Firenzen taidetta Turussa – joutsenten valossa

Turun kaupungista on tullut minun kesäpääkaupunkini. Turkuun on matkaa Busterilla runsas tunti ja autolla vajaa tunti. Vesireitti on siis suorempi. Vesireitti kulkee Paraisten Suntin läpi. Tuostapa ihanasta paikasta kirjoitinkin jo edellisessä blogissani. Olen saanut selvästikin tukijoukkoja tuossa samaisessa tekstissä esittämälleni ajatukselle kanavan pitämisestä sellaisena kun se on. Ei siis mitään nostosiltoja. Molemmat tukijat ovat ystäviäni ja molemmat ovat merenkulkijoita. Toinen heistä on syntynyt Paraisilla ja toinen elää paikkakunnalla kesäkuukaudet. Heillä on siten Paraisten Sunttiin huomattavasti läheisempi suhde kuin minulla. Jos et ole sattunut lukemaan juttuani tuosta ihanasta kanavasta klikkaa: http://penttimurole.blogspot.fi/2016/08/paraisten-ihana-suntti-suosikkini.html

Swan Regatta Turussa

Koulupoikana maailmankuva oli varsin selkeä. Purjehdus tulisi olemaan elämässäni tärkeällä sijalla. Olin saanut maistella purjehtimista Uudenkaupungin saaristossa tätini perheen Hai-veneen kokoisella matkapurrella ja sitten Helsingissä setäni vanhalla käyrämastoisella kultapokaaliveneellä Jonettalla. Asiat sitten kuitenkin kääntyivät aikuistumisen myötä siihen malliin että kesämökki hankittiin pienen sisäjärven rannalta ja purjehdusharrastus suuntautui optimistijollaan, soutuveneen peräpurjeeseen ja surffailuun. Purjelautailusta tulikin sitten varsinaisen intomielinen harrastus. Matkat sukulaisiin tehtiin lauta katolla. Laudan kanssa mentiin jopa etelän lomalle. Kaikki päättyi aikanaan ja keppimies joutui unohtamaan pienetkin purjeet ja turvautumaan moottoriin.

Purje kulkee, missä mies? Kuvan nappasi Juhani Annanpalo Päijänteellä.

Nyt oli edessä runsaan tunnin moottorivenematka Kemiönsaaren Lappdalista Aurajoelle.  Oli nähtävä mahtava 100 Swanin regatta. Tai ei nyt varsin regattaa itseään vaan hienojen veneiden asettumista laituriin joen varrella. Retkellä oli myös toinen tarkoitus. Oli nähtävä miten firenzeläisten ja turkulaisten (+) yhteinen taidenäyttely toimisi regatan liitännäisenä. Olihan taidenäyttelylle saatu jopa virallinen osallisuus regattaan. Liittyykö taidenäyttely jotenkin minuun? No ei varsinaisesti, mutta välillisesti.

Turkuun saapui Swan veneiden 50-vuotisjuhlaa viettämään lähes sata venettä. Ulkomaisia veneilijöitä oli heitäkin runsaasti. Pekka Koskenkylän alulle panema pietarsaarelainen veneteollisuus on vieläkin voimissaan. Nykyään Nautorin telakan omistaa italialainen sijoittajaryhmä. Keulilla on Firenzen Suomen kunniakonsuli Leonardo Ferragamo. Hän oli Turussa juhlimassa. Hän on myös Il Bisonte -säätiön sponsori.

Lue tästä: http://penttimurole.blogspot.fi/2015/06/ciao-tervehdin-teita-firenzen.html

Turun ihastuttava ruutukaupunki joen varrella

Suomen Turun Aurajoki on ihmeellinen ilmiö. Joesta on tullut kaupungin keskeinen paikka. Ennen olivat vain linna ja kirkko. Muuten joki oli kai jonkinlainen kloaakki- no go!. Kun nuorena miehenä kävin sukuloimassa Turussa, tapasin mennä joen varrelle kävelemään. Siellä ei ollut ristin sielua. Nyt joki on elävääkin elävämpi. Muistan vanhat toivon ajat, kun ystäväni Benito Casagrande touhusi Pinellan kehittämistä.

Nämä ihanat rantamuurit ovat käsin kosketeltavaa historiaa. Ne tuottavat minulle syvän ihmisyyden tunteen.

