäkään montako eliölajia meillä on saatikka että tietäisin, paljonko elollisia olentoja on kaikkiaan. Eihän minulla ole alkuunkaan käsitystä siitä mikä on ”luonnon monimuotoisuus”. Vaikea ymmärtää suden näkökulmaa. Ryhdyn tutkimaan asiaa tyypillisellä wikipediatasolla. Eliölajeja on vähintään 10 miljoonaa, ehkä 100 miljoonaa. Kuka tietää? Ei kukaan. Joku arvioi, että Suomessa olisi 50000 eliölajia. Niistä uhanalaisia on noin 10 %. Joku toinen arvioi, että ihmisen uhkaamia eliölajeja olisi maailmassa nyt miljoonan verran.

Oletko koskaan ajatellut maailman biomassan jakautumista. Pääosa biomassan hiilestä eli 82 % on kasveissa ja erityisesti puissa. Biomassaan on sitoutunut 546 miljardia tonnia hiiltä. Kasvien osuus on 450 miljardia tonnia. Suomen metsiin on sitoutunut 8 miljardia tonnia hiiltä. Se on 1,7 % kaikesta maapallon kasveihin sitoutuneesta hiilestä. Äskettäin tekemässäni Sahara-blogissa jättimäisen Saharan metsittämisprojektin metsään sidotun hiilen lisäykseksi vuoteen 2060 mennessä arvioitiin 90 miljardia tonnia ja vuonna 2100 sidotun hiilen määrä olisi noin 160 mrd. tonnia. Tämähän tarkoittaisi vuonna 2060 maailman kasvustoon eli pääosin metsiin sidotun hiilen lisääntymistä 20 %, vuonna 2100 lisäys olisi 36 %. http://penttimurole.blogspot.com/2018/01/sahara-sahara-sahara.html

Eläinten osuus on 0,4 % kaikesta biomassasta. Ihmisten osuus eläinten biomassasta on 2,5 % ja kotieläinten osuus vastaavasti 4 %. Maailmassa on 2,5 miljardia eliötä yhtä ihmistä kohti. Niitä on 20 triljoonaa. Triljoonassa on 18 nollaa. Ihmisiä on 8 miljardia. Siinä on 9 nollaa. Susia maailmassa on ehkä noin 200000 yksilöä. Suomen susimäärä on noin 200 yksilöä.

Mistä saa olla huolestunut?

Saako pienistä asioista olla huolestunut silloin kun on isoja asioita, joista on syytä olla huolestunut. Onko väärin, että Eteläranta ja Elielin aukio kiinnostavat ja ärsyttävät kun koko ajan päässään tietää, että ilmastonmuutos uhkaa meidän planeettamme elämää ja konkreettisesti meidän lastenlastenlastemme elämää. Minä sanon, että ihmisillä täytyy olla oikeus huolestua pienistä asioista. Elielin aukiosta ja Etelärannasta saa ja pitää olla huolestunut. Ilmastonmuutos ei ole pieni asia.  Tietoisuus ongelmasta ei riitä. Tarvitaan tekoja. Ei ole kysymys oikeudesta vaan velvollisuudesta. Tuhannet tiedemiehet ja Greta Thunberg ovat varoittaneet vaarasta. Kansalaisten on nyt äänestettävä valtaan poliitikot jotka toteuttavat velvollisuutensa. https://academic.oup.com/bioscience/advance-article/doi/10.1093/biosci/biab079/6325731

Aristoteles sanoi: ”Yhteiskunta, joka menettää otteen menneisyydestä, on vaarassa, sillä se tuottaa ihmisiä, jotka eivät tiedä muusta kuin nykyisyydestä ja jotka eivät ole tietoisia siitä, että elämä oli ollut ja voisi olla erilaista kuin se on.”

Paloheimo sanoi: ”Ihmiskunta elää historiansa ainutkertaista hetkeä. Mennyttä on arvioitava avoimen kriittisesti. Historiasta ei nyt ole samaa apua kuin aikaisemmin.”

Anholt sanoi: ”Mutta miten ihmiskunta on järjestäytynyt? Edelleenkin noin kahteensataan kansallisvaltioon ja näillä valtioilla on hallinnot, jotka keksivät säännöt ja saavat meidät käyttäytymään tietyllä tavalla. Se onkin melko tehokas järjestelmä, mutta ongelma on se, että tapa, jolla nuo lait tehdään ja jolla nuo hallinnot ajattelevat, ovat täysin vääriä maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisuun, sillä ne suuntautuvat vain sisäänpäin.”

Jenni sanoo: ”Jotenkin suden-näkökulma on minulla ollut tapetilla nyt. Maailmassa on ’minä olen oikeassa’- älykkyyttä ihan liikaa, mutta ihmiset yhteen keräävää, kuuntelevaa ja rakentavaa viisautta ihan liian vähän.”

Että kesämietteitä kerrakseen. Jäi muuten tuo ihannekaupungin mittausjärjestelmä kehittämättä, kun sotkeuduin noihin suden näkökulmiin.

Markku Piispanen on mennyt vuorten taa

Ystäväni, työtoverini ja kurssitoverini Markku Piispanen (1934-2021) on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Markku oli ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli rakas ihminen. Hän oli lämminsydäminen ihminen. Markulla oli monia kadehdittavia ominaisuuksia. En puhu hänen insinööritaidoistaan. Niissä hän oli ilman muuta huippua. Tai ehkä puhun niistä kohta. Haluaisin puhua hänen hämmästyttävistä ihmissuhdetaidoistaan eri kulttuureissa, hänen johtamistaidostaan joka perustui motivointiin, hänen loistavasta kielitaidostaan, puhumattakaan hänen tennistaidostaan - firman mestaruus nuoret kaatamalla. Haluaisin tietysti muistella, puhua ja kirjoittaa hänen kansainvälisestä kokemuksestaan uran alusta sen loppuun. Elämäntyöstä kokonaisuutena. Tehtävä on kuitenkin minulle mahdoton. Sitä en yritä. Minä keskityn asioihin jotka ovat meidän ystävyytemme ja yhteistyömme varrelta. Markku on tehnyt kokemuksistaan elämänkertakirjasia. Luen niitä juuri nyt. Markku syntyi savusaunaan Pelkosenniemellä. Hän joutui kolme kertaa evakkoon. Kirjoitti sitten Rovaniemellä kolmen ällän ja kahden cumun ylioppilaaksi. Yksi juttu hänen nuoruudenkertomuksissaan ylittää kuitenkin kaiken. Hän kertoo lukiolaisena purkaneensa rakennustyömaalla sementtikuormaa ja kantaneensa aina kaksi 50 kg:n säkkiä kerralla. Uskoisiko tuota? Minulla yksikin säkki tuotti tuskaa, jos määrä kohosi satoihin säkkeihin.

 Perhe on sydämessä

Markku kertoo Afrikan kokemuksistaan kirjasessa ”Markku an Expat in Africa”. En aio ryhtyä siteeraamaan Markun ajatuksia Afrikan ajoilta hänen toimiessaan Etiopiassa ja Ghanassa 70-luvulla. Markulle tyypilliseen tapaan hän kirjoittaa enemmän perheestään kuin työstään. Perhe on kaikki kaikessa. Rakas vaimo ja kolme poikaa ja Hassina, Etiopian valittu. Tai Hassina se taisi Iriksen valita. Ne ajat olivat Markun elämän ja elämäntyön kannalta tärkeitä, hänelle ehkä keskeisiä niin työssä kuin perhe-elämässäkin. Minä keskityn meidän yhteisiin vuosiimme. Ne olivat minulle keskeisiä. Kiitän Markkua siitä, minkä hän antoi minun elämälleni.  Olenhan tuntenut Markun opiskeluajoista alkaen, eli vuodesta 1953, jolloin aloitimme Teknillisessä korkeakoulussa Hietalahdentorin varrella, mutta meidän henkinen ja ammatillinen yhteistyömme ja samalla ystävyytemme alkoi vasta vuonna 1980. Silloin Markku kirjautui meidän yhtiömme palkkalistoille. Se kaikki, yhteistyö ja ystävyys jatkuivat niin kauan kuin työelämää riitti. Ammatillinen yhteistyö hiljakseen haaleni minun muuttaessani Libyasta Suomeen vuoden 2000 jälkeen ja Markun siirtyessä jälleen Etiopiaan. Ystävyys säilyi.

