Aika aikaa kutakin sanoo maailman onnellisimman maan eläjä

Tässä tapahtuu ilmiselvästi väsymistä. Tuntuu siltä, että mielipiteet ovat turhia.  No, ei sitä itsekään pidä kaikkien toisten mielipiteitä täydessä arvossa. Ei edes vanhojen kavereiden. Jos nyt ajattelen vaikkapa ystävääni ”Susi” Launista ja hänen viimeisintäkin tekstiään Stop greedy urban planning - Save Helsinki Malmi Airport tuntuu siltä, että kuuluisi suden ulinaa korpikuusten keskellä. Ääni häipyy synkkään metsään. Edes kaikua ei kuule. Erilaiset ”pelastakaa” -yhdistykset yrittävät pelastaa jotain joka on jo menetetty. Jaa, oli kuitenkin yksi asia, jossa syntyi muutos. Se ei ollut päätöksentekijöiden luoma eikä suunnittelijoiden luoma, se oli juristien luoma. Se oli keskuspuiston säästäminen ja eräiden muidenkin alueiden säästäminen hallinto-oikeuden päätöksin. Juristitko ovat meidän ainoa toivomme? Ei kaikkien mielestä, sillä jotkut uskovat vaalien olevan keino muuttaa asioiden kulkua. Turha toivo, meidän monipuoluejärjestelmässämme päätökset ovat kompromisseja. Henkilöiden ja aatteiden vaihtuvuus on lähes nolla. Täytyypä oikein katsoa, miten Helsingin valtuusto on ajan myötä vaihtunut vaaleissa, sitten vielä jotenkin kiinnostaa ajatella mitkä ovat olleet Helsingin valtuuston rohkeimmat päätökset kautta aikojen tai ehkä vain sotien jälkeiseltä ajalta.

Helsingin valtuusto on kautta koko historian ollut oikeistoenemmistöinen. Heti vapaus/sisällissodan jälkeen puntit olivat lähes tasan, sotien jälkeen vasemmiston osuus oli korkea, vuoden 1950 valtuustossa jopa 48 %, mutta sitten osuus on tasaisesti laskenut vihreiden vallatessa alaa. Viimeisimmässä valtuustossa vasemmiston osuus on 26 %. Vanhastaan toimineen demareiden ja kokoomuksen aseveliakselin lisäksi nyt vihreät sekoittavat pakkaa. Maankäyttöasioissa jopa johtavat ideologista peliä.

Outoa että päätin tarkastella sankaritekoja vain sotien jälkeiseltä ajalta, tehtiinhän suurimmat ja ratkaisevat päätökset jo ennen sotia. Ehrenström ja Engel kaiken aloittivat, Jung ja Saarinen sitten panivat paremmaksi. No, ajatellaan sitten. Minä teen luettelon. Heti sotien jälkeen ensimmäinen suuri teko ja päätös oli suuri alueliitos 1946, seuraavaksi tulee vuoden 1960 yleiskaava, tässä välissä vilahtelevat Alvar Aallon keskustasuunnitelma 1964, sekä Smith-Polvinen liikennesuunnitelma 1969, ne eivät kuitenkaan johtaneet päätöksiin, vesitettiin, sitten metropäätös 1969, otanko seuraavaksi Ilaskiven mietinnön 1989, ei kai sittenkään, sillä Ilaskiveä ei valtuusto käsitellyt, yleiskaava 1992 taisi olla ratkaiseva, se liittyi Vuosaaren satamaan, 2002 kaikki oli sinetöity, vanhat satama-alueet keskustassa voidaan rakentaa, Pasila voidaan rakentaa, Vuosaaren satamapäätös, oliko se ratkaiseva ja suurin juttu?, vai mentiinkö eteenpäin yleiskaavaan 2016, josta löytyy bulevardikaava ja kaupunkikaava ja kaupungin kasvu?

Kaaviossa näkyy Helsingin kaupunkisuunnittelun virkahenkilöt kautta vuosien. Kaikkihan nuo on tullut tavattua ja kovasti arvostettua. Jotkut ja aika monikin heistä olivat parempiakin tuttavia.

Ehrenström ja korkea suostumus 1812

Joh. Alb. Ehrenström pyysi Korkeata Suostumusta, kun hän lähetti kunnioittavan kirjeen keisarille vuonna 1812. Hän perusteli kaavaehdotuksensa suoraviivaisia katulinjauksia: "Komitea on tahtonut estää sen, että silmää loukkaisivat kaikki nämä mutkaiset kujat, jotka nyt erottavat kortteleita, kaikki ne vinot kulmat, joita nämä korttelit muodostavat suhteessa katuihin; se on tahtonut antaa kaikille kaduille, samoin kuin Rantakaduille, sopivan leveyden, määrätä Julkisille Rakennuksille samoin kuin Toreille edulliset paikat, lyhyesti, tehdä tämän Suunnitelman, kaikissa suhteissa, sen Herran arvoiseksi, jonka Korkealle Suostumukselle se alistetaan." Kuvassa näkyy punaisella kaupungin rakenne silloin kun Ehrenström tuon kirjeen kirjoitti ja asemakaavaa perusteli. Oli vuosi 1812. Kartassa alla häämöttää Ehrenströmin suunnitelma joka sai lopullisen siunauksen keisarilta vuonna 1817.

Jung ja Saarinen liikenneverkkoja suunnittelemassa 1913-1918

 Liikenneverkkojen mittavaevoluutio 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuun seurasi väkimäärän kasvua. Vuonna 1800 Helsingin asukasluku oli 8000 henkeä – Viaporin väki mukaan luettuna. Vuoden 1915 ennusteissa kaupunkia tehtiin 500000 asukkaalle. Ehrenströmin katuverkko vuodelta 1817 (keltainen), Helsingin niemen katuverkon rakentuminen vuosisadan loppuun mennessä (valkoinen), Bertel Jungin ja Eliel Saarisen vuosina 1913-1915 piirtämä verkko (violetti) sekä Saarisen vuoden 1918 Pro Helsingfors-suunnitelman verkosto (vaalea sininen). Kuvaan on tunnistamisen helpottamiseksi piirretty nykyiset rautatiet (sininen) sekä metron nykyisyys ja tulevaisuus (oranssi).

Suuri alueliitos vuonna 1946

Yrjö Harvian suuri alueliitos toteutettiin vuonna 1946. Varsinainen suunnittelutyö oli Harvian toimesta suoritettu jo ennen sotia, sillä selvitystehtävän aloitusvuosi oli 1928. Esitystä ei toteutettu aivan täysimääräisenä, sillä Leppävaara-Tapiola ja Tikkurila jätettiin liittämättä Helsinkiin. Kyllä tämä ”kolonatorinen” toimenpide oli hyvin ennakkoluuloton ja viisas temppu. Vuonna 1945 Helsingin kaupunginvaltuustossa SKDL oli suurin puolue 15 valtuutetulla. Oikeistolla oli kuitenkin 56 % edustajista. Helsingin valtuusto teki alueliitoksesta yksimielisen päätöksen. Kaupunginjohtaja asian käsittelyn aikaan oli Eero Rydman. Eihän alueliitoskeskustelu tähän päättynyt. Helsingin kaupunki ylläpiti keskustelua. Tavoitteena oli erityisesti itäinen Espoo vanhan Harvian ehdotuksen mukaan, Otto Larma teki tästä ehdotuksen vuonna 1949. Keskustelu ei laantunut. Teuvo Aura ajoi 60-luvulla voimakkaasti alueliitosta. Siihen kuului mm. Helsingin maalaiskunnan liittäminen Helsinkiin. Kaupunkiliiton toimitusjohtaja L. O. Johansson määrättiin 1970 sisäasiainministeriön toimesta laatimaan uuden ehdotuksen. Helsinki ehdotti Espoon suunnalla alueita Matinkylää, Leppävaaraa ja Lintuvaaraa myöten, liitos olisi tarkoittanut 70 % Espoon väestöstä, Helsingin maalaiskunnasta otettaisiin hurjat alueet 47 % väestöstä, sitten vielä Östersundomia Söderkullaan saakka. Johansson ei tähän mennyt. Hän ehdotti, että Sipoosta liitettäisiin Östersundom (43 km²), Helsingin maalaiskunnasta puolestaan liitettäisiin Hämevaara, Tammisto, Vaarala, Rajakylä, Länsimäki ja Länsisalmi (12 km²) ja Espoosta taas liitettäisiin Laajalahti, Leppävaara, Lintuvaara ja Mäkkylä (14 km²). Silloisessa väestömäärässä tämä olisi tarkoittanut 17000 henkeä. Espoon kaupunki lähetti Helsingille kirjeen, jossa kuvasi näin ystävällisesti käsitystään helsinkiläisestä demokratiasta: ”yksilön etääntyminen yhteisten asioiden hoidosta, luottamusmiesten lukumäärän vähäisyys asukaslukuun verrattuna, politiikan ja päätösvallan käytön etääntyminen kansasta, virkavaltaistuminen ja toimintojen byrokratisoituminen.” Tämmöiseen kaupunkiin ei kukaan halunnut liittyä. No, asiat sitten kuivuivat. kunnes vielä viimeisenä henkäyksenä kaupunginhallituksen puheenjohtaja Jan Vapaavuori vuonna 2006 ehdotti, että pääkaupunkiseudun kaupungit liitettäisiin yhteen. Hän ehdotti myös, että kokonaisuuteen liitettäisiin Sipoon lounaisosa. Helsingin valtuusto kannatti esitystä yksimielisesti. Sekin kuivui, paitsi Sipoon osa, jonka liitos tapahtui 2009.

Stenius piirtää yleiskaavaa ja luo esikaupunkilaisen tyyppiä 1960

Vuoden 1960 yleiskaava kosketti naapurikuntia. Se koski minuakin. Olin 50-luvulla töissä kiinteistöviraston asemakaavaosastolla. Seurasin lähietäisyydeltä, kun arkkitehti Olof Stenius työsti yleiskaavaa. Uuden Suomen mukaan hän oli luomassa uutta ihmistyyppiä: esikaupunkilaisen tyyppiä.  Tiestö oli yleiskaavan tärkeä kehittämiskohde. Pasilan suuri liittymäkompleksi oli keskeinen juttu. Siitä tuli minun diplomityöni.  Metroverkko oli myös agendalla. Sitä Stenius piirteli Reino Castrenin kanssa karttojen päällä kontaten. Otaniemi ja Tapiola sekä Leppävaara ja Lintuvaara olivat osa Helsingin yleiskaavaa. Sipoon puolella yleiskaava ulottui Itäsalmeen ja Länsisalmeen. Hakunilaan ja Itä-Hakkilaan oli osoitettu asuinalueita. Rannikolla, itäpuolisin paikka, johon kaavalla puututtiin, oli Husö. Näyttää siis siltä, että Helsinki on ollut jo lähes ammoisina aikoina kiinnostunut naapurikuntiensa maankäytöstä ja onnistunut piirtämään kaavoja, jotka ovat sitten toteutuneet tai toteutumassa. Kokoomus oli kaavan käsittelyn aikaan suurin valtuustoryhmä, vasemmistolla oli 40 % valtuustopaikoista, kaupunginjohtajana toimi Lauri Aho ja valtuuston puheenjohtajana oli Teuvo Aura.

