Kohtuullistuvatko asuntojen hinnat ja riittääkö tila Helsingissä?

Nyt näyttäisi siltä, että keskustelu viriää. Hesari on julkaissut Olli Lehtovuoren jutun jälkeen Lauri Nordbergin tekstin ja 19.9 ilmestyi lehteen Pirkko Metsärannan kirjoitus otsikolla: ”Kuntien päätöksiä ei enää niellä noin vain”. Hän viittaa Laurin HS-mielipiteeseen 12.9, jossa Lauri käsitteli tilan loppumista. Oli huolissaan kulttuuriperinnöstä hänkin. Mainitsi eri oikeusasteiden kiitettävällä tavalla torjuneen hankkeita. Pirkko Metsäranta kysyy mistä oikein on kysymys? Hän kysyy miksi kaikki rakentaminen pitää keskittää pääkaupunkiseudulle. Etäisyysongelma voitaisiin hänen mukaansa poistaa liikennejärjestelyin. Hän epäilee, ettei asukkaita oikeasti kuunnella, kun he haluavat luontoa ja kaunista ympäristöä. Rakennusperintölain sekä maankäyttö- ja rakennuslain uudistamisella on Metsärannan mukaan kiire. Lakien tulee nivoutua toisiinsa, näin voidaan päästä ”ikuisesta intressiriidasta”. Metsäranta pelkää 60-luvun melskeiden toistumista, tarkoittaen ajan purkuaaltoja. Häntä kylmää.

Olavi Syrjänen lähetti minulle 18.9 viestin, jossa kertoi lain valmistelun ongelmista edellisellä kierroksella: ”Tänään odotetusti kirjoitettiin vaikeuksista päästä yhteisymmärrykseen rakennuslain uudistamisesta. Se on minulle kovin tuttua. Olinhan 13 vuotta tekemässä ja vetämässä nykyisen lain uudistamista saamatta siinä ajassa lakia valmiiksi poliittisten ristiriitojen vuoksi. Vasta v. 2000 syntyi sopiva ’ilmasto’ ja nykylaki syntyi.” Kysyn: Mahtaako Metsärannan kiire hoitua nyt kun aiempaankin uudistukseen meni poliittisten ristiriitojen vuoksi vuosikausia. Löytyykö ilmasto?

Mutta hupsista, samassa Hesarissa hieman pienemmällä palstatilalla olikin Sameli Sivosen vastine Lauri Nordbergin tekstiin. Olli Lehtovuoren hän oli tyrmännyt jo aiemmin. Kirjoitus oli otsikoitu ”Kaupungistuminen on globaali megatrendi”. Hieman nousivat karvat pystyyn, sillä trendin seuranta on minusta lähes yhtä paha kuin brändin laadinta. Helsinki on nyt laatinut megabrändin, ja sen uskolliseksi puolustajaksi on ilmaantunut vihreiden arkkitehtuuriopiskelija Sameli Sivonen. Mitä Sameli nyt sanookaan? Hän kirjoittaa: ”Kaupungistuminen on globaali megatrendi. Vaikka koronavuoden vuoksi maailma ja muuttoliike myös Suomessa hetkellisesti pysähtyivät, aloitettujen asuntorakentamiskohteiden kasvu ja asumisen kallis hinta Suomen suurissa kaupungeissa osoittavat, että kysyntä kaupunkiasumiselle jatkuu suurena.” Tekstillään hän vastasi Lauri Nordbergin ehdotukseen kysynnän vähentämisestä. Sameli kirjoitti: ”Asuntojen kysyntään vaikuttavat muun muassa asumisen hinta, laatu sekä kaupungin viihtyisyys. Mikäli kysyntää haluttaisiin laskea pitäisi Helsingissä asumisesta tehdä siis entistäkin kalliimpaa ja kaupungista ikävä paikka olla.”

Asumisen hinta näyttää olevan tällä hetkellä peruste kaupungin kasvulle - tai siis ylikasvulle. Alkuaan perusteena oli kasautumisteorian ja sen kautta tiiveyden myönteinen vaikutus kaupungin kansainväliseen kilpailukykyyn. Kaupunkitaloustieteilijät Heikki Loikkanen ja Seppo Laakso etunenässä ovat julistaneet tiiviin kaupungin kilpailuetuja. Kaupunkien hyvinvointipalveluja ei voi tuottaa tehokkaasti harvassa rakenteessa, puhumattakaan kilpailukyvystä. Mari Vaattovaara ja Anssi Joutsiniemi ovat hienoisia epäilijöitä. He kirjoittavat: ”On kyseenalaista synnyttääkö Helsingin kantakaupungin läheisyyteen rakentaminen toivottuja kasautumisetuja?”

Olin näitä kaupunkistrategioita joskus aiemminkin pohtinut, joten tässä linkki:

http://penttimurole.blogspot.com/2020/10/ode-sanoo-vision-tarkoittavan-harhanakoa.html

Pekka Korpinen lähetti minulle taannoin kommentin blogiini, jossa epäilin rakentamisen volyymin kasvun alentavan hintoja. Hän sanoi näin: ”Vaikeus ymmärtää tätä asiaa piilee syy-seuraussuhteessa. Yleensä ihmiset ja varsinkin poliitikot ajattelevat hinnanmuodostusta kustannusten summaamisena. Asuntomarkkinoilla kausaliteetti kulkee kuitenkin asuntojen hinnoista (arvoista) tontin hintaan eikä päinvastoin. Asuntokanta on suuri suhteessa vuosituotantoon tai asuntokauppojen määrään. Lihavasta maasta kannattaa maksaa enemmän kuin laihasta. Hinnan muodostuksessa maankorkoteoriaa ei ymmärretä. Jos yhdyskunta on hajanainen ja rakentaminen kiivasta niin hinnat nousevat. Hitas järjestelmän ongelma oli alusta asti nähtävissä.”

Kohtuullistuvatko asuntojen hinnat?

Taas tämä asia ryhtyi kiinnostamaan. Tein pari kuvaa, joissa yritin hahmottaa asuntojen hintakehityksen suhdetta tuotannon määrään. Vaikuttaa siltä, ettei tuotannon määrällä ole ratkaisevaa vaikutusta hintakehitykseen. Muut asiat vaikuttavat. Vuosittain valmistuvien asuntojen määrä on nyt huippuaikanakin Helsingissä 2 % koko asuntokannasta ja 32 % myytyjen asuntojen kokonaismäärästä. Helsinkiläisten saama asumistuki on puolisen miljardia euroa vuodessa. Niinpä niin, sehän on kaksi ja puolikertainen verrattuna Helsingin veronmaksajien maksamaan joukkoliikenteen subventioon. Noin 50000 helsinkiläistä ruokakuntaa saa asumistukea. Puolet ruokakunnista on yksinasuvia. Tukea maksetaan korkeintaan 80 % todellisista asumiskuluista. Joku väittää näiden tukien maksamisen olevan ARA-rakentamista järkevämpää. On läpinäkyvää, sanovat. Joku taas sanoo tukien nostavan asumisen hintaa. On syntynyt maksuautomaatti.  Tämä on aikamoinen mylläkkä. Se ei helposti uppoa meikäläisen kalloon. Enkä nyt yritäkään ymmärtää. Lähden vertailemaan naapuripääkaupunkeja.

Usein Helsingistä puhuttaessa kehotetaan seuraamaan naapurikaupunkien menoa. Ovat kilpailukyvyssä esimerkillisiä. Mutta miten on maan ja vesien suhteen? Onko alusta samanlainen? Alusta on nykyinen taikasana. Kuvassa ovat näkyvissä metsät, puistot ja loppu maa. Havaitaan Helsingin suuri metsä- ja muu viherala. Jos siihen piirtäisi vielä vesialueet kuva muuttuisi entisestään, sillä Helsingissä on vesialueita 500 km2, Tukholmassa 28 km2 ja Kööpenhaminassa 4 km2. Kun verrataan kaupunkeja olisi otettava huomioon se tosia, että Helsinki on vesien ja vihreän kaupunki vailla vertaa. Sille emme voi mitään, että kaupunki talvisin muuttuu ainakin vielä toistaiseksi kauttaaltaan valkoiseksi.

Pohjoismaiden pääkaupungeissa rakennetaan asuntoja kiihtyvällä tahdilla. Helsinki hyppäsi vuonna 2020 kärkeen 11 asunnolla per 1000 asukasta, Kööpenhamina pääsi samaan lukuun. Tukholmassa ja Oslossa tahti oli hiljaisempi, vain 6 asuntoa 1000 asukasta kohti. Asuntojen hinnat keskusta-alueilla ovat parhaiten pysyneet kurissa Kööpenhaminassa. Helsingin hinta on 1,1 kertaa korkeampi, Oslon hinta 1,3 kertaa korkeampi ja Tukholma hinta 1,4 kertaa korkeampi.

Kuvassa on vuosittaisia hinta- ja tuotantomuutoksia edelliseen vuoteen verrattuna. Kaikki liittyy yleisiin suhdanteisiin. Helsingissä tuotannon aleneminen näyttää eräinä vuosina pudottaneen hintoja. Vuoden 2019 tuotannon kova ja hyppäyksellinen kasvu saattoi hillitä hintojen nousua. Mitään johdonmukaisuutta ei löydy. Myöskään Tukholmassa ei voi havaita mitään johdonmukaista riippuvuutta hintojen muutoksen ja tuotantomäärän välillä. Helsingissä aikavälillä 2008-2020 hinnat nousivat 1,7 kertaisiksi, Tukholmassa 1,9 kertaisiksi, Kööpenhaminassa 2,0 kertaisiksi ja Oslossa 2,6 kertaisiksi. Helsingissä hieman vähemmän kuin vertailukaupungeissa. Olisiko tämä sittenkin suuremman tuotannon ansiosta? Asuntoja tuotettiin Helsingissä suhteellisesti enemmän kuin vertailukaupungeissa. Vuosina 2008-2020 Helsingissä rakennettiin 1000 asukasta kohti 88 asuntoa, Tukholmassa 60 asuntoa, Kööpenhaminassa 60 asuntoa ja Oslossa 52 asuntoa.

Kuvassa on vuosilta 2008-2020 asuntojen vuosittaisten hintamuutosten ja tuotantomuutosten suhteita. Asuntojen hinnat näyttävät nousseen 7 % keskitasoa, mutta heittoja löytyy. Suuret tuotannon lisäykset eivät ole pudottaneet hintoja. Pikemminkin hintapudotuksia näkyy pienenevän tuotannon aikoihin.

Riittävätkö alueet?

Jos nyt on MOT-tavoin todistettu, ettei tuotantomuutosten ja hintamuutosten välillä vallitse korrelaatiota voidaan siirtyä toiseen kysymykseen ja kysyä mitä ylimitoitettu kasvu tarkoittaa alueiden riittävyyden suhteen. Väittihän Lauri Nordberg käyttökelpoisten korttelimaiden aikanaan loppuvan ja mitäs sitten? Loppuvatko ne, siinäpä kysymys. Pitää hiemaan tutkia. Ai, niin miksi minun pitää kvasitutkia, kun viisaat kaupunginkansliassa ja yleiskaavaosastolla ovat jo vuosikausia selvittäneet asiaa ja vieneet asiat päätöksentekomyllyyn. No, enhän minä mitään tutki kyseenalaistaakseni heidän tutkimuksiaan. Minähän tutkin hahmottaakseni kokonaiskuvaa. BIG PICTURE – niin muodikasta. Ryhdyin siis keräämään tietoja Helsingin maankäytöstä erilaisten käyttötarkoitusten mukaan. Bongasin Google Earthista kaikki metsät 57 km2, kaikki puistot, pellot ja niityt ja viheralueet, kaikki kerrostaloalueet ja kaikki omakoti- ja rivitaloalueet. Mittasin yritysalueet ja satamat sekä rautatiealueet ja suuret liikenneväylät. Ryhdyin sitten ihmettelemään asuntoalan suhdetta kaikkeen muuhun alaan ja yritin pinnistellä ymmärtääkseni mistä niitä uusia asuntomaita joudutaan leikkaamaan.