Oliko Markun elämä pelkkää työntekoa? Ei, siihen mahtui paljon muutakin. Ennen kaikkea ihana perhe ja suurenmoinen ystävämme Iris. Kaunis hääkuva on vuodelta 1956, sen otti Iriksen isä Pauli. Iris soitti kerran minulle Sirtenlahden rannalla etiopialaista laulua ”Ystäväni on mennyt vuorten taa”. Silloin olin menettänyt lasteni äidin. Tanssimme itkien. Nyt on Iriksen aika itkeä. Hän on menettänyt Markun. Se on hyvän elämän kaihoa. Haluaisin kuulla etiopialaisen tizita-laulelman juuri tuon kaihon symbolina. Etsin tuota laulua netistä. En löydä. Jos haluat kuunnella etiopialaista tizitaa nykymuodossa klikkaa tuohon: https://www.youtube.com/watch?v=lTlmyk42kI4

Ethiopia Music - Workezebo – Tizita

Kansainvälinen ura

Valmistuttuaan diplomi-insinööriksi Teknillisestä Korkeakoulusta vuonna 1960 Markku toimi aluksi Otaniemen rakennustoimikunnan teknisenä sihteerinä, istui kokouksissa itsensä Alvar Aallon kanssa, sitten Rakennushallituksen suunnitteluinsinöörinä vuoteen 1963, tämän jälkeen hän pyöritti omaa toimistoa ja oli myös Bertel Ekengrenin palveluksessa vuoteen 1970, kunnes aloitti kansainvälisen uransa Etiopian yleisten töiden ministeriön päällikköinsinöörinä. Voi miten paljon kiintoisaa kerrottavaa hänellä oli niiltä kuudelta vuodelta jotka hän toimi tässä tärkeässä virassa. Olipa joukossa melkoisen hurjiakin vallankäytön tarinoita. Kulttuurien kohtaamisessa on joskus vaihdettava omasta kulttuurista vieraaseen – jotta tepsii. Löysin muuten koneeltani Markun vuonna 1974 käsin kirjoittaman raportin Suomen kehitysyhteistyön tilanteesta Etiopiassa. Markku oli sen kirjoittanut valtiontilintarkastajille osoitettuna, toimittuaan nelisen vuotta maassa yleisten töiden ministeriön kakkosmiehenä. Hän kertoo yhteistyön saaneen alkunsa Suomen rakennusinsinööriliiton näyttelystä Addis Abebassa 60-luvun lopulla. Ensimmäisenä maahan saapuivat vuonna 1968 Paavo Mänttäri ja Erkki Juslén. Markku saapui paikalle vuonna 1970. Perhe kahden kuukauden viiveellä. Markun aikana ministeriössä oli useita suomalaisia asiantuntijoita. Mainitaan esimerkiksi Juha Suonenlahti, Esa Paaso, Paavo Tammekann, Eero Saarinen, Jorma Wessman, Kai Korpia, Lars Björksten ja Sune Norrbäck.

Kirjelmässään Suomen valtiontilintarkastajille Markku kirjoittaa mm. näin: ”Suomen valtio on onnistunut tähän mennessä lähettämään tänne vain todella ammattitaitoista joukkoa, joka on herättänyt luottamusta etiopialaisissa suomalaiseen ammattitaitoon ja rehellisyyteen. Mielestäni tätä suuntausta pitäisi jatkaa. On parempi lähettää maailmalle harvoja todella ammattitaitoisia ihmisiä kuin suuri määrä oppipoikia. Uudet erilaiset olosuhteet vaativat yleensä vahvaa ammatti- ja kokemustaustaa, jota ilman tietoja ja taitoja ei voi onnistuneesti soveltaa muuttuneissa olosuhteissa.” Mielenkiintoista on se, että Markun aikana paikalla olleiden 10 suomalaisen asiantuntijan keski-ikä oli reilusti alle 40 vuotta. Nuoria poika siis, mutta ei Markun mielestä oppipoikia.

Vuonna 1976 Markku siirtyi YK:n eksperttinä vahvistamaan Ghanan valtion rakennussuunnittelukäytäntöjä. Ghanassa hänen työkohteinaan oli useita suuria hankkeita sairaaloista laivatelakoihin. Ja vihdoin vuonna 1980 koitti meidän aikamme. Markku tuli Liikennetekniikka Oy:n palvelukseen vuonna 1980. Libyan ja osittain Moskovan hommia jatkuikin sitten lähes 20 vuotta. Markku siirtyi jälleen Etiopiaan, nyt konsulttina. Siellä hän hoiteli Deveconin yleiskaava- ja sairaalahommia sekä Finnroadin tiehommia.  Kaksi yleiskaavaa Markku hoiteli yhdessä Hennu Kjisikin ja Tuomo Sirkiän kanssa ja tiekilometrien määräksi taisi tulla pitkälti toista tuhatta. Kotimaahan Markku palasi kaiken tehneenä eläkemiehenä 2010-luvun alussa.

Vanhat kaverukset Eero Oulasvirta, Olli Lehtovuori ja Markku Piispanen pohtimassa etupäässä menneitä ja vähemmässä määrin tulevia. Minäkin olin mukana nauttimassa menneisyyden lisäksi Iriksen etiopialaisia dorovot-antimia. Tämä tapaaminen oli vuonna 2018. Nyt on yksi poissa.

http://penttimurole.blogspot.com/2018/10/kulttuureista-ikaihmisiin-ja-uusista.html

Ras Lanuf

Devecon Oy sai Tripolin Transportation Master Planin jälkeen suurtyön Libyassa. Oli suunniteltava ja valvottava 40000 asukkaan Ras Lanufin öljykaupungin rakentaminen Libyaan Sirten lahden rannalle. Rakentamisen valvonnan päälliköksi valittiin, kukapa muu kuin Markku Piispanen. Rakennustyöt alkoivat vuonna 1983. Markku asettui perheensä ja valvontatiiminsä kanssa urakoitsijan rakentamaan campiin. Kirjoitin näistä ajoista: ”Delegaationa kiipeilemässä Ras Lanufin taustakukkuloilla. Pitääkö kaupunki rakentaa rantaan vai pitääkö se rakentaa vuorille?  Onko malli ’finger’, onko se ’linear’ vaiko ’radial’? Urbanistien tai semiurbanistienko taistelu? Päätös syntyi ja Markku pääsi rakennushommiin. Hänen tärkein apulaisensa oli Kaj Outa, rakennusmestari ja painonnoston mestari. Markun asunnolla Raslan campilla, sauna kuumana, lauteilla arabitilaajat! Tekemisen tasapainon ja onnentunteen huippua. Enkan toimitusjohtaja Sarik Tara ja poika. Isän mielipide: ”Meidän firmassa vain insinöörit saavat johtaa. Se olen minä, Sarik! Billfingerillä oppini saanut.” Markku molempia opettamassa.  Liisa Iriksen kanssa saunalla, musta meri, koirat haukkuvat. Surffilauta, mahtavat mainingit.” Elämä oli tämän makuista. Markun arvostettu asema Enkan henkilöstön keskuudessa oli ilmeinen. Vuonna 2015 Markku ja Iris kutsuttiin rakentamisen aloittamisen 30-vuotisjuhlaan Istanbulissa. Markun poika, arkkitehti Esa lähti eskortiksi näihin juhliin.

Ras Lanufin urakoitsijana oli turkkilainen ENKA. Tekijämiehet Markku ja Kaj valvoivat ja opastivat työn tekoa. Kuvassa pojat iloisina Välimeren rantahietikoilla tulevan kaupungin paikkeilla. Markku ohjasi taidolla ja empatialla turkkilaisen urakoitsijan epävarmoja askeleita kaupunkirakentamisen alalla. Yhteistyö kulminoitui menestykseen.

 

Sirte

Oli syyskuu 1987. Markku Piispanen käveli libyalaisen Anwar Sassin kanssa Helsingin katuja. Sassi oli huippuasiakkaamme Ras Lanufin öljykaupungista. Hänellä oli valtionpäämieheltään toimeksianto. Ehkä mahdoton, mutta kotimaansa äkillisiin tarpeisiin nähden lähinnä odotettavissa. Oli rakennettava 30 000 kerrosneliömetrin hotelli ja kongresseihin soveltuvat kokoustilat 11 kuukaudessa. Suunnittelukin oli vielä aloittamatta. Devecon voisi olla sopiva? Lapio pitäisi saada maahan viimeistään joulukuun alussa. Silloin jäisi rakentajille aikaa 8 kuukautta. Suunnitteluaikaa olisi ruhtinaalliset kaksi kuukautta. Hotelli olisi rutiinia, mutta millainen kongressihalli voitaisiin rakentaa tässä ajassa? Senhän ei tarvitsisi olla suuri - vain 700 istumapaikkaa!

