Guggis, Mannerhaim ja Piazza Aalto

Gesterbyn guggis

Nyt on ollut kiireistä aikaa. Gesterbyn Talkullassa on viimeistelty Skolhemtin tontille Gesterbyn guggista. Hiilenmustaa keittoväriä on nyt sudittu toistasataavuotisten Friisilässä kaadettujen vajaakanttisten liehureunaisten vuorilautojen päälle. Lautojen leveys vaihtelee, suurimpien ollessa puolimetrisiä. Pinnasta tukee mahtavan rustiikkia. Merkittävä kysymys oli käytetäänkö kimröökiä vai käytetäänkö keittoväriä? Keittoväri valittiin – riikinruotsalaista laatua. Hiillyttäminen säästettiin etelärantalaisten mahdollisuudeksi. Muistissa oli kylläkin Tallinnan Skånen Bastionin mustanhiilinen kesäteatteri parin vuoden takaa.

  

Nyt kun meidän mustalla keittovärillä sudittu ”piccu guggis” on valmiina (kuvassa vielä keskeneräinen), voidaan myös helsinkiläisten versio hyvällä omallatunnolla jättää rakentamatta – sillä totta puhuen tuollainen mustahiilinen talo ei kyllä mitenkään sovi kotikaupungin empirekeskustan taulunraamiksi. Sen sijaan se sopii mainiosti Kemiönsaaren kallioiselle mäntymäelle.

Gehry ja Mannerheim

Meidän Gesterbyn guggiksemme tuo mieleen tarinat Mikkelistä. Kun muutama vuosi sitten suunnittelimme bemareiden kanssa Mikkelin Satamalahtea, kehittyi taidemuseon suhteen loistava idea. Ideaa taisivat olla leikittelemässä ”Dynis” Daniel Bruun ja minä. Niin, mikä idea? No, se idea ei nyt valitettavasti päässyt kaupunginvaltuustoon saakka, mutta mainio kumminkin: Tilataan suunnitelma suoraan Frank Gehryltä ja pannaan museon nimeksi ”Mannerheim”- äännetään mannerhaim. Museon pinta-alaksi ajateltiin vaatimatonta pariatuhatta neliötä ja hinnaksi olisi siten tullut kohtuullinen 10 miljoonaa euroa – ilman suunnittelupalkkiota. Museon vetovoima-arvo kustannuksiin nähden olisi ollut huima. Mitä nyt Bilbaon arkkitehti ja Stalinia menestyksellä kontrannut pietarilainen aatelismies ja suomalainen sotasankari jälkimmäisen päämajakaupungissa – siinä olisi ollut räjähtävää markkinavoimaa ja kiehtova kohde yksityisille sijoittajille – pienellä riskillä. Venäjäkin varsin lähellä ja onhan Mikkeli Gergijevin vakituinen konserttikaupunki. Kilpailuohjelmassa olisi kuitenkin kielletty mustan hiilletyn puun käyttö, sillä Mikkelin matkakeskuksen musta tervantuoksuinen julkisivu – vai oliko se vain kimröökiä? – oli jo lunastanut paikkansa Satamalahden kaupunkikuvassa.

  

Siihen se ajateltiin Mikkelin ”Mannerhaim” vanhan tullikamarin ja sota-aikaisen makasiinin yhteyteen, aivan kuvassa pilkottavan Mannerheimin junan äärelle. Gehry olisi saanut tilaisuuden kehitellä jotain merkittävää meidän vain symbolisesti esittämästä taidemuseohallista.

Aalto ja Aaltonen

Football Club Internazionale Milano  (FC Inter) pelasi San Siron stadionilla Milanossa Uefa Cupin 1987-88 toisen kierroksen osaottelun Turun Palloseuraa vastaan lokakuussa 1987. Silloin tapahtui lähes käsittämätön yllätys: TEPS voitti ottelun 1-0 Mika Aaltosen maalilla. Yhteismaalit ratkaisivat lopuksi jatkoon menijän milanolaisten eduksi. Kupittaalla Milano voitti 2-0. 

