Mä lehden luin

Vaimoni Liisan tytär Laura on erinomainen dyykkari. Hän dyykkailee minulle kiinnostavia lehtiä näin kesäblogien anniksi. Nuo vanhat lehdet, jo aiemmin luetut – todennäköisesti – ne sisältävät outoa taikavoimaa. Niistä löytyy tarinaa ns. virallisen historiatotuuden ulottumattomista. 

Mieleeni tulee Suomen Kuvalehti päivättynä 2.8.1941. Kirjoitin siitä blogiini juttua: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/12/olavi-paavolainen-takki-oikein-takki.html . Silloin elettiin jatkosodan alkuhetkiä. Olavi Paavolainen kirjoitti TK-rintamakirjeenvaihtajana jutun nimeltä: ”Korpisotaa, kun tuliesirippu nousee”. Hän oli mahtavan sotaisesti hetken huumaama: ”Täällä käydään ikisuomalaista korpisotaa. Sisukasta, häikäilemätöntä, nerokasta, vaarallista sokkoleikkiä… Täällä tapasivat korskeat venäläiset divisioonat talvisodassa aavojen arojen poikien kauhun – ”valkoisen kuoleman”, pakkasen ja hiihtopartiot. Täällä syntyi suomalaisen sotilaan maailmanmaine. Täällä on tämän kansan sotataidon klassillinen maasto.”

Hänen hieno kirjansa viiden vuoden päästä julkaistu ”Synkkä yksinpuhelu” ei tunnistanut aivan tuollaisia tuntoja. Väärinkö? Ei väärin, vaan aina totta. Se että totuuden kuvaaminen saattaa muuttua salamannopeasti ulkoisten olosuhteiden muuttuessa. Jos joku väittäisi jonkun asian olevan aivan totta, siihen väitteeseen ei kannata missään tapauksessa uskoa. Totuus on aina ajan viitekehyksen muokkaama. Sen totuuden voi lukea sanomalehdistä tai sitten juuri näistä vanhoista kellastuneista, homeelle haisevista aikakausilehdistä. Tänä aamuna läppäristä aamulehden näköispainosta lukiessani havaitsin Hesarin julkaisevan vanhoja digitoituja lehtiään. Oli lehti päivättynä 4.7.1944. Olin silloin pian täyttämässä kymmenen vuotta. Olavi Paavolainen oli jo silloin lähes sotansa sotinut. Synkkä yksinpuhelu ryhtyi saamaan muotoaan. Juuri tuon tyyppisen aukeaman muistan järkyttäneen nuorta mieltä. Sitä lohduttivat kuitenkin otsikot. Ne loivat toivoa. Turhaa tietysti! Mutta sen ajan totta. Sitä minkä Johtajan päämaja Berliinistä todeksi kertoi.

Tuon aukeaman muistan. Muistan sen varmuudella. Se ei ole kummallista, sillä tuollaisia aukeamia oli kymmenittäin. Johtajan päämaja jakoi omaa totuudellista tietoaan. Sitä jakoi myös oma päämajamme. Maailma oli kaaoksessa. Suomen väestönsuojelujärjestö kehotti hankkimaan suojalaseja. Ei auringon häikäisyä vastaan, vaan suojaamaan silmiä palopommien raivauksessa syntyviä fosfori- ym. pärskeitä vastaan. Esplanadin kappeli puolestaan kaiken tämän keskellä muistutti asiakkaitaan, etteivät pyydä mahdottomia, kun alkoholi päivältä on loppunut.

Iloisempia uutisia. Sain eteeni, Ap-ulehden vuodelta 1964, tai oikeastaan nappasin sen huusin istuimelta.  Sota-ajan tilanteesta oltiin päästy kunnialla 20 vuotta eteenpäin. Lehden kannessa on kaksi lööppijuttua. Ensiksi ”Tulevaisuuden Helsinkiä”, toiseksi ”Neckar 1500-TS esittelyvuorossa”.

Aloitetaan Neckarista

Pojilla on poikien kujeet. Yksi meidän 40-50-luvun nuorten miesten kiinnostuksen aiheemme olivat autot. Sellaisen omistaminen oli haaveemme. Katsottiin kateudella niitä poikia, joiden isät olivat joskus ennen sotia sellaisen omistaneet. Olimme jo vuosia nuuhkineet hieman epäluuloisina Neuvostoliitolta tuoksuvia Mosseja Messuhallin teollisuusnäyttelyssä. Saksalainen auto tuoksui erilaiselta. Puhumattakaan siivekkäistä jenkeistä. Mutta tämä lehti! Siinä oli autotesti Neckar 1500 TS-mallista.