Kun kuvaa katsoo, niin hämmästyy alueiden määrästä. Oikeastaan hätkähtää. Että noin paljonko niitä metsiä, niittyjä, peltoja ja puistoja on nakerrettavaksi. Oliko aivan tarpeetonta tuo uho maan riittämättömyydestä? Tilaa näyttäisi olevan. Ovatko yleiskaavoittajat sittenkin oikeassa? Kun kaupunginkanslian vuoden 2060 ennuste toteutuu kerrostaloalueet lisääntyvät 18 km2, pientaloalueet Östersundomin mukaan luettuna lisääntyisivät 4 km2, metsiä kaadetaan 13 km2, viheralueita ja puistoja nakerretaan 9 km2, yritysalueet saattaisivat kasvaa 1 km2, liikennealueet luovuttaisivat bulevardisoinnin kautta varsinaista aluettaan 0,5 km2 ja muut sekalaiset välialueet sekä ranta-, saari- ja suojavyöhykealueet pienenisivät 2 km2. Jos otetaan toisinpäin niin kerrostaloalueet kasvavat 1,4 kertaisiksi, pientaloalueet kasvavat 1,1 kertaisiksi, metsät ja viheralueet yhteensä vähenevät neljänneksellä.

Tässä on minun laskelmani Helsingin alueista neliökilometreinä. Enhän noita neliökilometrejä saanut mistään valmiina. Oli mitattava Google Earthista. Kyllä Googlella voi muutakin tehdä kuin vain guuglata. Metsät ja puistot kyllä löytyvät Helsingistä alueittain-teoksesta. Minä olen varmaan laskenut metsiksi myös kallioiden pusikot, sillä olen saanut metsäisiä alueita viidenneksen enemmän kuin niitä virallisesti on. Uusien kerrostaloalueiden tuleva tilantarve on laskettu Etu-Töölön asukastiheydellä. Silloin tarvitaan 950000 asukkaan väestömäärälle 17,5 km2 uusia kerrostaloalueita. Vuonna 2060 kerrostaloissa asuisi 81 % asukkaista, kun nyt kerrostaloväkeä on 77 %. Mutta onko Etu-Töölön tiiveys 12000 as/km2 riittävä nykypäivän kaavoitustrendeille? Ei ole, sillä Postipuiston kahden alueen tiiveys on runsas 20000 asukasta neliökilometrillä. Samaa korkeata asukastiheyttä on sovellettu myös Kalasatamassa ja Jätkäsaaressa. Jos uuden kerrostalokannan laskentaperusteina olisi käytetty Punavuoren tiheyttä tai Postipuiston tiheyttä tai näiden uusien alueiden tiheyttä olisi vuonna 2060 tarvittavien uusien kerrostaloneliökilometrien määrä 9 km2. Vahvistetun yleiskaavan vuoden 2050 vastaavat luvut eri tiheyksillä ovat 12 ja 7 uutta neliökilometriä kerrostaloalueita. Se olisi neljä uutta Lauttasaarta. Kaikkialla ei voi kuitenkaan kaavoittaa Postipuiston tehokkuutta. Ensinnäkään näille nykyuusille alueille ei rakenneta puistoja, sillä esimerkiksi Postipuiston tapauksessa keskuspuisto toimii ulkoistettuna viheralueena. Meren rannoille kuten Sompasaareen ei myöskään juuri rakenneta puistoja. Hyvä niin. Vertailukohteena uuden rakentamisesta on Kuuninkaantammen keskusta. Siellä asukastiheys on 8000 as/km2. Hernesaaren nyt uusintavaiheessa olevassa kaavassa asukastiheys on 16000 as/km2. Uusien alueiden tarvetta laskettaessa on hyvä pitäytyä tuohon nyt käytettyyn lukuun 12000 asukasta neliökilometrillä. Se on samaa luokkaa kuin Etu-Töölö, Kruununhaka, Kallio ja Arabianranta.

Tässä kuvassa näkyvät harmaalla Helsingin kerrostaloalueet.  Uusia alueita tarvittaisiin Etu-Töölön asukastiheydellä violetin neliön kokoinen alue. Tehtävä ei ole helppo, sillä se edellyttää sinänsä runsaiden metsä- ja viheralueiden rankkaa karsintaa. Siitä ei helsinkiläinen meren ja metsien kansa tykkää. Alueelle muuttavat eivät näistä mieliteoista tiedä. Heille se on ehkä yhdentekevää. Meille vanhoille ei. Me olemme sentään vielä ylivoimainen enemmistö.

Arkkitehti P. E. Blomstedt kirjoitti 30-luvulla artikkelisarjan nimeltä ”Tulevaisuuden Helsinki”. Hän vaati vanhan kivikaupungin saneeraamista. Näin hän kirjoitti: ”Toivon voivani otaksua, että tällä ei saateta tarkoittaa sitä, että asuntotaloalueet,  joilla rakennusjärjestys on oikeuttanut rakentamaan aina 5/6 pinta-alasta ja oikeuttaa edelleenkin, joilla suurin osa asuinhuoneista ei saa aurinkoa lainkaan, joilla kymmenettuhannet pikkulapset ovat pakotettuja leikkimään asfalttipihojen kuilumaisissa pimennoissa, pihamaitten, joilla ei kasva ruohon korttakaan, että nämä alueet asemakaavakonttorin mielestä eivät kaipaisi perusteellista saneerausta.” Blomstedt siis piti vanhan Helsingin kortteleiden saneerausta välttämättömänä ympäristöhygieenisistä syistä. Nyt haluttaisiin rakentaa juuri sellaisia kortteleita tai oikeastaan paljon tehokkaampiakin. 5/6 tarkoittaa tonttitehokkuutta e=0,8 ja aluetehokkuutta noin 0,6. Nyt rakennettavilla uusilla alueilla aluetehokkuus on yli yhden, esimerkiksi pohjoisessa Postipuistossa on ea= 1,0, Sompasaaressa ea=1,2, Jätkäsaaressa ea=0,8, Hernesaaressa ea=1,1, mutta Kuninkaantammessa vain 0,8. Uusien kohteiden puolustukseksi on sanottava laajojen umpikorttelipihojen vihreys. Se on kuitenkin useimmiten pihakansien päällä ja siis väliaikaista siirtovihreyttä.

Onko tämä nyt uusi normaali? Onko suuri asukaslukutavoite saavutettavissa Helsingin uusien asuntoalueiden korkealla tehokkuudella. Nyt on tehty ja tekeillä erinomaisia alueita. Todella onnittelen kaupunkisuunnittelua innovatiivisesta ja laadukkaasta suunnittelutyöstä. Esimerkiksi Postipuistossa on hienoja taloja – mutta liian tiiviisti. Jätkäsaari 24000 asukasta, Kalasatama 25000 asukasta, Länsi-Pasilan nauhakaupunki 11000 asukasta, Kruunuvuori 12000 asukasta ja muitakin hyviä ja kauniisti suunniteltuja alueita. Malmikin tekeillä - valitettavasti. Yhteensä alueita on ehkä 80000 uudelle asukkaalle. Nykyisin alueilla asuu jo 22000 asukasta. Mutta mihin sijoitetaan ne 160000, jotka tulevaisuudessa ovat vailla asuinpaikkaa? Miksi muuten olen vastustanut Malmin lentokentän rakentamista? Se johtuu siitä, että rakas ystäväni Maija Kairamo, Viipurin kirjaston pelastaja, Katajanokan kanavan pelastaja ja monen keskiaikaisen kirkon pelastaja, hän se minut tuohon Malmin lentokentän pelastustehtävään vihki. Kirjoitti jopa runon:

 Alussa oli NeKusTo

Smith ja Polvinen

Katajanokan kanava

elämän mittainen ystävyys

nyt nousuun Malmilta!

Riittääkö tila?

Täydennysrakentamisen potentiaali saattaisi olla noin 50000 asukasta, käynnissä olevien projektialueiden jäljellä oleva potentiaali on noin 60000 asukasta (niillä asuu jo 22000 asukasta), pientalopotentiaalia syntyy Östersundomiin ja täydentävänä noin 20000 asukkaalle (syntyisi enemmänkin, jos asiaan keskityttäisiin). Yhteensä siis 130000 asukkaalle olisi mahdollisuuksia. Muitakin pienempiä uudisprojektialueita on, mutta puhutaan nyt isoista luvuista. Uusia asukkaita olisi ennusteiden ja tavoitteiden mukaan tulossa vuoteen 2050 mennessä 200000 ja vuoteen 2060 mennessä 290000.  Vaje uusista alueista vuonna 2050 olisi 70000 asukkaalle ja vuonna 2060 vajetta olisi jo 160000 asukkaan tilojen suhteen.  Loppuuko siis tila, niin kuin Lasse Nordberg sanoo? Tai olisiko yleiskaavan kasvuennustetta ja tavoitetta laskettava sadalla tuhannella asukkaalla, niin kuin Olli Lehtovuori sanoo. Silloinhan oltaisiin perus-ennusteessa ja tilastokeskuksen ennusteessa ja hylättäisiin nopean kasvun ennuste. Vai löytyykö vielä kaiken tekeillä olevan ja täydennysrakentamisen lisäksi tiloja ensin kaksi kertaa Lauttasaarelle ja sitten vielä kolme kertaa Lauttasaarelle. Tai sitten saman verran kertoja Jätkäsaarelle?

 Helsinkiin voidaan kyllä rankalla viheralueiden haltuunotolla ja runsaalla vanhan rakennuskannan purkamisella ja tehokkaammalla uudisrakentamisella, laajalla täydennysrakentamisella ja lisää merta täyttämällä ja vielä pientaloalueita järkiperäisesti tiivistämällä saavuttaa yleiskaavan rakentamistavoitteet ja asukaslukutavoitteet, mutta mitä siitä seuraa? No siitä seuraavat juuri nuo mainitut asiat. Haluammeko näin tapahtuvan? Minä en halua. Haluan säilyttää merellisen ja vihreän kaupungin. Tehdään siis sovinnolla tuo Lehtovuoren ratkaisu ja mitoitetaan kaupunki perusennusteen mukaan! Se olisi minunkin ratkaisuni.

Elämäni rakennustyömaat

Olen kiinnostunut rakennustyömaista. Ei ihmekään, olenhan rakennusinsinööri. Itse kun olen nyt köntys, en pysty enää rakentamaan. Mitä nyt istuallaan jotain näpertelemään. En pysty edes kiipeämään tikapuita vesirännejä tyhjentämään. Ainoa mihin pystyn, on istuminen ruohonleikkurilla tai pöydän hiominen. Sellainen työmaa onkin nyt edessä. On hiottava ja lakattava vanha pöytä. Nuorena miehenä tai koulupoikana 40-luvun lopulla piti päästä kesäaikaan ansiotöihin.

Ensimmäinen rakennustyömaani oli Maunulan kansakoulu eli nykyinen ala-aste, Hilding Ekelundin suunnittelema rakennus. Koulu oli sen ajan tyyppiratkaisu. Vanhana SYK:n kasvattina – parempaan tottuneena - ihmettelin koulusuunnittelun uutta vanhanaikaisuutta. Väinö Vähäkallion vuonna 1937 valmistunut Nervanderinkadun tyylipuhdas koulurakennus – sittemmin Museoviraston tuhoamana – oli nuoren miehen mielessä se ainoa oikea tapa tehdä koulu.  Olin 15-vuotias. Vuosi oli 1950. Siihen aikaan työmailla kaikki kannettiin tai kärrättiin ylös kerroksiin. Lautapojat kantoivat puutavaran, laastimuijat kantoivat ja sekoittivat laastin, betonikärrärit kärräsivät betonin ja tiilipojat kantoivat tiilet. Koulupojan kannettavaksi tuli laastikontti. Polvet notkahtivat laastikontin kuormasta. Laastia kantavat mummot nauroivat. Piti hallita tekniikka. Lyhyet töpöttävät askeleet. Päättäväinen ote aisasta. Ja tanakasti lankongille. Rakennustyömaa oli nuoren miehen ansaintapaikka. Seuraavana kesänä olin töissä Pohjois-Haagassa Ohjaajantiellä ja Näyttelijäntiellä.

