Kasvun paradigma – ennen paha nyt hyvä?

Helsingin uusi yleiskaava, eli kaupunkikaava, on menossa kaupunginhallitukseen elokuun puolessa välissä ja sitten kun sieltä tulee ryhmäpäätösten siivittämänä myönteinen päätös, asia siirtyy valtuuston käsittelyyn. Jälleen ryhmäkuri säilyy ja kaava menee läpi. Mitäs sitten? No sitten ruvetaan jakamaan varauksia rakentajille ja syntyy monta mielenkiintoista kaavaehdotusta, joissa arkkitehdit kilvoittelevat tornitaloista ja maamerkeistä keskuspuistoon ja Malmin lentokentälle. Talorykelmiä syntyy myös ns. bulevardeille eli nykyisille sisääntuloteille.  Kaavoituksen uusapostolien innoittamina tonttitehokkuudet kohoavat viime vuosikymmenien gryndereiden unelmatason yläpuolelle.  Autopaikat rakennetaan pihakansien alle ja kohtuuhintaisen asumisen haaveet voidaan unohtaa. Kukaan superurbanisti ei tosissaan näytä haluavan kohtuuhintaista asumista, paitsi jos sillä tarkoitetaan tuettua asumista. Kaikki ovat myös aktiivisesti unohtamassa hartiapankkirakentamisen ihmeelliset edut niin rahallisesti kuin sosiaalisesti. Uusia ”ilveskorpia” ja asuntosäästäjiä ei tunnu syntyvän. Kaiken lisäksi uudet asukkaat ovat kolmen neljänneksen osalta ulkomaalaistaustaisia. Kukaan ei taida oikeasti tietää miten he haluaisivat asua. 

Urbanismi ja kantakaupunki ovat nyt muotia. Puolueet ovat tästä lähes yksimielisiä. Monet pientaloalueet kaihertavat vihreitä mieliä. Yksi niistä on Pakila. Ystäväni vihreät haluaisivat muuttaa Pakilan kantakaupungiksi ja haikailevat pakilalaisten ahneutta avukseen. Olli Lehtovuori on vihainen. Hänen mielestään monimuotoisuus on arvo. Hän onkin pakilalainen.

Erityisen paljon uusia kaavoitusharjoitelmia tehdään Helsingin lukemattomiin pusikoihin, jotka näin urbanisoituvat kantakaupungiksi.  Vihreät ystävämme ovat erityisen himokkaita pientaloalueista keskustan tuntumassa.  Pakila nousee tässä keskustelussa suorastaa symboliarvoon. Pakilasta halutaan tehdä kantakaupunkia. Aikanaan 50-luvulla arkkitehti Toini Raunisto teki Pakilan kaavaa naapurihuoneessa Katariinankadulla. Hänen suurin virheensä oli Pakilan lävistämän puron paneminen putkeen. Onneksi puro sentään jäi Pirkkolassa meidän kaikkien iloksi. Muitakin virheitä oli kuten katujen mitoitus ja kaava, joka hävitti paljon Pakilan luonteesta – sen vanhat talot. Joku vihertävistä ystävistäni on jo vihjannut pakilalaisten olevan niin ahneita, että rakennusoikeuden lisäys nykyisestä 0,25 tehokkuudesta kaksinkertaiseksi panisi pakilalaisten rivitaloasukkaiden päät pyörälle ja saisimme Pakilastakin kantakaupunkia.

Myydään Pakila!

Itselläkin jo rupeaa laskukone raksuttamaan. Minulla on 3500 neliömetriä maata Pakilassa. Jos siihen saisi rakennettua miltei oikeata kantakaupunkia ykkösen tehokkuudella, rahaa olisi tulossa miltei 5 miljoonaa. Huh! Kannattaisi harkita, purkaa vanhat talot ja ruveta piensijoittajaksi. Ajatelkaa pakilalaiset. Meitä odottaa mahtava potti. Pakilan alue on 2,5 km2. Se kun rakennettaisiin aluetehokkuudella 0,5 ja tonttitehokkuudella 1,0 meillä olisi tiedossa lähes 2 miljardia maan hintana. Asukkaita alueelle mahtuisi kokonaista 32000 nykyisen 7000 sijaan. Tuo raha kun jaetaan kaikkien pakilalaisten perheiden kesken, niin saadaan 0,65 miljoonaa euroa per perhe. Mitähän sillä tehtäisiin? Vanhasta asunnosta ei saisi mitään sillä nehän purettaisiin. No saisihan sillä 150 neliön käytetyn kerrostaloasunnon Kalliosta tai 150 neliön uuden asunnon Keravalta. Leikki leikkinä, vaikka totta toinen puoli.