Sydän miltei hypähtää.  Luen testin mielenkiinnolla. Hevosvoimat, kaasuttajan mallin, kiihtyvyyden, kulutuksen ja tietysti huippunopeuden.

Vertailu kilpaileviin malleihin kiinnostaa myös suuresti.  Kilpailevina malleina mainitaan Peugeot 404, Volvo 544 Sport, VW 1500 S ja Saab Sport. Tämä maailma tuntuu niin tutulta ja kiehtovalta. Aina kun näen jonkun noista autoista, mustilla museorekkareilla varustettuna innostun ja hätkähdän. No, siihen aikaan ei ollut Minecrafteja, StarWarseja eikä AngryBirdsejä. Olivat nuo autot, mopot ja oikeat moottoripyörät. Minun ensimmäinen moottoriajoneuvoni oli Vespa mallia 1951. Sen ostin käytettynä Mankkaalta hintaan 90000 markkaa. Ensimmäinen autoni oli vuonna 1956 käytettynä ostettu Donau Meisterklasse vuosimallia 1949.

Minun maailmankuvaani ja liikkuvuuttani 50-luvun alussa laajensi Vespa 125 - mallia 1951. Vespalla kierrettiin Eurooppaa ja Skandinaviaa. Vespan 125 cc moottori antoi huippunopeudeksi 70 km/h. Moottorin teho oli 4,5 hevosvoimaa. 

DKW „Meisterklasse“ oli suunniteltu Saksassa jo vuonna 1940. Saman näköistä autoa valmistettiin Itä-Saksassa mallinimellä F9. ”Idän ihmeessä” oli kuitenkin isompi moottori. Kuvassa näkyy minun ensimmäinen autoni rekisterinumerolla AF-373. Auto on kuvassa parkkeerattu Espanjan ylänkömaille. Auton ilmanvastuskerroin oli 0,34. Melkoisen hyvä siis. Moottori oli kuitenkin kaksisylinterinen, kaksitahtinen kuutiotilavuudeltaan 690 cm3. Moottorin vaatimaton teho 17 KW eli 23 vanhaa hevosvoimaa antoi huippunopeuden 100 km/h. Kulutus oli 8,5 litraa sadalla. Autolla matkustettiin Tornion kautta Madridiin harjoittelemaan. Miksi Tornion kautta? Koska köyhälle opiskelijalle oli halvempaa ajaa Tornion kautta ympäri, kuin laivata auto Turusta Tukholmaan. Niin, kaikki tämä tapahtui vuonna 1956.

Helsinki 198?

Eksyin rakastamaani aiheeseen – autoihin. Nyt siirryn Helsingin tulevaisuuteen mallia 198? Onhan sekin minun rakastamani aihe. Apu-lehden artikkeli aiheesta alkaa näin:

”ME OLEMME PIIRTÄNEET TEITÄ VARTEN KUVIA TULEVAISUUDEN HELSINGISTÄ, 1980-LUVUN PÄÄKAUPUNGISTA. ME OLEMME KIRJOITTANEET TEITÄ VARTEN JUTUN, JOSSA KERROTAAN, MILLAINEN ON 700000 ASUKKAAN HELSINKI KAHDENKYMMENEN VUODEN KULUTTUA. REPORTAASIMME PERUSTUU KÄYTETTÄVISSÄ OLEVIIN ASIATIETOIHIN: KAUPUNGIN KESKUSTASUUNNITELMAAN, ERI ARKKITEHTITOIMISTOJEN KAAVAILUIHIN JA TILASTOLLISIIN ENNUSTEISIIN. MUTTA VAIKKA FAKTOJA ONKIN PALJON, KUITENKIN KYSYMYKSESSÄ ON UTOPIA, TULEVAISUUDESTA HAAVEILEVA KERTOMUS.

Avun toimittajat kehottavat vielä säilyttämään nämä sivut. Sanovat että jos ne säilyvät jossakin komeron hyllyllä aina vuoteen 198? saakka, silloin olisi hauska vertailla heidän utopiaansa todelliseen tulevaan Helsinkiin. Jutun tekstin oli laatinut Eero Sauri ja kuvat oli piirtänyt Eino Tepponen. Eero Sauri on Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton kunniajäsen vuodelta 2017. Eino Tepponen oli kuvittaja, mainosgraafikko ja pilapiirtäjä. Hän piirteli tässä esiintyvät tulevaisuuden visiot. Kaupunkia esittelevät kuvat ovat melko lailla yksi yhteen Alvar Aallon juuri valmistuneesta keskustasuunnitelmasta.