Interin tulkkina tuossa legendaarisessa ottelussa toimi sisareni Marja-Liisa. Ennen peliä Turun Palloseuran johtohahmo ilmoitti kiitollisuutensa mahdollisuudesta pelata noin kuuluisan joukkueen kanssa, mutta sanoi puheensa lopuksi Tepsin kuitenkin voittavan pelin. Tämä hymyilytti italialaisia Interin johtomiehiä. Pelin jälkeen hymy oli siinä määrin hyytynyt, ettei hyvästijätön hetkellä riittänyt edes nyökkäystä hyvästiksi joukkueen tulkille. Yleisö nousi ottelun jälkeen seisaalleen ja taputti. Suomalaiset iloitsivat tästä eleestä. Se tuntui, sillä yleisöä oli 16000 henkeä. Yleisö ei kuitenkaan katsomossa olleen sisarenpoikani mukaan varsinaisesti taputtanut suomalaisten pelille, vaan pilkkasi omaa joukkuettaan häpeällisestä häviöstä. Italialainen Corrado, Juventuksen kannattaja, oli puolestaan niin ihastunut nuoren Mika Aaltosen maalista, että totesi muistomerkkejä kyllä vaadittavan arkkitehti Aallolle, kun todellisuudessa muistomerkki pitäisi pystyttää potkupalloilija Aaltoselle.

https://youtu.be/Chn6Hk75HFc

Mutta tämä ei ole jalkapalloselostus. Tässä kerrotaan Alvar Aallon aukiosta Milanon Varesinon alueella, aivan kaupungin keskustassa, Garibaldin rautatieaseman ja Centralen rautatieaseman välimaastossa.  

Sisarenpoikani Carlo Cremonesi lähetti minulle tämän kuvan pari päivää sitten. Hän törmäsi tällaiseen kylttiin ulkoillessaan kaksostyttöjen Emman ja Lenan kanssa. Kuvasta päätellen alue näyttää melkoisen sekavalta paikalta. Miksi en tiennyt tuosta paikasta vuosi sitten, viimeisellä Italian reissullani? Tutkitaan hieman. No en tiennyt koska alue vasta vihittiin viime vuoden syksypuolella.

Alueella on suunnittelijanimille omistettuja nimikkokatuja ja aukioita: Piazza Lina Bo Bardi ja Piazza Alvar Aalto sekä Via Joe Colombo. Keitä he ovat? No Alvari on meille tuttu, hänellä on muuten nimikkokatu myös Paviassa. Hän taitaa Sibeliuksen lisäksi olla ainoa suomalainen, jolla on nimikkokatuja tai aukioita Italiassa. Sibeliuksella on siellä ainakin kuusi nimikkokatua. Lina Bo Bardi on Roomassa syntynyt ja sittemmin Brasiliassa toiminut naisarkkitehti. Hän oli sodan jälkeen milanolainen kommunisti ja aktiivinen jälleenrakentaja, muutti sitten Brasiliaan. Joe Colombo on milanolainen teollinen muotoilija. Hänen erikoisalaansa olivat modernistiset muovihuonekalut ja ”asumisjärjestelmät”.

Italialaisbrasilialainen Lina Bo Bardi korosti työssään arkkitehtuurin sosiaalista ja kulttuurista potentiaalia, Alvar Aalto puhui ”leikkivästä ihmisestä”, Joe Colombo, milanolainen teollinen muotoilija suunnitteli ”asumisjärjestelmiä”. Kuvassa Lina Bo Bardin ”lasitalo” 1951, Alvar Aallon Maison Louis Carré 1961 ja Joe Colombon minikeittiö, tuubituoli ja varastohylly 1963. Sisareni oli tavannut Joe Colombon Lino Manganin luona. Lino myi suomalaisia design-tuotteita firmassaan nimeltä Finnform. Artekin edustus kuului hänelle.Timo Sarpaneva oli piirtänyt firman logon.

Uusi alue Centralen ja Garibaldin väimaastossa näyttää melkoisen ”nykymuodikkaalta”. Alvar Aallon aukio on korkeiden talojen epämääräisessä puristuksessa. Mietin miksiköhän tämän alueen symbolihahmoiksi on valittu juuri nuo kolme, vai ovatko he rauhoittamassa muuten kaoottista ja mittakaavatonta ympäristöä. Mutta niin kai se on, jokainen kaupunki tarvitsee oman Defensensä, meilläkin tuo Pasila samaan henkeen.