Mitä ajattelimme kaupungista vuonna 1990?

Aloitetaan tunnelmasta ennen vanhaan. Kirjoitin joskus vanhasta tekemisen tunnelmasta näin: ”Kirjahyllyt pursuavat arkistoituja raportteja. Raporttien sivut näyttävät sileiltä. Niissä ei ole alleviivauksia tai käännettyjä kulmia. Raportit siirtyvät suoraan painokoneista hyllyille. Hyllyt täyttyvät ja arkistot paisuvat. Konsultit suoltavat uusia raportteja. Tilaajat miettivät uusia tarpeita. Raportin ilmestyessä painosta uudet ajatukset valtaavat mielen. Ei ole enää aikaa analysoida analysoitua. Ajatusten mylly sykähtelee. Poliitikot päättävät. Heillä ei ole aikaa pyörittää ajatusten myllyä. Heidän tietonsa on luottamusta byrokratian valmisteluun. Systeemi perustuu ennen tehtyyn - päätösten ketjuun.  Uusien ajatusten matka ajatusten myllyyn on lähes mahdoton. Muuttuvassa yhteiskunnassa myllyyn pitäisi syöttää uutta tavaraa - reagoida muutosilmiöön. Myllystä tulee ulos vain mitä sinne syötetään. Mylly jauhaa. Uutta tavaraa ei löydy. Mikä olisi paras menetelmä löytää myllyyn uutta tavaraa?”

1990-luvun alussa valmistauduimme Helsingin seudulla käännekohtaan asukasluvun suhteen. Kasvun ennustettiin pysähtyvän.   Väljyysluvun kasvun arveltiin kuitenkin lisäävän kerrosalaa ja rakentaa piti. Toisin kävi – kasvu ei pysähtynyt. Helvis- projektissa arviomme Uudenmaan kerrosalaksi 60 milj. k-m2 vuonna 2010. Se oli todellisuudessa päälle 70 miljoonaa kerrosneliömetriä. Hurjan kasvun arvellaan katkeamatta jatkuvan. Nykyiset väestöennusteet povaavat vuonna 2050 Uudellemaalle 95 milj. kerrosneliömetriä. Mistä väki tulee? Vuoden 2014 tilaston mukaan siirtolaisuus on suurin väestöä lisäävä tekijä.

Myllyssä on tavaraa, mutta harmittaa?

Jossain määrin tämä on nyt mielenkiintoista verrata nykytapahtumia ja menneen mietteitä.. Nyt olemme tilanteessa jossa myllyyn on todella työnnetty uutta tavaraa.  Mylly jauhaa ja poliitikot näyttävät luottavan byrokratiaansa. Nuo aiemmin sarkasmilla käsitellyt asiat ovat muuttumassa. Nyt pitäisi olla tyytyväinen. Mutta ei! Itseäni tässä nyt vain peilaan. En olekaan tyytyväinen. Ehkä minua harmittaa se, etteivät minun neuvoni enää kelpaa. Odekin moittii vain minun blogejani liian pitkiksi, mutta viis veisaa siitä mitä kirjoitan. Asiat eivät kiinnosta, koska ne ovat hanskassa. Bulevardit on rakennettava, Malmi on hävitettävä ja Helsingin asukasluku nostettava ennenkuulumattomiin korkeuksiin. Se on kilpailukyky, joka kaiken tämän vaatii. Ja nuoret – niin sanovat.