Olympiakesänä 1952 työmaa oli Aino Acktén tiellä. Silloin kaivettiin perustuskaivoja savimaahan. Työtoverinani ämpärin ja köyden toisessa päässä oli riuskansalskea rakennusmies, joka kieltäytyi hyväpalkkaisista betonimiehen tai laattamiehen töistä ja halusi sekamiehenä aikaa keskittyäkseen omaan itseensä ja erityisesti naisten elimelliseen viihdyttämiseen. Niin hän todisti. Opiskelijan kävi kateeksi.

Talvella 1953 ajelin Vespalla Kaj Englundin makkaratalojen työmaalle Männikkötie viiteen. Naapuritalon montusta kurkisteli Pentti Pantzar. Molemmat olimme ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Pentti oli rakentamassa Kai Blomstedtin ja B. Stenbäckin piirtämää Männikkötie seiskaa. Opiskelijalta vaadittiin pakollista työmaaharjoittelua kolme kuukautta. Käytännössä tulevat rakentajat tekivät kesä- ja talvilomatöitä säännöllisesti. Tosin vailla kuvitelmia työkohteestansa arkkitehtuurin tai rakennustekniikan myöhempänä arvokohteena. Tosin Pantzarin Penasta en tiedä, hänestähän tuli arkkitehti, saattoi ymmärtää jotain Maunulan arkkitehtuurista.

Missä olin harjoittelijan vuonna 1954. Juuri lähes kaksikymppisenä, uunituoreena teekkarina. Muisti katkoo. Nyt välähti. Se oli Helsingin satamalaitos. Olin töissä Kulosaaren sillan työmaalla. Emsalö Johansson oli yksi legendaarisista mestareista. Hänen lempilauseensa oli: ”De blåsar nu så helvete!” Työssä oli haasteensa, muu kuin tuuli. Silta on liittorakenne, terästä ja betonia. Betonin saamisessa ylös kannelle oli vaikeuksia. Kokeiltiin pumppaustekniikkaa. Betonimylly sijaitsi sillan alla maan tasossa. Betoni pumpattiin kuuden tuuman putkea pitkin ylös kannelle. Tarkoitus oli saada oikein sekoitettu karhunpaska ylös kannelle. Se ei onnistunut. Putki jämähti. Myllärit lisäsivät vettä satsiin. Minä kuljetin koekuutioita VTT:lle Hietalahden torin varrella. Vain joka viides kuutio täytti lujuusvaatimukset. Kukaan ei reagoinut. Sillan myöhemmät ongelmat eivät kuitenkaan liittyne betonin lujuuteen.

Saman kesän toinen työmaa oli Katajanokan laituri. Satamalaitoksen työtekijöillä oli melkoista velttoilua. Kahvitunnit ja ruokatunnit venähtivät. Tästä kun teekkari huomautti, se oli liikaa. Minulle luvattiin opetusta. Työmaan mestarina oli Kaj Outa. Pohjoismainen painonnonoston mestari. Hän pelasti minut sakin hivutukselta. Joskus olisi hyvä pitää suunsa kiinni.

Syksyllä minusta tuli insinöörioppilas rautatiehallituksen ratapihajaostoon. Työt rakennustyömaalla päättyivät ja alkoivat konttorityöt insinöörioppilaana. Päällikkönä oli Veikko Könönen ja lähimpänä työtoverina rakennusmestari Otto Jääskeläinen. Rautatiehallituksen rakennus oli hurmaava työpaikka. Vieläkin nuo sinertävät käytävät, kaari-ikkunat ja huippuhienot vessat ovat mielessäni.  Olin isäni vanhalla työpaikalla, samoissa huoneissa. Isä suunnitteli 20-luvun lopussa rautateiden sähköistystä. Ensimmäinen osuus Helsingistä Kirkkonummelle toteutui vasta vuonna 1969.

Vuonna 1955 asetuin Göteborgin kesäasukkaaksi ja Göteborgin kaupungin katukonttorin harjoittelijaksi. Harjoittelupaikkana oli suuri viemäri- ja katutyömaa kaupungin laidalla. Iltaisin olin tiskaajana Göteborgin Grand Hotellin keittiössä. Tai tiskaajaurani alkoi oikeastaan yleistiskaajana, mutta sitten nousujohteisesti siirryin lasitiskiin ja päädyin lopuksi diskbäraren kunniakkaaseen virkaan. Palkkakin nousi tuossa urakierrossa kruunusta ja kahdeksastakymmenestäviidestä äyristä kahteenviiteentoista. Tiskinkantajan roolissa hienointa oli kantoreitti, joka ohitti kallskänkan. Siellä ovat tunnetusti ravintolakeittiön upeimmat tyypit. Olin päättänyt aikamiehenä tulla ravintolan salin puolelle, mutta tämä toive ei toteutunut – talo purettiin. Samaisena vuonna 1955 Alvar Aallon ehdotus ”Curia” voitti Göteborgin keskustaan suunnitellun hallintokeskuksen kilpailun. Curia sijaitsi rautatieaseman ja työpaikkani läheisyydessä. Keskusta ei koskaan toteutettu. Olin tietysti ylpeä suomalaisuuttani, vaikka asia ei sen paremmin kiinnostanut. Enemmän kiinnostivat lähiseutujen tanssilavat. Tanssilavamatkan seurauksena minun huostaani annetut vuokraemäntäni viherkasvit pelastuivat. Vein viehättävän tanssilavaseuralaiseni vuokraemännän olohuoneeseen, tarkoituksena oli suudella. Suutelu unohtui kuin havaitsin katastrofin. Kaikki valtavat peikonlehdet ja muut viherkasvit olivat lyyhistyneet veden puutteessa lattialle. Viimetipassa tehty kastelu pelasti minut ja kukat ja vuokraemännän sielunrauhan.

Vuodesta 1956 vuoteen 1961 olin Helsingin kaupungin kiinteistöviraston asemakaavaosastolla kokopäivätöissä; teekkaripiirtäjänä, niin kuin arvostettu esimieheni Pekka Westerinen minua joskus kutsui suuttuessaan. Liiallinen omaehtoisuus ei ollut sallittua. Piirustelun kohteena olivat mm. Muurimestarintie sekä Länsiväylä. Erityinen tehtävä oli värittää jalankulkutiet keltaisella ja nurmikot vihreällä. Perspektiivikuvien teossa ei ollut apuna tietokoneita, ne tehtiin millimetripaperille. Hieno työpaikka ja hienoa väkeä. Tekeillä oli Helsingin uusi yleiskaava. Esikaupunkiliikenteen suunnittelutoimisto Reino Castrénin johdolla tutki talviarkipäivän huipputuntia klo 16-17 vuonna 1992. Ensimmäiset metrohahmotelmat piirrettiin ja täsmälleen niin kuin ne ovat toteutuneet idässä ja lännessä. U-metro jäi kuitenkin haaveeksi. Minä tein diplomityöni Vapaudenkadusta, samalla jouduin kritisoimaan Aallon keskustasuunnitelman kelvotonta liikenneratkaisua.

Kaipuuta oli kuitenkin kesäharjoitteluun ulkomaille. Vuonna 1958 tapahtui jotain suurenmoista. Kysymyksessä ei ollut rakennustyömaa tai rakennusalan harjoittelu. Olin pyrkinyt Brysselin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin rakennustyömaalle – mutta se tyssäsi. Sain kuitenkin harjoittelupaikan autoalan tehtaaseen Madridin Ciudad Linealiin. En silloin vielä tiennyt työpaikan olevan eräällä suunnitteluhistorian merkkialueella. Ciudad Lineal oli Madridiin suunniteltu vihreä lineaarikaupunki. Arturo Soria oli kaupunkinauhan idean isä. Hän myös toteutti 1890-luvulla noin 5 kilometrin osuuden katua, joka nytkin vielä – tosin rakennuskannaltaan täysin muuttuneena - kantaa hänen nimeänsä. Ajatuksena oli todellinen kehäbulevardi raitioteineen. Minun harjoittelupaikkani tämän kadun varressa oli nimeltään Fábrica Española Magnetos S.A. FEMSA. Työtoverini Kalevi Arimo ehdotti tyttäreni yhdeksi etunimeksi Magneto. Se jäi toteutumatta.

1960-luvulla rakennustyömaat muuttuivat teiksi ja kaduiksi. Ratoja ei juurikaan ollut tekeillä. Oli tekeillä Smith-Polvinen. Sitä työtä seurasin kateudella ja kritiikillä uudessa työpaikassani. Olimmehan itsekin tarjonneet työtä Kalevi Erannin johtamassa Kunnallistekniikka Oy -firmassa. Olimme vielä hankkineet vahvistukseksi Kööpenhaminan kaupungin johtavat liikennesuunnittelijat. Ei purrut. Kaupunki halusi amerikkalaista viisautta. Tämä viisaus johti kompastuksen kautta Helsingin metroon. Minäkin pääsin piirtämään metron ns. ulkorataa Itäkeskuksesta Sörnäisiin. Metroasemat keskustasta olivat nekin mieluista puuhaa pienine asemasotineen. Suurin suunnittelusota koski Rautatientorin metroasemaa. Vahvat voimat halusivat rakentaa kasipäisen aseman, toinen lippuhalli Ateneumin eteen ja toinen Sokokselle. Pentti Aholan kanssa taistelimme ajatusta vastaan. Ja niin sitten toteutui nykyinen asema, jonka lippuhalliin Liisa Ilveskorpi teki kompassin. Kompassitoriksi sitä kutsutaan. Metron suhteen opintomatkat suuntautuivat erityisesti Pariisiin. Olin jo hetken varma, että Pariisin Auberin aseman metrotyömaa koituu kohtalokseni. Menin työmaalla hissiin ja painoin nappia. Hissi liikahti ja pysähtyi. Ovi ei auennut. Tiesin tarinoita hissiin jääneistä ja sinne menehtyneistä – etenkin meluisilla rakennustyömailla. Ihme – hälytysjärjestelmä toimi!

1970-luvulla alkoi vientitoiminta. Suurin rakennustyömaa muodostui Vietnamin Pha Rungin telakalle. Sinne en lainkaan päässyt. Heikki ”Hessu” Turunen meidän toimistostamme oli työmaalla paikan päällä. Alkuun menestyksekäs kehitysyhteistyön kohde raunioitui ja taantui ruosteisten laivojen säilytyspaikaksi. Nyt satelliittikuvista päätelleen jotain taas tapahtuu. Toiminta näyttää varsin vilkkaalta. Onnea!

Välillä suunniteltiin kaupunkia Kuwaitiin ja liikenneväyliä Libyaan, mutta niistä ei tullut rakennustyömaita. Suuri rakennustyömaa syntyi sitten vuonna 1983 Välimeren rannalle Libyan Ras Lanufiin. Devecon Oy valittiin työn tekijäksi. Muita tarjouksia ei pyydetty. Suunnittelu ja valvonta oli tarjouksessamme 2 % rakennuskustannuksista. Sopimuksen arvo lähes 30 miljoonaa nykyeuroa. Suunnittelu tehtiin Kari Lautson komennossa ja työmaavalvonta Markku Piispasen komennossa. Käynnit uuden öljyjalostamokaupungin työmaalle olivat kiinnostavia elämyksiä. Matka Tripolista paikan päälle oli 700 kilometriä. Suunnitteluporukkamme pyöri rannoilla ja kukkuloilla. Oli löydettävä paikka uudelle kaupungille. Se löytyi. Turkkilainen Enka voitti urakan. Kun työmaa aukeni ja majoitusolot syntyivät urakoitsijan toimesta, lukuisat vierailut työmaalle olivat herkkua. Sauna oli kuumana. Kulttuurit kohtasivat. Työmaan valvojana toiminut Markku Piispanen kertoi havainneensa sementin loppuvan betoniasemalla. Hän ilmoitti siitä turkkilaiselle rakentajalle. No problem! Betonia syntyy! Seuraavina neljänä päivänä hän teki saman ilmoituksen. Mitään ei tapahtunut. Kunnes viidentenä päivänä sementti loppui. Mylly pysähtyi. Alkoi hirveä häslinki. Mistä sementtiä? Yksi vierailu Ras Lanufissa, sen jo valmistuttua johti pidätykseen. Olimme Jussi Jauhiaisen kanssa tutkimusmatkalla. Otimme valokuvia ja jouduimme Miami Vice tyyppiseen pidätystakaa-ajoon. Pääsimme vapaaksi seuraavana aamuna. Työmaalla saa ottaa kuvia, mutta ei valmiissa kaupungissa!