Sirt Bay Hotel rakennettiin kongressikeskukseksi vuonna 1988. Markku suoritti hankintoja yhdessä turkkilaisen urakoitsijan kanssa. Hotellin pinta-ala on 30000 k-m2. Siihen liittyi ISIS-kahinoissa poltettu 1200 neliön kongressiteltta. Hotelli rakennettiin 8 kuukaudessa.

 Kadulla kävelevät miehet havaitsevat vanhalla messukentällä sirkusteltan. Syksy oli sirkusten aikaa. Idea! Tuossa rakennustapa! Tehdään siitä teltta. Onko Devecon kiinnostunut? Pitäisi päättää heti. Hiekka juoksee tiimalasissa. Deveconin hallitus päättää. Asiakassuhde Sassiin velvoittaa. Häntä on autettava. Mistä muualta hän voisi saada apua? Markku Piispanen hoitaa projektinjohdon. Jussi Jauhiainen lupaa piirtää hotellin kahdessa kuukaudessa. Pekka Rautimo piirtää teltan alustavia luonnoksia. Markku painelee kokoukseen ja tulee ulos: ”Teltta hyväksytty!” Eero Kontula ja Andy Sadlak hoitavat infran. Steve Fairhurst piirtää maisemointiin liittyvät härvelit. Keskelle sisäänkäyntiä tehdään liikenneympyrä, jonka keskelle Liisa Ilveskorpi piirtää libyalaisen kaivon. Hannele Helkama-Rågårdh huolehtii tyylikkäistä sisustuksista. Hanke valmistuu aikataulun mukaan. Eräs pieniä maailmanennätyksiä!

Hallintokeskukset Jufraan ja Sirteen

Vuonna 1990 alkaa uusi savotta. Markku joutuu avainasemaan. On suunniteltava kaksi hallintokeskusta ja 2400 asuntoa. Devecon mobilisoituu. Markku tekee ohjelmaa ja budjettia hankkeiden toteuttamiseksi. CJN Oy Jussi Jauhiasen johdolla valmistautuu arkkitehtisuunnitteluun, Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy tulee apuun, Ekono Oy, Maa ja Vesi Oy ja Liikennetekniikka Oy ryhtyvät insinöörihommiin. Markku on suunnittelun kapellimestari ja kotimaan ankkuri. Hän myös palkkaa rakentamisen valvojat, kun siihen vaiheeseen päästään. Minä siirryn Libyan ankkuriksi. Suuria kohteita oli kaksi. Sirten kongressikeskuksessa oli 40000 m2 kerrosalaa. Suunnitteluun kuului koko hallintokeskuksen alue katuineen ja istutuksineen.  Meidän valvonnassamme oli vielä tontilla sijaitsevat 16 ministeriörakennusta.  Jufrassa kongressikeskuksen ja ministeriöiden kerrosala oli 72000 m2. Jufrassa suunnitellaan lisäksi 2400 asuntoa alueineen. Yhteensä siis 90-luvun aikana suunniteltiin ja valvottiin yli puoli miljoonaa kerrosneliötä rakennuksia. Markku oli niissä töissä ankkuriasemassa.

Sirten hallintokeskuksen suuressa salissa on 4500 istumapaikkaa. Keskuksessa on lisäksi neljä 700 hengen kongressisalia. Yhdessä niistä juhlistettiin juuri Libyan uuden pääministerin virkaanastujaisia, Markulle tuttu mies.

 

Jufran hallintokeskus käsitti ministeriörakennukset, pääministerin toimiston sekä kongressitilat ja kirjaston. Kellotorni on näkyvä maamerkki. Alueelle rakennettiin lisäksi 2400 asuntoa, kouluja, lastentarhoja ja vesitorni.

Rakennustöiden valvonta oli suuri tehtävä. Työhön palkattiin 40 suomalaista arkkitehtia ja insinööriä. Pisimpään työmaalla olleet olivat paikalla kuusi vuotta. Työkautta kesti vuodesta 1991 vuoteen 1999. Markku hoiti koko porukan rekrytoinnin. Markun tärkein työkohde oli Libyassa lähes 20 vuotta.

Kaksikymmentä vuotta yhteistä työtä. Vielä jatkui jälkisammutusta Etiopian sairaala- ja yleiskaavahommissa uuden vuosituhannen ensimmäisellä kymmenyksellä. Nyt nämä kohteet ovat liukuneet kaukaisuuteen. Miltei unohdukseen. Ei sentään. Ne palautuvat kyllä mieleen. Niihin sisältyy kaipaus. Haluaisi nähdä niitä jälleen. Kädellä koskettaa. Haistella sisäilmaa. Kulkea hitaasti varjoisia julkisivuja pitkin. Valoon, varjoon, valoon. Masrabioitten suojassa. Kasvaneiden puiden varjossa. Ovatko ne rikkiammuttuja? Kyllä osittain, mutta pääosin pystyssä. Ovatko ne hiekkamyrskyjen ruskeiksi värjäämiä, valkoinen väri kadonnut? Kyllä sitäkin, ja katoilla hiekkadyynejä. Markku ei enää pääse niitä paikkoja katsastamaan. Minunkin pääsyni on kyseenalaista. Rakennukset elävät ihmistä kauemmin. Mutta eivät ikuisesti. Aika tekee tehtävänsä. Ihminen uudistuu jälkikasvunsa kautta. Se on meidän kohtalomme ja onnemme. Markku on mennyt vuorten taa.

Taurusvuorilta Cukurovan puuvillapelloille

Yashar Kemal (1923-2015) on turkkilainen, kurditaustainen kirjailija. Me vanhat muistamme hänen kirjojaan. Nobel-palkinto oli lähellä hänen kirjastaan Haukkani Memed, Tammi, 1955. Yksi Kemalin kirjoista osui käteeni kesäkirjaksi kodin kirjojen joukosta. Sinne se oli ilmestynyt vuonna 1977. Suomennoksen nimi on ”Puuvillatie”, 1977, KK-Kirjapaino. Se on Eva Siikarlan kääntämä, englanninkielisestä painoksesta, jonka nimi on ”Wind from the plain”. Englanninnos on Kemalin vaimon kääntämä ja julkaistu vuonna 1963.  Alkuperäinen turkinkielinen teos ”Ortadirek”, Keskipiste, on vuodelta 1960. Teos on trilogian ensimmäinen osa. Se kuvaa kylän matkaa alas vuorilta puuvillapelloille. Toinen osa on Yer Demir Gök Bakır, 1963, ”Maa rautaa, taivas kuparia”, Tammi, 1978. Kyläläiset palaavat vuorille, ilman toivottua puuvillanpoimintaa. Sato oli tuhoutunut. Kolmas osa on nimeltään Ölmez Otu, ”Kuolematon ruoho”, Tammi, 1979. Tässä minä kerron nyt kesälukukokemuksestani, joka liittyy vain trilogian ensimmäiseen kirjaan. Toinen ja kolmas osa ovat kyllä hankintalistalla. Olihan tämä ensimmäinen osa niin kiinnostava, että oli aloitettava tämän blogin kirjoitus.

Yashar Kemalin trilogian ensimmäinen kirja kertoo koko kylän ja erityisesti yhden kurdiperheen matkasta vuoristokylästä puuvillapelloille Cukurovaan. Suomenkielisessä versiossa on kansikuvassa koko Pitkän Alin perheen matkaseurue.  Siihen kuuluu hevonen, vanha ja väsynyt kaakki nimeltä Küheylan. Hevosella ratsastavat ennen sen väsähtämistä ja kuolemaa Alin kiukkuinen äiti Meryemdze sekä tämän suuresti vihaama kaikkitietävä vanhus Halil. Perheen lapset Ummah ja Hassan ovat äitinsä Elifin suojeluksessa. Perheen isä, Pitkä Ali on vielä alkumatkalla virkeänä. Mummo on hevosen selässä eikä hänen selässään.

Tässä Yashar Kemalia selaillessani törmäsin tuoreeseen blogiin, joka kertoo kirjailijan ja hänen vaimonsa Tildan Suomen vierailusta vuonna 1975. http://ekimismo.blogspot.com/2021/06/ Kertojana on hänen tulkkinaan toiminut turkkilaissyntyinen nuori mies, joka silloin oli opiskelemassa Helsingin Yliopistossa.  Jutun mukaan Yashar Kemal oli ihastunut presidenttiimme Urho Kekkoseen, jonka ansioista Suomi oli pelastunut Viron kohtalolta sotien jälkeen. Näin hän oli arvellut. Yashar Kemal oli yhteiskunnallinen vaikuttaja ja köyhien asialla. Hän kiinnostui kommunismista, mutta katkaisi kiinnostuksensa Tshekkoslovakian miehityksen vuoksi. Turkissa häntä valvottiin ja jahdattiin. Myös suuresti kunnioitettiin.