Nyt siis olen muistuttamassa siitä mitä ajattelimme Helsingin seudun kehittämisestä yksi sukupolvi sitten. En suinkaan sen vuoksi että silloin olisimme olleet oikeassa vaan juuri sen vuoksi että nyt saatamme olla väärässä. Nimittäin silloin olimme väärässä. Tulevaisuus oli suuresti poikkeava siitä minkä tulevaisuudeksi kuvittelimme.

Me elämme nyt eri aikaa kun 90-luvun alkupuolella. Niin, miten nämä kaksi aikaa oikeastaan eroavat? Yksi asia on yhteinen. 1990-luvun alku oli suuren taloudellisen kriisin alku. Talouslamaa kesti kymmenen vuotta. Nyt olemme taloudellisen laman keskellä. Sen loppua ei ole näkyvissä. Kaupunkirakentamisessa on samat ongelmat. Asuntoja rakennetaan liian vähän ja ne ovat kohtuuttoman kalliita. Liikenteessä sujuvuusmaksujärjestelmä on edelleen hakusessa ja matkalippujen hintoja nostetaan. Raideinfran osalta elämme kuitenkin investointibuumia. Sellaista ei ollut näkyvissä vuonna 1990. Tuohon aikaan emme tienneet, että robottiautot ratkaisevat meidän kaupunkimme liikenneongelmat jo vajaassa parissa vuosikymmenessä. Puhumattakaan hyperloopista, joka kuljettaa meidät Pariisiin 90 minuutissa. Kysykää vaikka Risto Linturilta tai Risto E..J. Penttilältä.

Menneisyydessä teimme kriisiskenaarion

YTV teki vuonna 1991 Helsingin seudun visiota vuodelle 2020. Ohjetilanne oli sijoitettu tavanomaisesti 30 vuoden päähän tekohetkestä. Menetelmäksi valittiin skenaariotarkastelu. Tehtävää kuvattiin seuraavasti: ”Osaprojekti kritisoi, varmistaa ja suuntaa yleiskaavan mukaista maankäyttöä sekä testaa ratkaisuja tulevaisuuden visioilla.”  Markkinavoimien vapautumista tutkimaan valittiin Antero Markelin ja Viatek Oy. Me saimme Simo Järvisen kanssa tutkittavaksi voimakkaan kasvun ja raideliikennepainotteisuuden. Nollakasvua ja niukkoja resursseja tutki virkamiesryhmä Pentti Tuovisen johdolla. Ja vielä oli yksi ryhmä: Ympäristöpoliittisten tavoitteiden mukainen pääkaupunkiseutu. Ryhmän vetäjänä Mauri Heikkonen ja jäsenenä hyvinkin avantgardistina pidetty professori S.O. Gunnarsson  Ruotsista.

Simo Järvisen kanssa olimme valmiita tehtävään. Olimme itsevarmoja ja tietoisia, emme nöyriä ja neuvottomia. Olimmehan juuri pari vuotta aikaisemmin saaneet Ilaskiven tehtyä. Itsevarmuutta lisäsi Pasilan ortta (Hakamäentie) korvaavan Haaganväylän saama vahva poliittinen kannatus (kunnes Salmivaaran Heikki sen kaatoi). Vientitehtävien mahtava uusi alku antoi lisää itseluottamusta laman kouriin painuvassa Suomessa. Konsulttitoimistot ympärillä esiintyivät protestilistoilla. Meidän pankkitilillemme ilmestyi 22 miljoonaan markkaa riihikuivaa Libyan hallintokeskusten suunnittelun ennakkomaksuna. Oli siis syytä olla iloinen ja itsevarma.