http://penttimurole.blogspot.com/2020/02/raporttiarkeologiaa-1-helsingin.html

Oli päätettävä metrosta 1969

Valtuuston kokous aloitettiin 7.5.1969. Arvaa istuinko lehterillä. Seuraavan aamun jatkokokouksessa olivat vastakkain Georg C. Ehrnroothin ehdotus metrohankkeen hylkäämiseksi ja kaupunginhallituksen ehdotus hankkeen hyväksymiseksi. Äänestys päättyi 25-49 Ehrnroothin tappioksi. Arvaa riemuitsinko. Voittaneen ehdotuksen puolesta äänestivät demareitten, kansandemokraattien, skogilaisten ja keskustapuolueen ryhmät, enemmistöt liberaaleista ja ruotsalaisesta kansanpuolueesta sekä Veikko Vennamo. Vastustajien pääosa kertyi kokoomukselaisista. Veikon poika Pekka Vennamo äänesti tyhjää. Kaupunginjohtajana Teuvo Aura ajoi vahvasti metron asiaa. Valtuuston puheenjohtajana toimi kokoomuksen Jussi Saukkonen. Metrosta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana oli Veikko Järvinen ja metrojohtajana Unto Valtanen (molemmat kuvassa). Metron perusverkossa 1971 oli mukana Martinlaakson metrohaara, yhteys Pasilaan ja hahmotelma Länsimetrosta. Asiat kehittyivät ongelmien sävyttäminä, oli oikeudenkäyntejä ja turbulenssia, vihdoin metro eli juhlapäiväänsä kun (2.8.1982) tasavallan presidentti Mauno Koivisto satojen kutsuvieraiden ohella vihki metron käyttöönsä. Naapurikuntien edustajia ei paikalla nähty, eikä väitteiden mukaan oltu edes kutsuttu. Naapurikuntien kanssa, kun ei metrosta päästy yhteisymmärrykseen. Yhteisymmärrys syntyi 24 vuotta myöhemmin, kun Espoon kaupunginvaltuusto 26.9.2006 päätyi kannattamaan länsimetroa äänin 45–19.

http://penttimurole.blogspot.com/2016/06/metro-on-kuin-viina-vaikeinta-on.html

Satamanosa Vuosaareen 1975, alkua isommalle 90-luvulla

Suuren tapahtumaketjun pieni alku oli, kun satamalaitos tilasi meidän firmaltamme Vuosaaren satamanosan suunnitelman 1975. Silloin ei vielä ollut tarkoitus luopua keskustan satamista. Helsingin sataman liikenne oli silloin 6 milj. tonnia, nyt se on 15 milj. tonnia. Henkilöliikenteessä Helsingin satama oli ennen koronaa maailman suurin yli 12 miljoonalla matkustajalla. Sataman paikasta taisteltiin 1990-luvulla. Vuoden 1992 yleiskaavassa Helsinki piirsi sataman Vuosaareen. Vuonna 1994 kaupunginvaltuusto hyväksyy sataman perustamissuunnitelman äänin 53-28. Nokia ja Finnlines olivat kehittämässä satamaa Kirkkonummelle. Meidänkin firmamme oli tuossa koplassa. Kierrokset nousivat. Helsinki ei halunnut menettää satamaansa. EU:n oikeus käsittelee satama-asiaa. Ratkaisevaa oli Helsingin kaupungin vuonna 1997 junailema kauppa Finnlinesin kanssa. Pekka Korpinen kertoo ensimmäisen tapaamisen Finnlinesin Lagerroosin kanssa alkaneen nihkeissä tunnelmissa. Pian kuitenkin lamppu syttyi ja raha teki tehtävänsä. Kaupunki myi 40 miljoonan rakennusoikeuden kahdeksalla miljoonalla ja osti samalla Vuosaaren vastustajan ulos pelistä. Tämä on varsinaisen uskomatonta. Voi vain onnitella kaupunkia tästä pelistä, sitä luomassa oli todellisia pelimiehiä. Oliko niitä useampia, mutta pääpeluri taisi olla Pekka Korpinen. Onnittelut hänelle. Kaikkien kommerverkkien jälkeen Helsingin valtuusto hyväksyy 10.10.2002 Vuosaaren sataman rakentamisen äänin 58-27.

Yleiskaavat 1992 ja 2002 vapauttivat rannat

Vuosien 1992 ja 2002 yleiskaavat olivat merkittäviä käännekohta. Vuoden 1992 yleiskaavassa ehdollisina selvitysalueina olleet satama-alueet Jätkäsaari, Hernesaari ja Kalasatama olivatkin sitten vuoden 2002 kaavassa asuntoalueina. Ehdollisuus johtui Vuosaaren satamapäätöksestä. Sama ehdollisuus liittyi Pasilan ratapihaan. Päätös syntyi vuonna 2002. Kaupunkisuunnittelusta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana toimi Pekka Korpinen ja virastopäällikkönä Tuomas Rajajärvi. Syntyi ketjureaktio, jonka perusteella entisten satama-alueiden kaavoitus ja toteuttaminen voitiin aloittaa, kuin myös Vuosaaren asuinalueen kehittäminen.  Näistäpä asioista olikin jo tekstiä tuossa edellisessä kappaleessa. Jos miettii Helsingin kaupunkisuunnitteluhistorian suuria tekoja, niin taitaapa olla niin, että juuri nämä tapahtumat olivat yksi merkittävimmästä uutta luovista asioista kaupungin kehityksessä sotien jälkeisinä aikoina. 90-luvulla valtuuston puheenjohtajina olivat Erkki Heikkonen (1991–1992), Arja Alho (1993–1994) ja Suvi Rihtniemi (1995–2000). Kaupunginjohtajina toimivat Kari Rahkamo (1991–1996) ja Eeva-Riitta Siitonen (1996–2005). Valtuustokausilla 1988-2000 kokoomuksen valtuutettujen määrä muuttui 27>25, demareiden 21>18, mutta vihreät nousivat valtapuolueeksi 7>21.

 Kamppi ja Töölönlahti toteutuivat

Tapahtuihan 90-luvulla muutakin kuin vain Vuosaaren ketjureaktiot. Ehkä tärkein oli Töölönlahden rakentamisen suuntaviivojen kiinteytyminen. Töölönlahden osayleiskaavasta oli jo Erkki Tuomiojan aikaan noin vuonna 1990 aloitettu kädenvääntö. Erityisesti ongelmaa tuli siitä kuka kaavan allekirjoittaa. Virastopäällikkö Hedman kieltäytyi, Tuomioja allekirjoitti välivaiheen, lopullisen allekirjoituksen teki Korpinen. Kampilla kokeiltiin uudenlaista ppp-toteutusmuotoa. Vuonna 2004, minun synttäreilläni Pekka Korpinen mietiskelee ääneen Töölönlahden suunnittelua vuonna 1992: ”Odotukset oli saatava alas ja oli uskottava siihen, että vain yksi rakennus saadaan aikaiseksi. Tilanne oli jotenkin rauhoitettava. Kunnianhimoiset arkkitehdit halusivat asettua jokainen vuorollaan kehään, kamppaillessaan oman suunnitelmansa puolesta ja samalla kuolemattomuudestaan. Tarvittiin rauhaa ja uutta uskottavuutta.” Korpinen vetoaa Alvar Aaltoon. Alvar oli esittänyt ajatuksen, että uutta suurempaa aluetta kehitettäessä on hyvä olla joku pilottirakennus, jolla voidaan luoda tuntuma todelliseen tilanteeseen. ”Kiasma sopi erittäin hyvin tällaiseksi starttaajaksi. Kiasman kilpailu järjestettiin vuonna 1992. Kilpailuehdotuksia tuli 516 kappaletta. Voittajaksi valittiin yhdysvaltalainen Steven Holl. Kiasma on tietysti suuri mestariteos”, sanoo Korpinen. Kiasma valmistui vuonna 1998. Töölönlahden rakennusrivistön rakennustyöt alkoivat vuonna 2012 ja viimeisimpänä valmistui kirjastorakennus Oodi vuonna 2018.

 Kamppi on toinen osayleiskaavan kehityskohde. Tästä Korpinen sanaili näin: ”Vuoden 1991 osayleiskaavassa lähes koko Kampin ’kuilu’ oli varattu bussien maantasoiseen pysäköintiin. Ensin teetettiin Timo Vormalalla asemakaava ja sitten toteutettiin meillä kokonaan uuden tyyppinen suunnittelu- ja kehittämiskilpailu parhaiden PPP-mallien mukaisesti. Sopimus solmittiin 2002 ja kompleksi valmistui 2006. Helsinki sai maailman parhaan keskustabussiterminaalin. Jos itse ratkaisu oli yllättävä, yhtä yllättävää oli sen nopea toteutus keskustan pahimmassa ’kipupisteessä’. Sekä yrittäjä SRV, että Helsingin virkamieskoneisto venyivät lähes ihmeisiin. Kampissa toteutui poikkihallinnollinen ennakoiva ongelmien luova ratkaiseminen, jossa sankareita löytyi niin kaupunkisuunnitteluvirastosta, kiinteistövirastosta kuin myös rakennusvalvontavirastosta.” Kyllä tässä prosessissa kannattaa mainita vielä tennishallin säästyminen, olihan sillä purku-uhka päällä.

 

Yleiskaava 2016

Yleiskaava on meidän ajattelumme lähtökohta. Niin on tarkoitettu. Onko meidän uusin yleiskaavamme merkittävä innovaatio ja sysäys? Voiko sitä verrata vanhoihin saavutuksiin? Meillä on tullut niin paljon uusia asioita. Miten niin? Eihän kaupunkisuunnittelu heilu joidenkin ajan trendien varassa. Se on aivan kuin ikuista arvoineen ja keinoineen. Mitä ne ovat ne uudet jujut?   Myönnetään: vuoden 2016 yleiskaava on kaupungin rohkeimpia ja intohimoisimpia hankkeita. Totutun vanhakantaiseen virkamiestyöskentelyyn oli tullut poliittinen ohjaus. Enää ei riittänyt poliittinen kontrolli päätöksenteon muodossa. Poliittisen ohjauksen takana oli vahvasti omaksuttu kasvun ideologia. Kasvun ideologia puolestaan lanseerattiin taloustutkijoiden toimesta. Sosiaalitutkijat ja maantieteilijät peesasivat. Se puri. Ajattelussa ja strategiassa tapahtui suuri suunnanmuutos. Haluttiin tiivistää kaupunkia ja nostaa sen asukasluku yli 800000 asukkaan. Määrästä tuli johtava päätavoite. Haluttiin helliä kasautumisteoriaa ja kilpailukykyä. Virkakoneiston tehtävänä oli löytää keinot. Nyt oli runnottava. Oli valtuutus mennä alas, ylös, oikealle ja vasemmalle. Ja sitten mentiin. Kansa jäi tässä menossa sivustakatsojaksi. Eräs asukasvuorovaikutuksen asukas-veteraani sanoi kaupungin varastaneen asukkailta vuorovaikutuksen. Mitäs tykkäät, meneekö minun uhoni nyt överiksi? No, antaa mennä, ei se ole kenenkään vahingoksi. Jatketaan vielä: Kun muita asukkaita ei ollut tarjolla kasvustrategiassa hyväksyttiin pääosa asukaslisäyksestä maahanmuuttajina. Toivottiin työperäistä muuttajaväkeä. Pääteiden bulevardisoinnista tuli kantava idea. Keskuspuiston pienehkö rakentaminen herätti suurta vastustusta. Minäkin siinä aktiivisesti mukana, aivan nimbynä. Korkein hallinto-oikeus sitten torppasi osan hankkeista. Kokoomuksen, vihreiden ja demareiden voima-akseli on hankkeiden takana. Yleiskaava pantiin alulle kaupunginjohtaja Jussi Pajusen aikaan ja saatettiin päätökseen pormestari Jan Vapaavuoren toimesta. Yleiskaavapäätöksen takana olivat kokoomus, demarit ja vihreät. Perussuomalaisista oli kaksi luopiota kannattaen yleiskaavaa, demareista yksi vastusti ja vasemmistoliitosta yksi kannatti. Äänestystulos oli 55-30. Tuossa se on ohessa äänestystulos, jos vanhoja muistellaan.

Annetaanko tähtiä, valitaanko sankarit?

Olemme nykyhetken edessä, tai juuri tässä hetkessä. Voitaisiinko nyt arvioida menneitä töitä? Löytyisikö vuosikymmenten sankarit? Onhan nykyään suorastaan tulvimalla asti erilaisia ranking listoja. Miksi nyt ei sitten tehtäisi näistä kaupunkisuunnittelun urotöistä pisteytystä. Annettaisiin suorastaan tähtiä, niin kuin autotesteissä tai hammasharjatesteissä. Onko olemassa mittareita? Niitä tarvitaan. Ei ole mittareita. Raha ei riitä mittariksi. Tunnettahan tämä on, ainakin puoleksi. Asukkaiden hyvä, sitä pitäisi mitata. Suomi on erinäisissä arvioissa määritelty jo kolme vuotta maailman onnellisimmaksi maaksi. Helsinkiläiset ovat osa tätä onnen maata. Uskallan väittää Helsingissä toteutettua politiikkaa onnistuneeksi. Moitituissakin kohteissa löytyy enemmän hyvää kuin huonoa. Ainoa mikä herättää epäilyksiä: miten tästä eteenpäin? Debattia ei saa karttaa. Vastasuunnitelmia täytyy tutkia. Arvostelijoille tulee antaa arvonsa. On nimittäin niin, ettei mikään noista vanhoista suurista ratkaisuista syntynyt ilman turbulenssia. Dialogi on sallittava nyt ja tulevaisuudessa.