Perille päästiin, joskin verkkaisesti

Liisa, varsinainen kirjatoukka, hän luki kirjaa vain neljänneksen ja siirsi sen sitten minun unilukemistoni osaksi. Häntä ei miellyttänyt kirjan verkkaisuus. Minulla oli silloin menossa Veijo Meren kirja Aleksis Stenvallin elämä, Otava, 2002. Liisaa ei ollut sekään miellyttänyt. Hän ei pidä kirjoista joissa ulkopuolinen astuu kuvatun henkilön housuihin ja ryhtyy kuvittelemaan elettyä elämää ja erityisesti tunteita ja sanottuja sanoja. Minä puolestani pidin kovasti Veijo Meren kuvitelmista itsensä kansalliskirjailijan housuissa. Minulla oli ollut sitä edeltävänä lukukirjana Emmanuel Carrèren Viikset, 2002, Like. Kirja oli kiinnostava psykojuttu. Mutta se loppui ikävästi. Minulle hyvä loppu on tärkeä. Tai jokin toivo.

Yashar Kemalin Ortadirekt ei loppunut hyvin. Se loppui hyvin huonosti. Puuvillapelto oli tyhjä. Tasbas sanoi ystävälleen Pitkälle Alille: ”Tervetuloa, veli. Näet itse minne hän on meidät taas vienyt. Sato on vielä huonompi kuin viime vuonna. Pelto on täynnä rikkaruohoja! Ehkä yksi siemenkota kymmentä pensasta kohti… Älä sure, ei se olisi auttanut vaikka… Mikä on tehty, on tehty…” Matkalla kiukutellut mummo, nyt juhlan kunniaksi rannerenkaisiin, kaulakoruihin ja vihreään huiviin sonnustautunut Meryemdze näki kuitenkin toisen puolen: ”Mehän pääsimme perille. Tässä me olemme.”

En tiedä mikä minun on. Aina kun lukee jotain tarinaa, fiktiivistäkin, on ruvettava kuvittelemaan todellisia paikkoja. Niin kävi tässäkin. Missä ne kulkivat, nuo Kemalin ihmishahmot hevosineen ja aaseineen, mutta kyllä paljolti kävellen ja paljasjaloin. Ylempään satelliittikuvaan on merkitty kirjassa mainittuja paikkakuntia. Puuvillapellot sijaitsivat alangolla. Kyläläiset asuivat vuorilla. Kartassa punainen viiva osoittaa viikon jalkamatkan, se on runsaat 100 kilometriä. Paikannimistä päätellen kulkua kesti kaksi viikkoa. Maisemat olivat hienot, pitkin vuolaita virtoja, välillä yövyttiin pyhien puiden alla, välillä vanhalla myllyllä, välillä plataanimetsässä, välillä vanhalla hautausmaalla, joskus asetuttiin kalliojyrkänteelle parittelevia mustia käärmeitä katsellen tai ainakin sitä kuvitellen.

 

Vilkaistaan hieman nykypäivään. Alueen pellot ovat hyvämultaisia ja tuottavat kolme satoa vuodessa. Huomiota kiinnittävät valtaisat kasvihuoneviljelmät. Tässä kyllä Närpiön tomaattiviljelijät kalpenevat. Kuvan ala on noin 5x5 kilometriä.

Mummon viha

Myönnetään. Perille pääsy on usein suuren voimanponnistuksen kohde, perillä ote herpoaa. Matkantekoon voi itse vaikuttaa. Perillä olo siirtyy usein muiden käsiin. Nyt siis seuraavassa muutama ote perille pääsyn tuskasta ja taistelusta. Pitkän Alin nostettua vanhan Halimin mummon seuraksi horjuvan konin selkään, mummo alkoi valituksensa: ”Älä tule senkin törkypartainen parittaja! Älä tule senkin pahaenteinen pöllö, senkin vihreäsilmäinen kuiva rupikonna, senkin kuollut etana… Jää kylään… Mutta täytyyhän sinun lähteä mukaan, senkin sika, ja sitten uliset, etteivät jalkasi kanna, sinun täytyy saada ratsastaa jonkun toisen kuolevalla hevosella. Mikset ratsasta poikasi selässä, senkin sontakärpänen? Hyi sinua häikäilemätön käärme! Tuollaiset ilkeät ukonrahjukset! Pilaavat kaiken rauhan, senkin kiusankappaleet! Maailmalla ei ole mitään iloa heistä. Mutta silti he pitävät siitä kiinni henkensä edestä, ihan kuin ihmisillä olisi jotain hyötyä heistä! Älä kuole, kiltti hevonen, ennen kuin pääsemme Cukurovaan. Kuolkoon sen sijaan tuo vanha sika, joka liimautuu selkäämme kuin iiliäinen! Niin hevoseni, sellaisia nuo vanhat parittajat ovat. Makaisivat mielellään oman miniänsä kanssa, jos pystyisivät. Ja muutamasta kirjavasta karamellista he yllyttäisivät kaikki kylän nuorukaiset miniänsä kimppuun. Niin ja istuisivat sitten katselemaan”

Jos oli mummu Meryemdze vihainen miehensä vanhalle ystävälle, Halilille, viha kohdistui myös hänen omaan poikaansa: ”Kas vain Pitkä Ali! Et luottanut äitisi sanaan, et kuunnellut vanhempiasi. Yksi ainoa katse häneltä voi tyhjentää koko valtavan Välimeren ja muuttaa sen kuivaksi hiekaksi. Jos hän vain kulkee Tauruksen metsän halki, se syttyy tuleen. Kun hän astuu Adanan kaupunkiin, hän vetää maanjäristyksen sen niskaan. Vai alat sinä uskoa minua?” Äiti ei luottanut poikaansa. Hän kutsui poikaansa huoran penikaksi!

Mummo Meryemdze oli onnellinen siitä, ettei maa ollut ihminen: ”Musta maa allani, sinä joka olet kaiken alku ja loppu, sinua piinataan, sinua kulutetaan…. Sinulle tehdään kaikenlaista pahaa etkä sinä kuitenkaan kanna kaunaa, sinä annat kaikkien luotujen löytää turvan ja suojan luotasi. Vesi syö sinua, salamat iskevät sinua, mutta ole silti kiitollinen siitä, ettet ole ihminen.”

Matka jatkui päiväkausia läpi laaksojen ja yli vuorien. Välillä mummo Meryemdzea kantaen, välillä taluttaen. Joskus kohdattiin valtava sade, joskus ryömittiin polvet verissä ylös Suleimanlin rinnettä, päämäärä oli kaikille yhteinen, Cukurovan puuvillapellot. Onko kaikki pelkkää surkeutta ja raadantaa? Kuolemanväsymykseen saakka? On. Mutta kerronta ei sellaista ole. Yashar Kemalin kerronta on monivivahteista, kerroksellista ja huumorintäyteistä. Ongelma on se, että kirjaa joutuu lukemaan liian nopeasti päästäkseen eteenpäin ja nähdäkseen mitä tapahtuu. Nyt olen tehnyt paljastuksen ja kertonut miten kaikki päättyy. Se on anteeksiantamatonta. Mutta tehty mikä tehty. Sinun on nyt keskityttävä matkantekoon ja sen aikaiseen juonitteluun.

Ökkesin paratiisi

Marttyyrien iloista on viime aikoina keskusteltu paljon. Meilläkin luvattiin aikanaan taivaallinen palkkio marttyyrikuolemasta. Kuuntelepa E. N. Setälän puhe Yliopiston juhlasalissa vuonna 1923. Linkki siihen löytyy vanhasta blogistani: http://penttimurole.blogspot.com/2017/06/kesakirja-naisen-velvollisuusetiikasta.html Tässä puhe nuorille: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/07/22/e-n-setala-kielitieteilija-ja-valtiomies Mika Waltarin Mikael Karvajalka ei saanut kunnollista tietoa taivaan olosuhteista. Katedraalioppineet kertoivat kirkon väellä olleen niin paljon kiireitä helvetin olosuhteiden tutkimisen ja kuvaamisen kanssa, ettei taivaan olosuhteisiin ole vielä keritty kunnolla perehtyä. http://penttimurole.blogspot.com/2016/03/terrorismin-pikkupirut.html Minua kiinnosti arabien kanssa työskennellessäni kuulla heidän kuvitelmiaan kuolemanjälkeisestä elämästä. Paratiisista. Asia ei koskaan aivan kunnolla selvinnyt. Ei ollut varmaa olivatko vaimot samassa taivaassa miestensä kanssa. Se oli varmaa, että kauniit huurit olivat käytettävissä, viiniä oli tarjolla ja jos oli muistanut joka päivä pyörittää rukousnauhaa 999 kertaa, niin omien palmupuiden määrä oli huomattava. Mutta sittenkin, epäselvää jäi. Nyt Yashar Kemalin kirjassa kyläpäällikkö Sefer kertoo Ökkesille häntä odottavasta taivaasta. Sen ehtona on kuuliaisuus päällikölle.