Sirt Bay Hotel kongressitelttoineen rakennettiin maailmanennätysajassa, lapio pantiin maahan joulukuussa 1987 ja talot olivat valmiina elokuun alussa vuonna 1988. Suunnittelussa oli erikoisvaatimukset. Kaikki piti tehdä shop drawing -tasoisena. LVI-paketit, katuviemärit, kaikki oli oltava pienintäkin osaa myöten piirretty ja luetteloitu. Tavarakonttien avaamiseen tarvittavia jakoavaimia ei saanut unohtaa. Kaiken piti sujua kuin rasvattu salama. Jopa tulli oli sijoitettu työmaalle. Talo on pystyssä, mutta kongressiteltta näyttää tuhoutuneen ISIS-kahakoissa. Liisan piirtämä libyalaiskaivo liikenneympyrässä näyttää olevan nytkin paikallaan. Urakoitsijana työssä oli turkkilainen Enka.

Minun elämässäni suuret rakennustyömaat konkretisoituivat 90-luvulla. Siirryin Libyaan 90-luvun alussa. Tekeillä olivat suunnitelmat Sirten ja Jufran hallinto- ja kongressikeskuksia varten. Vielä oli piirrettävä asuntoalueita 15000 asukkaalle. Lisäksi valvoimme asuinalueita ja vedenpuhdistuslaitosta Sirten keskustassa. Deveconin suunnittelupöydällä oli rakennettavaa  puoli miljoonaa kerrosneliömetriä ja valvottavaa oli lähes toinen määrä lisää. Tiedossa oli suuria rakennustyömaita jälleen paikan päällä seurattaviksi. Elämä oli muuttumassa varsin mielenkiintoiseksi.

Ensiksi käynnistyi Jufran 70000 k-m2 kongressikeskus ja samanaikaisesti olivat tekeillä asuntoalueet noin 15000 asukkaalle. Työmaa oli 600 kilometrin päässä Tripolista. Kilometrejä kertyi. Työmaita hallitsi huippuasiakkaamme Haffad Zaidan. Urakoitsijoina oli kolme turkkilaista firmaa: Sezai Turkish, Yashar Öskan ja Baitur. Deveconilla oli rakennustöiden valvonnassa useita ammattilaisia. Haluaisin mainita nimiä, mutta nyt tila loppuu, meillä oli kaikkiaan 48 arkkitehtia, insinööriä ja rakennusmestaria, jotka toimivat Libyassa paikan päällä. Työmaakäynnit olivat juhlaa. Aina oli hieno vastaanotto.

http://penttimurole.blogspot.com/2020/01/virtuaalimatkoja-menneisyyteen.html

Kaksi urakoitsijaa Sirten 40000 neliön kongressikeskuksessa ja sitä ympäröivissä ministeriörakennuksissa olivat italialaisia. Ministerirakennuksia Sirtessä rakentanut urakoitsija oli sama, joka toimitti ja kiinnitti Finlandiatalon toiseksi viimeiset marmorit. Sai sitten hatkat Libyan työmaalta. Marmoreissa ei Libyan ilmastossa ollut vikaa, mutta muuten tökki. Sirten työmaa oli mahtava. Italialaisten urakoitsijoiden toimesta betonin jälkihoito oli hyvä, eikä tyypillisiä kutistumishalkeamia esiintynyt. Esa Laihosella oli monivuotinen vastuu kongressitalon valvonnassa. Talo on saanut vahinkoja Sirten taisteluissa. On kuitenkin pystyssä. Ilokseni havaitsin, että uuden pääministerin valintatilaisuus pidettiin yhdessä ”meidän” kongressisaleista.

Ehkä on ollut jotain muutakin väliaikoina. Omia rakennustyömaita, kesämökki tai talojenremontit Pakilassa, Liisan projektit Kemiössä, ne eivät kuitenkaan ole olleet suuria työmaita, vain juuri niin pieniä, että päältä katsojan elämä ei ole totaalisesti ylivaikutettu. Kunhan on ollut mahtavaa viihdykettä. Mutta nyt! Nyt on mahtava työmaa juuri naapuriympäristössä. Se on Raide-Jokeri. Katselemme sitä hämmästyneen ihastuneina yhdessä Miina Äkkijyrkän vasikan kanssa. Vasikalla on erinomainen tarkkailupaikka kivikasan päällä. Nyt se juuri tarkkailee pysäkin rakentamista Pakilantielle, ostarin ja kirjaston eteen.

Rataa on odoteltu kauan. Suunnittelijoiden pöydällä raidejokeri ryhtyi kummittelemaan vuonna 1988. Aikaa toteutumiseen idean synnystä on siis kulumassa 36 vuotta. Ensimmäisen kerran se ilmestyi pääkaupunkiseudun PLJ-liikennejärjestelmäsuunnitelmaan vuonna 1994. Kysymyksessä oli myös ensimmäinen PLJ, joka tehtiin. Toimikunnassa oli puheenjohtajana Niilo Järviluoma. Mukana virkamiesedustajat valtiolta ja naapurikunnilta. Marja-rata oli myös mukana tässä suunnitelmassa. Raidejokerin hinnaksi nykyrahassa arvioitiin noin 230 milj. euroa. Sittemmin raidejokeri pysyi mukana liikennejärjestelmäsuunnitelmissa toteutuspäätökseen saakka. Keväällä 2019 Helsingin ja Espoon kaupunginvaltuustot hyväksyivät radan toteuttamisen kustannusarviolla 386 miljoonaa euroa 2018 rahaa. Hankesuunnitelmassa varsinaisten rakennustöiden kustannusarvio oli 219 milj. euroa. Allianssimallin rakennustöiden kustannusarvio oli puolestaan aluksi 311 milj. euroa. Nyt ollaan siis lähes tuplassa alkuperäisiin arvioihin verrattuna. Tähän on totuttu. Rakentamisessa ei ole vikaa, arvioissa on.

http://penttimurole.blogspot.com/2016/01/jokerifanit-huutavat-riemuissaan-ihanaa.html

Mutta työmaista piti puhua. Kun ei ole omaa työmaata on katseltava vanhan miehen tapaan vierestä. Ja nyt sellainen on jokapäiväisen silmälläpidon kohteena. Ei yhtään harmita, vaikka välillä kotitiet ovat katkenneet ja matkat pidentyneet kuukausiksi. Pyöräreitti suunnataan usein ratikkatyömaata sivuavaksi. Työmaajärjestelyt ovat todella vaativat jatkuvan liikenteen vuoksi. Pipo nousee kunnioitusasentoon työmaan etenemistä seuratessa. Tarkennuksen vuoksi todettakoon, että minun seurannassani ovat työmaat Oulunkylän ja Pohjois-Haagan välillä sekä Kehä I varsi. Kilometrejä tälle työmaalle kertyy kotiseudulla pikkuisen vajaa 5 kilometriä ja kehätien varrella noin 2 kilometriä. On katurataa, on nurmirataa, on sepelipengertä, on hienoja pysäkkejä ja vaaleita reunakiviä. Nyt hieman säpsähdin. Ei kai vain kiinalaisia? Ei kai ekologisuudestaan maineikkaan raitiotien reunakiviä rahdata tänne Kiinasta. Vastatkaa joku - jos ne ovat Kiinasta - hävettää.

Työmaakierros on päättynyt. Se alkoi vuodesta 1950 ja päättyi vuoteen 2021. Elämän parhaita elämyksiä. Itse työmaat kyllä, mutta etenkin ne ihmiset työmaalla, itse tekijät taitoineen ja puheineen. Mutta, silti, kaikesta huolimatta – inssejäkään ei voi unohtaa.

Pian kuolevat tyypit puhuvat

 

No mistä? Helsingin kasvusta. ”Vain kuolevat tyypit uskaltavat puhua suunsa puhtaiksi”, sanoo Olli Lehtovuori 88v parin viikon päästä 89v, kun soitin hänelle eilen aamulla. Hän oli kaksi viikkoa sitten kirjoittanut Hesariin mielipidekirjoituksen, joka meni näin:

 

”Helsingin yleiskaavassa on asetettu kaavoituksen pohjaksi 250 000 uutta helsinkiläistä. Asukkaat joudutaan asuttamaan liikenneväylien varteen, ja arvokkaita viheralueita nyrhitään. Halutaan vain järeitä kerrostaloja – yrityselämän toiveiden mukaisesti. Jopa hyväkuntoista kerrostalokantaa halutaan purkaa korkeamman tieltä. Helsingin vihreät perustelevat tätä ekologisuudella! Tällä tavalla Helsinki menettää hyviä veronmaksajia (HS Pääkirjoitus 15.8.), joille yksipuoliset elinympäristöt ja standardiasumisratkaisut eivät kelpaa. Jos uusi valtuusto korjaa väestötavoitetta esimerkiksi sataantuhanteen uuteen asukkaaseen, Helsingin kansainvälisestikin ainutlaatuinen luonne voidaan säilyttää ja aikaansaada esimerkiksi Sipoon suunnassa monipuolisempaa ja ihmisläheisempää asuinmiljöötä – jopa kaupunkiomakotitaloja.”

Olli Lehtovuori, arkkitehti, ympäristöministeriön rakennusneuvos, eläkkeellä, Helsinki

 Tähän kirjoitukseen vastasi viikon päästä Sameli Sivonen 30v, vihreä kaupunkiympäristölautakunnan varajäsen näin:

”Eläkkeellä oleva rakennusneuvos Olli Lehtovuori ihmetteli (HS Mielipide 1.9.) kaupunkisuunnittelun ekologisuutta sekä yleiskaavan tavoitetta vastata Helsingin asukasmäärän ennustettuun kasvuun.

Lehtovuoren ehdotus rakentaa väljää kaupunkia metsän keskelle oli kuin tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin vallalla oli tapa rakentaa hakkaamalla kerralla koko asuinalueen kokoinen alue metsää ja niin väljästi, että kaupungin liikennejärjestelmä ei voinut pohjautua muuhun kuin pitkien matkojen päivittäiseen yksityisautoiluun. Tämän ideologian seurauksena elämästämme syntyy paljon ilmastopäästöjä ja metsää on kaadettu valtavasti turhaan. Helsingin yleiskaava ohjaa nykyaikaisesti ja esimerkillisesti – ympäristökriisit huomioon ottaen – valtaosan uudesta rakentamisesta ihmisen jo käyttöönsä ottamille alueille, kuten moottoriteistä kaduiksi muuttuvien bulevardien varsille tai jo rakennetuille alueille. Tämä vähentää painetta luontoalueille suuntautuvalle rakentamiselle ja mahdollistaa Helsingille ja helsinkiläisille tärkeiden luontoalueiden turvaamisen. Rakentaminen suunnitellaan kestävien liikennemuotojen varaan, ja päästöt vähenevät. Helsingin väestöennusteet kuvaavat sitä, miten oletamme väestön kehittyvän seudulla. Ne ovat asiantuntijoiden parhaita arvioita siitä, millaiseen kysynnän kasvuun on varauduttava asuntotuotannossa. On vastuutonta esittää näiden ennusteiden ohittamista, sillä se tarkoittaisi asumisen hinnan entistä nopeampaa kasvua. Jos haluamme, että Helsinki on jatkossakin kaupunki, jossa voivat asua myös ne, joilla ei ole perittyä omistusasuntoa tai varaa ostaa hyvin kallista asuntoa, meidän on vastattava asuntojen kysynnän kasvuun. Olisi epäreilua tehdä politiikkaa, jonka seurauksena seuraavilla sukupolvilla ei olisi varaa asua Helsingissä, kun nykyisilläkin tekee jo tiukkaa.”