Simon Reeven matkat Välimerellä tärppäävät meikäläiseen

Mietin matkojani maailmalla, tutkin satelliittikuvista vanhoja suunnittelukohteita ja asuinpaikkoja, samalla kuuntelin Falunin kisoja. Miksi nyt ryhdyin matkoja miettimään? Se taas johtuu siitä, että olemme Liisan kanssa katselleet kahtena iltana Simon Reeven loisteliasta Välimeren matkailun neljän sarjaa. Hänen sarjansa nimi on Mediterranean with Simon Reeve. Britannia, 2018. Esitysteksti kertoo seikkailevan toimittajan tutustuvan uudessa sarjassaan Välimeren rannikkovaltioiden moniin kasvoihin. https://areena.yle.fi/1-460424 . Todellakin, Simon matkailee ensimmäisessä jaksolla Maltalta Calabriaan ja Albaniaan. Malta ja Calabria tärppäävät meikäläiseen. Toisella jaksolla hän vierailee Kyproksella ja Libanonissa. Molemmat tärppäävät. Kolmas jakso kulkee läpi Libyan Tunisiaan. Molemmat tärppäävät. Neljäs jakso kohdistuu Marokkoon, Gibraltariin ja Espanjaan. Viimeinen jakso ei varsinaisesti tärppää, mutta hieman kuitenkin. Olipa kiinnostavaa. Ei yksin se missä liikuttiin, vaan nimenomaan tuo tyyppi Simon Reeve, ja hänen aiheensa ja asenteensa. Huippu hyvä juttu! Siinä ei ole mitään jenkkiohjelmien tyylistä edestakaista vatvomista eikä turhaa hehkutusta. Keskitytään johonkin tärkeään asiaan kussakin paikassa ja sillä siisti. Koskettelen ja muistelen nyt tämän reissun viitoittamana eräitä omia kokemuksiani.  Siis minä Välimerellä.

Malta

Malta on hiekkakivestä rakennettu helmi. Malta on ollut minulle kymmenien kertojen läpikulkupaikka. Olin aina menossa Libyan Tripoliin tai tulossa takaisin. Malta oli matkan väliasema siksi, että Libya oli asetettu embargoon ja lentoyhteydet oli kielletty. Tätä kesti 1980-2004. Oli matkustettava laivalla Maltalta Tripoliin. Laivamatka kesti yhden yön. Laivamatkan päättyessä Valettan satamaan tai alkaessa sieltä oli koettavissa jotain mahtavan ainutlaatuista: Valettan mahtavat linnoitusmuurit. Maltalla on tilillään kaksi sotahistorian suurta voittoa. Molemmilla kerroilla piiritetty Malta säilyi valloittamattomana vihollisen valtavasta voimasta huolimatta. Ensimmäinen ”siege” oli vuonna 1565, kun Malta onnistui pitämään ottomaanien piiritysjoukot muurien ulkopuolella. Toinen Maltan piiritys tapahtui Hitlerin ja Mussolinin joukkojen voimin 1940-1942. Maltan merkitys olisi ollut suuri Libyassa Suezia kohti etenevän Rommelin panssariarmeijan huollon kannalta. Maltalle tehtiin yli 6000 pommituslentoa. Malta kesti. Maltan kauneus ja harmonia perustuu juuri rakennusmateriaaliin, beigen hohtoiseen kalkkikiveen. Kaikki muurit, kirkot ja asuinrakennukset, ne ovat kaikki tuota samaa kauniin väristä kiveä, sitä kiveä jolla kaupunki makaa. Reeven ohjelmassa puututaan saarella tapahtuneeseen toimittajamurhaan.

Malta on ehdoton paikka. Kaupungin ja kylien harmoninen kauneus on seurausta alueen rakennuskivestä. Uljaat linnoitukset ja lukemattomat koristeelliset kirkot, kiehtovat katumiljööt ja mahtava historia antavat aiheen vierailuun – kunnes korona hellittää. Ylempi kuva on kuvakaappaus Simonin ohjelmasta

Calabria

Simon matkustaa laivalla Maltalta Calabriaan. Hän kertoo mafiasta, Ndranghetasta. Calabria on tullut minulle tutuksi vain yhdellä omakohtaisella vierailulla. Se on tullut enemmänkin tutuksi sisareni Marja-Liisan kautta. Hänen miehensä suku oli Calabriasta. Olimme Marja-Liisan johdattamana Calabrian retkellä, kun sattumalta tapasimme Campo Calabron kadulla sukulaisäidin. Hänen juristipoikansa Antonino Scopelliti oli saanut surmansa mafian ampumana. Äiti pyysi meidät kotiinsa. Kaikkialla oli valokuvia ja lehtileikkeitä surmatusta pojasta. Vanhan äidin yksinäisyys leijui ilmassa. Poika oli aiemmin mafian murhaaman tuomari Giovanni Falconen kolleega. Äiti sanoi riipaisevasti antaneensa anteeksi. Marja-Liisan perhe oli ollut uimarannalla Antoninon kanssa. Vain hetken sattuma pelasti Marja-Liisan sukulaiset matkustamasta serkkupojan autossa uimarannalta ylös kaupunkiin. Antonino surmattiin autoonsa mafian ampumana matkalla rannalta kotiin elokuussa 1991. Olimme kuulleet monia iloisempiakin tarinoita nuoren morsiamen kokemuksista saappaan kärjessä. Tämä toinenkaan ei kyllä kuulu niihin kaikkein iloisimpiin. Se kertoi alueen perinteistä. Patriarkaalinen isoisä oli kuollut, hän oli tilanomistaja. Maatyöläiset tulivat vuorilta hautajaisiin mustiin pukeutuneina, he suutelivat vainajan otsaa hänen viisautensa vuoksi, vainajan käsiä hänen anteliaisuutensa vuoksi ja vainajan jalkoja hänen ahkeruutensa vuoksi.

Vaimoni Liisan akvarellissa näkyy Campo Calabron hautausmaan muuri. Siellä on isoisän hauta. Taustalla siintää itse kaupunki Messinan salmen äärellä.

Kypros

Simon Reeve matkusti Kyprokselle. Minä seuraan intensiivisesti häntä paikoille jotka ovat merkinneet minulle jotain. Kypros on ollut jälleen esillä. Kypros taitaa olla venäläisten veroparatiisi. Nyt juuri tämän päivän Hesarissa kerrottiin ”allekirjoitusten pääagentuurista” Kyproksella. Se liittyi Navalnyin väitettyihin petoksiin. Simon ihmetteli Kyproksella saaren jakautumista kahtia kreikkalaiseen ja turkkilaiseen osaan. Kieltämättä outoa. EU-maa josta osa on käytännössä Turkkia.  Simon kävi Nikosiassa pitkään säilynyttä rajavyöhykettä ja vihreää linjaa ihmettelemässä. Olen myös saanut kuulla paljon tarinoita suomalaisista rauhanturvaajista Kyproksella. Meilläkin oli Larnacassa toimisto kolmisen vuotta. Eräänlainen laatikkofirma sekin. Sen nimi oli LT Devecon, aika oli 1993-1995. Ideana oli olla lähellä Lähi-Itää. Ja oltiinhan me lähellä. Ankaraa tarjoustoimintaa harjoitettiin, mutta kala ei tärpännyt.

Siinäpä vientiporukkaa Larnacassa Saudi Arabian Riadia miettimässä. Vasemmalta Simo Järvinen, Pentti Murole, Marcial Echenique, Päivi Nikander, Pertti Schröder, Eija Erkkilä, Pekka Rautimo ja Tuomo Sirkiä.

Simonin ohjelmassa tämä kyläpäällikkö sanoi jotain tärkeätä saaren väestön suuresta railosta. Todettakoon, että kaikki kuvat joissa on tekstiä ovat kuvakaappauksia Simon Reeven videoilta.

 

Libanon

Simonin seuraava kohde oli Libanon. Hänen Beirutin vierailunsa tapahtui vuonna 2018. Silloin satama ei ollut vielä räjähtänyt. Käsittämätön katastrofi. Ylempi kuva näyttää Beirutin satamassa täyttöalueelle suunniteltua ja osittain rakennettua keskustan laajennusta ja alempi kuva tuhoalueen laajuutta. Minulle Beirut näkyy vanhastaan kahtena aikakerroksena. Ensimmäinen kerros oli vuonna 1970. Silloin tein turistimatkan Beirutiin ja sieltä taksilla Damaskokseen. Kaikki oli rauhallista. Beirut oli Lähi-Idän pankkimaailman ja huvittelumaailman keskus. Toinen aikakerros oli erilainen. Libanonin sisällissota oli käyty, kaupungin talot olivat ammusten reijittämiä, uutta Beirutia oltiin suunnittelemassa. Mekin solmimme siteitä ja osallistuimme tarjousten tekoon. Sittemmin kuljimme Beirutin ja Damaskoksen välistä tietä työmatkoilla Pekka Rautimon kanssa. Tien varrella oli suomalaisille tuttu viinitalo nimeltään Château Ksara. Minulla oli ilo tutustua Ksaran omistajaan. Hän on nimeltään Zafer E. Chaoui. Hän oli Suomen kunniakonsuli Libanonissa. Hänen viinitarhansa Beirutin ja Damaskoksen välisen tien varrella Bekaan laaksossa muistan hyvin. Viinitalo on 160 vuotta vanha. Viinikellarien sanotaan periytyneen roomalaisajalta. Olen myös silloin tällöin ostellut Alkosta heidän viiniään: Château Ksara Reserve du Couvent 2014. Hieno viini ja vielä hienommat muistot libanonilaisten kanssa tehdystä yhteistyöstä – ihanista ihmisistä. http://penttimurole.blogspot.com/2013/10/arabikevat-ja-syksy.html

Israel

Libanonista Simon lipsahti Israeliin. En ole koskaan käynyt Israelissa. Olen kyllä lähietäisyydeltä katsellut Israelin rantoja Kuolleen meren vastapuolelta, Jordaniasta. Israelissa kiinnosti kuitenkin yksi Simonin vierailukohde. Se oli suolanpoistolaitos, joka ohjelmassa mainittiin maailman suurimmaksi. Minä kun olin luullut maailman suurimmaksi Saudi Arabian Ras Al-Khairia. Se tuottaa juomavettä 1 milj. m3 päivässä. Israelissa vierailukohteen kokoisia laitoksia on viisi ja ne tuottavat yhteensä 2 milj. m3 päivässä. Hyvä juttu, suuria kaikki. Olemme hieman tutkineet Saharan metsitystä suolanpoistolla käsitellyllä vedellä kastellen. Se ei tunnu mahdolliselta. Pumppausmatkat tulevat liian pitkiksi ja korkeuserokin meren pinnalta kasteltaville alueille on satoja metrejä. Se ei onnistu edes näillä uusilla mahtavilla laitoksilla. Metsänkastelu on volyymiltaan jotain muuta kuin ihmisten juottaminen ja muukin huoltaminen.

