Turun kaupungista on tullut minun kesäpääkaupunkini.
Turkuun on matkaa Busterilla runsas tunti ja autolla vajaa tunti. Vesireitti on
siis suorempi. Vesireitti kulkee Paraisten Suntin läpi. Tuostapa ihanasta
paikasta kirjoitinkin jo edellisessä blogissani. Olen saanut selvästikin
tukijoukkoja tuossa samaisessa tekstissä esittämälleni ajatukselle kanavan
pitämisestä sellaisena kun se on. Ei siis mitään nostosiltoja. Molemmat tukijat
ovat ystäviäni ja molemmat ovat merenkulkijoita. Toinen heistä on syntynyt
Paraisilla ja toinen elää paikkakunnalla kesäkuukaudet. Heillä on siten
Paraisten Sunttiin huomattavasti läheisempi suhde kuin minulla. Jos et ole
sattunut lukemaan juttuani tuosta ihanasta kanavasta klikkaa: http://penttimurole.blogspot.fi/2016/08/paraisten-ihana-suntti-suosikkini.html
Swan Regatta Turussa
Koulupoikana maailmankuva oli varsin selkeä. Purjehdus
tulisi olemaan elämässäni tärkeällä sijalla. Olin saanut maistella
purjehtimista Uudenkaupungin saaristossa tätini perheen Hai-veneen kokoisella
matkapurrella ja sitten Helsingissä setäni vanhalla käyrämastoisella
kultapokaaliveneellä Jonettalla. Asiat sitten kuitenkin kääntyivät
aikuistumisen myötä siihen malliin että kesämökki hankittiin pienen sisäjärven
rannalta ja purjehdusharrastus suuntautui optimistijollaan, soutuveneen
peräpurjeeseen ja surffailuun. Purjelautailusta tulikin sitten varsinaisen
intomielinen harrastus. Matkat sukulaisiin tehtiin lauta katolla. Laudan kanssa
mentiin jopa etelän lomalle. Kaikki päättyi aikanaan ja keppimies joutui
unohtamaan pienetkin purjeet ja turvautumaan moottoriin.
Purje kulkee, missä
mies? Kuvan nappasi Juhani Annanpalo Päijänteellä.
Nyt oli edessä runsaan tunnin moottorivenematka
Kemiönsaaren Lappdalista Aurajoelle. Oli
nähtävä mahtava 100 Swanin regatta. Tai ei nyt varsin regattaa itseään vaan
hienojen veneiden asettumista laituriin joen varrella. Retkellä oli myös toinen
tarkoitus. Oli nähtävä miten firenzeläisten ja turkulaisten (+) yhteinen
taidenäyttely toimisi regatan liitännäisenä. Olihan taidenäyttelylle saatu jopa
virallinen osallisuus regattaan. Liittyykö taidenäyttely jotenkin minuun? No ei
varsinaisesti, mutta välillisesti.
Turkuun saapui Swan
veneiden 50-vuotisjuhlaa viettämään lähes sata venettä. Ulkomaisia veneilijöitä
oli heitäkin runsaasti. Pekka Koskenkylän alulle panema pietarsaarelainen
veneteollisuus on vieläkin voimissaan. Nykyään Nautorin telakan omistaa
italialainen sijoittajaryhmä. Keulilla on Firenzen Suomen kunniakonsuli Leonardo
Ferragamo. Hän oli Turussa juhlimassa. Hän on myös Il Bisonte -säätiön
sponsori.
Turun ihastuttava
ruutukaupunki joen varrella
Suomen Turun Aurajoki on ihmeellinen ilmiö. Joesta on
tullut kaupungin keskeinen paikka. Ennen olivat vain linna ja kirkko. Muuten
joki oli kai jonkinlainen kloaakki- no go!. Kun nuorena miehenä kävin
sukuloimassa Turussa, tapasin mennä joen varrelle kävelemään. Siellä ei ollut
ristin sielua. Nyt joki on elävääkin elävämpi. Muistan vanhat toivon ajat, kun
ystäväni Benito Casagrande touhusi Pinellan kehittämistä.