Sameli Sivonen, arkkitehtuurin ja taloustieteen opiskelija, kaupunkiympäristölautakunnan varajäsen (vihr), Helsinki

 Lauri Nordberg, vanha mies hänkin 81v, mutta ikänsä puolesta vielä kaukana kohtalon hetkistä, kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen vuosilta 1970-1992, hän on ottanut kantaa asiaan useissa kirjoituksissaan. Viime aikoina hän on keskittynyt erityisesti kotinsa naapurialueen eli Riistavuorenpuiston pelastamiseen uhkaavalta bulevardiasutukselta. Ovat jopa palkanneet vanhan ystävämme, yhäkin kiihkomielisen ”Susi” Launiksen laatimaan bulevardisuunnitelman vastasuunnitelman.

Kirjoitin (minä 87v) jossain vaiheessa blogin, jossa äimistelin meidän vanhojen – kohta kuolevien ja osittain jo kuolleiden kiihkeitä kannanottoja ja toisaalta meidän harmaiden voimien tuskallista tunnetta vaikutusmahdollisuuksien puutteen vuoksi. Olipa siinä vielä vertailua Ruotsin ja Suomen vanhusten osallistumisesta työelämään ja sitä kautta vaikuttamiseen. Taisin jopa ehdottaa kiistanalaista eläkeiän pidentämistä, jos ja kun nyt on pulaa työvoimasta alalla kuin alalla. Blogissa on mielenkiintoisia kommentteja, joista yksi on Lauri Nordbergin kirjoitus juuri nytkin ajankohtaisesta kasvuideologiasta. http://penttimurole.blogspot.com/2019/10/harmaat-voimat-hyokkayksessa.html

Otetaan nyt muutama lause kommenteista:

Anders Jansson: ” Tuo mahtava lista äksyistä vanhoista viisaista toi aivan liikaa mieleen sen 'ennen oli...' ja 'eihän ne klopit...'. En väitä, ettäkö kukaan heistä olisi väärässä, mutta pidän täysin luonnollisena ja sukupolvien historian valossa vääjäämättömänä, että meitä seuraavat sukupolvet eivät juuri meitä kuuntele.”

Kari Karanko: ”Korostamme sukupolvien välistä dialogia mutta kun se ei oikein tahdo toimia. Kun on liian kiire ja koko ajan viedään joka suuntaan niin vanhojen muistelut saattavat pitkästyttää.”

Lauri Nordberg: ”Nyt on henki toinen. Kaikki on potentiaalista rakennusmaata. Kaupunkisuunnittelun tavoite ei ole enää kaunis, viihtyisä kaupunki, vaan saada alueelle mahdollisimman paljon rakennusoikeutta.”

Eko Miettinen: ”Järjestelmämuutosten pitää viedä kehitystä eteenpäin ei taaksepäin.”

Arto Siitonen: ”Onko kokemus uhka muutokselle?”

Onpa tässä vilskettä. Nyt sain eteeni Lasse Nordbergin uuden tekstin vastauksena Samelille. Hesari julkaisi sen mielipidepalstallaan sunnuntaina 12.9. Olli Lehtovuori soitti ja hykerteli. ”Nyt keskustelu todella alkaa”, se oli hänen ääneen lausuma toiveensa. Lauri sanoi että järkevästi rakennettavat alueet loppuvat ennen pitkää. Hän on oikeassa.

 Nytkö vihdoin? Onpa tässä yritelty toppuutella jo ennen yleiskaavan valmistumista. http://penttimurole.blogspot.com/2015/10/helsinki-kasvuideologian-vankina.html Tässä blogissa on hauskoja kommentteja mm. Mattikoo Mäkiseltä, innokkaalta metropoli-aatteen esitaistelijalta.

Väestömäärästä kaikki lähtee

Kaupungin kasvuennusteet ovat tinattuja yleiskaavassa. Väestöennuste on kasautumisteoriaan pohjautuva tavoite. Sen mukaan Helsingin vanhojen rajojen sisälle pitäisi saada 860000 asukasta. Sitten vielä Östersundomin asutus päälle. Ennusteilla on pitkät perinteet. Vuoden 1960 yleiskaavassa Helsingin vuoden 1980 asukasluvuksi arvioitiin 770000 asukasta. Vuonna 1990 ”me kaikki” luulimme kaupungin kasvun pysähtyvän puoleen miljoonan asukkaaseen.  Viimeisimmässä Helsingin kaupunginkanslian julkaisemassa ennusteessa vuodelta 2019 (Vuori, Kaasila) nopea kasvu antaisi vuodelle 2050 asukasluvuksi 880000 asukasta, peruskasvu 820000 asukasta ja hidastuva kasvu 770000 asukasta. Tämä siis Helsingin vanhojen rajojen sisälle, sillä Östersundomille ei ole vielä tänä aikana kasvua ennustettu. Tilastokeskuksen ennusteet ovat varovaisempia, niitä kun ekstrapoloi vuoteen 2050 saa lukemaksi 770000. Helsingin omassa ennusteessa kasvu ei suinkaan lopu vuonna 2050, sillä vuodelle 2060 on kaupungin omaksumassa nopean kasvun strategiassa saatu luku 950000 asukasta. No, mikä ettei, pian sitten helsinkiläiset voisivat sanoa asuvansa miljoonakaupungissa. Ja tämä miljoona tultaisiin sijoittamaan Helsingin rajojen sisälle. Törmäsin tässä väestöennustetouhussa kivaan blogiin: http://pitkaranta.blogspot.com/2016/07/onko-helsingin-yleiskaavan.html 

Kaupunki kasvaa metsään

Parjattuja esikaupunkeja oli muodostunut Helsingin ulkopuolelle jo viime vuosisadan alusta saakka. Sinne muuttivat köyhät, jotka rakensivat omakotimökkinsä ja perunamaansa ja rikkaat jotka halusivat oman villansa. Vuonna 1931 isoisäni, koulun vahtimestari, rakensi talonsa 2500 neliön tontille Pakinkylään. Kaupungissa vanha puutaloasutus muuttui kerrostaloiksi. Vuonna 1945 silloisen kaupungin alueella oli omakotitaloja vain Toukolassa, Kumpulassa, Pasilassa ja Käpylässä. Liitetyissä esikaupungeissa asui 65000 asukasta ja kaupungissa 280000 asukasta. Vuoden 1945 Helsinki oli pinta-alaltaan vain 29 km2. Asukkaita oli 280000 ja asukastiheys 9400 asukasta neliökilometrillä. Siis aivan oikeata kaupunkia, josta vihreätkin olisivat olleet tyytyväisiä. Silloin ei tosin vielä ollut vihreitä. Helsingin kaupunginvaltuustossa enemmistössä oli SKDL 15 paikkaa, kokoomuksella 14 paikkaa, ruotsalaisilla 12 paikkaa, demareilla 11 paikkaa ja edistyksellä 6 paikkaa plus yksi muu. Tämä valtuusto teki alueliitoksesta yksimielisen päätöksen. Kaupunginjohtaja asian käsittelyn aikaan oli Eero Rydman. Eihän alueliitoskeskustelu tähän päättynyt. Helsingin kaupunki ylläpiti keskustelua. Tavoitteena oli erityisesti itäinen Espoo selvitysmies Harvian ehdotuksen mukaan, Otto Larma teki tästä ehdotuksen vielä vuonna 1949. Keskustelu ei laantunut. Teuvo Aura ajoi 60-luvulla voimakkaasti alueliitosta. Siihen kuului mm. Helsingin maalaiskunnan liittäminen Helsinkiin. Lue tästä tarkemmin blogistani http://penttimurole.blogspot.com/2021/02/aika-aikaa-kutakin-sanoo-maailman.htm l

Nyt ryhtyy miettimään. Mutta pannanpa tähän vielä jonoon kaupungin rakentamisen apostolit vuosien varrelta. Se auttaa syyllisten etsinnässä.

Kasvussa täytyy vanhoja totuuksia uudistaa?

-mutta ei sentään ylettömästi. Vanhoista ajatuksista koskien liikenteen meluvaikutuksia ja ilman laatua on luovuttu. Nyt mennään rakentaminen edellä ja vaikutukset uskotaan saatavan korjatuiksi jälkeenpäin. Taloja rakennetaan suoraan moottoriteiden melulle altistettuina. Ja mitä korkeammalle sen parempi. Säästyy kuulemma maata ja asuntojen hinnat halpenevat. Ihmisetkin kuulemma viihtyvät paremmin. Vanhojen pientaloalueiden täydennysrakentamisesta Lehtovuoren malliin ei kuitenkaan tunnuta olevan kiinnostuneita. Lue vaikka tuosta: http://penttimurole.blogspot.com/2019/05/pientaloalueet-mahtava-elamisen.html

Takerruin siis tuohon Sivosen lauseeseen: ”Lehtovuoren ehdotus rakentaa väljää kaupunkia metsän keskelle oli kuin tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin vallalla oli tapa rakentaa hakkaamalla kerralla koko asuinalueen kokoinen alue metsää ja niin väljästi, että kaupungin liikennejärjestelmä ei voinut pohjautua muuhun kuin pitkien matkojen päivittäiseen yksityisautoiluun”. Oliko tuo aivan noin, tuo annettu todistus meidän vanhasta ajastamme. Ryhdyn sitä miettimään. Ja nimenomaan ”vallalla oli tapa rakentaa hakkaamalla kerralla koko asuinalueen kokoinen alue metsää”. Mistä Sivonen tuollaista päättelee? Eihän sellainen tapa ollut todellakaan vallalla. Lähiörakentamisen suuri periaate oli säilyttää luontoa mahdollisimman paljon. Rakentaa kaupunkia metsään, luontoa säästäen ja sen kohokohdat, kalliot ja kauniit puut jättäen. Helsingin ensimmäinen lähiö oli Maunula.

Taloja metsissä ja kallioilla, sehän se oli se synnillinen lähiörakentamisperiaate. Minäkin sitä aikanaan protestoin kirjoittamalla kompaktikaupungista kontaktikaupunkina. Silloin kysymyksessä ei ollut tiivistäminen maan puutteen vuoksi tai asuntotuotannon lisääminen kompaktoimalla, silloin oli kysymyksessä sosiaalisten kontaktien puute, niitä piti lisätä kohtaamisen kautta. Metsäkaupungissa sattui harvoin vastakkain toisen ihmisen kanssa.

Ville Helander kirjoitti Maunulasta näin: ”Ekelundin Maunula on lähiörakentamisen ihanteiden parhaita toteutuksia, urbaanimpi kuin hienoja yksittäisiä asuntoryhmiä käsittävä mutta hajanainen Tapiola. Ekelundin asuinalueet eivät jotakin ’puistokylien’ tapaista poikkeusta lukuun ottamatta kuitenkaan ole maastoon siroteltua ’metsäkaupunkia’. Niissä on samalla kaupunkikulttuurin henki. Ekelundin arkkitehtuurissa on läpikäyvänä pyrkimyksenä yhteisöelämää kannustavien muotojen luominen.”

Samoja periaatteita noudatettiin Munkkivuoressa, Pohjois-Haagassa, Roihuvuoressa, Pihlajamäessä, Herttoniemessä ja Laajasalossa ym. 60-luvun kohteissa. Metsää ei hakattu muuta kuin välttämättömistä kohteista, talojen alta ja katujen alta. Välttämättä tuo rakennusaloilta kaadettu metsä ei ollut kovin tukevaa, ei ainakaan mitään talousmetsää. Usein alueet olivat Helsingin tapaan kallioisia männiköitä.  