Libya

Nyt tulee jännittävää, Simon suuntaa matkansa Libyan rantatielle. Mistä hän maahan saapuu, se ei ohjelmasta selviä. Ensimmäinen videoilla esitetty paikkakunta on Sirte. Se on yli puolimatkan Egyptin rajalta Tunisian rajalle. Rantatien pituus on 2000 kilometriä. Simon ajaa pitkin Sirten kaupungin rantaa ja ihmettelee tuhon määrää. Todellakin kaupungin rantakadulla on noin yhden kilometrin pituinen kortteli, jossa on paljon tuhoja. Rakennukset ovat pääosin kaksikerroksisia yhden perheen taloja.  Sirte, niin kuin muutkin Libyan kaupungit ovat säästyneet tuhoilta. Rantatietä kulkiessaan Simon ei poikkea meidän kohteisiimme kuten Ras Lanufin öljyteollisuuskaupunkiin tai Sirten valtavaan hallintokeskukseen. Niissäkään ei ole suurempia pommitusvaurioita näkyvissä. Hän poikkeaa kyllä Misurataan, joka oli yksi lempipaikoistani Libyassa. Ei kuitenkaan pysähdy Misuratan torilla. Se missä hän poikkeaa, on jotain suurenmoista. Se on Leptis Magna, roomalaiskaupunki. Tai oikeastaan foinikialaiskaupunki ainakin alkuun, sillä foinikialaiset perustivat kaupungin 1100 eaa. Leptis Magnasta oli kotoisin Rooman keisari Septimus Severus, joka eli vuoden 200 paikkeilla. Leptis Magnan kaduilla, kylpylöissä, basilikassa, amfiteatterissa tai teatterin puoliympyrän muotoisessa katsomossa aivan oikeasti on kuulevinaan ääniä, on näkevinään toogaan pukeutuneiden kansalaisten rientävän katuja sandaalit läpsyen, on kuulevinaan soittoa, amfiteatterissa jopa leijonien karjuntaa.

Sirten kuvissa näkyy raunioita punaisen tähden kohdalla. Lippu liehuu liikenneympyrässä, joka oli ISIS-teloituspaikka. Kuva osoittaa Gaddafin murhapaikan ja palatsin sekä meidän suunnittelukohteemme Sirtessä.

 Tripoli

Retkensä lopuksi Libyassa Simon päätyy Tripoliin. Hän ajaa pitkin Tripolin rantakatua ja saapuu torille, joka Italian kolonialismin aikaan oli nimeltään Italian aukio, sitten toisen maailmansodan jälkeen kuningas Idrisin aikaan Itsenäisyysaukio ja Gaddafin valtaan nousun jälkeen Vihreä aukio. Nyt se on Marttyyrien aukio. Minä aloitin Libyassa vierailut vuonna 1976. Silloin torin keskustassa oli vielä kortteli italialaista siirtomaa-arkkitehtuuria – hienoa sellaista, kuten kaikki rakennukset Tripolin keskustassa. Yhtäkkiä kortteli purettiin. Jäljelle jäi korttelin uumenista pieni kaunis moskeija. Ei aikaakaan, kun eräänä yönä moskeija räjäytettiin taivaan tuuliin. Nyt tori sai oikeat hallitsijalle mieluisat mittasuhteet paraatihankkeille. Turkkilainen linna sai kuitenkin säilyttää strategisen asemansa. Tuon linnan muurit liittyvät hieman Suomeen. Erkki Tuomioja kävi siellä vuonna 2000 noutamassa Filippiineiltä Jolon saarelta vapautetut Risto Vahasen ja Seppo Fräntin. Palataan paraatitorille. Torin putsauksen tapahtumasarja sai jatkoa 90-luvun alussa. Vastapäätä linnaa oli kaunis italialainen palatsi. Se oli entinen Italian valtionpankki, silloinen pääministerin toimisto. Tämä rakennustaiteen jalokivi päätettiin saneerata. Urakoitsijaksi valittiin turkkilainen rakentaja ja rakennustyötä valvomaan valittiin Devecon Oy ja sen myötä suomalainen arkkitehti ja suomalainen insinööri. Nimet? Miten mieletöntä, minulla on lista kaikista suomalaisista, jotka 90-luvulla työskentelivät työmaavalvojina Libyassa. Nyt en vaan muista näitä kahta. Ilmoittautukaa, please! Kävin tutkimassa valvojien opastuksella fantastista rakennusta ja sen jykeviä kaltereilla varustettuja pankkiholveja. Mutta sitten tapahtui. Eräänä aamuna rakennus oli räjäytetty. Se hävisi maan pinnalta samalla tavoin kuin naapurissa sijainnut moskeija. Jos eivät painaneet uskon arvot eivät painaneet myöskään rahan arvot. Vihreät arvot raivasivat muun tieltään.

Tuossa se on Tripolin rantatie alemmissa kuvissa nyt ja ennen. Tie oli ihana rantabulevardi silloin kun itse näin paikkakunnan ensi kertaa – mikä se nyt onkaan? No, se on sitä, millaisena Reeve sen näki.  Vasemmassa yläkuvassa on uhkea punainen linna ja oikealla mystisesti ”meidän valvonnassamme” räjähtänyt saneerauskohde, siirtomaa-ajan Italian valtionpankki, sittemmin pääministerin toimisto, jonka itsevaltias suutuspäissään räjäytti. Syy: hulluus.

Kiuaskiviä

Simon Reeven matka jatkui Tunisiaan ja Marokkoon. Tunisia tuli minulle erittäin rakastetuksi paikaksi kymmenien läpikulkumatkojen ja monien tuttavien ansiosta. Kuljetimme lentoembargon aikana Tunisian kautta Libyaan lähinnä valtavia lasteja piirustuksia. Oli tekeillä Sirten ja Jufran ministeriöt ja kongressikeskukset. Kerran tullimiehet jälleen tapansa mukaan kyselivät kassien sisältöä. Niitä oli kuorma-autollinen. No, piirustuksia ja pienoismalleja, niin sanoimme. Päättivät sitten tarkastaa yhden raskaan kassin. Mitä siellä oli? Kiviä. Miksi suomalaiset vievät Libyaan kassilla kiviä? Siellä on kiveä yllin kyllin omasta takaa. Oli selityksen paikka. Veimme paikalle saunan kiuaskiviä. Tunisia ihastuttaa. Rakennusperinnettä kunnioitetaan, uusi arkkitehtuuri on kaunista, harmonista.  Syntyy salainen yhteys vanhaan ja historialliseen. Miksi ranskalainen siirtomaakulttuuri on jättänyt hyvät jäljet, se sotkeutuu kauniisti ns. islamilaiseen arkkitehtuuriin, kun brittiläinen kulttuuri teetti ja teettää puolestaan huonoa jälkeä. Se näkyy rakennuksissa, mutta myös asemakaavoissa, olisiko se British Standard?

Suomi lukuina - nyt ja ennenkin

Outoa miten mittakaavat sekoavat. Olen paljon kirjoitellut kaupunkien mittakaavasta. Olen moittinut kotikaupunkini suunnittelijoita mittakaavaharhasta. Olemme porukalla piirrelleet myös metsiä Saharaan. Suurten lukujen kanssa tulee helposti mittakaavaharha. Mitä Suomi on maailmassa? Hämärää. Nyt keskustellaan päästöistä ja asetellaan tavoitteita. Jotkut sanovat, ettei Suomessa kannattaisi vouhkata. Olisi odotettava, että muut pääsisivät ensin lähemmäksi Suomea. Sitten keskusteltaisiin. Missä Suomi on? No, se tietoisuus, se aina katoaa. Oli tehtävä pieni tutkimusmatka muutamiin lukuihin. Tuliko yllätyksiä?  Ehkä suurin yllätys oli se, että asukaslukuun nähden Suomi on maailman parhaiten kesäolympialaisissa mitaleja saanut kansa. Olkoonkin että ne mitalit tulivat pääosin jo ennen sotia. Talviolympialaisissa olemme muuten Norjan jälkeen kakkosena. Nytkö? No, tiedämmehän tuon. Kaukana ollaan. Mitalit kerättiin ennen sotia ja hieman sotien jälkeenkin. Jos jatkat lukemista nuokin mitalimäärät selviävät.

Maapallon pinta-ala on 510 milj. km2. Siitä maata on hieman alle kolmannes eli 150 milj. km2. Metsää on maa-alasta runsas kolmannes eli 40 milj. km2. Suomessa on maailman metsistä 0,6 % ja Euroopan metsistä 13 %. Urbaania maata on 3,6 milj. km2, josta 15 % Euroopassa ja 1 % Suomessa. Minä olen kirjoitellut aika paljon Saharan metsittämisestä. Haluan etsiä mittakaavaa  tuon metsityksen laajuuteen. Olemme esittäneet metsitettävän alueen pinta-alaksi 8 milj. km2. Se olisi viidenneksen lisäys maailman metsiin. Se olisi laajuudeltaan 35 kertaa suomen metsät. Jos Euroopan kokoa vertaisi maapallon kokoon tulisi siitä pallo jonka säde on 600 km eli kymmenesosa maapallon säteestä. Suomi olisi pallo jonka säde olisi 165 km, eli neljäskymmenesosa maapallon säteestä. Pieniä ollaan.

Millaisia eurooppalaisia me oikein olemme?

Me olemme 1,2 % EU-Euroopan väestöstä. Olemmeko kaikissa muissakin suhteissa kuuliaisesti 1,2 prosentin kansaa? Emme ole, asiat vaihtelevat. Kaikkein vähiten olemme eurooppalaisia koronakuolemien määrässä. Meillä koronaan kuolee 0,14 % Euroopassa kuolleiden määrästä. Tässä taulukossa menevät hyvät ja pahat sekaisin. Niinpä nyt, vaikka meille olisi kuulunut väestöosuuden mukaan tuo maaginen 1,2 prosenttia. Liikenneonnettomuuksissa kuolleiden määrä on meillä ollut noin 220 henkeä vuodessa. Joku saattaa muistaa, minä ainakin, että 70-luvulla kuolleita oli 1200 henkeä. Nyt Suomessa kuolleiden osuus on 0,96 % EU-maissa kuolleiden määrästä. Siis hienokseltaan olemme parhaimmistoa – mutta vain niukin naukin. Parannettavaa olisi.  Syntyvyydessä laahaamme jäljessä. Meillä syntyy 0,98 % Euroopan lapsista. Internetin käyttö ja älykännykät kulkevat yhtä jalkaa. Tilastointi lienee vaikeaa.  Suomi on digitalisoitunut maa, mutta ei aivan. Vaikuttaa siltä, että älypuhelinten määrä ja internet jäävät hieman EU:n keskitasosta. Sen sijaan me vanhana Nokia-maana näytämme omistavan reilusti enemmän kännykkäliittymiä kuin on kansaa. Henkilöautokanta lienee jokin mittari. Mistä? Jaa sitä en tiedä. Vannoutuneet Maas-ihmiset varmaan sanoisivat sitä vanhakantaiseksi indikaattoriksi. Nyt olisi siirryttävä leasing-markkinoille. Me nyt kuitenkin olemme lievästi viisaita, sillä omistamme vain 1,02 % EU-maiden henkilöautoista. Nyt menemme perimmäisiin kysymyksiin, puhumme kuolemasta. Edellä jo todettiin meillä koronaan kuolevia olevan vain kymmenesosa eurooppalaisesta tasosta väestöön suhteutettuna. Muutenkin kuolleisuus on himpun verran alle keskitason, sillä meillä kuolee 1,12 % Euroopan kuolleista. Ikävä juttu on tuo murhissa kuolleiden suuri määrä Eurooppaan verrattuna. Päästöjä on supistettava. Suomessa haasteena on rakennusten lämmitys ja liikenteen kannalta harva asutus ja pitkät etäisyydet. Meidän CO2 päästömme ovat 1,27 % EU-maiden päästöistä. Tosin metsiemme nielut vetävät päästöt hieman alle keskitason. Metsät ovatkin asia jossa erot muuhun Eurooppaan ovat niin suuret, etteivät tolpat mahtuneet samaan kuvaan muiden juttujen kanssa. Suomessa on 12,6 % Euroopan EU-alueen metsistä.    