Helsingin valtuusto vastaanotti Alvar Aallon keskustasuunnitelman seisomaan nousten vuonna 1964. Alvar Aalto oli kuitenkin esitellyt Helsingin keskustasuunnitelmaa jo vuonna 1961. Presidentti Urho Kekkonen ja muut hallitusherrat saivat esittelyn vuonna 1962. Siinä yhteydessä tai niihin aikoihin Yleisradio haastatteli akateemikkoa.  

Nuo viereiset kuvat kaappasin kyseisestä 5.11.1962 tehdystä haastattelusta.  Akateemikko oli joviaali, itsevarma ja ylpeä ajatuksistaan ja teoistaan.

Alvar Aalto sanailee

Aalto sanaili haastattelussa mm. näin: ”Mutta se uusi keskus, joka tarvitaan nykyistä demokraattista Suomea varten, vaatii paljon enemmän elementtejä, kuin mitä maan keskuskohta 150 vuotta sitten tarvitsi. Ja sen täytyy aivan uudella tavalla sopeutua liikenteeseen, niin että siitä tulisi harmoninen, joustavasti toimiva keskus, joka todella olisi maan ja pääkaupungin keskuspaikka. Helsingin keskustalla on ollut myös historiallinen taustansa siten, että se on ollut useaan kertaan loppuunviedyn suunnittelun alaisena tai ainakin aika pitkälle viedyn suunnittelun alaisena. Useimmat aikaisemmat ovat olleet eräänlaisia juhlakatusuunnitelmia, jotka ovat syntyneet aikana, jolloin liikennevaikeudet eivät olleet samat kuin nykyisin – ehkä ei ole syytä puhua liikennevaikeuksista vaan liikenneprobleemasta, joskin positiivisessa mielessä. Me emme nykyään voi tuollaisia keskuskatu-, juhlakatusysteemejä tehdä – se ei toimi, koska meidän on erotettava eri liikennemuodot toisistaan, niin että ne saumattomasti liittyvät toisiinsa.”

Liikennesuunnittelijana saattaisi voida olla ylpeä siitä, että lähes kaikki tulevaisuuden muutokset koskevat liikennettä. Aalto sanailee liikenteestä ja ajoneuvoista. Tepponen piirtää Apu-lehteen kantosiipialuksia, suihkumoottoriveneitä ja helikopteribusseja. Nykypäivän tulevaisuusvisionäärit istuttavat ihmiset robottiautoihin ja lennättävät ihmisiä nelikoptereilla eli droneilla.

Modernia elämää

Apu-lehden toimittajilla oli käytössään hyvää materiaalia. Aallon suunnitelmasta oli olemassa hienot mallit ja komeat piirustukset. Muuten, nyt yksi keskustan malleista on nähtävillä Helsingin kaupunginmuseossa tennishallilla.

Minäkin jouduin remmiin, kun ”Modernia elämää” nimellä kulkeva mahtavan hieno näyttely pyysi esittelemään Aallon työtä yhdessä muiden viisaiden kanssa. Olin tietysti imarreltu, kun minua pyydettiin. Asia sitten hieman lässähti. Ei muuten tullut kuin yksi kuulija. Ja hänkin tuttu kaveri. No, kivaahan se on tutuille puhua. Ei tarvitse jännittää. Näyttelyssä Alvar Aalto ja vaimonsa Aino Marsio ovat Suomen itseoikeutetut ikonit. Kolme asiaa kuitenkin ihmetytti. 

Ehkä olen siinä määrin ”finlandisierung” ikäpolvea, että ihmettelin miksi suomalaisten arkkitehtien visiitti natsi-Saksaan oli näyttelyssä tuotu niin vahvasti esille – videoineen kaikkineen. Vaikka olihan siellä lievityksenä mainittu Aallon puhe jäähyväisillallisilla: ”me suomalaiset emme ole natseja, emmekä bolsevikkeja vaan me olemme metsäapinoita eskimoiden maasta”. Toinen asia joka ihmetytti, oli Smith-Polvisen voimakas esiin tuonti suomalaisen modernismin ilmentymänä. Minusta tuo hylätty suunnitelma hullutuksineen edusti enemmänkin amerikkalaista modernismia – ei suomalaista. Jaa niin mikä se olikaan se kolmas ihmetys? No kolmas ihmetys on kysymys, kenestä saadaan suomalaisuuden ja suomalaisen kulttuurin ikoni kun A. Aalto ei enää pure. Joku arveli, että Kimi Räikkönen olisi sellainen. Nyt Kimin surkeiden lähtöjen jälkeen ehdokkaaksi on noussut Valtteri Bottas. Nähdään!