Nämä ihanat
rantamuurit ovat käsin kosketeltavaa historiaa. Ne tuottavat minulle syvän
ihmisyyden tunteen.
Niin, nythän istunkin juuri Beniton kanssa Varvintorilla.
Olimme katsomassa firenzeläis-turkulaista taidenäyttelyä. Benito kertoilee.
Minäkin kertoilen. Olihan meillä entisaikaan yhteisiä puuhia. Suunniteltiin mm.
silta joka menee joen suuntaisesti. Ei siis poikittain joen yli, niin kuin
siltoja yleensä suunnitellaan. Suunnittelijana oli insinööri ”Mulo”. Tuttu
mies. Se oli tuo Tuomaansilta. Sittemmin kyllä meidän perheestä rakas vaimoni
Liisa pääsi suunnittelemaan uuden Myllysillan rantamuureja ja vielä
asettelemaan rantamuureille Kari-Petteri Kakon ihania taideteoksia. Sittemmin
olen kuunnellut hyvän ystäväni Ekku Anttilan tarinoita Aurajoen suun
asuntoaluerakentamisesta. Joten juttua on riittänyt. Voin siis onnitella Benitoa
ja muita turkulaisia, onnittelen vielä Ekkua ja Liisaa sekä lisäksi tietysti
kahden hienon uuden sillan suunnittelijoita ja rakentajia – poliitikoista
puhumattakaan. Olen suorastaan ihastunut nykyturkuun. Turun keskusta oli
aikanaan jonkinlaisen pilkan kohde. Purkamisajan hylkytuote. Tällä hetkellä voi
vain ihmetellä Turun keskustaa ja sen hienouksia, toiminnallisuutta ja elävyyttä.
Se vaikuttaa aivan unelmalliselta kompaktikaupungilta. Aivan tuntuu kuin se
olisi kontaktikaupunki.
Köysiratagalleria
Turun keskustassa on ihmeellisiä rakennuksia. Vanha
teollisuusympäristö on osa kaupunkia. Eräs ihmeellisyys on köysirata. Turun
kaupunki ja taide-akatemia olivat suosiollisesti luovuttaneet galleriansa ilman
mitään korvausta firenzeläisten ja suomalaisten yhteisen taidenäyttelyn
tyyssijaksi. Näyttely alkuperäinen nimi oli Luce-valo. Näyttely oli jatkumo
Firenzessä Il-Bisonte -säätiön tiloissa pidetylle suomalaisen Tjuda Pedagogin
näyttelylle.
Firenzeläis-suomalaisen
näyttelyn aikaansaaminen regatan yhteyteen oli oikeastaan pieni ihme. Ihmeen
aikaansaaminen on vaatinut paljon työtä ja tahtoa. Kiitos niin työn tekijöille
kuin tahtojillekin. Näyttelyn kuraattorina oli taiteilija Petra Kallio. Hänelle
ykköskiitos. Avajaisten huippua olivat baritoni Petter Anderssonin italialaiset
aariat. Olivatko Verdiä? Turun kaupungin tervehdyksen esitti Mika Akkanen Turun
kaupungin kansainvälisten asioiden päällikkö. Kuraattori Petra esitteli sympaattisella
tavalla taiteilijoiden tyylisuuntia ja tekniikoita.
Italialaisia Il Bisonten talliin kuuluvia taiteilijoita
oli näyttelyssä mukana Rodolfo Ceccotti, Vincenzo Burlizzi, Erico Kito, Manuel
Ortega ja Antonino Triolo. Kukaan heistä ei ollut paikalla, mutta työt puhuvat
heidän puolestaan. Heillä on myös jotain sanottavaa työstään:
Rodolfo Ceccotti
on firenzeläisten taiteilijoiden Grande Maestro. Hän kirjoittaa: ”Työni ovat
hedelmiä rakkaudesta jota tunnen selittämätöntä käsityötä eli taidetta kohtaa.