Suomi maailmalla

Päästöistä kun puhutaan on tapana verrata Suomea maailman päästöihin ja perustella sillä ettei tarvitse tehdä mitään. Kunhan odotamme muiden kirivän meidän tasollemme. Taulukon siniset tolpat kertovat suhteestamme maailmaan. Suomen väestö on 0,07 % maailman väestöstä. Meidän CO2-päästömme ovat 0,12 % maailman päästöistä. On yllättävää, miten maailman monet tunnusluvut ovat kuitenkin näin samoilla halsseilla. Kansantuotteessa on tietysti suuri ero. Suomi on rikas maa ja meidän kansantuotteemme on 0,31 % maailman kansantuotteesta. Suomen per capita GDP oli vuonna 2019 €38000:-, kun maailman GDP/capita oli €9000:- ja Euroopan €34000:-. Suomen CO2-päästöt ovat lähes kaksinkertaiset verrattuna siihen mitä väkiluku edellyttäisi. Kansantuote ja päästöt käyvät käsikädessä. Suomessa syntyy 0,04 % maailman syntyvistä ja kuolee 0,08 % maailman kuolevista. Kuolevia ja syntyviä on meillä suunnilleen saman verran. Tai syntyviä on jopa vähemmän. Väkiluku pienenee. Kaikkiaan Suomessa kuolee 50000 asukasta vuodessa. Se on 9 kuollutta vuodessa 1000 asukasta kohti. Koronaan meillä on kuollut 0,1 henkeä per 1000 asukasta. Se on vain joka sadas kuolleista. Euroopassa koronaan on kuollut 0,9 henkeä ja koko maailmassa 0,3 henkeä 1000 asukasta kohti.  Maahanmuutosta toivotaan apua. Kaikki eivät siitä pidä. Liikenneonnettomuuksissa olemme maailman mitassa hyvällä tolalla. . Liikenneonnettomuuksissa kuolleita on maailmassa noin 1,4 milj. henkeä vuodessa. Meillä kuolee maailman kuolleista 0,02 %. Se mikä tässä nyt ihmetyttää on Internetin ja kännyköiden maailmanlaajuinen levinneisyys. Internetin käyttäjiä on Suomessa 70 % asukkaista, Euroopassa 80 % ja maailmassa 60 %. Maailmalla netin käyttäjiä olisi tilastojen mukaan lähes saman verran kuin kuin meillä. Se yllättää. Onkohan totta? Että Afrikan viidakoissa ja Siperian tundralla? Yhdessä asiassa Suomi on sentään huippua. Se on metsämaan suhteellinen määrä. Suomessa on 0,6 % maailman metsistä. Se ei tuohon tolppakaavioon mahtunut. Peltomaa on sen sijaan väestöön nähden globaalilla tasolla. Kun meillä on peltoa 0,4 hehtaaria per nuppi, niin maailmassa peltoa on 0,6 hehtaaria per nuppi. EU-alueella ollaan Suomen tasolla. Mutta sitten jyrähtää. Suomi on maailman ykkösurheilumaa jos olympialaisia pidetään mittarina ja jos mitalien määrää verrataan asukaslukuun. Suomi on kaikissa kesäolympialaisissa saanut 300 mitalia. Absoluuttisesti ottaen se on 2 % kaikista jaetuista mitaleista kautta historian. Mutta väkilukuun nähden olemme voittajia. Tässä taulukossa on vain Rion kisat 2016. Siellä saimme yhden mitalin. Se oli pronssinen ja sen toi nyrkkeilijä Mira Potkonen.                              

Suomi urheilumaana

Nyt ei puhuta Suomesta urheilumaana muun kuin olympiamenestyksen kannalta eikä Suomen menestyksestä urheilumaana tällä vuosituhannella. Nyt puhutaan Suomesta olympiamaana alkaen Ateenan kisoista 1896. Tämä kaavio ei kerro mitään suhdelukuja. Suhdeluvuilla kun saadaan niitä sopivasti muokkaamalla mieluisia tuloksia. Sellaisia kuin tämä olympiaurheilun ykkösmaan titteli. Ehkä tämä kuva kertoo globaalista muutoksesta. Suomalaiset sankariurheilijat ovat aikoinaan kahmineet mitaleita roppakaupalla. No, on todettava, että kun vuosisadan alun olympialaisissa oli 2000 urheilijaa, niin viimeaikaisissa kisoissa urheilijoiden määrä on ylittänyt 10000. Siihenkin suhteutettuna tuntuu siltä, että suomalainen sisu on laimentunut. Eniten olympiamitaleja on kahminut, kukas muu kuin Paavo Nurmi. Hän juoksi 12 mitalia joista 9 kultaa. Toiseksi tuli voimistelija Heikki Savolainen, joka voitti olympialaisissa 9 mitalia, joista 2 kultaa. Kolmanneksi eniten olympiamitaleja sai juoksija Ville Ritola, joka sai olympiakisoissa 8 mitalia, joista 5 kultaa. Lasse Viren, aikamme sankari lienee luettelossa neljäntenä neljällä kultamitalilla kympin ja viiden tonnin juoksuissa Münchenin 1972 ja Montrealin 1976 olympialaisissa.

Kun katselee olympialaisissa pärjänneitä maita, on selvää, että suuret urheiluhenkiset maat kahmivat suurimmat mitalisaaliit. On kuitenkin hieman yllättävää, miten suuri maa urheilussa Suomi aikoinaan oli. Lontoon 1921 jälkeen aina Melbourneen 1958 saakka Suomi oli kymmenen parhaan mitalikahmijan joukossa. Kolmena vuonna 1924-1932 jopa kolmas maailmassa. Unkari tuossa tilastossa yllättää. Ennen puhuttiin aina veljesmaasta. Nyt se on hieman vähentynyt – se puhe. Silloinen veljesmaamme oli 27 olympiakisoissa 17 kertaa kymmenen parhaan joukossa. Suomi onnistui näin 10 kertaa. Kestomenestyjiä olivat tietysti USA, Neuvostoliitto, Britannia, Saksa, Italia, Ranska ja Australia. 60- ja 70-luvuilla sosialistimaat valtasivat kymmen joukosta sijoista puolet. Itä-Saksa, Unkari, Puola, Romania ja Kuuba olivat vahvoja. USSR tietysti ykkönen.

Asukaslukuun suhteutetut mitalisaaliit röyhistyttävät suomalaisen rintaa. Olemme historian ykkösiä. Riossa sijalukumme oli 56/87. Kuvassa näkyy Unkarin vahva asema. Suurvallat eivät mahdu lainkaan tilastoon. Afrikan maista mikään ei ole vielä noussut listan kärkeen. Kenia ja Etiopia ovat monista mitaleista huolimatta listan puolenväin jälkipuoliskolla. Bahama, Grenada ja Jamaica kertovat nopeajalkaisten menestyksestä. Nämä vähäväkiset maat ovat olleet listan kärjessä viisissä viimeisissä olympialaisissa. Nousevat vielä. Otetaan esimerkiksi Bahama: 2 mitalia, mutta vain 300000 asukasta. Sillä noustaan. Jamaicalla 12 mitalia ja 3 milj. asukasta. Silläkin noustaan. Suomella 1 mitali ja 5,5 milj. asukasta Sillä pudotaan.

Siinäpä se oli eläkeläisen lukuharjoitus. Menipä aikalailla urheilupainotteiseksi. Tulipa vielä toinenkin harjoitus. Se oli koronarokotus Jätkäsaaren vanhassa tavaraterminaalissa. Hienosti homma toimi ystävällisten naisten käsittelyssä. Odotettu tapahtuma. KIITOS!

”Vaivaako meitä rohkeuden puute?”

Yllätyin iloisesti. Rakennusinsinööriliiton lehdessä oli kiinnostava kirjoitus. Jyrki Keinänen kirjoitti viennistä. Jyrki on Suomen Konsulttitoimistojen Liiton puheenjohtaja. Hän on Suomen 12. suurimman konsulttitoimiston, A-Insinöörit Groupin toimitusjohtaja. Hänen alaisenaan on yli 700 henkeä. Jyrkin kirjoitus todella sykähdyttää. Eihän konsulttitoiminnan viennistä rakennusalalla juurikaan puhuta. Ollaan tyytyväisiä kotimaan buumiin. Ja ollaan yhä suuremmassa määrin ulkomaisessa omistuksessa. Onko oma pesä puhdas? No, ei tietenkään. Se oli vuonna 2001 kun minun johtamani LT-Konsultit Oy myytiin ruotsalaiselle Jakobson & Widmarkille, joka puolestaan oli siirtynyt brittiläisen WSP Groupin omistukseen, joka sitten vuonna 2012 siirtyi kanadalaisen Genivarin omistukseen. Britanniassa yhtiö oli Lontoon pörssissä. Kanadassa se on Montrealin pörssissä. Yhtiön nimi on WSP Group. Sillä on 50000 työntekijää. Suomessa on tytäryhtiö WSP Finland. Tämäkin viesti tulee tuon minulle tärkeän firman sähköpostista.

Niin, anteeksi sivuhyppäys. Mitä Jyrki Keinänen sanoikaan? Hän sanoi mm. näin: ”Vielä 1980- ja 90-lukujen taitteeseen asti rakentamisen suunnittelu- ja konsulttivienti kukoisti. Suomalaiset arkkitehdit ja diplomi-insinöörit olivat mukana Lähi-idän isoissa kaupunkirakentamisen projekteissa ja suunnittelemassa Aasiaan siltoja ja vesihuoltoa. Osaamisvientimme historiaan mahtuu monia upeita hankkeita, mutta ne ovat 30 vuoden takaa. Veikö 90-luvun lama suunnittelutoimistoilta riskinottohalun ja -kyvyn? Imeekö Suomen kaupungistuminen ja kotimaan rakentamisen tarpeet liikenevät voimavarat? Vaivaako meitä rohkeuden puute?” Suomessa on monia aloja, joilla ollaan maailman huipputasolla. Hän mainitsee arkkitehtisuunnittelun, kalliorakentamisen ja sillat, energiatehokkuuden ja rakennusfysiikan. No, tuon rakennusfysiikan suhteen olisi kai kehittämisen varaa, meidän hometalorekordimme ei liene kovinkaan hyvä referenssi. Jyrki mainitsee vielä digitaalisen rakentamisen ja BIM-ohjelmisto-osaamisen. Sitten hän toteaa: ”Osaamisen kaupallistamista, myyntiä ja markkinointia suomalainen insinööri ei vieläkään osaa.” Osaamisen viennissä pitäisi Jyrki Keinäsen mukaan päättää, ”mitä haluamme viedä: huippuosaajien työtunteja vai asiakaslähtöisiä, positiivista arvoa tuottavia palvelumalleja?” Kirjoituksensa lopuksi hän esittää vision: ”Veisimmekö maailmalle kokonaisen kaupunginosan suunnittelun ja rakentamisen älykkäässä yhteistoimintamallissa avaimet käteen -periaatteella? Ympärillämme on siihen kaikki tarvittava osaaminen.”

Tuo Jyrkin loppuvisio kilahti ihanasti

Tuotapa juuri. Jos minun jo entisiksi ajatuksiksi muumioituneita toiveita peilailee, niin tarkentaisin vielä maailman valtavan kaupunkislummiutumisen ongelmaan ja ratkaisujen etsintään. Siinä korostuu erityisesti ympäristöteknologioiden ja low-cost rakentamisen lisäksi sosiaalinen sektori ja palvelujen tuottaminen. Erityisesti opetus ja terveys. Siinähän suomalaisilla on harjoitteita. Kuka ryhtyy pakettia kasaamaan ja maailman foorumeille esittäytymään? Vai luulitteko jonkun näitä palveluja tulevan Suomesta tilaamaan, kun vain aikamme odottelemme ja jahkailemme.

Suomen palveluvienti kohdistuu erityisesti kehittyneeseen Eurooppaan. Kehittyvä maailma ei ole fokuksessa. Afrikka tuskin tuossa kuvassa näkyykään. Arkkitehtuurin, insinööritekniikan tai tieteellisten palvelujen vienti (Niistä kai Jyrki Keinänen puhui) oli vuonna 2019 noin 1,4 miljardia euroa. Tästä arkkitehtuuri vain vaivaiset 2 miljoonaa euroa. No, ei se rakennusalan insinööreilläkään muutamaa kymmentä miljoonaa korkeammalle kohoa. Nyt olisi varmaan laulettava ”Jyrki, Jyrki älä tyrki”, tai sitten olisi yhdessä tehtävä ”miehen työ”. Suomen palveluviennin kokonaismäärä oli vuonna 2018 noin 31 miljardia euroa. Suomen Konsulttitoimistojen Liiton jäsentoimistojen kokonaisliikevaihto oli vuonna 2018 noin 2 miljardia euroa, josta viennin osuus oli 14 %. Suomen konsulttivienti suuntautui vuonna 2018 piirakan mukaisiin kohteisiin. Vientiliikevaihto oli noin 280 miljoonaan euroa. Voisi kuvitella Afrikan olevan yksi tärkeimmistä haasteista. Siellä koetaan suurinta toivottomuutta ja sieltä halutaan pois. Konsulttitoimintaa Afrikkaan pitäisi lisätä. Ja viennin lisääminen kokonaisuudessaan on suuri haaste ja välttämättömyys. Aivan kuten Jyrki julistaa. Kuuntele muuten Jyrki Boy YouTubesta: Juice Leskinen - Jyrki boy - YouTube

Kuunnellaan mitä Matomäki puhuu?

