Sisareni muistoksi

Sisareni Marja-Liisa irtautui ajastamme Milanon keskustassa sijaitsevassa sairaalassa italialaisten pyhäinpäivänä Festa di Tutti i Santi - ensimmäisenä marraskuuta. Hän oli 82-vuotias. Sairaalassa häntä oli saattamassa suuri joukko lähisukulaisia.

Tämä on kuva Marja-Liisasta vuodelta 1990. Silloin hän oli 54-vuotias. Marja-Liisan elämään sisältyi harvinaisen paljon kohtaamisia. Me saimme kuulla niistä tarinoiden mestarin itsensä kertomana.

Sisareni Marja-Liisa oli minulle rakas. Hänen kuollessaan katkesi mahdollisuus kuunnella häntä ja keskustella hänen kansaan.  Nyt kun kirjoitan hänestä muistokirjoitusta monet asiat tulevat ryöppynä mieleen. Haluaisin kysyä nimiä ja aikaa. Ja erityisesti tunnelmia. Hän oli tarinoiden ja tunnelmien maalari. En voi enää saada vastauksisia. Kirjoitan tätä hänen ullakkoasunnossaan keskellä Milanoa. Edessäni on Muranon mestareiden ihana lasimaljakko täynnä liljoja.  Murano tunnetaan paikkana, jossa suomalaiset taiteen ja muotoilun mestarit loivat hienoja teoksiaan. Heidän töitään toteuttivat paikalliset lasimaestrot. Kuinka monta tarinaa olen saanut kuulla sisareltani Timo Sarpanevan luomistyöstä! Tulkkina toimineen sisareni oli välitettävä taiteilijan toivomukset lasimestarille. Usein siihenkin työhön sisältyi luova komponentti: ”Lasi olisi saatava syksyisen kuralätäkön väriseksi.”  Löytyykö italiankielistä sanaa joka kuvaisi kuralätäkön harmaanruskeaa? Löytyi, tuollaiset asiat eivät olleet sisarelleni mahdottomia. Nyt meillä Marja-Liisan Pakilassa on kuralätäköiden aikaa. Täällä aurinko paistaa, vaikka syksyn kuulakkuus on yöllä tuntuvaa. Suomessa kuralätäköt ovat juuri nyt lähes jokapäiväisiä. Nyt menevät aika ja paikka sekaisin. Kirjoitin tätä Milanossa ja nyt olenkin Pakilassa. Minun tunnelmani ovat harmaanruskeita. Istun sisareni kattoparvekkeella Milanon keskustassa. Valtava pääskysparvi humahtaa kattojen yli. Niitä on tuhansia. Ne kieppuvat yhä uudestaan aivan läheltä. Nyt tiedän. Yksi niistä saattaa olla sisareni.

Tämä muranolainen kukkamaljakko on eräs suuresti ihailemani esine sisareni työstä muistuttavien esineiden joukossa.

Pieni kynttilä lepattaa

Kodissa on lukuisia esineitä hänen elämänsä merkittävistä kohtaamisista. Otan ensiksi käteeni kirjan ”design finlandese”. Tuon kirjan teko oli Marja-Liisalle tärkeätä. Hän käänsi kirjan tekstit suomesta italiaksi. Kirja kertoo suomalaisen designin suuresta kansainvälisyyden ajasta. Kirjan taustalla oli Lillo Mangano, henkilö, josta olin saanut elämäni aikana kuulla lukemattomia tarinoita.  Marja-Liisalla oli kunnia toimia tämän puuhamiehen ja taiteentuntijan avustajana. Monet kirjan henkilöistä tulivat Marja-Liisalle tutuiksi. Nimiä vilisee kirjan lehdillä: Herman Olof Gummerus, Maija Heikinheimo, Lisa Johansson-Pape, Yki Nummi, Antti ja Vuokko Nurmesniemi, Timo ja Pi Sarpaneva, Kaj Frank, Tapio Periäinen ja Alvar Aalto.

Lillo Manganon perustama yritys Finn Form toimi läheisessä yhteistyössä Artekin ja Alvar Aallon kanssa. Manganon kaupanteko laajeni monille aloille. Hirsimökkien kauppa oli yksi Manganon yrityksistä.  Suomalaista tuotantoa ihailtiin, mutta kauppa ei aina käynyt sujuvasti. Sainpa sisareltani kuulla huvittaviakin tarinoita suomalaisten yritysten kokemattomuudesta kansainvälisessä kaupassa. Sama ilmiö taisi kyllä vaivata italialaistakin osapuolta.