Sitä inspiroivat Turnerin pyörteiset kuvat tai Caspar David Friedrichin
romantiikka. Yritän vangita tunteita ja runoutta. Ne nousevat ja kehittyvät
luonnosta, päivän eri hetkistä, valosta, auringonlaskusta ja
auringonnoususta, myrskystä. Etsin
todellisuutta epätodellisesta. En tiedä pystynkö siihen. Epäilykseni pakottaa
minut jatkamaan.”
Vincenzo Burlizzi
on grafiikan opettaja Il Bisontessa. Hän oli myös suomalaisen vierailijaryhmän
opettaja. Hän kirjoittaa: ”Työskentelen abstraktin taiteen parissa käyttäen
kaikkia traditionaalisia tekniikoita. Etsaus on kuitenkin pääasiallinen
työtapani. Minua inspiroi musiikki, erityisesti jazz. Yritän kääntää musiikkia
kuviksi joista muodostuu jatkuvaa musiikin kerrostuneisuutta. Kaiverrus on
kurinalaista työtä. Se edellyttää sitoutumista ja intohimoa. Se voidaan oppia
vakavalla työllä tai sitten sitä ei opita lainkaan.”
Erico Kito on
japanilainen taiteilijatar. Hän on jäänyt Bisonteen rakkauden vuoksi. Hän on Vincenzon
vaimo. Erico kirjoittaa: ”Hetkellisyys on töissäni tärkeä elementti.
Hetkellisyys tai lyhytaikaisuus, ne liittyvät niin aiheideni valintaan kuin
työskentelytapaani. Japanissa sanotaan kukkien olevan kauniita niiden hetkellisen
olemassaolon takia. Hetkellistä kauneutta arvostetaan. Ajatus lähtee
buddismista. Sen mukaan kaikki universumin asiat, sekä muoto että olemus, ovat
väliaikaisia. Minä olen omaksunut tämän periaatteen työssäni. Aloitan etsauksen
suoraan ilman valmistelevia piirustuksia. Päätän etenemistavasta työn
edistyessä. Vastaan tulee ehkä odottamattomia asioita. Joskus hyödynnän niitä,
joskus poistan ne. Tällä tavoin saatan
saada lopputuloksen joka ei ole syntynyt liiaksi minun mielessäni. Uskon että
myös improvisaatiossa voi löytyä odottamatonta kauneutta.”
Manuel Ortega
on Il Bisonten opettaja. Hän vetoaa Maria Luigia Guaitan sanoihin ja
ajatuksiin. Guaita on vuonna 2005 kuollut Il Bisonten perustaja. Guaita oli fasisteja vastaan taistellut partisaani ja grafiikan toimija. Henry Moore,
Pablo Picasso ja Alexander Calder olivat painotalon ystäviä ja asiakkaita. Säätiön perusideana on perinteisten graafisten
taiteiden ja tekniikoiden tutkimus, suojelu ja opetus. Niin, Ortega sanoo:
”Opiskelijoiden kanssa etsin yhteistä polkua, seuraten hiljaisia jälkiä ja
horisontteja, jotka näyttäisivät meille pilkahduksen suuresta mielenrauhasta ja
seesteisyydestä.. Minun työni ottaa muotonsa alituisesti muuttuvista
ympäristöistä, tuoksuista ja väreistä. Graafisessa taiteessa tutkimus on
loppumatonta, mutta mielikuvitusta tarvitaan sitä ruokkimaan.”
Antonino Triolo
on kotoisin Calabriasta. Reggio Calabria sijaitsee Italian saappaan kärjessä. Se
on tuttua seutua, sillä italialaisten sukulaisteni juuret ovat Reggio
Calabriassa. Antonino aloitti Il Bisontessa muutamia vuosia sitten. Hän kertoo:
”Olen huomannut tradition ja kokeilun yhdistelmän olevan painamisessa
hurmaavinta. Minun etsaukseni on väritetty käyttäen useita levyjä. Mutta
päälevy, joka määrittelee komposition rakenteen, on tehty vanhalla tekniikalla.
Perinteinen tekniikka on viivalle hyvä ja sallii suoran kontaktin metalliin.
