Huussilukemisen helmiä

Nyt on jälleen kesä. Kesällä eteeni kannetaan kasoittain vanhoja lehtiä. En harrasta lehtien lukemista ulkohuussissa, sen paremmin kuin huussissa yleensäkään. Jotkut ehkä harrastavat, vai miksi siellä nytkin oli kaksi 60-luvun ”Ajan säveltä”, yksi 30-luvun ”Suomen Kuvalehti” ja useita 70-luvun ”Me Naisia”? Huussilehdet vaihtuvat päivittäin, joten siellä voi seurata tarjontaa ja pelastaa tutkittavaksi kiintoisia kohteita. Tämän blogin aiheeksi tuli kaksi lehtijuttua. Ensimmäinen niistä oli ”Seuran” vuoden 1956 numeron 4 juttu tulevaisuuden puhelimesta. Toinen kiinnostava juttu oli ”Me Naiset” -lehden numerossa 23 vuodelta 1967. Juttu oli nimeltään ”Tiimalasi”. Leila Kalliala kertoi tarpeesta kehittää Helsingin Aleksista kävelykatu. Idean lähteenä käytettiin Helsinki-seuran seminaaria ja Jorma Männyn diplomityötä. Se työ on minulla hyllyssä muistuttamassa eräässä mielessä pioneereista ja pioneeriajoista. Terveisiä Jormalle.

Säihkysääri – tulevaisuuden mallia vuodelta 1957 katsottuna - punaa huuliaan ja katsoo peiliin. Näyttää siltä kuin hän katsoisi kännykkään. Jos unohdat puhelinkopin, pyörivän numerolevyn, mikrofonin, huulipuikon, ja poikaystävän kuvan seinämonitorissa, ja uskot että tytöllä on mikrosortsit, olet nykytodellisuudessa. Selfiekeppi vain puuttuu.

Tarumainen tulevaisuus rakastavaisille

Näin kirjoittaa Seura: "Televisio- ja puhelininsinöörit suunnittelevat näet nykyisin vakavissaan aparaattiensa yhdistämistä niin että puhelinkeskustelijat puhuessaan näkisivät toisensa televisiovastaanottimessa. Epäilemättä televisiopuhelin – siksi kai uutta aparaattia pitäisi nimittää – olisi ennen kaikkea ilosanoma rakastavaisille, jotka saisivat puhuessaan katsella toisiaan silmiin. Mutta – ja se on asian toinen suuri mutta, olisiko aparaatilla mitään käytännön merkitystä niille mattimeikäläisille, jotka puhuvat puhelimeen vain kiireisiä ja tärkeitä työasioita? Tähän kysymykseen vastaavat suunnittelijat, että kyllä. Uudessa puhelinkopissa mikrofoni on asennettu niin, että kädet jäävät vapaiksi ja keskustelijat voivat miltei tuntea istuvansa samassa huoneessa, vaikka sitten puhuisivat Helsingistä New Yorkiin. Niin että kaipa tähänkin suunnitelmaan pitänee uskoa, mitäs muutakaan."

Aleksilla on kivaa katsoa tiimalasiin

Todellisuus on siitä kummallista, että lähimenneisyyskin helposti unohtuu. Vanhasta lehdestä löytyi Leila Kallialan tekstiä otsikolla ”Tiimalasi”. Hän kirjoitti Aleksin kävelykadusta. Näin hän kirjoittaa: ”Toistaiseksi ihminen on vielä kanta-astuja. Ehkä hänestä muutaman sukupolven päästä on kehittynyt Homo sedens, istuva ihminen, ja hänelle keksitään uusi mullistava liikkumislaite, jota hallitaan suoraan hermostosta. 

Jalankulkukin on liikennettä. On huomattu yllättäen, että jalankulkuliikenteelläkin aivan ilmeisesti on sujumisen oikeus, ja ryhdytty kartoittamaan sen tilan ja yhteyksien tarvetta.”

Jorma Männyn diplomityössä tarkasteltiin kävelykatuja laajasti. Eräänä sovellutuskohteena oli Helsingin Aleksanterinkatu.