Vuorineuvos Tauno Matomäki puhuu ”Itse asiassa kuultuna ohjelmassa”. Matomäen puhelu sopiikin tähän juttuun.  Haastattelu tehtiin joulukuussa 2016. Matomäki on tunnettu kirjallisuuden ystävä. Hän kehottaa lukemaan tarpeetonta kirjallisuutta. (Sopiiko hyvin tähän blogiin?) Matomäki puhuu suomalaisesta suurteollisuudesta. Itse kun oli suurteollisuuden suurmiehiä:

”Systeemit Suomessa muuttuvat kovin hitaasti. Se on Venäjällä, jossa se tapahtuu napin painalluksella. Demokratia on irrallaan taloudesta. Meidän talous on erikoisessa tilanteessa, se on jakautunut kahtia. Isot yritykset jotka hoitavat vientiä ja heidän alihankkijansa työllistävät keskisuurta ja pientä teollisuutta. Ne on aika ohuella langalla Suomessa kiinni. Se on englanti hallituksen kieli, työntekijöistä suurin osa on ulkomailla, omistajat on ulkomailla, hallituksessa on ulkomaisia jäseniä. Se suomalaisuus on kohtalaisen ohut kuori. Se tulee siitä, että täällä on pääkonttori. Niitäkin on yritetty siirrellä Suomesta pois. Ensokin kävi Lontoossa pääkonttoreineen. Pitäisi huolehtia siitä, että tämä ydinbisnes säilyy suomalaisena. Se ei ole aivan itsestään selvää. Toinen, johtuen näistä suurista yrityksistä, on asia, jota olen jauhanut vuosikymmeniä, että olisi aikaansaatava kulutustavaratuotantoa. Ei pelkästään investointitavaroiden tuotantoa. Sitä tarvitaan silloin kun talous muualla kasvaa. Jos talous menee tasaisesti, niin kulutustavaraa kuuluu viedä 100 %, mutta investointitavaraa ei tarvita paljon mitään, jos kulutus ei lisäänny ulkomailla. Tämä meidän teollisuutemme rakenne liioittelee suhdanteiden huippuja ja kuoppia. Pitäisi saada Fiskarsin lisäksi paljon muita jotka tekevät pientä kamaa, joka kulkee povitaskussa tai käsilaukussa.” Olisiko tämä konsulttitoiminta juuri hyvää pientä kamaa, kysyy blogintekijä.

Onko yritysjohtajia joista paistaa toivo?

Juuripa sattuikin, kun eteeni ilmestyneessä Hesarissa Jussi Pullinen otsikoi kolumninsa näin: ”Suomi tarvitsee yritysjohtajia, joista paistaa toivo.” Hän viittaa eräisiin mahtijohtajiin joiden puheista on tihkunut epätoivo. Pullinen kirjoittaa: ”Kannanotoista voi saada omituisen kuvan: Suomen liike-elämä on pulassa, sen kerma neuvotonta ja vain valtio voi heitä auttaa. Hieman ristiriitaisesti valtiota pitää olla vähemmän, mutta sen pitää auttaa yrityksiä enemmän.” Hän jatkaa: ”Länsimaissa yritykset ja rehti kilpailu ovat olleet optimismin ja kehitysuskon lähde. Rohkeus unelmoida, ottaa riskejä ja nähdä tulevaan on yritysten parhaita puolia. Jos yritysjohtaja rypee synkkyydessä, tämä unohtuu.” Hyvin sanottu ja kirjoitettu.

Onko palveluvienti pelastuksemme?

Kun on näin suurta viisautta sisäistetty, onkin pakko suorittaa pieni tilastotarkistus. Miten Suomella nyt menee palveluviennin sektoreilla verrattuna esimerkiksi Ruotsiin. Olisiko palveluviennin sektori juuri sitä ”kulutustavaravientiä”, josta vuorineuvos Matomäki puhuu ja löytyisikö palveluviennin sektoreilta niitä toivoa jakavia yritysjohtajia. Ja vielä onko konsulttitoiminnalla jokin osuus tässä palveluviennissä.

Ruotsin palveluvienti oli 61 miljardia euroa vuonna 2019. Suomella vienti oli 29 miljardin suuruinen. Väkilukuun verrattuna Ruotsi vie 6000 eurolla per asukas, kun Suomessa luku on 5000 euroa per asukas. Viennin jakaumassa on paljon samaa. Ehkä selkeä ero on tietotekniikan viennissä, sillä Ruotsissa televiestinnän, tietotekniikan ja tietopalvelujen vienti oli 22 % koko palveluviennistä, kun Suomi oli kirinyt 40 %:in.  Rakentaminen ei ole kummallakaan maalla palvelujen viennin ykkösalueita, sillä rakentamispalveluita vietiin Ruotsista 700 miljoonalla ja Suomesta vastaavasti 240 miljardilla.

 

 

 

Arkkitehtuurin, insinööritaitojen ja tieteellisten palvelujen vientiä oli Ruotsissa vuonna 2018  2,1 miljardia euroa eli 200 euroa per asukas. Suomessa luvut olivat 1,4 miljardia ja 250 euroa per asukas. Suomessa arkkitehtuuri, insinöörityöt ja tieteellinen vienti on erikseen tilastoitu. Arkkitehtien osuus viennistä on mitätön. Vuonna 2019 arkkitehtuurin vientiä on kirjattu vain 2 miljoonaa euroa ja insinööripalvelujen vientiä 1300 milj. euroa. Tilastoista ei selviä insinööripalvelujen viennin kohdemaita. Selviää kuitenkin se, että EU maiden osuus oli 24 %. Suomen konsulttitoimistojen liiton jäsentoimistojen vienti oli puolestaan 285 milj. euroa.

Konsulttiala on tietysti se ala joka palvelujen vientiä voisi lähinnä harrastaa. Konsulttialalla on tapahtunut valtaisaa kehitystä. Suomeen on rantautunut useita kansainvälisiä yrityksiä. Suomen kansainvälistyminen tapahtui lähinnä Jaakko Pöyryn toimesta. Nyt on käynyt niin, että Pöyry yhtiöt ovat siirtyneen ruotsalainen höyrypannuyhtiön omistukseen. Vuoden 2020 tietoja ei vielä ole. Vuoden 2019 100 suurinta suomalaista konsulttiyritystä työllisti 23600 henkeä. Yhteinen liikevaihto oli 2,3 miljardia euroa. Ulkomaalaisomisteisten yhtiöiden osuus liikevaihdosta oli 36 %. Suurimmat ulkomaalaisomisteiset olivat Ramböll, Sweco ja AFRY. Näiden kolmen yhtiön osuus sadan yhtiön liikevaihdosta oli 25 %. Kymmenen suurinta konsulttitoimistoa tuottaa 60 % sadan suurimman toimiston yhteenlasketusta liikevaihdosta. Sadan suurimman konsulttitoimiston liikevaihdosta noin 43 % palvelee teollisuutta. Joukkoon mahtuu 23 arkkitehtitoimistoa.  Arkkitehtien osuus kokonaisliikevaihdosta on 5 %, rakennesuunnittelijoiden 4 % ja teollisuussuunnittelijoiden 11 %.

Haluan katsoa vientiä ennen ja nyt

Joskus kymmenisen vuotta sitten kyselin eräässä esitelmässäni miksi Suomen kehitysyhteistyöstä vastaavat viranomaiset ovat priorisoineet rakentamisen ”oikean ja hyväksyttävän” kehitysavun ulkopuolelle. Väitin että rakentaminen ja habitaatio ei ole ”hard ware”, se on turvallisuutta ja tulevaisuutta. ”Itserakentaminen” on perinteisen yhteiskunta-aktiviteetin ydin. Yhteiskunnan rakentamisen kulmakivenä on mittakaava, ympäristö, naapuruus, turvallisuuden tunne. Organisaatioiden suosima pehmeä apu on ollut systeemipainotteista. Viime aikoina yksilöiden kautta edistyvä kehitys on kylläkin saanut ymmärrystä. Rakentamista ja yhteisöjä ei ole kuitenkaan Suomessa koettu pehmeäksi avuksi. Näin maamme rakennusalan aivovienti jäi ulos suurimittaisesta kehitystyöstä. Tämä tosiasia vahingoittaa myös alan tutkimusta ja globalisaation vaatimia valmiuksia nyt. Tilastot kertovat todellakin karmealla tavalla missä mennään.

Hieman on muisteltava vanhoja. Vientiä aloitettaessa oli valtavaa innostusta. Perustettiin vientiryhmiä. Oli Tapiola Consultants, oli Finnmap, oli Finnconsult, oli Finnplanco, oli FAC (lempinimeltään ”fucking architects”) ja vieläkin muita. Uskottiin, että suomalaisen arkkitehtuurin ja yhdyskuntasuunnittelun vienti puree. Olihan siitä loistavia esikuvia - itse suunnitteluviennin maestrot: kaukomenneisyydestä isä ja poika Saarinen, lähimenneisyydestä Aalto, Ruusuvuori ja Pietilä. Meidän omaa vientiyhtiötämme haikailtiin Kauppakillassa. Siellä oli kaksi Eeroa, kaksi Penttiä yksi Norkku. Oli syntynyt ahaa-elämys! On perustettava vientifirma. Koskimiehen Matti keksi nimeksi: DEVECON. Superseksikäs työnimi CONS-EX hylättiin. Se ei soveltunut ranskalaisten kuultavaksi. Devecon Oy oli Ekono Oy:n, Maa ja Vesi Oy:n, Paloheimo-Ollila Oy:n, Arkkitehtitoimisto CJN Oy:n ja Liikennetekniikka Oy:n yhteinen pumppu. Ensimmäisenä työnä saimme kehitysyhteistyönä tehtävän Pha Rung korjaustelakan Vietnamiin, sitten alkoi suora vienti ensin Kuwaitiin, Libyaan ja Algeriaan. Pian olimme maailman 40. suurin rakennusalan konsultoinnin vientifirma. Nyt nuo kaikki perustajafirmat ovat hävinneet ja sulautuneet. Suomalaisten suunnittelun monitoimifirmojen sulautuminen kansainvälisten pörssiyhtiöiden osaksi on johtanut oman vientitoiminnan loppumiseen. Suomessa on nytkin loistavia teollisuuden teknologiaviejiä, kuten Deltamarin Oy (84 % vientiä), Elomatic-yhtiöt (61 % vientiä) ja Citec Oy Ab (61 % vientiä). Rakennusalaa ja kaupunkisuunnittelua pieneltä osalta harjoittanut Pöyry Finland Oy (28 % vientiä) on nyt siirtynyt ÅF:n omistukseen ja hallintaan. Meillä on kuitenkin omasta takaa hyviä ehdokkaita vetämään suomalaisehtoinen vienti nousuun. Firmojen johto on sen velkaa henkilökunnalleen. Kysymys on valinnoista, tahdosta ja myös riskinotosta. On liittouduttava ja on kilpailtava. Suunnitteluviennin kerrannaisvaikutukset ovat suuret. Niiden perään kannattaisi haikailla.

Katsellaan nyt hieman vanhoja lukuja. Tässä on eräitä lukuja vuoteen 2017 saakka. Vienti oli aikoinaan, noina vuosina mistä Jyrki Keinänen puhuu, 80-luvulla ja varsinkin 90-luvulla laman iskettyä suorastaan elinehto. Nyt näytämme olevan rakennusalan konsulttiviennissä alasajossa. Myös palveluviennin tilastoissa rakennusala on tuskin näkyvä osa. Olisiko nykytilanteesta oltava Jyrki Keinäsen tavoin huolissaan, ja olisiko tehtävä jotain?