Sörnäisten ranta Tepposen kuvassa näyttää jyhkeältä. Sanovat näitä 20-kerroksisia taloja pilvenpiirtäjiksi. Veneessä taitaa olla suihkumoottori. Muuten vuonna 1964 Erik Kråkström valmisteli Wärtsilän alueelle tulevaan Merihakaan komeata tornisuunnitelmaa. Taisi olla niin että ystäväni Jussi Pallasmaa oli teekkarina hänen avustajanaan. Oliko vielä Kimppi Mikkolakin mukana? Tuossa plaanikuvassa Alvarin keskusta vaikuttaa lähes minimalistisen hillityltä Kråkan Hakaniemen verrattuna. Valtaväylien päät eivät kuitenkaan löydä toisiaan. Kråkan moottoritie hamuaa kohti Kaisaniemen rantaa, Alvarin poikittaisväylä taas kohti Liisankadun ympyrää. Minusta molemmat olivat hienoja suunnitelmia – vain liikenneväylät olivat roimasti ylimitoitettuja. Siihen ne sitten sortuivat.

Töölönlahden pintaan peilautuvat talot olivat osa Alvar Aallon keskeistä ideaa. Hän kertoi itse Yleisradion haastattelussa asiasta näillä sanoilla: ”Olen sijoittanut osan rakennuksista osittain veteen. Ne on sinne yhtä helppoa rakentaa kuin muuallekin. Sillä tavoin saadaan tasapaino vesipeilin ja takana olevan Hesperian puiston välille. Ja rakennukset viihtyvät veden ja vihreän välillä – niin kuin oikein onkin. Helsinki rakentaa kongressitalon, tulee ooppera, kaupunginkirjasto, museon rakennuksia, kaikki ne muodostavat yhdessä kansalaisille ja vieraille esitettävän kaupungin kasvojen yhteissumman.”

Aalto puhui kaupungin sisäisestä kraatterista: ”Helsingin kaupungilla on etu, jota ei niinkään monessa kaupungissa löydy. Minä tarkoitan sillä Töölönlahden sisänäkymää. Töölönlahden varsilta näkyy kaupungin sisäinen kuva. Minä olen kutsunut sitä kaupungin sisäiseksi kraatteriksi. Kaupunki on ollut jopa kahtia jakautunut – psykologisesti ellei jopa poliittisestikin – sen itäpuoli ja länsipuoli. Keskuksen sijoittaminen vie harmoniaan niin, ettei tämän vastakohdan enää tarvitse olla tuntuva, vaan keskusta kuuluu kaikille kansalaisille yhtä lailla.”

Ehkä visualisaatioissa on myös annos ironiaa. Miksi Tepponen oli piirtänyt Vapaudenkadun noin raakalaismaisen keskeisenä ilmiönä kahdeksine kaistoineen? Veteen peilautuvat talot suorastaan menettivät keskeisen roolinsa. Ai, miten niin kahdeksine? Onko niitä liikaa? Ei varmaankaan sillä minähän juuri diplomityössäni osoitin kaistoja tarvittavan viisi plus viisi.

Kamppi oli Apu-lehden piirroksissa tarkasti Aallon suunnitelman mukaan. Oikean pelottaa, kun katsoo noita kuvia. Kiittää onneaan, että Kampista Korpisen piazzoineen tuli se mikä tuli. Ei jalo ja syvällinen, ei suurta arkkitehtuuria, mutta jalankulkijoiden hallitsema, miltei viihtyisä.

Eräät yksityiskohdat, tai oikeastaan kaikki yksityiskohdat ovat suoraan Aallon suunnitelmasta.

Meidän ”sisäisen kraatterimme” rakentaminen alkaa lähestyä lopullista tilaa. Jäätiinkö siinä kauaksi Aallon unelmista? Ainakin alueella on yksi Aallon merkkitöistä. Muuten jäätiin melkoisen kauas. Niin kävi myös tulevaisuuden toteutumisen kanssa suhteessa Apu-lehden artikkeliin. Aallon haastattelua on kuitenkin mukava kuunnella. Klikkaa siis tuohon ja fiilistele:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/alvar-aallon-keskustasuunnitelma#media=14319