”Sinä Ökkes Dagkurdu olet pyhä mies, harras muslimi. Olet kulkenut suoraa ja puhdasta tietä koko pitkän ikäsi.  Et ole tehnyt vääryyttä ainoallekaan ihmiselle, etkä edes nuoruudessasi ole maannut aasien ja muiden kiellettyjen eläinten kanssa. Sinä lähdet tästä maailmasta yhtä puhtaana ja viattomana kuin tänne tulitkin. Ja kun sinä ilmestyt Allahin eteen tuomiopäivänä, Hän sanoo: Oi palvelijani Ökkes Dagkurdu, en voi vaatia sinua vastuuseen ainoastakaan synnistäsi. Olen antanut valmistaa sinulle paratiisiini palatsin joka loistaa valoa kuin Adanan rautatieasema.”

Kylän päällikkö, vihattu Sefer kuvaa Ökkes Dagkurdulle paratiisin iloja. Ökkesille on valmistettu palatsi joka loistaa valoa kuin Adanan rautatieasema. Tällainen palatsi on varattu kaikkine muine maallisine iloineen, jos vaan Ökkes on kuuliainen kylän pomolle. Tässä se on, vuonna 1912 rakennettu rautatieasema. Kirja kuvaa kurdien oloja 50-luvulla. Lupauksetkin ovat siltä ajalta. Armeijan suihkukoneet lentävät puuvillapellolle raahautuvien kyläläisten päiden yli.

”Asetu sinne ja elä siellä ilossa ja mukavuudessa ikuisuuteen asti. Hän antaa sinulle myös vaimosi ja neljäkymmentä huuria palvelemaan sinua, ja jokainen niistä on verraton kaunotar, ja vielä neitsyt ja lisäksi neljäkymmentä miesorjaa jotka ovat valmiina täyttämään kaikki toiveesi. Ja paratiisin joki virtaa viiniä ja kaikkialla ympärilläsi leviää silmänkantamattomiin puutarhoja ja hedelmätarhoja joissa kypsät hedelmät odottavat poimijaansa.”

Taurusvuorten kukkaloistoa

”Koko päivän saat herkutella hedelmillä, hunajalla ja linnunmaidolla ja muilla ihanuuksilla. Sinä syöt mutta sinulla ei ole likaisia pahanhajuisia ulostuksia niin kuin meillä ihmisillä. Se mitä syöt, tulee ulos hikenä. Enkä minä hiellä tarkoita sellaista hikeä joka tulee ulos puuvillaa kerätessä. En suinkaan! Hyvänhajuista hikeä haihtuu huokosistasi hiljaa ja huomaamatta, ja se tuoksuu milloin ambralta, milloin ruusulta, milloin meiramilta, milloin tuoreelta männyltä, ihan miltä vain haluat sen tuoksuvan. Hanhenlihaa, pulleita sorsia, viiriäisiä ilmestyy eteesi valmiiksi paistettuina ja kullanruskeina. Ja pyhä räätäli Idris laittaa sinulle vaatteita puhtaasta silkistä käyttämättä saksia tai lankaa, ja niiden värit loistavat kuin Pitkän ylängön kukkaset. Voit vaihtaa vaatteita joka päivä ihan vaivattomasti. Riittää kun toivot saavasi uudet vaatteet päällesi, ja ennen kuin ehdit silmääsi räpäyttää, huomaat olevasi uusissa vaatteissa.  Paratiisin linnut pudottavat pehmeimmät höyhenensä vuodettasi varten. Niin, vuoteesi on puhdasta linnununtuvaa. Siksi on ansiokasta maata kovalla vuoteella maallisen vaelluksen aikana. Tiedät sen oikein hyvin. Mutta me, meidän silmämme ovat sokeat ja korvamme kuurot ja me annamme paholaisen pettää meidät juonillaan. Karkea mainen olemuksemme johtaa meidät houkutukseen. Sinun palatsissasi ei ole kuuma eikä kylmä vaan miellyttävän lämmin, niin kuin varhain keväällä, kun aurinko panee veret liikkeelle. Siksi on ansiokasta kulkea alasti tässä maailmassa, karkaista ruumistaan purevaa kylmyyttä ja polttavaa kuumuutta vastaan. Kukaan muu kuin sinä, ei sitä tiedä. Nämä typerät kyläläiset ajattelevat vain tämänhetkistä elämäänsä, vain sinä yksin ahkeroit saadaksesi palatsin paratiisista.”

Gasellisilmäiset huurit paratiisissa.

Taivaallista rauhaa

Näin siis kyläpäällikkö lupasi taivaallista rauhaa palkkiona maallisesta kuuliaisuudesta. Ilmiö ei liene kovinkaan harvinainen tälläkään hetkellä. Se taitaa kuitenkin enemmänkin liittyä terrorismiin ja pahantekoon. On ilmeistä, että se liittyy erityisesti islamin uskoon ja tämän uskon ylläpitämiin mielikuvituksellisen värikkäisiin paratiisielämän iloihin. Se että paratiisissa juuri seksuaalisuuteen ja naiskauneuteen liittyvät ilot - maallisessa elämässä kielletyn viiniin höystämänä - ovat niin korostetusti esillä vetoaa tietysti nuoriin miehiin. Vetoaako myös naisiin? Jaakko Hämeen-Anttila kysyy, mitä pahaa lopulta on niissä nautinnoissa, joita islam korostaa? Näin vanhuksena, kun miettii, niin eipä tuo neljänkymmenen huurin haaremi tunnu kovin motivoivalta, pikemminkin saattaisi hieman nolottaa, kun neitsyet jäisivät koskemattomiksi. Ja olisiko noiden verettömien olentojen koskeminen sinänsä kovinkaan houkuttelevaa. Siinäpä on näin vanhemmiten miettimisen aihetta.

Salatusta aluehallinnosta menneisyyden tulevaisuuteen

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, mutta vanhojen tulevaisuusennusteiden vertailu todellisuuteen on helppoa ja hauskaa. Näin kesäaikaan jotkut keräilevät kirpputoreilta vanhoja aikakausilehtiä mm. huussikirjallisuudeksi ja jos sellainen henkilö sattuu olemaan tuttavapiirissä saattaa onnistaa myös tulvaisuusennusteiden suhteen. Niin kävi tänään. Kysyin Lallalta mahdollisista ennustejutuista ja hän toikin minulle välittömästi Kotilieden heinäkuulta 1983. Lehdessä oli monia mielenkiintoisia juttuja, mm. hyttysten piston estäminen ja hoitaminen. Estämiseen lääkäri suositteli jatkuvaa sumuttelua, niin iholle kuin vaatteisiinkin. Vaatteiden suhteen tosin kehotti tarkistamaan saumakohdasta vaatteen sumutuskestävyyden. Ihosta ei puhunut mitään. Tuohon aikaan ei vielä ollut kaupassa Thermacellin kaltaisia superpolttokoneita ja toisaalta DDT oli muutamaa vuotta aikaisemmin asetettu käyttökieltoon. Minun ikäiseni kyllä muistavat nuo pöllyävät täystuhopurkit. Siitä kun pölläytti niin kärpäset ja hyttyset saivat hatkan.