Ehkäpä on hyvä muistaa, että vuonna 1958 Uusi Suomi uutisoidessaan Helsingin uutta yleiskaavaa arkkitehti Olof Steniuksen esityksen pohjalta kirjoitti, että syntymässä on ”tietty esikaupunkilaisen tyyppi”. Tyyppi syntyi ja metsääkin kaatui. Tuossa vaiheessa kantakaupungissa asui 280000 asukasta ja esikaupungeissa 140000 asukasta. Uudessa yleiskaavassa kantakaupungissa asuu 250000 asukasta ja esikaupungeissa 600000 asukasta.  Olli haluasi saksia yleiskaavan tolpasta 100000 asukasta. Muitakin saksimishaluisia löytyy. Lauri N. tietysti, mutta minäkin ilmoittaudun kerhoon.

Metsää kaatuu

Kartoittelin taannoin blogissani Helsingin seudun metsiä. Erityisesti tarkastelin sitä, kuinka metsiä oli hakattu uuden maankäytön alta. Helsingin maapinta-ala on 215 km2. Siitä nk. virallista metsää on 37 km2 ja puistoja 10 km2. Minun kuvassani Helsingin alueella on metsää tai metsäpuistoa 55 km2. Minun pikalaskelmani mukaan metsää on hakattu maankäyttötarkoituksiin 12 km2. Kuvassa nähdään oranssilla Helsingin vuonna 1943 vielä olleet ja sitten hävinneet metsät, punaisella näkyvät vuoteen 1963 mennessä hävinneet metsät.  Suurimpia punaisella merkittyjä metsäalueita olivat Itä-Helsingissä Myllypuron ja Kontulan metsäalueet sekä Länsi-Vantaalla Myyrmäen ja Martinlaakson metsäalueet. Huom! Vihreällä on merkitty vain metsät ei peltoja, kenttiä tai muita viheralueita. On valtava saavutus, että tuohon keskelle Helsinkiä on jäänyt suuri metsävyöhyke – meidän Keskuspuistomme. Eipä Espoon keskuspuistokaan mikään aivan mitätön saavutus ole. Mahtavia ovat Sipoon korpi ja Nuuksio. https://kartta.paikkatietoikkuna.fi/

Oli pakko tarkemmin tutkia tuota metsän hävitystä. Räpelsin Google Earthiin vanhoista ortokartoista metsät vuonna 1943. Jotenkin kiinnosti. Nehän olivat minun lapsuuteni metsiä. Pakilan seudulla aivan tuttuja. Olin silloin 9-vuotias. Sitten on toinen kuva, joka kertoo metsistä nyt.

Näissä pikakuvissa näkyy metsien hupeneminen vuodesta 1943 nykyhetkeen. Oikealla yläkuvassa kirkas vihreä näyttää metsien määrän 1943. Oikealla alakuvassa tummempi vihreä on metsien määrä nyt. Isossa kuvassa vihreät ovat päällekkäin. Tumma vihreä on nykymetsää, kirkas vihreä hävinnyttä metsää. Älä katso suurennuslasilla, ei tämä mikään tieteellinen työ ole, virheitä on jäänyt. Vanha metsän määrä oli 87 neliökilometriä ja nykyinen määrä on 57 neliökilometriä. Östersundom on laskelmassa mukana. Sen osuus on huomattava. Siellä metsiä on 15 km2 eli neljännes Helsingin metsistä.  Olisi kiva, jos joku viisas tekisi näistä metsäaloista kunnolla tutkitun kuvan.

Liikenne autoistuu

Toinen Sivosen väite koski liikennettä. Hän sanoi metsää hakatut alueet rakennetun...: ”niin väljästi, että kaupungin liikennejärjestelmä ei voinut pohjautua muuhun kuin pitkien matkojen päivittäiseen yksityisautoiluun”. Tämäkin lennokas huomautus vaatii kommentointia. Nythän on niin että useimmat nukkumalähiöt on rakennettu hyvän joukkoliikenteen varteen ja erityisesti raideliikenteen varteen. Silloin kun asumalähiöt rakennettiin, henkilöautotiheys oli hyvin matala. Vuonna 1950 henkilöautotiheys oli 15 ha/1000 asukasta ja 1969 50 ha/1000 as. Noilla lukemilla asukkaat eivät voineet perustaa liikkumistaan henkilöautoon. Myöhemmin innostuivat niin kantakaupungissa kuin lähiöissäkin. Jos tehtäisiin sellainen ajatusleikki, että vuoden 1946 jälkeen tullutta uutta asutusta ei olisi levitetty esikaupunkeihin vaan puolet siitä olisi sijoitettu kantakaupunkiin, jolloin kantakaupungin asukastiheys 9500 as./km2 olisi noussut tasolle 13000 as./km2, niin mitä silloin olisi tapahtunut liikenteelle? Henkilöliikennetutkimuksen aluekohtaisten matkasuoritteiden mukaan henkilöautoliikenteen ajosuorite koko kaupungissa olisi 5 % alhaisempi. Hullu esimerkki näyttää, ettei Sivosen heitto tunnu perustellulta. Liikutetaan marginaaleja.

Kuoleva mies – ennen pitkää

Nyt sitten jäädään odottelemaan Lehtovuoren, Sivosen ja Nordbergin mielipidekirjoitusten pohjalta syntyvää keskustelun pursketta. On mainiota, että valtakunnan päälehti on antanut kirjoituksille tilaa. Yksi osapuoli tässä olemattomassa keskustelussa onkin ollut varsin hiljainen. Norsunluutornissaan? Se on tuo kaikkivoiva virkavalta. Vuorovaikutusta hehkutetaan, mutta siihen ei näytä liittyvän debattia tai dialogia tehdyn suunnitelman suhteen. Kriittinen ja tosissaan oleva kirjoittaja vaietaan kuoliaaksi. Varsinkin jos hän kuuluu kuolevien armoitettuun joukkoon. Olli Lehtovuori, itseään kuolevaksi mieheksi kutsuva toivoo, että sanoisivat edes hänen puhuvan täyttä paskaa. Sekin helpottaisi. Mutta hiljaisuus vallitsee.

Pienet riskit ja isot riskit

Tämä blogi ei ole poliittinen blogi eikä ajankohtainen blogi, tämä on sillisalaattiblogi. Miten tässä voidaankin samaan tekstiin sotkea Nokian strategia, Kuninkaantammentien pyöräväylä ja maailmaa uhkaava ekokatastrofi. Tässä johtavana ajatuksena on kuitenkin päivittäinen tajunnanvirta. Edellytyksenä on siis virta. Joskus virta on heikkoa. Silloin aiheissa on palattava muisteluun. Tulevaisuuden ennustelu vaatii valtavasti virtaa. Se vaatii myös nykyisyyden tutkiskelua. Olihan nykyisyys joskus suunnittelijan tulevaisuutta. Paitsi että nykynykyisyys on jo vanhan miehen vanhan tulevaisuuden ulkopuolella. Vaikka toisaalta sitä ihmettelee, miten tulevaisuudelta on aina odotettu enemmän kuin se on antanut. No, mitä sitten? Mietitään. Ja toisaalta sitä ihmettelee, miten tulevaisuuden ennustaminen on ollut sen suhteen heikoissa kantimissa, ettei koskaan ole pystytty edes kymmenen vuoden tähtäyksellä ennustamaan maailmanhistorian suuria tapahtumia. Vuonna 1910 kukaan ei ennustanut Venäjän vallankumousta ja Neuvostoliiton syntyä, ensimmäinen maailmansota oli sekin ennustekirjoista poissa, vuonna 1920 kukaan ei ennustanut vuosikymmenen lopun maailmanlamaa, vuonna 1930 kukaan ei ennustanut Natsi-Saksan syntyä ja toista maailmansotaa, vuonna 1940 ennusteet maailman tulevasta tilasta olivat todella hatarassa, osasiko joku ennustaa sodan päättymisen vuosiluvun, atomipommit ja Euroopan uusjaon, no ei sen paremmin kuin kukaan olisi ennustanut vuonna 1980 Varsovan liiton hajoamisen ja Itä-Euroopan ja Baltian maiden itsenäistymisen kymmenen vuoden päästä, saatikka että joku olisi ennustanut Berliinin muurin murtuvan vuonna 1989. Tai ennustiko joku Neuvostoliiton hajoamisen vuonna 1990? Ei, mutta sehän kaatui vuoden päästä. Näitä vuosikymmeniä voisi jatkaa ja päätyä aina samaan tulokseen. 10 vuotta on liian pitkä aika suurten ja pitävien ennusteiden tekoon. Niinpä yksityisten firmojen visiotkin tuppaavat olemaan vuoden tai parin mittaisia. Kvartaaleja taaperretaan.

Nokia ei ilmoita ennusteen ohjevuotta

Nokia ilmoitti uudessa strategiassaan näin: ”Alamme on kokenut syvällisiä muutoksia. Teollinen automaatio ja digitalisaatio lisäävät asiakkaiden kysyntää korkean suorituskyvyn verkkoihin, ja suuntauksemme on avoimiin rajapintoihin, virtualisointiin ja pilvipalveluun.” Nokia strategiateksti sanoo tulevaisuuteen suuntautuvina toteamuksina esimerkiksi seuraavat sanat: "uskoa", "odottaa", "odotukset", "toimittaa", "ylläpitää", "vahvistaa", "kohdistaa", "arvioida", "suunnitella", "aikoa", "olettaa", "keskittyä", "jatkaa", "pitäisi", "täytyy". Nokia strategiassa on lueteltu toiminnan riskitekijöitä. Niitä taisi olla 32 kappaletta. Puolet riskeistä näytti keskittyvän omaan toimintaan, toinen puoli koostui toimintaympäristön ulkopuolisista riskeistä kuten yleisestä talouskehityksestä, Covid-kehityksestä, verotuksesta ja kilpailutekijöistä. Huomattavia riskejä näytti sisältyvän IPR (Immaterial Property Rights) -oikeuksiin. On tunnettua, että teollisuudessa riskianalyysit ovat merkittävää toimintaa. Toimintaa johon todella panostetaan. Yhdyskuntasuunnittelussa ja kaupunkien rakentamisessa, vaikkapa esimerkkinä metron rakentaminen ja muut suurinvestoinnit, riskianalyysi on jäänyt tekemättä tai tehty huonosti. Tämä ilmenee kustannusarvioiden tuplaantumisessa ja toimitusaikojen viivästymisessä. Se ilmenee myös kaavojen joutumisena juristien punnittavaksi ja sitä seuraaviin ratkaiseviin muutoksiin. No, visoista piti olla kysymys. Nokian strategiassa ei mainittu yhtään vuosilukua. Ei siinä myöskään ollut mitään ennusteita 5G-jälkeisestä ajasta. Kai nyt jossain piironginlaatikossa kuitenkin. Kaipa se sitten on 6G. Onko meillä samat ihmiset? Joku vaikutus tällä kaikella täytyy olla tuotantoon. Eihän tätä kaikkea voi oikeuttaa, jos sillä on vain vaikutus viihteeseen - pelikoneiden nopeuteen? Vielä summa summarum, jos Nokia noin paljon erittelee riskejä ja siten myöntää niiden olemassaolon, olisi ehkä otettava samanlaista ajattelua käyttöön, kun teemme asunto-ohjelmia, bulevardisuunnitelmia tai yleiskaavoja.