Syvä lamakausi oli kuitenkin alkanut. Korostimme kriisiskenaarion välttämättömyyttä normaalin hyvinvointiskenaarion lisäksi. Miten kävi ennusteittemme?  Asukasluvun ennustimme Tilastokeskuksen ja kuntien trendejä seuraten. Kasvun oletettiin taittuvan. Hyvinvointiskenaariossa oletimme ”city sprawl’ -kehityksen kasvattavan lähinnä kehyskuntia. Kriisiskenaariossa oletimme kaupungin tiivistyvän. Sehän oli suorastaan nyky-yleiskaavan mukaista ajattelua. Näin päädyimme pääkaupunkiseudulla ja kehyskunnissa vuonna 2020 hieman alle 1,2 miljoonan asukkaaseen. Vuodelta 2009 MAL-neuvottelukunta ennusti samalle ajankohdalle hieman alle 1,3 miljoonaa asukasta. Enemmän kuin asukasluvusta olimme kuitenkin kiinnostuneita kerrosalasta. Pääkaupunkiseudun asuntokerrosalan kokonaiskasvuksi vuodesta 1990 vuoteen 2010 ennustimme hyvinvointiskenaariossa 10,3 milj. k-m2. Kriisiskenaariossa ennusteemme oli 8,5 milj. k-m2. Todellinen kasvu ylsi 16,3 milj. kerrosneliömetriin. Ennusteemme meni siinä pieleen, että muun Uudenmaan kasvu oli todellisuudessa selvästi ennustettua pienempää ja kasvu pääkaupunkiseudulla ja kehyskunnissa oli todellisuudessa selvästi voimakkaampaa. Koko muulla Uudellamaalla asuntokerrosalan vuosikasvu oli 1,3 milj. k-m2, kun ennusteemme tarjosi runsasta yhtä miljoonaa. City sprawl ei siis edistynytkään pelätyllä voimalla.

Helsingin seudun väestölle on laadittu historian kulussa monia ennusteita. Korkeimmalle ulottui Reino Castrenin Esikaupunkiliikenteen suunnittelukomitean ennuste. Hän ennusti vuoden 2000 asukasluvuksi 1,4 milj. asukasta. todellinen oli 1,1 miljoonaa. Silloin kun teimme Helvistä vuonna 1990, Helsingin seudulla oli 1,0 milj. asukasta. Ennusteemme vuodelle 2010 oli 1,1 milj. asukasta. Todellinen väkiluku nousi sitten 1,2 miljoonaan asukkaaseen. Siihen aikaan Seutukaavaliitto ennusti pääkaupunkiseudun asukasluvun kääntyvän laskuun. Nyt MAL-seudun ennuste huitelee tasolla 2 miljoonaa vuodelle 2060. Paradigman muutos!

Helsingin kaupunki on tällä hetkellä fokuksessa yleiskaavansa suhteen. Yleiskaava eli kaupunkikaava on onnistunut kehittämään kasvukonseptin joka asettaa vanhat kaavavarannot kyseenalaisiksi. Silloin kun teimme Helvistä, käytännössä uusille asukkaille ei löytynyt varantoa. Asukasluvun ennustettiin jäävän puoleen miljoonaan. Nykyisessä yleiskaavassa ollaan päälle 800000:ssa. Miten se on mahdollista?

Kriisit ennustekauden alussa ja lopussa

90-luvun alun kriisi ei ollut 20 vuoden mittainen, vaikka alku olikin paha. Alkoi uusi nousukausi, mutta kuin salamana taivaalta ennustejaksomme loppuun iski uusi kriisi. Sen seurauksista kärsimme vieläkin. Palautumista ei ole tapahtunut. Kaleidoskoopissa näkyy joidenkin mukaan pientä virettä. Me siis olemmekin juuri nyt tarkoitetunlaisessa kriisiskenaariossa. Mutta vastaako meidän nykyinen kriisimme silloin kuviteltua kriisiä? Mitä oikein kuvittelimmekaan?