Ajelemme Eemelin kanssa Kemiöstä Perniöön. Tie päällystettiin uudelleen viime vuonna. Uudet valkoiset viivat ovat puhtaana ja muodoltaan moitteettomina uuden asvaltin pinnassa. Tielle ovat jopa mahtuneet 30 senttimetrin pientareet polkupyöräilijöiden turvaksi. Koko uuden tien osuudella on liikennemerkit lentävistä kivistä. Tästäpä ryhdyimme keskustelemaan vastuusta. Miksi nuo liikennemerkit ovat unohtuneet tien varteen? Kuka vastaa? No, ELY-keskus. Mikä se on? No, se on elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, joka vastaa valtionhallinnon alueellisista toimeenpano- ja kehittämistehtävistä. Ne kehittävät ja tukevat taloudellista, sosiaalista ja ekologisesti kestävää hyvinvointia. Sitten on myös AVI:t eli aluehallintovirastot. No tulevat sitten hyvinvointialueet ja ovatkin jo ervat eli erityisvastuualueet. Otatko näistä selvää? Otan nyt sen verran selvää, että kokoan kartat aluerajoista. On siinä vielä yksi kuva Timo Aron poppoon hyvinvointialueiden indeksoinnista. https://www.mdi.fi/content/uploads/Hyvinvointialueiden-alueanalyysi-071120.pdf

Tässähän tulee kaikkien hallintokeskusten kanssa mieleen Pispalan runoilija Lauri Viita. Hän kuvasi asiaa näin: ”Nimestä nimistö, neuvosta neuvosto; syntyy ajaton, palkaton, kerta kaikkiaan osoitteeton nimistöneuvosto, suuripiirteinen tilastovaltuusto, suisto joka ei takerru pikkuseikkoihin, ei tunne ainoatakaan tapausta, vaan hallitsee kokonaisuutta, säätelee elämänilmiöitä kirjavan sedimenttivellin poreiluna. Sanasta tulee sanasto, kirjasta kirjasto, järjestä järjestö, väestä väestö; täsmällinen toimi saa epämääräisen toimistonsa ja virka virastonsa; kerrasto onkin vain housut ja paita, huoneisto selviääkin keittiöksi, palokalusto sementtisäkiksi, rahasto vararikkopesäksi, puistosta ei löydy ainoatakaan kunnon puuta, kasvisto osoittautuukin paperipinkaksi, jossa todellista kasvia edustaa korkeintaan homesieni ja katkera maksaruoho. On kone joka ajaa ihmisen maata ja ylös, kone joka kuljettaa, kone joka hautoo, lypsää, imettää, kone joka synnyttää, kone joka kirjoittaa, laskee ja lukee, ja kantaattikone tekee kantaatteja.”

No, mutta liikennemerkit?

Kenelle voisi soittaa? Asiat ovat muuttuneet monimutkaisiksi. Ennen oli tiepiiri ja tiejohtaja tai piiri-insinööri. Jopa Herra Piiri-insinööri. Hänelle olisi voinut soittaa. Hän vastasi ja osasi antaa vastauksia. Jos sitten oli vieläkin isommista asioista kysymys, oli mahdollisuus soittaa itsellensä maaherralle. Johtajuus oli läpinäkyvää. Nyt johtajuus ja vastuu ovat vaipuneet todella syvälle organisaatioiden syövereihin. Vastuullista vastausten antajaa on vaikeata löytää. Tyypillistä oli, kun kirjoitin blogiani moottoritiemetsien hakkaamisesta enkä tahtonut millään ammattinimikkeellä kohdata metsienhakkuuvastaavaa tai ympäristövastaavaa saatikka että minulle olisi selvinnyt kuka se on se nykyinen ”piiri-insinööri”. Johtajuutta ei osoiteta organisaatiokaavioissa, nimet jätetään mainitsematta eikä puhelinnumeroa tai sähköpostiosoitetta löydy.

”Maapalloa pitäisi suojella kuin pikkulintua”

Pikkuhiljaa päästään asiaan. Nyt katsotaan mitä ystävämme Pentti Malaska, Torsti Kivistö ja Harry Frey sanoivat meidän nykyisyydestämme 40 vuotta sitten. Tai he taisivat kylläkin enimmäkseen puhua nykyhetken menneisyydestä eli vuosituhannen vaihteesta. Kirjoitus oli otsikoitu ”Tulevaisuus on jo nyt”. Teksti oli toimittaja Soila Kirkkalan laatima. Soila aloittaa juttunsa kertomalla 70-luvulla alkaneesta tulevaisuudentutkimuksesta ja sitä varten perustetuista laitoksista. Tunnuslauseena oli: olemme kiinnostuneita tulevaisuudesta koska aiomme viettää loppuelämämme siellä. Suomessa Tulevaisuuden tutkimuksen seura perustettiin vuonna 1980. Seuran yksi perustajista, Pentti Malaska määritteli tulevaisuuden tutkimuksen tehtäväksi uusien kuvien, uusien vaihtoehtojen luomisen. Uusiin vaihtoehtoihin eivät aikalaiset hevin usko. Äänen välittämiseen lankaa pitkin ei aikanaan uskottu, ei myöskään hevosettomiin vaunuihin, saatikka lentävään koneeseen. Ei vaikka keksinnöt oli jo tehty. No, mitä ne sanoivat Liisa ja Matti rautatietä ihmetellessään. "Ei ne meitä varten ole semmoiset...ei sekään rautatie... Eivätkä he siitä ikinä sanaakaan puhuneet … eivät keskenään eivätkä muiden ihmisten kanssa. Muuhun puheensa käänsivät, jos se sitä sattumalta läheni, ja aloittivat vähän vaiti oltuaan toisesta paikasta. Ja kun muiden kuulivat rautatiestä puhuvan, niin lähtivät siitä joukosta syrjempään tai eivät ollenkaan puheisiin puuttuneet, jos varoivat rautatien puheeksi tulevan."

Tulevaisuus on jo nyt

Artikkelin teksti toteaa vuoden 2002 olevan vajaan 20 vuoden päässä. Ehkä silloin istumme kotona tietokoneemme ääressä ja robotit tuottavat kaikki tavarat? Jos sairastumme, meitä haastattelee tietokone, joka tekee myös lääketieteellisen diagnoosin? Onko kaikki kotityöt jo automatisoitu? Elämmekö silloin maailmassa, jossa on päästy yksitoikkoisesta työstä? Onko työviikko 30 tunnin mittainen? Ovatko toimistot paperittomia? Onko liikenne turvallista? Onko sivistyksemme taso korkealla? Elämmekö tietoyhteiskunnassa, jossa tiedolla on yhtä suuri merkitys kuIn energialla nyt? Onko tietokone joka kodissa? Antaako se ohjeita veroilmoituksen tekoon, tarjoaako se ruokareseptejä, vastaako puhelimeen, sääteleekö se huoneen lämpötilaa ja valaistusta, hoitaako kahviautomaattia, kytkeekö nurmikon sadettajan päälle ja opettaako lapsia ja aikuisia? USA:ssa on kuulemma jo kalliita yksityiskouluja ja lastentarhoja joissa leikin kautta lapset oppivat tietokoneiden käyttöä. Muuten ihan kivoja kysymyksiä. Nyt voimme kyllä vastata kaikkiin. Moni pieni asia on toteutunut. Moni suuri asia on toteutumatta. Etenkin tuon sivistystason suhteen toteuma lienee heikohko. Ja nythän tuohon kyselyhetkeen on jo ylimääräinen 20 vuoden aikalisä.

Pentti Malaska: ”energiaongelma on pysyvä”

Pentti Malaska (1934-2012) oli haastatteluhetkellä Turun kauppakorkeakoulun professori. Pentti Malaskan mukaan tulevaisuus ei vapauta meitä energiaongelmasta tai työttömyydestä, kuten silloin jotkut kuvittelivat. ”Energiaongelma on pysyvä, sillä jokainen ratkaisu synnyttää aina uusia ongelmia: ydinvoiman käyttöön liittyy monia vaikeuksia ja auringon energia on taas vaikeasti käyttöönotettavissa. Valtameret tulevat vielä olemaan energialähteitämme.” Työttömyydestä Malaska sanoo sitä käsitellyn vain toimeentulo-ongelmana. Kukaan ei ole yrittänyt miettiä sen sosiaalista ja henkistä ratkaisua. Malaska sanoo työttömyyteen liittyvän ihmissuhdeongelman ja omanarvontunteen puutteen. Kontaktit yhteiskuntaan katkeavat. Työttömyyskorvaus ei vapauta näistä henkisistä vaikeuksista. Malaska ehdottaa kansallistulojärjestelmää. Jokaiselle maksettaisiin koneiden tekemästä työstä tietty summa verottomana kuukausitulona.

Malaskaa huolestutti ihmissuhteiden tila. Suhteemme muihin ihmisiin ovat typistyneet, kun suurperheistä siirryttiin ydinperheisiin ja siitä edelleen yksinhuoltajaperheisiin. Kysymys kuului: miten tämä ihmissuhteiden rappeutuminen voitaisiin korjata. Malaskan mukaan tässä juuri tarvittaisiin ihmisten alitajuntaan niitä uusia kuvia, erilaisia vaihtoehtoja.

Harry Frey: ”onko tulevaisuuden ihminen tyhjä narsisti?”