Pienet riskit keskuspuistossa

Pienemmän riskianalyysin paikkoja katselin tänään, kun kävin pyöräilemässä keskuspuistossa pitkin Kuninkaantammentietä. Keskuspuistoryhmän aktiivit olivat esittäneet asiasta kannanoton Anni Sinnemäelle. Sanoivat ettei puita saisi kaataa. Sen estävät jo kaavat ja ohjeet. Anni vastasi ja sanoi pysäyttäneensä prosessin. Nyt Hesarissa pari päivää sitten virkaatekevät Katriina Arrakoski ja Jussi Luomanen kertoivat asian olevan harkinnassa. Sanoivat kyllä kaiken alkuna olleen tuon aiemmin tehdyn opastussuunnitelman. https://dev.hel.fi/paatokset/media/att/79/79bd347710febf49538a78a7e3f6e95e1158cdff.pdf  

Opastusta varmaan tarvitaan, se on todella olematonta, tosin meikäläinen pärjää ilman opastusta, tutut paikat. Otso Kivekäs se juuri varmaan leikillään kertoi puistossa eksyneensä. Olipa otettava suunnitelma esiin. Se oli meidän firman porukan tekemä. Projektipäällikkönä toimi rakas ystäväni Pia Salmi apunaan iso joukko tekijöitä. Tuttuja nimiä löytyy myös tilaajapuolella. Siellähän on rakas ystäväni Tiina Saukkonen puisto- ja viheraluesuunnittelun suunnitteluvastaavana. Kyllä, baanaa oli esitetty Kuninkaantammentielle ja näkyi siellä toinen pienempi baana Paloheinän jätemäen takana. Raportti sanoo: ”Em. reitit ovat aiemmin olleet talvella hiihtolatuina. Keskuspuistoon aikaisemmin tehtyjen suunnitelmien aikana ja muuten saadun käyttäjäpalautteen pohjalta ohjausryhmässä tehtiin päätös muuttaa Kuninkaantammentie ympäri vuoden auratuksi kävelyn ja pyöräilyn reitiksi. Myös toivottu talvisin käveltävä yhteys Torpparinmäestä Niskalaan opastetaan. Pitkäkosken luonnonsuojelualueen kohdalle suunniteltiin uusi latuyhteys peltoladulle Kuninkaantammentien reunaan. Paloheinän majan läheisyyteen päätettiin linjata ja opastaa uusi ympäri vuoden ylläpidetty kävelylenkki Paloheinän huipun ympäri, mistä syystä sen viereen suunniteltiin korvaava latuyhteys.”

Opastussuunnitelmassa esitetyt kaksi hiihtolatua jotka herättävät keskustelua. Ylempi kuva esittää Kuninkaantammentietä Pitkäkosken luonnonsuojelualueen kohdalla. Ehdotettu leveä latu-ura tulisi Kuninkaantammentien eteläpuolelle rinnemaastoon. Punaiset kepit osoittavat tilan tarvetta. Isoja puita kaatuisi. Ei hyvä. Jos luisteluhiihto kiellettäisiin tällä 360 metrin matkalla saataisiin aikaan hyvä sopuratkaisu. 5,5 metriin mahtuisi kevytliikenneväylä kävelijöille ja pyöräilijöille  sekä kaksi perinteisen latua.

 

Isot riskit

Minun ei pitänyt lainkaan jumiutua tähän Kuninkaantammentien pikkuriskiin, minun piti mietiskellä globaaleja suurriskejä. Mitähän nyt on tulossa, ennen vuotta 2030, sellaista jota ei lainkaan osata ennustaa? Liittyykö se väestönkasvuun, ilmastonmuutokseen, terroritekoihin, sotiin, tekoälyyn, kansainvaelluksiin vai talousromahduksiin? Olisiko jotain muuta niin yllättävää, että ennusteen tekijät eivät voi sitä käsittää? Tosiasia on, että kriisit toistuvat. Nyt jos ryhtyisi arvaamaan mikä on seuraavan vuosikymmenen kriisi ja ennusteiden kohtalokas aukko, niin mikä se olisi? Onko se joku noista seitsemästä kohtalon hirviöstä? Voisimmeko oppia menneisyydestä? Opimme ainakin sen, että valta se on ollut maailmanhistorian ykkösjuttu. Vallan tavoittelu tai vallan siirto on ollut viime vuosisadan makrokriisien selkeä pääsyy. Nyt valta on jotenkin radikaalisti vaihtanut paikkaa. Ennen valta liittyi maahan. Nyt se on siirtynyt pilveen. No ei aivan, kyllä Krimin valtaus liittyy vielä perinteisesti maahan. Nyt maailmanvaltaa liikuttelevat sosiaalinen media ja valtamedia trollauksineen. Valta on siirtynyt siniverisiltä punaverisille ja myös alueiden tai heimojen tai kansallisuuksien välille ja paljolti palautunut vanhaan satojen vuosien aikana muodostuneeseen maan hallintaan ja kansallisen identiteetin tilaan. No katsotaan karttoja sadan ja kahdensadan vuoden takaa, maailmansotien aikoihin ja verrataan niitä nykykarttaan. Valta on heitellyt rajoja, mutta kansat ja rodut ovat pysyneet entisillä sijoillaan. Mikään suuri kansainvaellus ei ole muuttanut tilannetta.

Vuonna 1807 Euroopan keskiosat Italiaa myöten olivat Ranskan keisarikuntaa. Ottomaanit hallitsivat Eurooppaa Itävalta-Unkarin rajoille, nykyisen Kroatian, Unkarin ja Slovakian rajoille, nykyisessä Ukrainassa ottomaanit pitivät valtaa Tsernobyliin saakka. Ruotsi hallitsi Suomea ja Tanska Norjaa. Sadan vuoden päästä Itävalta-Unkari oli laajentunut Adrianmeren rannoille ja itään. Saksa kehitti valtakuntaansa. Ensimmäinen maailmansota muutti Keski-Euroopan tilannetta. Syntyivät Puola ja Jugoslavia. Syntyivät myös Baltian maat ja Suomi. Toinen maailmansota pienensi Puolaa ja Saksaa. Suomi menetti suuria alueita. Muuten nuo Puolan aluevaihdot olivat todella rajuja. Maa menetti Neuvostoliitolle noin 190 km2 ja sai Saksalta 130 km2. Suomen menetykset Neuvostoliitolle olivat 50 km2. Suurimpia aluemuutoksia olivat Venäjän Federaation syntyessä muodostuneet Ukraina ja Valko-Venäjä. Ovatko aluemuutokset vallan symbolina odotettavissa? En laskisi tulevaisuuden riskejä tässä suhteessa kovin suuriksi.

Minulla oli noita maailmaa muuttavia kuolemansyntejä seitsemän. Väestönkasvu on kaiken taustalla. Nyt olisi arvioitava riskin todennäköisyyttä ja riskin suuruutta. Mitkä olisivat kriteerit? Poliittinen päätöksenteko ja kansan valmius muutoksiin, siinä ne teoreettisesti ovat.  Mutta ne eivät pure. Poliittisen päätöksenteon on seurattava kansan tahtoa. Kansallisvaltiot eivät piittaa riskeistä. Riskit ulkoistetaan muille kansoille ja muille yksilöille. Kansa voidaan kyllä villitä mielettömään uskoon ja uhrautumiseen. Tästä on esimerkkinä Hitlerin kyky muuttua Saksan kansan jumalaksi ja kohtaloksi ja kansa uskoi häneen syöksyen taisteluun. Kysymyksessä oli valta ja maat ja mannut. Jotain hyvin konkreettista. Mutta voisiko joku hallitsija saada kansansa uskomaan ilmastonmuutoksen torjunnan uhrauksiin. Hyvin abstraktia. Otetaanpa nyt dementianestoharjoituksena pieni katsaus näihin uhkatekijöihin kuhunkin erikseen.

Sodat ja pandemiat

Sodat ja pandemiat ovat ihmiskunnan kokemusmaailmassa pitkään muistettuja ja historian kirjojen suuria juttuja. Sotasankarit ja voittajat muodostuvat legendoiksi. Nyt on pakko taas hieman kerrata tautien ja sotien voittokulkua.

Kuvassa on tappamisen mestareita vuosisadoittain kuvattuna. Siinä kuninkaat ja keisarit kilpailevat tautien kanssa. Suurin tappaja oli musta surma. Sille eivät mahtimiehet pärjänneet. Tsingis Khan ja Hulagu Khan tappoivat 1200-luvulla. 1300-luvulla Timur Lenk mestaroi. Sodissa kuoli 100 miljoonaa, mutta rutto nappasi 200 miljoonaa. 1500-luvulla espanjalaiset ryhtyivät Kaarlen V johdolla valloittamaan atsteekkien maita. Sodat kestivät 200 vuotta ja vainajia syntyi 35 miljoonaa.  Silloin puhkesivat myös kulkutaudit eurooppalaisten tuontitavarana.  Niihin kuoli puolet atsteekki- ja inkaväestöstä. Samoihin aikoihin Kustaa II Adolf kävi 30-vuotista sotaa ja väkeä tuli surmattua 6 miljoonaa. Ranskan Aurinkokuningas ja hänen edeltäjänsä kävivät Ranskassa uskonsotia, joissa syntyi 3 miljoonaa vainajaa. Rutto teki säännöllisiä vierailuja, mutta ei saanut aikaan muuta kuin miljoonien uhrilukuja. Kummallista että 1700-luku oli noin rauhallista. Olihan silloin Suuri Pohjan sota, Hattujen sota, perimyssotia Euroopassa, Amerikan itsenäisyysjulistus ja Ranskan vallankumous, vielä Britannia valtasi Intian, mutta tilastoissa ei näy miljoonalukuja. Kunnes 1800-luvulla alkoi tapahtua. Kiinassa Qinq dynastia säilytti valtansa, mutta sodassa tuli 60 miljoonaa ruumista. Kunnes sitten saavumme ennätykselliselle 1900-luvulle.  I maailmansota, Venäjän vallankumous ja II maailmansota nostivat vuosisadan sodissa kuolleiden määrän yli 120 miljoonan. Tautien jumalatkaan eivät olleet toimettomia sillä 1918-luvun maailmaan iski Espanjan flunssa, joka tappoi 80 miljoonaa ihmistä. Siinä kenraalit jäivät tappiolle. AIDS 2015 kilpailu myös ansiokkaasti sotapäälliköiden kanssa, sillä taudin uhrien määrä kohosi 36 miljoonaan. Virusten jälkeläiset ja kenraalien jälkeläiset eivät kuitenkaan näytä jättävän meitä rauhaan. Koronavirus on saanut uhrikseen jo 5 miljoonaa ihmistä. 

Tilastotiedot historiallisista sodista ja pandemioista ovat tietysti hataria. Jos ottaa tilastoitujen suursotien ja suurpandemioiden luvut voisi sanoa noin 300 miljoonan ihmisen kuolleen suurpandemioihin ja 250 miljoonan ihmisen kuolleen suursotiin. Historian saatossa sodissa on yleensä kuollut 10 ihmistä maailman 100000 asukasta kohti. Suursotien aikana luku on kohonnut 150 henkeen 100000 asukasta kohti. Toinen maailmansota on yksittäisistä sodista selvästi eniten ihmisiä tappanut kriisi. Ihmisiä kuoli noin 3,4 % silloisesta maailman väestöstä. Saksalaisista kuoli 8,2 %, neuvostoliittolaisista 13,7 % ja suomalaisista 2,6 %. 1900- ja 2000 lukujen aikana pandemiakuolemia on ollut 140 miljoonaa ja sotakuolemia saman verran.  Suurimman uhrien määrän eli 80 miljoonaa kuollutta aiheutti espanjantauti vuosina 1918-1920. AIDS on toiseksi suurin surman tuoja. Vuodesta 1980 tautiin on kuollut 36 miljoonaa ihmistä. Koronavirukseen kuolleita on 5 miljoonaa. Tämän ja viime vuosisadan sodista pahin on toinen maailmansota. Kuolleita oli 70 miljoonaa, heistä yli puolet siviilejä. Afganistanin sodissa on kuollut 30 vuoden aikana 0,7 miljoonaa ihmistä. Iranin ja Irakin välisessä sodassa kuoli 0,8 miljoona ja ISIS-sodassa 0,2 miljoonaa ihmistä. Hirvittäviä lukuja nämäkin.