Niin, nythän istunkin juuri Beniton kanssa Varvintorilla. Olimme katsomassa firenzeläis-turkulaista taidenäyttelyä. Benito kertoilee. Minäkin kertoilen. Olihan meillä entisaikaan yhteisiä puuhia. Suunniteltiin mm. silta joka menee joen suuntaisesti. Ei siis poikittain joen yli, niin kuin siltoja yleensä suunnitellaan. Suunnittelijana oli insinööri ”Mulo”. Tuttu mies. Se oli tuo Tuomaansilta. Sittemmin kyllä meidän perheestä rakas vaimoni Liisa pääsi suunnittelemaan uuden Myllysillan rantamuureja ja vielä asettelemaan rantamuureille Kari-Petteri Kakon ihania taideteoksia. Sittemmin olen kuunnellut hyvän ystäväni Ekku Anttilan tarinoita Aurajoen suun asuntoaluerakentamisesta. Joten juttua on riittänyt. Voin siis onnitella Benitoa ja muita turkulaisia, onnittelen vielä Ekkua ja Liisaa sekä lisäksi tietysti kahden hienon uuden sillan suunnittelijoita ja rakentajia – poliitikoista puhumattakaan. Olen suorastaan ihastunut nykyturkuun. Turun keskusta oli aikanaan jonkinlaisen pilkan kohde. Purkamisajan hylkytuote. Tällä hetkellä voi vain ihmetellä Turun keskustaa ja sen hienouksia, toiminnallisuutta ja elävyyttä. Se vaikuttaa aivan unelmalliselta kompaktikaupungilta. Aivan tuntuu kuin se olisi kontaktikaupunki.

Köysiratagalleria

Turun keskustassa on ihmeellisiä rakennuksia. Vanha teollisuusympäristö on osa kaupunkia. Eräs ihmeellisyys on köysirata. Turun kaupunki ja taide-akatemia olivat suosiollisesti luovuttaneet galleriansa ilman mitään korvausta firenzeläisten ja suomalaisten yhteisen taidenäyttelyn tyyssijaksi. Näyttely alkuperäinen nimi oli Luce-valo. Näyttely oli jatkumo Firenzessä Il-Bisonte -säätiön tiloissa pidetylle suomalaisen Tjuda Pedagogin näyttelylle.

Firenzeläis-suomalaisen näyttelyn aikaansaaminen regatan yhteyteen oli oikeastaan pieni ihme. Ihmeen aikaansaaminen on vaatinut paljon työtä ja tahtoa. Kiitos niin työn tekijöille kuin tahtojillekin. Näyttelyn kuraattorina oli taiteilija Petra Kallio. Hänelle ykköskiitos. Avajaisten huippua olivat baritoni Petter Anderssonin italialaiset aariat. Olivatko Verdiä? Turun kaupungin tervehdyksen esitti Mika Akkanen Turun kaupungin kansainvälisten asioiden päällikkö. Kuraattori Petra esitteli sympaattisella tavalla taiteilijoiden tyylisuuntia ja tekniikoita.

Italialaisia Il Bisonten talliin kuuluvia taiteilijoita oli näyttelyssä mukana Rodolfo Ceccotti, Vincenzo Burlizzi, Erico Kito, Manuel Ortega ja Antonino Triolo. Kukaan heistä ei ollut paikalla, mutta työt puhuvat heidän puolestaan. Heillä on myös jotain sanottavaa työstään:

Rodolfo Ceccotti on firenzeläisten taiteilijoiden Grande Maestro. Hän kirjoittaa: ”Työni ovat hedelmiä rakkaudesta jota tunnen selittämätöntä käsityötä eli taidetta kohtaa. Sitä inspiroivat Turnerin pyörteiset kuvat tai Caspar David Friedrichin romantiikka. Yritän vangita tunteita ja runoutta. Ne nousevat ja kehittyvät luonnosta, päivän eri hetkistä, valosta, auringonlaskusta ja auringonnoususta,  myrskystä. Etsin todellisuutta epätodellisesta. En tiedä pystynkö siihen. Epäilykseni pakottaa minut jatkamaan.”

Vincenzo Burlizzi on grafiikan opettaja Il Bisontessa. Hän oli myös suomalaisen vierailijaryhmän opettaja. Hän kirjoittaa: ”Työskentelen abstraktin taiteen parissa käyttäen kaikkia traditionaalisia tekniikoita. Etsaus on kuitenkin pääasiallinen työtapani. Minua inspiroi musiikki, erityisesti jazz. Yritän kääntää musiikkia kuviksi joista muodostuu jatkuvaa musiikin kerrostuneisuutta. Kaiverrus on kurinalaista työtä. Se edellyttää sitoutumista ja intohimoa. Se voidaan oppia vakavalla työllä tai sitten sitä ei opita lainkaan.”