Havahtuminen tapahtui jo 50-luvulla

Länsimaisissa suurkaupungeissa havahduttiin yksityisautoilun kasvun aiheuttamiin haittoihin 1950-luvulla. Kööpenhaminan keskustassa rajoitettiin autoliikennettä ja tärkein liikekatu rakennettiin kävelykaduksi 1960-luvun alussa. Helsingissä uusi kaupunkisuunnitteluvirasto ja Enemmistö ry. ehdottivat vuosikymmenen jälkipuolella Aleksanterinkadun liikenteellistä rauhoittamista. Aleksin kävelykatukokeilu toteutettiin 1970. Kaupunginvaltuusto ja kaupunkisuunnitteluvirasto kannattivat varsinaista kävely-Aleksia 1970-luvulla, mutta sitä ei toteutettu koska Aleksin kiinteistönomistajat ja yritykset vastustivat. Sen sijaan yritykset kannattivat asiointi-, huolto- ja läpiajoliikenteen ja kadunvarsipysäköinnin täyttä vapautta Aleksilla. Suunnitelma Aleksin liikenteen rajoittamisesta ja jalkakäytävien leventämisestä toteutettiin 1980-luvulla.

Enemmistö ry toimi vastavoimana. Yhdistyksen alkuajoilta kerrotaan Ilkka Taipaleen tempauksesta, joka nostatti kokemattomilta Enemmistön vetäjiltä tukan pystyyn: Taipale ilmoitti, että Enemmistön on nyt järjestettävä mielenosoitus, jossa vaaditaan Aleksanterinkadun tekemistä kävelykaduksi. Taipaleella oli erikoinen tapa saada vaatimuksensa läpi: ”Minä olen jo ilmoittanut tiedotusvälineille, joten se mielenosoitus on järjestettävä, muuten se on valtava arvovaltatappio Enemmistölle!” Mielenosoitus myös järjestettiin, ja se oli menestys.

Miksi kävelykeskusta Helsingissä on kuitenkin jäänyt unelmaksi? Liikennesuunnitteluosaston mielestä se on johtunut keskustatunnelin puutteesta. Näin on tähän asti ollut. Uskotko? Ville taisi jo hieman epäröidä? Miten on nyt Reetan aikaan? Kirjoitin muuten Helsingin kävelykatujen mahdollisuudesta blogissani: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/06/kavelykeskusta-tai-autoton-kaupunki.html

”Päätöksentekijöillä polttavampiakin asioita”

Pieniä liikenteeseen liittyviä herkkupaloja oli mm. Uudessa Suomessa 31.3.1970 esitetty Aleksanterinkatu ry:n toiminnanjohtajan Panu Toivosen kirjoitus:

”Äskeiset eduskuntavaalit osoittivat selvästi, mitä mieltä kansa on pinnallisesta vouhotuksesta oikeitten asioiden kustannuksella. Tämä pitäisi nyt ottaa huomioon, kun kerran on – vaikka väärinpäin – viittailtu poliittisen paineen vaikutuksiin. Päätöksentekijöillä on varmaan polttavimpiakin asioita ratkaistavanaan, kun liikenteen turhanaikaisesta rajoittamisesta yhdellä pääkaupungin tärkeimmistä liikenneväylistä, Aleksilla ja saman tien koko keskustan liikenteen sotkemisesta. Kaikki liikenne on lopuksi tavallisten ihmisten edistyksellistä palvelemista. Liikenteen vastustaminen sen sijaan on taantumuksellista jarruttamista ja kansalaisten vapauden rajoittamista. Verorahoille löytyy kyllä helposti hyödyllisempääkin käyttöä kuin niiden tuhlailu joutavanpäiväisiin kalliisiin kokeiluihin.”

Uusi Suomi oli jo 13.3 1970 kirjoittanut pääkirjoituksessaan asiasta seuraavasti: ”Ostoskävelykatua samassa mielessä kuin eräissä tunnetuissa ulkomaisissa esimerkkitapauksissa Aleksanterinkadusta ei saa yksinkertaisesti sen vuoksi, että se on tällaiseksi aivan liian leveä. Tämäkin tosiasia on jo moneen kertaan todettu. Kaiken lisäksi raitiotieliikenne keskellä ajotietä tekisi ´kävelykadusta´ suorastaan hengenvaarallisen. Kaiken lisäksi ruuhkautettaisiin liikenne Aleksanterinkadun lähikaduilla paljon pahemmaksi. Toivottavasti kaupunginhallituksen enemmistöllä on niin paljon malttia ja vastuuntuntoa, ettei se pelkästä ´vanhanaikaiseksi´ leimautumisen pelosta lähde kannattamaan tarpeetonta ja häiriötä tuottavaa kokeilua pääkaupungin sydämessä.” Näin siis kirjoitti Pentti Poukan johtama Uusi Suomi.

  

Ylipormestari Teuvo Auran ja Aleksanterinkatu ry:n toiminnanjohtaja Panu Toivosen johtama delegaatio kävelykatukokeilun avajaisissa 12.6.1970. Teekkarit naureskelevat katsellessaan työväen vappukulkuetta Aleksilla vuonna 1970. (Simo Rista).