Tekoäly

Tämä on uusi asia. Voisiko se olla tuhon airut? ”Tekoäly tuntuisi saavan jumalallisia voimia. Sen uskotaan alistavan ihmisen älylliseksi orjakseen jo parin sukupolven päästä. Ehkä ihmisen suhde tekoälyyn tulee olemaan suunnilleen samanlainen kuin koiran suhde isäntäänsä. Ihminen on tässä koirana. Tai niin kuin ihmisen suhde jumalaan. Uskoo sen olevan olemassa, mutta ei voi saada siihen vuorovaikutuksellista suhdetta. On vain yksisuuntainen suhde. Rukoilet ja anot, mutta kukaan ei vastaa. Olet yksin itsesi kanssa. Ehkä näet hyvän enkelin istuvan sydämen puolella vasemmalla olkapäälläsi laskemassa hyviä tekojasi ja pahan enkelin oikealla olkapäälläsi laskemassa pahoja tekojasi. Ne sitten kertovat taivaan porttien vartijoille tulevaisuutesi koodin. Tekoälyn jumaluuden apostolit näkevät jo nyt enkelien korvautuneen älypuhelimella. Puhelin laskee ja kirjaa hyvien ja pahojen tekojesi lisäksi myös pulssisi ja askeleesi. Se kirjaa elämäsi loppuun saakka omiin pilviinsä sinun kaikki tekosi ja ajatuksesi. Digitaalisella hautausmaallasi tulee olemaan BIG DATA juuri sinusta. Sitä hautaa et voi sulkea ja saattaa itseäsi onnelliseen unohdukseen. Suorastaan päinvastoin jokin sinua rakastava jälkeläisesi tai onnellinen perijäsi voi siirtää sinuun datasi aivan itsesi näköiseen robottiin ja niin saavutat RAAD-uskojien tavoitteen etkä koskaan kuole.” Tällaista hullutusta kirjoitin pari vuotta sitten blogiini http://penttimurole.blogspot.com/2018/12/tekoaly-vie-vanha-vikisee.html . Sieltä voit lukea Oxfordin yliopisto ja ruotsalainen Global Challenges –säätiön ennusteita maailman tuhoutumisen todennäköisitä syistä. Sadan vuoden aikana tapahtuvan maailmantuhon suurimmaksi vaaraksi arvioitiin tekoäly nollasta kymmeneen prosentin todennäköisyydellä. Muiden ilmeisten vaarojen lukemat jäivät prosentin kymmenyksiin ja pitkälle sen alle. Ilmastonmuutos tuhoutumisen syynä oli arvioitu tasolle 0,1 %. Ydinsodan todennäköisyys oli 0,005 % ja tulivuoren purkaus 0,00003 %.  Tällaisia olivat heidän todennäköisyysprosenttinsa:

 ■ Tekoäly 0–10 prosenttia

■ Tuntematon vaara 0,1 prosenttia

■ Ilmastonmuutos 0,01 prosenttia

■ Synteettinen biologia 0,01 prosenttia

■ Nanoteknologia 0,01 prosenttia

■ Ydinsota 0,005 prosenttia

■ Asteroidi-isku 0,00013 prosenttia

■ Globaali pandemia 0,0001 prosenttia

■ Supertulivuoren purkaus 0,00003 prosenttia

■ Ekokatastrofi - ei arviota

■ Sivilisaation romahdus - ei arviota

■ Ihmiskunnan huono johto - ei arviota

Nyt ehkä pitäisi hieman nostaa tuota viimeksi mainittua huonon johdon uhkaa ja pistää sille prosenttiluvuksi vaikkapa 1 %. Ehkä pandemian kokemusten valossa sekin luku voisi olla hieman korkeampi kuin tuo tiedemisten arvioima 0,0001 prosenttia. Niin, tässä puhuttiin maailmanlopun uhasta.

Kansainvaellukset

Afganistanin sodan päättymisen yhteydessä on ennusteltu suuria siirtolaisvirtoja ja kansainvaelluksia. Arkeologi Walter Lang antaa esimerkkinä koko kansan vaelluksesta Vanhassa testamentissa kuvatun israelilaisten paon Egyptistä. Hän mainitsee myös kreikkalaisten koloniat antiikin aikana, jopa viikinkien suorittama Orkneysaarten asuttamisen sekä eurooppalaisten suorittamat Amerikan ja Australian kolonisoinnit. Varsinaisissa suurissa kansainvaelluksissa 1000-luvulla oli liike kohti hyvinvointia. Kansainvaellukset suunnistivat erämaista ja aavikoilta kohti Roomaa ja Britanniaa, kohti hyviä laidunmaita ja peltomaita. Nyt maailmassa on 280 miljoonaa siirtolaista. Se on 3,5 % maailman väkiluvusta. Luku vaikuttaa aika pieneltä, kun ottaa huomioon asiasta puhumisen. Mutta miten on Euroopan tilanne? Se on niin lähellä meitä. Euroopassa on aasialaisia siirtolaisia 25 miljoonaa, afrikkalaisia siirtolaisia 11 miljoonaa ja latinalaisen Amerikan ja Karibian siirtolaisia 4 miljoonaa. Pohjois-Amerikan siirtolaisten luku jää yhteen miljoonaan. Väestöön nähden eniten siirtolaisia on Sveitsissä (25 %), Ruotsissa (20 %), Itävallassa (20 %) ja Saksassa (17 %). Vähiten heitä on Puolassa, Romaniassa ja Bulgariassa. Kaikissa alle 2 %. Suomessa siirtolaisia on 7 %. Pakolaisia on EU-alueella 2,6 miljoonaa henkeä ja turvapaikan hakijoita 0,7 miljoonaa. Jos katsotaan koko Eurooppaa ml. Venäjä, Turkki ym. luvut ovat 1 miljoona ja 1,5 miljoonaa. EU-maista eniten pakolaisia on Saksassa 1,2 miljoonaa, Ranskassa 0,4 miljoonaa ja Ruotsissa ja Italiassa päälle 0,2 miljoonaa. Suomessa pakolaisia vuoden 2019 tilaston mukaan oli 24000 ja turvapaikan hakijoita 9000. Nyt kysytään ovatko mahdolliset kansainvaellukset meidän globaalin kriisilistamme kärjessä? Eihän ihmisten tuntema riski ole suinkaan väestön kasvu ja työikäisten määrän lisäys - meitä pystyssä pitämään, vaan riskinä ovat rodut ja uskonnot. Laura perussuomalainen, hänkin pelkää eniten muslimisaatiota. Onko muslimisaatio eli tämä uskonto ja siinä elävät ihmiset meidän suuri riskimme? Muslimeita on maailmassa tällä hetkellä neljännes maailman väestöstä. Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa, siis arabialueilla, asuu 20 % muslimeista. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa muslimeista asuu 16 %. Euroopassa asuu 3 % muslimeista, ja Amerikoissa loput noin 1 %. Pelkäämmekö juuri arabimuslimeita? Terroristeiksi kasvatettuja – niinkö? En pelkää. Laura näistä asioista puhuu:

http://penttimurole.blogspot.com/2017/09/laura-istuu-maahanmuuton.html

Lähi-idän kuningas- ym. itsevaltiaskunnissa vierasväestö tekee työt. Paikallisväestö manageroi. Siellä ei vierasväestöä pelätä. Kuinka se nyt taas olikaan, kun kysyin eräältä saudilta: ”What is your work?” Hän vastasi: ”Me no work, me manager!”

 

Taloudelliset kriisit

Taloudelliset kriisit iskivät 1900-luvulla sotien seurauksena erityisesti Saksan, Japanin ja Italian talouteen. Suomessa sisällissota pudotti suhteellisesti enemmän kansantuotetta kuin 2 maailmansota. Kriisit ovat syntyneet sotien seurauksena, mutta palautuminen on aina ollut hyvin nopea. Öljykriisi 1974 tuskin näkyy muuta kuin pienenä värähdyksenä. Vuoden 1990 lamaa Suomessa ei voinut pitää värähdyksenä. Meillä se näkyi selvästi muita maita pahempana. Mutta taisi siinä olla annos omaehtoisuutta asioiden huonossa hoidossa. Kuka silloin olikaan Suomen johdossa? Mauno Koivisto oli presidenttinä ja Harri Holkeri pääministerinä. Esko Aho joutui suorittamaan pesänselvitystä. 2008 lama iski kaikkiin maihin ja kun nousuun oltiin lievästi pääsemässä, iski koronapandemia. Maailmankirjat ovat sekaisin. Kansantuotteen jatkuva 2 maailmansodan jälkeinen suoraviivainen nousu pysähtyi vuonna 2008 ja nyt räpistellään. Ehkä vuoden 2008 jälkeisistä kippuroista näkee sen, että talouskriisin vaikutus voi olla samaa luokkaa kuin on nyt pandemian taloudelle aiheuttamat vahingot. Joku sanoo – ei vahingot, joku on sitä mieltä, että nyt Siperia opettaa. Molemmat asiat on pidettävä mukana kriisinhallinnan riskianalyysissä.

Vuosisadan alkupuoliskolla Britannia, Saksa ja Tanska kulkevat yhdessä noin kaksinkertaisella asukasta kohti lasketulla kansantuotteella Suomeen, Italiaan ja Japaniin verrattuna. Toisen maailmansodan järkytysten jälkeen Saksa ja Tanska erottuvat joukosta. Suomi on aluksi Italian seurassa, mutta sotien jälkeen Japani ja Italia nousevat, Suomi seuraa tiiviisti kannoilla, kunnes 1990-lama pudottaa Suomea pahasti, Japani ja Italia karkaavat, Britannia on Suomen seurassa, kirivauhti sitten vie jo Saksan kannoille, Suomi saavuttaa huippunsa 2008, mutta nyt lama rankaisee kaikkia. Parhaiten kestävät Tanska ja Saksa. Pandemia antaa lopullisen niitin jatkuvan kasvun huumalle.

 

WHO CARES?

Olisiko vielä lopuksi yritettävä arvioida riskien suuruutta ja vaikuttamismahdollisuuksia niiden torjuntaan? Tai siis myöskin sitä kenen pitäisi pitää huolta riskisalkusta. Laitoin itselleni tabelin, johon kirjasin erilaiset tässäkin blogissa mainitut riskit, yritin vielä erotella biosfäärin riskit, yksittäisten valtioiden riskit ja lopuksi sitten yksilöiden tuntemat riskit. Ja ryhdyin huomaamaan outoja. Kaikki tuntuu kaatuvan yksilöiden päälle.  Valtioiden tai valtioliittojen riskien torjunta törmää kilpailuun ja panostus riskien torjuntaan vie resursseja kilpakentältä. Suomessa ministerit julistavat erityisesti ilmastonmuutoksen riskien torjunnan tuovan Suomelle runsaasti vientikelpoista bisnestä.  Hyvä bisnes vaatii hyviä ostajia. On suuri riski, ettei sellaisia ole.

Väestönkasvun riski on suuri. Kuka välittää biosfääristä? Kansallisvaltioille ja yksilöille se tuntuu ulottumattomalta. Eero Paloheimo sanoo Kiinan yhden lapsen politiikkaa suurimmaksi ympäristöteoksi. Hekin ovat siitä luopuneet. Yksilö ei tunne tuota riskiä ja kansallisvaltiotkin ovat voimattomia. Ilmastonmuutos on kaikille suuri riski, yksilökin sen tunnistaa. Ihmiset ovat valmiita pieniin tekoihin. Pelastavatko ne maailman. Eivät riitä! Kansallisvaltiot ja valtioliitot näpertelevät hiilineutraalisuuden kanssa. Sähköautot eivät maailmaa pelasta. Muut riskit kohdistuvat yksilöiden pelkoon ja tunteisiin. Mutta eivät voi tehdä niiden torjumiseksi mitään. Eivätkä ne olekaan maailman elinmahdollisuuksien kanalta merkittäviä. Mikä eteen? Liisa sanoo, että ihmisten pitäisi nyt olla rohkeita!