Konsulttitoiminnan liikevaihto on kasvanut tasaisesti, lukuun ottamatta 1990 laman ja 2008 laman jyrkkiä pudotuksia. Viennin osuus on kuitenkin jatkuvasti pienentynyt. Juuri sen olisi pitänyt kasvaa. 1980-luvun alussa vienti oli 25 % liikevaihdosta ja pieneni sitten noin 20 %:in. Vuoden 1992 laman pohjalla vienti paikkasi 30 % liikevaihdosta.  Vuoden 2008 laman pohjalla vientiä oli vain 18 %. Siinä se on pysynyt tai jopa hieman alentunut. Toisessa kuvassa on eräiden johtavien konsulttiryppäiden Suomen osion vientisaavutuksia. Luvut ovat vuoteen 2017. Alaspäin on menty kuin lehmän häntä. Joskus luultiin asioiden olevan aivan toisin. Suomalaisten metsäsissien oletettiin soveltuvan eriomaisesti ja muita paremmin kehitysmaatyöhön.  Viennin ylläpito ei ole yksin taloudellinen juttu. Se on henkilökunnan motivaatiojuttu. Se on henkinen juttu. Työntekijöiden uusi mahdollisuus. Haaste. Uusien asioiden oppiminen. Innovaation vieminen ja uuden kehittäminen. Kulttuurien kohtaaminen. Joskus nuo kokemukset ovat palkkaakin tärkeämpiä.

 

Maailman urbaani väestö kasvaa kaikkialla. Kehittyvissä maissa urbaanin väestön kasvu luo slummeja. Maailmassa oletetaan pian noin 2 miljardin ihmisen asuvan slummeissa. Jyrki Keinänen puhui kaupunkien suunnittelusta ja rakentamisesta. Minäkin ryhdyn taas puhumaan asiasta. Ryhdyn puhumaan haasteesta ja mahdollisuudesta. Ryhdyn puhumaan eräästä suuresta tehtävästä. Ihmisten asumisesta. Suomen kahdenvälisen kehitysyhteistyön maissa asuminen on kriisitilassa. Se on kriisitilassa erityisesti slummiutuvissa kaupungeissa. Ihmiset haluavat emigroitua näistä paikoista. Haluavat etsiä inhimillisiä elinmahdollisuuksia. Kun katsoo alemman kuvan luetteloa, havaitsee usean Suomen kahdenvälisen maan olevan juuri niitä joista suuret ihmismassat ovat pyrkimässä Eurooppaan. On tapana väittää että, olisi huomattavasti järkevämpää auttaa näitä ihmisiä kotimaassaan, kuin yrittää kotiuttaa heitä esimerkiksi Suomeen. No, autetaan sitten.

Loppukysymys onkin selkeä. Haluaako Suomi olla mukana maailman rakentamisessa tai vähintään sen suunnittelussa?

15 minuuttia ja unelmakaupunki

Pariisin pormestari Anne Hidalgo on julistanut “Yhteisen Pariisin” tai ”Läheisyyksien kaupunki” -hankkeen. Yksi miljardi euroa on tarkoitus käyttää katujen, torien ja puistojen kaunistamiseen.  Jokaiseen kortteliin asetetaan vastuuhenkilö asukkaita palvelemaan. Sääntöjä rikkoville annetaan sakkoja. Tehdään 15 minuutin kaupunkia.

Ode Soininvaara kirjoittaa blogissaan 15 minuutin kaupungista: ”Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat kaikki epäonnistuneet alakeskusten kehittämisessä. Itäkeskus, Malmi, Tikkurila, Myyrmäki, Leppävaara ja Matinkylä nyt esimerkiksi. Sen sijaan, että alakeskuksista olisi tehty toimivia pikkukaupunkeja, niitä on tehty nukkumalähiöitä kauppakeskuksen ympärille ilman mitään kaupunkiin liittyvää katuelämää.” No, olenhan minäkin ollut mukana noista joissakin, ainakin nyt Malmi, Tikkurila ja Matinkylä. Voisin kyllä luetella listan muitakin, mukana olleista ja sivusta seuratuista.  Joskus luulin kompaktikaupunkiaatteen pelastavan. Ei pelastanut.  Ode jatkaa: ”Ainoat onnistuneet ’lähiöt’ ovat Kerava, Järvenpää ja Hyvinkää. Ne ovat onnistuneita, koska ’lähiöllä’ on oikeus päättää omista asioistaan.” https://www.soininvaara.fi/2020/12/11/miksi-tampereen-seudulla-menee-niin-hyvin/

Tällainen periaatteellinen muutos on 15 minuutin strategien haaveissa. Kulkemisen kolmio olisi käännettävä kärjelleen. Onhan tämä propagandistinen. Ja mahdoton. Symbolinen. Mutta mihin asteeseen se olisi todellisuudessa mahdollinen? Alla on kuva, jossa esiintyy henkilöliikennetutkimuksen matkalukuja sekä ”yleispätevä” illuusio vartin kaupungista.

Vartin kaupungeissa löytyy

On nyt pakko hieman ottaa kantaa. On nimittäin aika monta paikkaa tuossa Oden listassa, joissa on tullut itse oltua mukana. Puolustaudun. Mitä vikaa on Malmin torissa. Sitä tehtiin aikanaan yhdessä ”Samurai” Hokkasen kanssa. Mittakaava on oikea. Malmi on 15 minuutin kaupunkia. 

Miten niin Matinkylä on epäonnistunut. Miten niin siellä ei ole mitään kaupunkiin liittyvää katuelämää? Oletko käynyt siellä? Espoolaiset pitävät sitä parhaana alueena ja sinä sanot sen epäonnistuneen. Minä protestoin. Matinkylä, Kuitinmäki ja Olari yhdessä ovat onnistunutta kaupunkia. Joukkoliikenne pelaa, raitit ja pyörätiet ovat paikallaan, keskusostari on yksi seudun parhaita. Vihreys on silmiinpistävää. Katupuut rehottavat. No, myönnetään, vaikka Simo Järvisen Ruomelan raitille aikanaan rakennettiin paljon tilaa kivijalkaliikkeille, on niistä osa nyt käytännössä vailla aiottua toimintaa. Alue on kuitenkin 15 minuutin kaupunkia.  Tikkurila kiinnostaa, se on poikkeava. Se ei ole metsälähiö vaan vanhalle asemanseudulle hiljakseen rakentunut yhteisö. Teimme Tikkurilaan katusuunnitelmia 60-luvulla. Jukka Syvälahti niitä piirteli. Kylä koostui pienistä omakotitaloista. Oli sentään muutama kerrostalokin. Minusta Tikkurilan kehitys identiteettiä ja kotikylähenkeä uhkuvaksi kaupunginosaksi on mielenkiintoista. Koivukylästä suunniteltiin Vantaan pääkaupunkia, Tikkurila kuitenkin peri voiton. No, otetaan käsittelyyn vielä nuo kehutut Kerava ja Järvenpää. Nehän tulivat tutuiksi. Kävelykadut ja keskustan kehittäminen olivat molemmissa kaupungeissa kirkkaana mielessä. Joskus syntyi epätoivoa, mutta ylös noustiin. Keravalla maamme pisin kävelykatu valmistui 80-kuvun alussa, sitten alueet laajenivat. Järvenpäässä kävelypainotteinen Sibeliuksenkatu muuttui kävelykatu Janneksi vuonna 2001. Loistavaa työtä. Keravalla primus motoreina olivat Arimo Hermalahti, Risto Kostia ja Raimo Hänninen. Alullepanon taisi tehdä Heikki Komokallio. Järvenpäässä Sibeliuksenkadun kehittämistä ajoi Juhani Koivusaari. No eivät nyt mitenkään yksin nämä henkilöt, mutta he esiintyivät suunnittelijalle isäntäväkenä. Molemmissa kaupungeissa pääosa asukkaista asuu alle kilometrin etäisyydellä keskustasta. Sehän tarkoittaa vartin kaupunkia.

Milano rakentaa pyöräkaistoja Corso Buenos Airesille

Olemme saaneet lukea koronan pahoin kohtelemien kaupunkien liikennemuutoksista ja ajatuksista “mitä koronan jälkeen”. Milano on yksi koetelluista kaupungeista. Tälläkin hetkellä sisarenpoikani Carlo joutuu viemään lapsensa yksi kerrallaan ulkoilemaan. Vain kaksi ihmistä saa olla yhdessä. Milanon liikenteestä vastaava tirehtööri Marco Granelli on esittänyt meidänkin lehdistössämme ajatuksiaan tulevasta liikennepolitiikasta. Ihmiset pelkäävät joukkoliikennettä ja autojen yhteiskäyttöä. Tämä on suuri vaara, sillä se johtaa yksityisautojen lisääntyvään käyttöön, tilanteen palautumiseen ja ylittymiseen – ehkä. Nyt on toimittava. Milano varaa katutilaa pyöräkaistoille, suosii potkulautoja ja muuta mikroliikennettä. Saumaton liityntäliikenne ja matkaketjut ovat fokuksessa. Sähköpyörämarkkina ja laajennettu kaupunkipyörätoiminta ovat kehitteillä. Uusien nopeusrajoitusten (30 km/h) uskotaan parantavan turvallisuutta. Jopa Greta Thunberg on julkisesti kehunut milanolaisia. Milanossa puheet ja pienet teotkin keskittyvät liikenteeseen. Siellä ei juuri puhuta 15 minuutin kaupungista, siten kuin Pariisissa.

Hidalgon haaveena läheisyyksien kaupunki

Toiselle kaudelleen Pariisin kaupunginjohtajaksi valittu Anne Hidalgo on vahva kaupunkipoliitikko. Hänen suuri ideansa on “La Ville des Proximites” – läheisyyksien kaupunki. Ideana on luoda naapurustoja joissa asukkaiden palvelut ovat 15 minuutissa saavutettavissa. Työpaikat, ruoka, virkistys, vihreä kaupunkitila, asunnot, terveydenhuolto, pienet kaupat ja palvelut sekä paljon muuta tulisi voida tavoittaa ilman henkilöautoa, pääasiassa kävellen tai pyörällä. Nyt kun pandemia on perusteellisesti muuttanut ihmisten elämäntyyli, on oikea aika ryhtyä toimiin. Pariisin pormestari sanoo että 20 vuodessa liikumme pääosin joukkoliikenteellä, pyörällä tai jalan. Elämä muuttuu autoaikoihin verrattuna rauhallisemmaksi. Luonto ottaa paikkansa kaupungissa. On nurmikoita asfalttibulevardeilla ja vihreitä toreja jokaisessa naapurustossa. Pian voimme uida Seinessä ja luoda muutenkin tulevaisuuttamme yhdessä yrittäjien, käsityöläisten ja taiteilijoiden kanssa. Yhdessä he luovat kaupunkielämän uutta verenkiertoa. Pariisi kieltää dieselien myynnin 2025 ja polttomoottoriautojen myynnin 2030. Vanhojen autojen ajo kaupunkiin tulee kielletyksi aamu kahdeksasta ilta kahdeksaan.

50 vuotta sitten avattiin pitkin Seinen oikealla rannalla rantamuuriin soviteltu moottoriväylä Voie Georges Pompidou. Se oli osa vuonna 1967 laadittua Pariisin moottoritiesuunnitelmaa. Ainoa osa joka keskustassa toteutettiin. Nyt Anne Hidalgo on saanut kolmen vuoden oikeustaistelujen jälkeen väylän pysyvästi muutettua jalankulun ja pyöräilyn käyttöön. Joku ilkeämielinen kysyy, että missä ne ovat ne pyöräilijät ja jalankulkijat? 