Aleksi näyttää arkiselta, hieman pölyiseltäkin

 Aleksi ei näytä kävelykadulta, se näyttää aivan tavalliselta Helsingin keskustan kadulta. Jalkakäytävät ovat kyllä leveitä ja reunakiven viereen ei pysähdytä - raitiovaunu auraa kadun auki. Jalkakäytävällä on audeja, mersuja sekä huomattava määrä pakettiautoja. Miksi muuten? Kadun alle rakennettiin mahtava huoltotunneli - miksi huoltoliikenne muhii jalkakäytävillä?  No, tiedänhän vastauksen, Stokkaa lukuun ottamatta yritykset eivät ole jaksaneet investoida huoltoyhteyteen tunneliin. Kaupungin pitäisi vielä hissitkin lahjoittaa, tunnelin lisäksi. Kuitenkin, Aleksilla kulkee iloisia ihmisiä. Terassit tunkeutuvat kadulle. Kaupat pursuvat hoota ja ämmää. Kolmen Sepän tori kuhisee.

Suunnitteluvaiheessa ajattelimme kadun näyttävän oikealla olevan kuvan mukaiselta. Oikein, sellaiselta se näyttääkin. Katu muuten maksoi johtoineen ja putkineen 1500 euroa neliömetriltä. Se oli reilusti yli puolet asuntoneliön hinnasta. Suunnitelmassa katu näytti melkeinpä värikkäämmältä kuin todellisuudessa.

Suurtori häämöttää etäisenä valoaukkona. Kiskot kiiltelevät auringossa. Oho! Olen kompastua kaivonkanteen. Kadulla on paljon kaivonkansia. Yhtäkkiä ne rysähtävät näkökenttään. Kaivot ovat kadun ikkunoita. Ne johtavat kadun tuntemattomaan alamaailmaan. Osa kansista on taiteilijan suunnittelemia. Ne valettiin Intiassa. Missä on Suomi-valimo, kaikkien suomalaisten kaivonkansien äiti? Mitä Auri Häkkinen kirjoitti Rakennuslehden kolumnissaan? Hän kirjoitti ”purukumitekniikasta”. Taiteilijan suunnittelema, Intiassa valettu ja Suomeen kuljetettu kansi lojuu graniittikivien lomassa, kuin huolimattomasti heitettynä. Saumaan on räkäisty betonilaastia. Saumat ovat lohkeilleet. Kannet eivät ole koordinaatistossa. Alkaa ärsyttää. Miltei hiljaista raivoa! Iloisina kulkevat ihmiset eivät tuota huomaa. Suomalaiset ovat tottuneet räkimällä tehtyihin detaljeihin.

  

Aleksi ja empivät askeleet yli taideteoksen kupariraidan. (Kuva Carlo Cremonesi).

Mutta katu elää. Se kunnioittaa talojen kasvoja. Se ei yritä hyppiä silmille. Ei varasta kaupungilta. Suomalainen graniitti on lämmin. Isot laatat heijastavat aurinkoa ja kiiltelevät tuikkien. Katu on hyvä. Valkohousuinen tyttö empii astuessaan messinkiraidan yli. Lastenvaunut rullaavat esteettä. Raitiovaunu, osa kadun toimintaa, houkuttelee astumaan sisään. Liikkuva olohuone. Raideyhteys muualle kaupunkiin tuntuu luissa ja ytimissä, kiehtoo, houkuttelee. Kulkijoiden määrä kasvaa. On lounasaika. Pöydät täyttyvät. Roskakorit pullistelevat. Lapsi heittää jätskipaperin kadulle, äiti korjaa. Pietarista junalla saapunut Mihailov soittaa selloa. Kaupunkilaiset ovat ottaneet tilan omakseen. Suunnittelija hyrisee. Kolme seppää takoo alasintaan. Kaupunkilaiset takovat tulevaisuuttaan. Kävelykadun vastustajat kääntyilevät haudoissaan.

  

Tiesittekö muuten Aleksin alaisissa pohjamudissa aikoinaan eläneiden kasvien ja ötököiden nimet? Ne ovat tallennettuina Tuula Närhisen teoksessa. Tässä tulee: ahdinparta,  karvalehti,  tähkä-ärviä, merihapsikka,  vesihilpi,  hapsivita,  ruokohelpi,  lahtikatka,  vesisiira,  liejusimpukka, merihaura, levärupi,  jokapaikansara, hoikkasarvikotilo, runkopolyyppi, ahvenvita, pikkulimaska, merikaisla, suolilevä, järviruoko ja  kalvasärviä. Ja nyt kadulla kulkevat vain yhden sortin eläimet, kaikki samaa paria.