Vedän inspiraatiota töihini maailman paikoista jotka ovat jääneet vähälle
huomiolle tai jotka ovat likaisia, homehtuneita ja rikkinäisiä. Tällaiset asiat
antavat anonyymeille muureille ja seinille identiteettiä, jonka sitten voin vangita
ja tulkita työssäni.”
Suomalaiset
taiteilijat ovat tässä blogissa jääneet nyt hieman vähemmälle. Se ei johdu
heidän töidensä vähäpätöisyydestä tai laadusta. Se johtuu yksinkertaisesti
siitä, että kuvien saaminen noista ihanista grafiikan töistä lasilevyn takana
on aivan mahdotonta. Onneksi italialaiset olivat tehneet esitteen jossa kuvat
olivat paperilla ilman kehyksiä. Tämän
voisi antaa neuvoksi kaikille grafiikantekijöille: kuvatkaa työnne ennen
kehyksiin panoa. Kiitos kuitenkin kaikille meikäläisille: Petra Kallio,
Marjatta Nuoreva, Veronika Ringbom, Aino Toivettula, Liisa Ilveskorpi, Sara
Ilveskorpi ja Maikki Ilveskorpi-Reiman.
PS.
Mainitsen vielä erään jutun. Näyttelyssä pyörii hieno
valokuvakooste. Se kertoo Tjuda Pedagogin ryhmän matkasta Firenzeen. Kuvaus
kuvien käsittelyineen on Tuisku Torkkelin tekemä. Se on loistava. Teos muiden
teoksien joukossa. Benito Casagranden kanssa katsoimme kuvat kahteen kertaan.
Siellä on hienoa ”matkakuvausta”, mutta siellä on myös aivan ihania
”taidevalokuvia”. Minä ainakin haluaisin ostaa sieltä eräät kuvat. Ajattelimme
Beniton kanssa, että nuo kuvat ansaitsisivat oman valokuvakirjan!
Näyttelyn ovet sulkeutuvat keskiviikkona 17.8 klo 17.
Muutama italialaisten töistä on jo löytänyt kodin. Jos pidät kiirettä ehdit!
Beniton pohdittavaksi jäi vielä kysymys siitä voitaisiinko italialaisten taiteilijoiden töille saada vielä jatkoaikaa Turussa - Manillassa tai jossain muussa sopivassa paikassa. Se olisi ihanaa! Sen nuo työt ansaitsisivat!
Beniton pohdittavaksi jäi vielä kysymys siitä voitaisiinko italialaisten taiteilijoiden töille saada vielä jatkoaikaa Turussa - Manillassa tai jossain muussa sopivassa paikassa. Se olisi ihanaa! Sen nuo työt ansaitsisivat!
Mainitaampa tuossa kaiman kirjoituksessa tämä kuuluisa Myllysiltakin. Tämän Myllysillan laskennassahan sattui onneton merkkivirhe, jonka takia silta retkahti pahasti. Tuskin kantoi edes omaa painoaan. Muistuu mieleeni eräs silta-alan kongressi k-euroopassa, jossa ko. sillan suunnittelija ja tvh:n siltaosaston silta-asiantuntijat kinasivat sillan kantavuudesta sen valmistuttua. Tiesivät jo silloin laskematta, ettei silta pysy ylhäällä. Väittely käytiin saksan kielellä.
VastaaPoistaMyöhemmin sama suunnittelutoimisto suunnitteli minun toimeksiannosta Kirkkonummen keskustaan kevyenliikenteen sillan Jorvaksentien ylitse 80-luvun loppupuolella. Silloin suunnittelija kysyi, millainen silta suunnitellaan. Vastasin siihen, että sillan ei saa roikkua ja sen pitää kantaa minimissään omapainonsa.
Pentti Sirola
Eläkeläinen
PENA Rontti. Kehut, että italialaiset ovat tehneet esitteen kuvista. Siis aino, vanha rähmäkouria, on sen tehnyt. Kiitos nyt kehuista kuitenkin.
VastaaPoista