Yhteinen Pariisi -ajattelu esittää ihanteena tällaisen kadun. Mitä siellä näemme? Ajoradalta on poistettu autoliikenne. Sijalla on kävelijöitä ja pyöräilijöitä. Tavarapyörät roolissaan.  Perinteinen parkkikaista toisella puolella katua on istutettu, on kukkia, ruohoa ja puita. Toisen puolen parkkikaista on varattu ravintolapöydille ja fillariparkkeeraukseen. On myös pientä korjaustoimintaa. Kivijalkakaupat kukoistavat. Pariisissa on 20 kaupunginosaa (arrondissement). Niiden väkiluku on pienimmillään noin 20000 ja suurimmillaan 200000.  2,2 miljoonan asukkaan kaupungin tiiveys on 21000 asukasta neliökilometrillä. 100000 asukkaan kaupunginosan halkaisija on 1,2 kilometriä. Mikä olisi sopiva halkaisija ”läheisyyksien kaupungille”? 100000 asukasta on sopiva. Kävellen siinä ja siinä kerkeäisi laidalta keskustaan vartissa. jos panisi töppösiin liikettä.

Autojen tuulilasiin kiinnitettävät tarrat osoittavat ajoneuvon iän ja päästötason. Ennen 1996 rekisteröidyt henkilöautot, ennen 1997 rekisteröidyt pakettiautot, ennen 2000 rekisteröidyt moottoripyörät ja kuorma-autot sekä ennen 2001 rekisteröidyt bussit eivät saa ajaa kaupungissa aamukahdeksan ja iltakahdeksan välillä.

 Pariisissa kaupungin asukastiheys on korkea. 20000 asukasta neliökilometrillä on kyllä meilläkin kaupunkiympäristölautakunnan kasvuideologien tavoite, mutta saavutettavissa vain joillakin uusilla alueilla. Jos ajattelisi Lauttasaaren unelmakaupungiksi eli vartin kaupungiksi ja katsoisi mitä palveluja ja kauppoja siellä on, saisi ehkä mallin unelmakaupungille. Voisi sitten verrata Lauttasaarta vaikkapa Heinolaan, Pietarsaareen tai Forssaan. Vertaisiko vielä Keravaan tai Järvenpäähän. No, katsotaan, mutta kuunnellaan ensin, millaiseksi Liisa sanoo entisen kotikaupunkinsa.

15 minuutin kaupunki - kotikaupunkini

Mitä siellä oli suomalaisessa pikkukaupungissa, 15 minuutin kaupungissa, 50- ja 60 luvuilla? Olisiko siihen tilastoa. Löytyisikö Statfin-tilastoa? Ei helposti löydy. On turvauduttava elävään tietokirjaan. Hän istuu vieressäni.

On juuri saanut valmiiksi pari vedosta monotypiaa. Yksi niistä kuvaa kaupungin hautausmaata. Juuri siitä kaupungista haluan tietää. Se on Liisan kotikaupunki. Mikä kaupunki? Sitä en kerro. On tilaisuus arvata.

Liisan kotikaupunki oli tyypillinen 15 minuutin kaupunki.  Hän eli siellä nuoruuttaan. Teini-ikään tultuaan hän halusi sieltä pois. Jonnekin isompaan. Opiskelemaan. Mutta kaikki oli sopivaa ja hyvin, kun hän oli vielä koulussa. ”No, kerro nyt millainen oli 15 minuutin kaupunki.” Liisa kertoo: Meidän kaupungissamme oli kaksi leffaa. Oli yksi kirjasto, lähes kaikki kirjat tuli luetuksi. Ensin lasten osasto, sitten iän salliessa loputkin. Oli kahviloita, joista yksi oli nuorison oma paikka. Taisi olla Oululainen. Blunkka piti tanssikurssia seurahuoneella. (Tuttu mies, oli minunkin tanssiopettajani, sanoo haastattelija.) Talvisaikaan keskustassa sijaitseva luistinrata oli huippukohde. Musiikki soi. Ympyrää mentiin. Kesällä uikkula liukumäkineen oli ihana ajanviettopaikka. Torielämä oli vilkasta. Kaupungin kaksi anniskeluravintolaa eivät vielä kuuluneet nuorison repertoaariin, olivat kuitenkin olemassa.  Erikoisliikkeitä oli kivijaloissa pitkin kahta pääkatua. Kioskeja oli kaksi. Elintarvikkeet ostettiin osuuskaupasta tai funkistalon kaupasta torin varrelta. Rautatieasema, tietysti. Siellä syntyi kaukokaipuu. Satamastakin lähti laiva isompaan kaupunkiin. Kaikki nämä paikat 15 minuutin kävelymatkan päässä kotoa. Koulut tietysti, ja sairaala, poliisiasema ja paloasema. Asiaankuuluvasti. Mutta myös opettajaseminaari vieraspaikkakuntalaisine poikineen. Hurmaavaa. Tenniskenttä ja urheilukenttä olivat kivenheiton päässä. Siinä olivat myös taidemuseo ja kaupunginmuseo. Mitään ei puuttunut. Tuliko ravirata ja leirintäalue mainittua? Ehkä on vielä mainittava kirjakauppa ja radioliike. Olisiko nyt kaikki? No, ei, harju ja harjulla sijaitseva harjupaviljonki ja lintutalo lintulammella jäivät mainitsematta. Niin myös kirkko ja hautausmaa keskellä kaupunkia. Keskustassa oleva korkea rautatiesilta oli kaunotar. Kaunotar ja hirviö, sillä se oli myös joillekin murheen murtamille kohtalon paikka. Sekin 15 minuutin kaupungissa. Saat arvata missä oltiin. Tarkistaakseni vielä tilannetta soitin hyvälle kaverilleni. Koska tämä on nyt salaisuus en paljasta hänenkään kaupunkinsa nimeä. Luin hänelle Liisan kaupungin toimintaympäristön. Juuri niin. Juuri samoin. Ja kaikki 15 minuutin päässä. Satamakin. Ja mitään siitä ei ole kadonnut.

Unelmakaupunkia etsimässä

Itse asiassa nyt tulikin ohjelmoitua oikea ja tavoiteltava kaupunkimuoto. Se tuli nyt hahmotettua jo valmiiseen 15 minuutin kaupunkiin.

Keräsinkin tässä aikanaan eräiden suomalaisten 15 minuutin kaupunkien tietoja, silloin kutsuin niitä unelmakaupungeiksi, kun en vielä tuntenut tätä uutta käsitettä. Mutta ei nimi kaupunkia pahenna. Suuruuden laki on tehokkuus. 15 minuutin unelmakaupungin kannalta pienuus ei ole tehokkuutta. Niinpä kokonaiskerrosala saman asukasmäärän palvelemiseen on pienessä kaupungissa suurempi. Mutta silti kaikki on 15 minuutin päässä.

Keskimäärin Helsingissä asuntojen osuus alueiden kokonaiskerrosalasta on 50 %. Liikerakennuksia ja julkisia rakennuksia on kolmannes kerrosalasta. Loppu on teollisuutta ja muita rakennuksia. Enimmillään asuntojen osuus on 70 % ja vähimmillään keskisessä Helsingissä 34 %. Jos nyt ajattelemme 15 minuutin unelmakaupunkia, niin meillä on hyvät oikean kokoiset kohteet työn alla. Ne ovat Kalasatama (25000 asukasta ja 10000 työpaikkaa), Jätkäsaari (21000 asukasta + 6000 työpaikkaa) tai Hernesaari (7600 asukasta ja 3000 työpaikkaa) miksei myös Pasilan seutuville rakentuva Keski-Pasila (13000 asukasta ja 7000 työpaikkaa). Jotta syntyisi 15 minuutin kaupunkia asuntopinta-alan pitäisi olla korkeintaan 60 %, liiketilaa ja palvelutilaa pitäisi olla 15 %, julkista palvelutilaa 10 % ja teollisuus- ja muuta tilaa 15 %. Edellytykset ovat olemassa, koska kaikissa näissä esimerkkikaupunginosissa työpaikkamäärät ovat lähes oikeassa suhteessa asukasmäärään, kunhan vain kivijalkaliikkeille syntyy riittävästi joustavaa tilavarausta. Avainjuttuna on se, miten tiloja voidaan jakaa, yhdistää ja laajentaa. Sama avainjuttu kuin asunnoissa. Miten voitaisiin kehittää joustavuus asuntojen yhdistelyssä tai jakamisessa suurempiin tai pienempiin kokonaisuuksiin sivuasuntoperiaatteella? Näkeekö joku sellaista pyrkimystä?

Mitä siellä kaupunginosassa pitäisi olla?

Jos ajatellaan yksiköiden määrää ja arvioidaan tulevaa tarvetta nykyisten tilastojen perusteella voidaan väittää hyvään 15 minuutin kaupunginosaan 20000 asukkaalle tarvittavan  yksi kirjasto, yksi terveysasema, kolme lääkäriasemaa, 4 koulua, 12 päiväkotia, yksi uimahalli, 20 sisäliikuntatilaa, 2 uskonnollista kokoontumistilaa, yksi posti, kaksi apteekkia, yksi viinakauppa, yksi Kelan toimisto, 6 päivittäistavarakauppaa, 50 vähittäiskauppaa tai erikoisliikettä sekä 30 ravintolaa, kioskia tai kahvilaa. Lisäksi vielä urheilukenttä, pelikenttiä ja leikkipuistoja puhumattakaan varsinaisista viheralueista alkaen taskupuistoista suurempiin kokonaisuuksiin. Tori ja siihen liittyvä kävelykatu, ne ovat ehdottomia.   Kaiken kaikkiaan toimipisteitä tai erityisiä paikkoja tulee tehdä 150 yksilöityä kappaletta jokaiseen 15 minuutin kaupunginosaan. Laittakaapa checklista kuntoon.

En ole kirjoittanut mitään liikenteestä. Onko se itsestään selvää? Liikenne ei yksin hoidu pyöräteillä.  Nyt puhutaan mikroliikenteen laajasta kirjosta. Mitä se voisi tarkoittaa? Ja mitä tarkoittaa Kivistöstä kuuluva puuskutus autopaikkojen puutteesta? Ihmiset sanovat muuttavansa pois, koska tilanne on mahdoton. Ovatko asiat nyt hallinnassa? Toisen blogin aihe.

Vihreys voimissaan

Pariisilaisten toimia katsellessani havaitsen, että meidän oma Lahtemme voitti tänä vuonna Euroopan Vihreä Pääkaupunki -palkinnon. Juryyn Lahti oli tehnyt vaikutuksen erityisesti havaitsemalla asioihin vaikuttamisen kiireelliseksi ja pyrkimällä hiilineutraaliksi vuonna 2025. Tämä kunnianhimoinen tavoite on 10 vuotta edellä Suomen virallista 2035 tavoitetta ja 25 vuotta edellä Euroopan 2050 visiota. Palkinnon jälkeisenä aikana Lahti lupaa panna toimeen uuden kaupunkipyöräsysteemin, rakentaa luontopolkuja, ottaa käyttöön sähköbusseja, osallistua tieteelliseen tutkimukseen luonnon terveysvaikutuksista, saada Salpausselkä mukaan UNESCO:n geopuisto-ohjelmaan, osallistua rakennusten 0-päästö tutkimukseen, kehittää päästöneutraaleja ruokapalveluja ja vielä kaiken päälle luoda tusinoittain yritys- ja kansalaisjohtoisia Vihreä Pääkaupunki -hankkeita. Tässä vielä lahtelaisten ohjelmajulistusta: https://greenlahti.fi/wp-content/uploads/2020/11/Ohjelma_netti_p%C3%A4iitetty.pdf .

Kaiken lisäksi Suomeen tuli toinenkin EU:n ympäristödirektoraatin jakama palkinto. Se on European Green Leaf 2021. Saajana oli Lappeenrannan kaupunki. Lappeenrannan sanottiin olevan korkealla kaikissa vihreän kaupungin indikaattoreissa.  Kaupungissa on maailmanluokan ympäristötutkimusta suorittava yliopisto ja kaupunki oli ensimmäisenä starttaamassa yksistään uusiutuvaan energiaan perustuvaa sähköntuotantoa.

Onnea Lahdelle ja Lappeenrannalle. Ne ovat molemmat olleet merkittäviä paalupaikkoja minun elämässäni. Mutta ovatko ne 15 minuutin kaupunkeja? Haasteita riittää. Sitä kohti.