Erico Kito on japanilainen taiteilijatar. Hän on jäänyt Bisonteen rakkauden vuoksi. Hän on Vincenzon vaimo. Erico kirjoittaa: ”Hetkellisyys on töissäni tärkeä elementti. Hetkellisyys tai lyhytaikaisuus, ne liittyvät niin aiheideni valintaan kuin työskentelytapaani. Japanissa sanotaan kukkien olevan kauniita niiden hetkellisen olemassaolon takia. Hetkellistä kauneutta arvostetaan. Ajatus lähtee buddismista. Sen mukaan kaikki universumin asiat, sekä muoto että olemus, ovat väliaikaisia. Minä olen omaksunut tämän periaatteen työssäni. Aloitan etsauksen suoraan ilman valmistelevia piirustuksia. Päätän etenemistavasta työn edistyessä. Vastaan tulee ehkä odottamattomia asioita. Joskus hyödynnän niitä, joskus poistan ne.  Tällä tavoin saatan saada lopputuloksen joka ei ole syntynyt liiaksi minun mielessäni. Uskon että myös improvisaatiossa voi löytyä odottamatonta kauneutta.”

Manuel Ortega on Il Bisonten opettaja. Hän vetoaa Maria Luigia Guaitan sanoihin ja ajatuksiin. Guaita on vuonna 2005 kuollut Il Bisonten perustaja. Guaita oli fasisteja vastaan taistellut partisaani ja grafiikan toimija. Henry Moore, Pablo Picasso ja Alexander Calder olivat painotalon ystäviä ja asiakkaita.  Säätiön perusideana on perinteisten graafisten taiteiden ja tekniikoiden tutkimus, suojelu ja opetus. Niin, Ortega sanoo: ”Opiskelijoiden kanssa etsin yhteistä polkua, seuraten hiljaisia jälkiä ja horisontteja, jotka näyttäisivät meille pilkahduksen suuresta mielenrauhasta ja seesteisyydestä.. Minun työni ottaa muotonsa alituisesti muuttuvista ympäristöistä, tuoksuista ja väreistä. Graafisessa taiteessa tutkimus on loppumatonta, mutta mielikuvitusta tarvitaan sitä ruokkimaan.”

Antonino Triolo on kotoisin Calabriasta. Reggio Calabria sijaitsee Italian saappaan kärjessä. Se on tuttua seutua, sillä italialaisten sukulaisteni juuret ovat Reggio Calabriassa. Antonino aloitti Il Bisontessa muutamia vuosia sitten. Hän kertoo: ”Olen huomannut tradition ja kokeilun yhdistelmän olevan painamisessa hurmaavinta. Minun etsaukseni on väritetty käyttäen useita levyjä. Mutta päälevy, joka määrittelee komposition rakenteen, on tehty vanhalla tekniikalla. Perinteinen tekniikka on viivalle hyvä ja sallii suoran kontaktin metalliin. Vedän inspiraatiota töihini maailman paikoista jotka ovat jääneet vähälle huomiolle tai jotka ovat likaisia, homehtuneita ja rikkinäisiä. Tällaiset asiat antavat anonyymeille muureille ja seinille identiteettiä, jonka sitten voin vangita ja tulkita työssäni.”

Suomalaiset taiteilijat ovat tässä blogissa jääneet nyt hieman vähemmälle. Se ei johdu heidän töidensä vähäpätöisyydestä tai laadusta. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että kuvien saaminen noista ihanista grafiikan töistä lasilevyn takana on aivan mahdotonta. Onneksi italialaiset olivat tehneet esitteen jossa kuvat olivat paperilla ilman kehyksiä.  Tämän voisi antaa neuvoksi kaikille grafiikantekijöille: kuvatkaa työnne ennen kehyksiin panoa. Kiitos kuitenkin kaikille meikäläisille: Petra Kallio, Marjatta Nuoreva, Veronika Ringbom, Aino Toivettula, Liisa Ilveskorpi, Sara Ilveskorpi ja Maikki Ilveskorpi-Reiman.

PS.

Mainitsen vielä erään jutun. Näyttelyssä pyörii hieno valokuvakooste. Se kertoo Tjuda Pedagogin ryhmän matkasta Firenzeen. Kuvaus kuvien käsittelyineen on Tuisku Torkkelin tekemä. Se on loistava. Teos muiden teoksien joukossa. Benito Casagranden kanssa katsoimme kuvat kahteen kertaan. Siellä on hienoa ”matkakuvausta”, mutta siellä on myös aivan ihania ”taidevalokuvia”. Minä ainakin haluaisin ostaa sieltä eräät kuvat. Ajattelimme Beniton kanssa, että nuo kuvat ansaitsisivat oman valokuvakirjan!

Näyttelyn ovet sulkeutuvat keskiviikkona 17.8 klo 17. Muutama italialaisten töistä on jo löytänyt kodin. Jos pidät kiirettä ehdit! 

Beniton pohdittavaksi jäi vielä kysymys siitä voitaisiinko italialaisten taiteilijoiden töille saada vielä jatkoaikaa Turussa - Manillassa tai jossain muussa sopivassa paikassa. Se olisi ihanaa! Sen nuo työt ansaitsisivat!