Lillo Manganon sanottiin olleen suomalaisen designin suurlähettiläs Italiassa. Hänen ensimmäinen suomalainen yhteytensä oli Tapio Wirkkala. 1950-luvun alussa Wirkkala voitti useita palkintoja Milanon Triennalessa. Mangano kirjoittaa suomalaisesta tuotannosta, joka on tulkittava suhteessa tämän maan kulttuuriin, jossa erityisinä piirteinä esiintyvät yhteiskunnan ylpeys, riippumattomuus ja sitkeys.

Monet taiteilijat tulivat sisarelleni tutuiksi. Voi kuin muistaisin niistä hänen mahtavista tarinoistaan enemmän. Kaikki ne tarinat! Joku italialaisista sukulaisista kertoi Marja-Liisan olleen tyypillinen napolilainen. Hän uskoi itseensä ja tarinoidensa voimaan.  Niitä on kerrottu sisareni 60 vuoden Italiassa oleskelun ajalta. No, eräs tarina liittyy Libyan rakennusprojekteihin. Olimme Viareggiossa tapaamassa italialaista urakoitsijaa. Kysymyksessä sattui olemaan sama urakoitsija, joka sittemmin palkattiin Finlandiatalon marmoreita vaihtamaan. Marja-Liisa toimi tulkkina, kun koetimme päästä oikeille raiteille Sirten ministeriökeskuksen rakentamisessa. Tulkkaus arabialais-suomalais-italialaisessa kokousympäristössä oli joskus haastavaa. Nämä haasteet sisareni hoiti tehokkaan äidillisellä tavalla. Kun sitten menimme illalla ravintolaan, hän ilmoitti veljensä olevan nälissään ja haluavan pastaa.  Muu seitsemänhenkinen seurue nyökytteli tyytyväisenä. Mutta ei, ravintolan pitkäpartainen pääkokki esitti protestinsa. ”Kuka teidät tänne neuvoi? Meillä minä päätän mitä ihmiset syövät.  Te voitte ainoastaan valita, otatteko mineraaliveden kuplilla tai ilman!” Sisareni alistui ja me alistuimme. Söimme maailman parhaat Frutti di Maret. Lopuksi paljastui yllätys. Grappoja oli valittavana useita laatuja. Kaikkia laatuja piti maistaa ja sitten valita suosikki. Sinäkin sisareni jouduit grapan pauloihin! Tarinat leiskuivat.

Urbanistin unelma

Katselen suuren kerrostalon ullakkoasunnosta milanolaista sisäpihaa. Talossa on 8 kerrosta ja ullakkoasunnot. Talo on keskellä vilkkainta suurkaupunkia. Se on tiiviin urbanismin ihanne. Minkäänlaista kaupunkimelua ei kuulu kattoterassille. Sisäpihalla on laatoituksia ja vihreätä. Sinne ei voi autoilla ajaa. Sisäänkäynti kadulta on komea rautaportteineen ja messinkikaiteineen. Talo edustaa rakentamista ennen sotia - Mussolinin aikaa. 90-luvulla koko kortteliin toteutettiin ullakkoasunnot. Yksi niistä kuului sisarelleni.

Tämä talo ja siellä ylimmässä kerroksessa oleva koti oli sisareni unelma-asunto. Se voisi olla myös meidän superurbanistiemme unelmatalo ja unelmakortteli. Ehkä juuri bulevardien varrella. Itseasiassa Marja-Liisan asuntoalueella risteilee useita bulevardeja esimerkkeinä Viale Andrea Doria, Viale Brianza, Via Marcello Benedetto ja Via Giovanni Batista Morgagni.  Laskin mielenkiinnosta tuon Marja-Liisan korttelin tehokkuuden. Se on et= 3,8. Tontilla on siis kerrosalaa lähes neljä kertaa tontin pinta-ala. Aluetehokkuus koko alueella keskusrautatieaseman äärellä on arvioni mukaan noin ea=2. Tällä alueella sisareni asui ja viihtyi.