Harry Frey (1941-) oli haastatteluhetkellä Tampereen lääketieteellisen tiedekunnan apulaisprofessori. Hän sanoo sairauksien luonteen muuttuneen, stressisairaudet ja mielenterveysongelmat yleistyvät. Työnteon psyykkinen rasitus lisääntyy ja fyysinen vähenee. Työnteko myös eristyy, ihminen on yksin päätteensä kanssa. Frey ihmettelee, onko tulevaisuuden ihminen tyhjä narsisti, joka saa lähes kaiken mitä haluaa, mutta sisällä ei ole mitään? Frey kiinnittää Malaskan tapaan huolestuneen huomionsa yksinasumiseen. Hän kutsuu sitä moderniksi tyhjäksi elämäntavaksi. Huolen aiheena ovat myös ihmisten vanhentuneet asenteet nopean muutoksen keskellä. Yhteiskunta tulee jakautumaan. Väliinputoajia ovat vanhukset, huonosti koulutetut – ja ensimmäisessä vaiheessa myös naiset. Vanhuksia eli yli 65-vuotiaita oli vuonna 1980 12,7 % suomalaisista, vuonna 2010 heitä tulisi olemaan yli 20 %. Todellisuudessa vuonna 2010 yli 65-vuotiaiden (en suostu sanomaan heitä vanhuksiksi) osuus väestöstä oli 17,5 %. Tilastokeskuksen väestöennuste arvioi yli 65-vuotiaiden määrän vuonna 2050 olevan 29 %.

 

http://penttimurole.blogspot.com/2019/10/harmaat-voimat-hyokkayksessa.html

 

Torsti Kivistö: ”lisää vapaa-aikaa”

Kolmas artikkelin tulevaisuuden arvioija oli VTT:n tutkimusprofessori Torsti Kivistö (1944-2003). Torstin mielestä tulevaisuutta pitää tutkia, jotta vältetään pahimmat virheet päätöksenteossa. Kivistö korostaa artikkelissa lisääntyvää vapaa-aikaa. Vapaa-aikaa lisätään lyhentämällä työaikaa, lisäämällä vuosilomaa ja alentamalla eläkeikää. Hän arvelee ihmisten tarpeiden, arvojen ja asenteiden muuttuvan. Hän uskoo jokaisen joutuvan itse päättämään, haluaako hän yhä enemmän aineellista hyvää, ryhtyykö harrastamaan käden taitoja vai kääntyykö sisäänpäin mietiskelijäksi. Kivistö ottaa esille myös päätöksenteon siitä pidämmekö kaiken vaurauden itsellämme vai haluammeko jakaa osan siitä kehittyville maille.

Kaupunkirakentaminen oli Torsti Kivistön erikoisala. Niinpä hän ottaa esille energian niukkuuden ja sen vaikutuksen ihmisten käyttäytymiseen, asumiseen ja liikenteeseen. 60-luvun pirstoutuvasta kaupunkirakennekehityksestä olisi päästävä pois ja asunnot, palvelut ja työpaikat olisi jälleen saatava lähelle toisiaan. Kivistö konkretisoi ja sanoo yhden moottoritiekilometrin hinnalla rakennettavan 50 kilometriä kevyen liikenteen väylää. Hän ehdottaa aloitettavaksi lasten leikki- ja kasvuympäristöstä. Siellä saadaan pienellä rahalla näkyviä tuloksia. Lopuksi Kivistö yllyttää päätöksentekijöitä ajattelemaan enemmän tulevaisuutta. Hän sanoo ajankohtaisten kiireiden hallitsevan eikä pitkää aikaväliä jakseta ajatella. Torstilla oli ilmeisesti kokemusta. Hän oli mukana kunnallispolitiikassa.

Artikkelin lopuksi kysytään: ”olemmeko liian nopean kehityksen uhreja, tunnemme itsemme vain koneiden jatkeeksi ja eristäydymme kotiin tuijottamaan televisioseinää?” No, miten on?

Sattuipa hyvin. Nyt juuri tänään Jyväskylän kesässä käytiin keskustelu, johon osallistuivat Hannu Halinen, Eero Paloheimo, Hannele Pokka, Osmo Soininvaara ja Pertti Salolainen. Siinä käsiteltiin tulevaisuutta.  Puhuttiin Linkolasta ja kaikesta muusta. No oli siinä keskustelussa myös sotahöpöä, demokratiahöpöä ja astianpesukonehöpöä, mutta juttu kannattaa katsoa.

https://live.virtualeventstudio.fi/jklkesa-ymparistovuodet 

Kotiseutukierros Heinolaan

Pari päivää sitten ajelin Liisan kanssa Kemiönsaarelta Heinolaan ja siellä Harjupaviljonkiin vohvelille, yötä Kausassa, isoisän syntymäkodin paikkeilla, tänään kiertelemässä Hevossaarella, Hevossaaren Kustin aikanaan isännöimää taloa katsastamassa ja maailman ehkä kauneinta teollisuudella tuhottua saarta ihailemassa,  kotimatka Heinolasta Helsinkiin tekee tavanomaisesti pienen mutkan juuri ennen Lahtea, se on Lahden Kariston läpiajo, tänään Pakilassa, nurmikko on ajettava, katseltava lapsuuden ajan puiden muhkeata kokoa, vuosirenkaita on tullut 77 jos kymmenvuotiaan lähtökohdista laskisi, mutta jos ajattelisi puiden jääneen paremmin kaksikymppisen mieleen niin renkaita on tullut 67 siihen alkulähtökohtaan. Ehkä niitä on suurimmissa koivuissa ja kuusissa 125 paikkeilla. Olivat jo 30 senttisiä silloin kun meikäläinen syntyi. Nyt paksuutta rinnan korkeudella on 70 senttiä. Ympärysmitan mittaamiseksi eivät kädet yllä ympärille. Yksi näistä nyt jyhkeistä kuusista oli minun polkupyöräni tukena. Kuusen kuoreen tuli silloin pyörän heitosta arpia. Vieläkin ne ovat näkyvissä. Tuossa edessäni oli vielä 30 vuotta sitten iso koivu. 

Se oli silloin naapurin, verhoilijamestari Eukarius Heliaran tonttia. Koivun voimakkaaseen sivuoksaan oli tapana ripustaa naapurin sianruho kalttauksen jälkeen. Kalttauksessa ruho oli valeltu varilla (kuuma vesi) ja karvat poistettu puukolla. Vaikka sianruhoa riiputettiinkin oksassa vain yksi vuorokausi, on tuo roikkuva sianruho jäänyt mieleeni pelottavana ilmiönä. Olihan sitä sikaa tullut katselluksi pienenä porsaana naapurin liejuisessa sikalassa.

Tsaarinpoppeli

Nyt Heinolan Rantapuistossa katseltiin toisenlaista puuta. Sillä puulla on nimi. Se on Tsaarinpoppeli. Puu istutettiin itsensä Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaskunnan suuriruhtinaan puutarhasta tuotuna. Mutta kenen? Joku sanoo puun iäksi 125 vuotta, silloin se olisi Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II, jonka puutarhasta taimi on kotoisin, jos se taas on 165 vuotta, niin isäntänä on suomalaisten suosikkitsaari Aleksanteri II tai sitten häntä edeltänyt Nikolai I. Uskon sen olleen Aleksanteri II, hän hallitsi 1855-1881. Heinolassa oli poppelin istutusaikaan tuhatkunta asukasta. Se oli menettänyt asemansa maaherran asemapaikkana. Kymenkartanon läänin hallinto oli siirretty Heinolaan vuonna 1776. Heinola ehti siis olla maaherrakaupunkina jo 63 vuotta. Keisari Nikolai I perusti vuonna 1831 Mikkelin läänin jonka pääpaikkana ja maaherran asuinpaikka oli aluksi Heinola, mutta vuonna 1839 pääpaikka siirrettiin Mikkeliin. Korvauksena menetyksestä Heinola sai kaupunkioikeudet ja hieman myöhemmin vieläkin maamme suurimman puun, tsaarinpoppelin. Jos poppeli olisi istutettu samana vuonna, kun kaupunkioikeudet annettiin olisi se nyt 182-vuotias. Niin vanha se ei taida olla, vaikka korkeutta, ympärysmittaa, paksuutta, ja kuutiotilavuutta kyllä riittää. Korkeus on 35 metriä, rungon ympärysmitta rinnan korkeudella on lähes 6,5 metriä, rungon läpimitta on yli 2 metriä ja puun kuutiotilavuus on noin 30 m3. Suomen suurin puuyksilö.