”Kriisiskenaario toteutuu, jos maamme joutuu jakamaan kansantuloaan ja kansallisvarallisuuttaan meidän rajojemme ulkopuolella olevien kansojen auttamiseen tai jos joudumme humanitäärisistä syistä vastaanottamaan nykyistä merkittävästi laajemmassa mitassa pakolaisia ja siirtolaisia. Maahamme mahdollisesti saapuvien ihmisten sijoittaminen ja asuttaminen on merkittävä aluepoliittinen ongelma ja suuri kustannustekijä. Jos näin epätoivoiseen tilanteeseen joudutaan, meidän on löydettävä oma rationaalinen ja hallittu kestävän kehityksen tiemme. Todennäköistä on, että Uusimaa ja eteläinen Suomi joutuisivat kantamaan päävastuun asutus- ja työllistämistoiminnasta. Tällaisen skenaarion toteutuminen on tällä hetkellä niin mahdollinen, että olemme ottaneet sen visiotarkastelun alavaihtoehdoksi.” Kirjoitimme vielä: ”Kriisi voi aiheutua näennäisesti yhdestä asiasta, puutteesta, kulttuurien törmäyksestä, energiasta. Varmaa on, että se aiheutuu vallan uudelleenjaosta. Ihmisestä ja raadollisuudesta. Varmaa on myöskin, että se eskaloituu kaikille yhteiskunnan aloille. Sitä ei voi eristää, kapseloida.”

Pelättiin Venäjän väestöryntäystä

Kriisiskenaarion teksti oli tylyä. Maalattiinko pirua seinälle? Pelättiin erityisesti Venäjän tilannetta. Itä-Euroopan ”ihmeellinen vuosi” aloitti vallankumoukset ja Gorbatsov luopui Breznevin opista vuonna 1989. Neuvostoliitto hajosi Jeltsinin johdolla vuonna 1990.  Pelättiin pakolaisvirtoja itä-rajan yli. 

Kukaan tilaajista tai muista komiteoista ei kuitenkaan ottanut kriisiämme vakavasti. Silloin kaikki tuntuivat ajattelevan lamasta huolimatta hyvin toiveikkaasti. Ajateltiin että tilanne selviää. Niin tunnumme ajattelevan myös tänään vaikka olemmekin aivan uudessa tilanteessa.

Maahan saapui vuonna 2015 yli 30000 pakolaista. Kansainvälinen pakolaiskriisi on olemassa. Perheiden yhdistäminen on ainoa tapa saada pakolaiset tuottaviksi kansalaisiksi. Sitä ei nyt oteta oikeastaan aivan todesta. Ilmassa leijuu ajatus siitä, että ongelma on nyt ohi. Putin on kansamme. Hän pysäytti polkupyöräilyn Lapissa. Oletko juuri tätä mieltä?

Meidän ennustejaksomme todellinen väestönmuutos on todella erilainen kuin mitä me aikanaan luulimme. Koko maan väestö on kasvanut tasaisesti noin 25000 asukkaalla vuodessa. Vuonna 2014 koko kasvusta oli ulkomaalais-taustaisia Helsingissä 62 % ja muulla Uudellamaalla 78 %. Helsingissä ulkomaalais-taustaisten osuus oli kasvusta 59 % koko tarkasteluaikana 1990-2014. Muulla Uudellamaalla vastaava luku oli 34 %. Koko maassa tai muualla Suomessa tilanne on toinen, sillä suomalais-taustainen väestö väheni samaisena aikana 26000 henkeä ja ulkomaalaistaustainen väki kasvoi 127000 hengellä. Prosentiksi saadaan 125 %.

Ulkomaalais-taustaisen väestön kasvu on kovaa, suomalaiset hupenevat. Koko valtakunnassa ulkomaalais-taustaisen väestön määrä on kuitenkin kansainvälisesto vertaillen hyvin vähäinen. Se on vain 6 % koko väestöstä. Niin on muuten helsinkiläistenkin määrä hyvin vaatimaton. Se on koko maan asukasluvusta 11 %. Ei se maa yksin näillä kymmenyksillä voi ponnistaa vaikka kuinka tiivistäisi.

Kolmiportainen maankäytön kehittäminen

Mikä oli meidän mallimme vuonna 1990? Se oli kolmiportainen maankäytön toteuttamisstrategia. Kutsuimme sitä skenaariopohjaiseksi kriittisen polun analyysiksi.

Ensimmäisenä portaana otettaisiin käyttöön kaikki yleiskaavoissa ja seutukaavassa osoitetut, silloiseen rakenteeseen liittyvät toteuttamiskelpoiset alueet. Väljyyskehityksen oletettua suurempi kasvu vaati kuitenkin lisäalueita ja tehtävänä oli suosia raideliikenteeseen liittyviä alueita.