Marja-Liisan keittiö oli toiveiden täyttymys. Jo ajatuskin italialaisista arkiherkuista riitti herauttamaan veden kielelle. Askelet kiihtyivät asunnon oven lähestyessä.  Kohta, kohta! Ensin lasi Proseccoa ja sitten! Kuvassa Marja-Liisan armoitettu keittiö ja vaimoni Liisan piirtämä näkymä makuualkovin ikkunasta.

Työ ja elämä

Marja-Liisan työnä Italiassa olivat käännöstyöt, opintomatkojen suunnittelu ja hoito, suomalaisten yliopistojen vierailut ja suurena työsarkana ”maalaiset”. Marja-Liisa rakasti vaihtelevaa työtään. Toisessa kulttuurissa elävänä hän piti juurevan suomalaisuuden kohtaamista erityisessä arvossa. Suuri joukko Fiat-traktorin ostajia sai sisareltani täydellisen aivopesun Italiasta ja italialaisesta mentaliteetista. Monet suomalaiset isäntämiehet puolestaan saivat moitteet oudosta käytöksestään. Miksi he olivat koko viikon ylen määrin nauttineet Bachuksen antimia, mutta viimeisenä kotiinlähtöä edeltävänä iltana täysin raitistuivat? No syynä oli tietysti kotona oleva emäntä, joka odotteli miestään kotiin tulevaksi. Naisten syyksi meni tuokin.

Marja-Liisalla oli erityisen hyvät suhteet Carraran väkeen. Kun järjestimme Suomessa marmoriseminaarin, keskustelimme tietysti myös Finlandiatalosta.  Valitettavasti Helsingin kaupungin edustajilla ei silloin ollut aikaa tulla paikalle. Taisi minun rakasta sisartani jäädä hieman rasittamaan, ettei hänen apuaan tarvittu tuossa Finlandian marmorijupakassa. Eriasia on olisiko siinä sittenkään löytynyt viisastenkiveä. Mutta ”napolilaisena” hän uskoi itseensä.

Pistetäänpä tähän jäähyväiskuvaksi tilanne vuodelta 1938. Ehkä tässä näkyy tuo määrätietoisuus.  Marja-Liisa suorastaan yrittää poistaa veljensä – auton todellisen omistajan -  isoisän tekemästä polkuautosta. Mutta rakkaudella – hymyssä suin, niin kuin aina.

Marja-Liisan aviomies omasi sukujuuret Calabriaan.  Campo Calabro muodostui Marja-Liisalle rakkaaksi. Olimme Marja-Liisan johdattamana Calabrian retkellä, kun sattumalta tapasimme Campo Calabron kadulla sukulaisäidin. Hänen juristipoikansa Antonino Scopelliti oli saanut surmansa mafian ampumana. Äiti pyysi meidät kotiinsa. Kaikkialla oli valokuvia ja lehtileikkeitä surmatusta pojasta. Vanhan äidin yksinäisyys oli riipaisevaa. Poika oli ollut aiemmin murhatun tuomari Giovanni Falconen kolleega. Marja-Liisan perhe oli ollut uimarannalla serkun ja perheystävän kanssa. Vain hetken sattuma pelasti Marja-Liisan sukulaiset matkustamasta serkkupojan autossa uimarannalta ylös kaupunkiin. Antonino surmattiin autoonsa mafian ampumana matkalla rannalta kotiin elokuussa 1991.

Kolme suudelmaa

Olimme kuulleet tarinoita nuoren morsiamen kokemuksista saappaan kärjessä. Kuulimme suvun patriarkaalisesta isoisästä, jonka hautajaisissa vuorilta tulleet maatyöläiset mustiin pukeutuneina suutelivat vainajan otsaa hänen viisautensa vuoksi, vainajan käsiä hänen anteliaisuutensa vuoksi ja vainajan jalkoja hänen ahkeruutensa vuoksi. Haluan symbolisesti antaa sisarelleni Marja-Liisalle juuri nämä kolme suudelmaa. Todellisuudessa suutelin jäähyväisiksi hänen otsaansa - kaikesta kiitollisena.

Vaimoni Liisan akvarellissa näkyy Campo Calabron hautausmaan muuri. Taustalla siintää itse kaupunki Messinan salmen äärellä.  Nämä olivat Marja-Liisalle rakkaita nuoruuden paikkoja.