Poppelin jälkeen Heinolan vakiotarkastukseen kuuluvat torinseudun katukivet. Ne ovat Liisan kotikaupunkiinsa piirtämät ja siksi tärkeät. Eivätkä hullummat! Ohikulkijat ihmettelevät katukivien ja katukaivojen valokuvaajia. Mutta joillekin ne ovat elämäntyö. Tai ainakin osa sitä.

Uuno Kailas

Käteeni kopsahtaa lähes yllättäen Uuno Kailaasta kertova kirja. Se on Marija Vantin kirjoittama: ”Älä koske perhosen siipiin”. Uuno Kailas syntyi Heinolassa 1901 ja kuoli Nizzassa tuberkuloosiin 32-vuotiaana. Heinolalainen Arvi Kivimaa kirjoitti koulupoika-Kailaasta: "Tämä koulupoika hämmästytti lähintä ympäristöään kirjoittamalla runoja seikoista, joissa kunnon Heinolan ihmiset eivät olleet huomanneet mitään erityisiä lyyrillisiä rikkauksia, kuten Jyrängön koskesta.” Ilmankos Uuno Kailaan veistos onkin Maaherranpuistossa Jyränköä kuuntelemassa. Käteeni kopsahtanut kirja taas kertoo Kailaan pitäneen Nizzaa ja Heinolaa samankaltaisina paikkoina?!

Heimot

Minun Heinolan kaupungin vastarannalla sijaitsevasta Kausasta kotoisin oleva isoisäni syntyi vuonna 1878. Taisi olla niitä aikoja, kun poppeli istutettiin. Isoisä kuoli 1956, mutta poppeli jatkaa kasvuaan. Silloinkin elettiin. Minun äitini vanhemmat asuivat Heinolassa ja Asikkalassa. Isän vanhemmat elelivät taas Ruovedellä, Muroleen kanavan vaikutuspiirissä. Hämeen hitaaksi, epäsiistiksi ja hieman tyhmäksikin tuomitussa heimossa ovat siis kaikki minun sukujuureni. (Acerbi: ”Matka halki Suomen v. 1799”) Tai ollaanhan siinä hieman kiikun kaakun, yksi jalka Turun ja Porin läänissä ja yksi Mikkelin läänissä – vanhan läänijaon mukaan. Isovanhempieni nuoruusvuosina liikuttiin vesistöjä pitkin. Minun isoisovanhemmilleni vesistöt eivät kuitenkaan olleet yhteisiä. Vesijärvi, Päijänne ja Ruotsalainen olivat äidinisän kalastusseutuja. Isänisä oli taas tottunut liikkumaan Palovedellä ja Vankavedellä, Ruoveden vesistöissä. Molemmat paikat ovat Hämeen rajamailla. http://penttimurole.blogspot.com/2013/10/acerbi-asikkala-ja-helsinki.html Siitäpä virisikin keskustelu. Onko todella niin, että syntymäpaikan heimoperinne kuvaa ihmisen puheliaisuutta, yhteisöllisyyttä tai jopa älykkyyttä. Yrjö Niiniluoto kirjoitti 1957: ”Kansalla, rodulla on ankkureita, jotka kiinnittävät sen menneisyyteen, alkuperäänsä: on muinaistieto ja kieli, ruumiillinen ja henkinen rakenne, usein uskontokin. Nämä ankkurit ovat heitetyt niin syvään, ettemme enää saa selville, missä ne ovat kiinni. Me tiedämme kuitenkin, että ne pitävät ja määräävät kulkuamme, emmekä ole tuuliajolla.” Tämä viittaisi siihen, että kaikilla Suomen heimoilla olisi jotain ja paljonkin yhteistä. Kansa ajattelee erilaisuutta. Kuvitellaan hämäläisten olevan hitaita ja harvasanaisia, myöskin kuuliaisia kansalaisia, mutta toisaalta Sysmän seudun hämäläiset jäivät kuulemma kirkonmäelle juovuspäissään tappelemaan, pohjalaisten jäyhiä ja työteliäitä, mutta omapäisiä, itäsuomalaiset olisivat yleensä iloisia ja puheliaita, karjalaiset taas erityisen vilkkaita ja savolaiset lupsakoita, tulivat kuulemma kirkonmäelle hyvätapaisina. Turkulaisia taas on pidetty nurkkakuntaisia ja hitaasti lämpiävinä, siis vaikeasti lähestyttävinä, olisiko syynä pääkaupunkilaisen syndrooma. Itäsuomalaisten vitsitkin loppuvat kuulemma siihen, mitä joku sanoi. Länsisuomalaiset kaskut taas siihen, mitä joku teki. Tuo joku on kiinnostava. Kun ajattelen isoisäni puheita, toistui niissä jatkuvasti ihmisen identiteettiä kuvaava kotipaikka: Kalkkisten mies, Kuhmosten mies, Sysmän mies, Nyynästen renki, Vaanian tyttö, no hänestä se tulikin sitten vaimo. Tunnistatko oman heimosi ominaisuudet?

http://penttimurole.blogspot.com/2020/04/kirjat-vievat-kapinan-aikaan-ja.html

Kotimatkalla Karistoon

Rakennuslehdessä oli juttu Risto Pesosesta ja hänen kirjastaan ”Tupakkiaskin kannesta massakustomointiin”, Rakennustieto, 2021.  Jutussa oli siteerattu sata vuotta sitten laadittua Otava Oy:n talokilpailun ohjetta: ”Vanhojen talojen jäljittelyinto on johtamassa väärään suuntaan. Näitä harhatien kulkijoita ovat maalaistalotyypit, jotka pelottavan suuressa määrin valloittavat jalansijaa kaupungeissammekin.” Riston kirja on ilman muuta tutkittava. Uskon siinä olevan mielenkiintoisia juttuja jotka täydentävät Ooke Lehtovuoren minulle antamia opastuksia: http://penttimurole.blogspot.com/2019/05/pientaloalueet-mahtava-elamisen.html  Mutta tämä vanha ohje tuli mieleen, kun taas suoritimme tuon Kariston kierroksen. Nyt koko kylä oli valmis. Onkohan ystäväni Tero Vanhanen käynyt teostaan arvioimassa? Uskon kyllä. Onko ollut tyytyväinen? Siihenkin uskon. Jotain on kuitenkin mennyt eri lailla kuin itse uskoin ja eri lailla kuin millaiseksi Teron luonnokset aluetta kuvasivat. Kaava ja sen tiukka mitoitus ja erityisesti liikenneturvallisuus herättivät aikanaan keskustelua. Siihen keskusteluun Tero meidätkin palkkasi. Oli todistettava. Nyt kun aluetta ajelee ei havaitse ratkaisevia näkemäpuutteita. Katutilaa hallitsee kuivatusperiaate, jossa kadun keskellä kulkee kivetty kouru. Kadun reunat liittyvät tonttiaitaan, tonttimuuriin tai viherkaistaan, vapaasti ja tontinomistajan mieltymyksen mukaan. Luontevaa. Mutta mitä mieltä olisi oltava taloista? Ne ovat kuin talopakettitehtaiden mallikirjastoista. Ja sieltä ne ovatkin. Nykyään hirsitalot ovat jo vallanneet neljänneksen omakotitalomarkkinoista, mutta Kariston rakentamisaikaan hirsituotteiden suosio ei vielä ollut tapissa. Oikeastaan ihmettelen tuota yksilöllisyyden tavoittelua pikkunikkarityylillä. Eikö markkinoiden kuvakirjasto todellakaan tarjoa tyylikkyyttä ilman ritiramsua? Risto Pesosen yhteenveto pientalojen tulevaisuudesta sanoo megatrendeiksi ekologisuuden, kaupungistumisen ja kustannukset. Sitten hän (Rakennuslehden mukaan) sanoo: ”Mutta, talotehtailija, älä unohda yksilöllisyyttä!” Näitä miettiessä suuntaamme auton keulan kohti Helsinkiä.

Karistossa vallitsee nostalginen samankaltaisuus. Ehkä jotkut kokevat sen yksilöllisyydeksi. Se kertoo yksilöllisyyden samankaltaisuudesta. No, pääasia että kaikki ovat onnellisia. Ja siltä näyttää. Mutta kuitenkin talojen tarjonnan laatu jättää mieleen hämmästyksen. Eihän se Tero juuri tuollaisia haaveita piirrellyt. Tässä näitä haaveita: http://penttimurole.blogspot.com/2014/07/pikakaynnilla-tiiviissa-ja-matalassa.html

 

Nyt kotimatkalle, ensin Pakilaan sitten Kemiöön. Tällaista se on eläkeläisen kesähuvi. Oikeastaan parhaasta päästä. Kausan auringonlasku jättää kaipuun.