Toisena portaana suositeltiin pääkaupunkiseudun ulkopuolisten keskusten voimakkaampaa kehittämistä. Tällaisia kohteina mainittiin mm. Nurmijärvi, Martinlaakson radan jatkeella; Sipoo, Itäkeskuksesta Vuosaaren kautta länteen johdettavan metron varrella; Lohja, Siuntio-Lohja -radan varrella; Porvoo, uudelleen käyttöön otettavan vanhan radan varrella ja Kirkkonummi-Siuntio, rantaradan varrella.

Kolmantena portaana ehdotettiin ”new town” periaatteella toteutettavia uusia kaupunkiyksiköitä Kirkkonummelle ja Tolkkisiin. Uusien kaupunkien perustamisen tiedettiin edellyttävän erityistä lainsäädäntöä kehitysmahdollisuuksien turvaamiseksi.

Helviksen kasvun strategiaa, voimakas Sipoon kasvu, rata- ja kasvusilmukka Nurmijärven kautta Hyvinkäälle, Lohja PKS-yhteyteen, Kirkkonummelle keskitystä, Nikkilän ”new town”, kolme laajaa vihervyöhykettä, raideyhteys lentokentän kautta, ratayhteys kuntoon Keravalta Porvooseen, oikorata.

Simo Järvisen omakätinen liikkuvien volyymien perusmalli:  ”Liikkuvia” kerrosaloja 1 miljoonaa Kirkkonummelle, 1,2 miljoonaa Nikkilään ja 0,8 miljoonaa läntiseen silmukkaan, tuntuva panostus Mäntsälään ja Lohjalle.

Liikenneinvestointien kriittinen polku

Liikennepoliittisesti Helviksemme oli raideliikennepainotteinen. Näin oli tilauskin. Hyvinvointiskenaarion liikenneinvestointien määräksi raideinvestoinneille arvioitiin 440 milj. markkaa vuodessa ja tieinvestoinneille 200 milj. markkaa vuodessa. (Vuoden 2011 rahassa 110 milj. euroa ja 50 milj. euroa vuodessa). Kriisiskenaariossa päädyttiin lukuihin 200 ja 90 milj. markkaa vuodessa. Joukkoliikenneverkon tärkeimmiksi kehittämiskohteiksi määritettiin metron jatkaminen Vuosaareen ja Matinkylään.

Lähiliikenteen parantamiseksi ehdotettiin lisäraiteita pääradalle ja rantaradalle sekä Marja-radan toteuttamista. Vielä kehotettiin tutkimaan Keravalta Porvooseen suuntautuva lähiliikennettä sekä Martinlaakson radan jatkamista Hyvinkäälle. Siuntiosta Lohjalle johtava rata oli myös agendalla.

Pikaraitiotietä ehdotettiin rakennettavaksi Tapiolasta Leppävaaran ja edelleen Pasilan ja Malmin kautta Itäkeskukseen. Johdinautoyhteyksiä ehdotettiin pikaraitiotieverkkoa täydentämään.

Helviksessä ehdotimme kuvan mukaista tie- ja katustrategiaa. Kannattaa huomata että Kehä I:n sisäpuolella oli ”siirtymävyöhyke”, jolla väylien arkkitehtuuri uusitaan maksiminopeudelle 60 km/h. Siinäpä oli alkuainetta bulevardiajattelulle.

MOT. Asiat eivät aina mene niin kuin kuvitellaan. Yksi sukupolvi sitten, 90-luvun alussa, me kuvittelimme yhdessä Tilastokeskuksen ja Seutukaavaliiton ynnä muiden viranomaisten kanssa yksimielisesti Helsingin seudun kasvavan vain väljyyskasvun kautta. Silloin kukaan ei arvannut maassamuuton ja maahanmuuton määrää. Nyt katsomme näitä kasvun ilmiöitä positiivisten lasien läpi. Mikäpä siinä, mutta pelkään pahoin että olemme jälleen väärässä.