Eletään joulun ja uudenvuoden välistä aikavyöhykettä ja
ollaan siirtymässä kohti loppiaisen jälkeisiä selkäviikkoja ja reikäleipiä.
Joulu kirjalahjoineen tuo mukanaan elämänmullistuksen. Lahjakirjat tulevat
pieneltä osin yllätyksenä, mutta useimmat kirjat tulevat pikaostorynnäkkönä.
Ennen joulua on kyllä luettu kirja-arvosteluja ja haikailtu mielenkiintoiselta
näyttävien teosten ostamisella, mutta kirjakaupassa havaitaan tällaisten
listojen puuttuvan, unohtuneen ja jääneen tekemättä. On siis ostettava hieman
kuin viinejä – etiketin perusteella. Kirjankansitaide ei kyllä nykymuodossaan
houkuttele. Arkistokirjastoista napatut kuvat yhdistettyinä outoon yritykseen
kuvata kirjan tapahtumia tai jotain sen merkittävää tapahtumaa ikään kuin
kollaasina tekee meidän kirjankansistamme käsittämättömän vaatimattomia.
(Kirjoitin ensin kelvottomia, mutta se on liikaa sanottu!) Anteeksi, tämä oli
minun mielipiteeni. Näyttää siltä, ettei
päivä ala kunnolla, jos ei pääse jostain asiasta marisemaan. Nyt se on tehty.
Loppujuttu onkin sitten pelkkää kehumista.
Niin he puhuvatkin onnistuneimmista kansista – ei
kauneimmista tai taiteellisimmista kansista. Ymmärrän kyllä, että onnistumiseen
kuuluu myyntimenestys. Jokainen näemme kyllä yleisistä kauppatuotteista, ettei
mainosten taiteellisuus ole tavoite. Sillä ei ole tekemistä myyntimenestyksen
kanssa. Vai onko sittenkin? Mieleeni
tulevat aivan superhienot automainokset. Samaa ei voi sanoa asuntomainoksista
tai matkailumainoksista. Mikähän siinä
on? Jotain kummallista!
Ville Hänninen ja
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ovat aikaansaaneet ihanan kirjan: ”Kirjan
kasvot”, SKS, 2017. Kirjan esitetekstissä sanotaan: ”Teos kertoo unohdettuja
tarinoita jopa ikonisten, kaikkien tuntemien kirjankansien synnystä. Se tuo
esiin myös ihmisiä kansien takana - suomalaisen kirjataiteen mestareita.” Tuo
kirja on ehdotonta kulttuurihistoriaa. Se on valtavan mielenkiintoinen, kaunis
ja lukemisen arvoinen. Kirjan tekijä Ville Hänninen on myös Suomen kirjataiteen
komitean arvosteluraadin puheenjohtaja. Komitea valitsee vuosittain Suomen
kauneimmat kirjat ja onnistuneimmat kirjankannet.
Hyppäänkin tästä heti joulukirjojen kasaan. Hipelöin
kirjoja tietämättä mistä aloittaisin. Teen pieniä kurkistuksia kirjan keskelle
ja kirjan alkuun. En milloinkaan katso loppusivuja. Pelkään että murhaaja
paljastuu. Silloin kirjan lukeminen muuttuu tarpeettomaksi.
Kirjakasan kimppuun
Ryhdyn heti selailemaan ”Ihmisen lyhyttä historiaa”. Se näyttäsi pokkarina soveltuvan hyvin
yölukemiseksi. Toinen kiinnostava pokkari on Arne Nevanlinnan ”Isän maa”
Siltala, 1994. Tunsinhan minä Arnea ainakin vähän, ja kävihän hän samaa
oppikoulua, tosin muutamia vuosia ennen meikäläistä. Tämä kirja on hänen
ensimmäisensä. Myöhemmin arkkitehdista tuli kirjailija aina
Finlandia-ehdokkuuteen saakka. Putinin sisäpiiri houkuttaa, mutta Liisa ehtii
väliin - siis myöhemmin. Veljekset Rein ja Mihkel Raud ovat tehneet ansiokkaita
ja riemukkaitakin teoksia. ”Rapa roiskuu” on tietysti huippua. Tässäpä onkin linkki uuden vuoden blogiin
Tallinnasta yhden vuoden takaa, siinä on tarinaa Raudin veljeksistä. http://penttimurole.blogspot.com.ee/2016/01/kahdesta-eri-maailmasta.html
Rein Raudin ”Täydellisen lauseen kuolema” imaisee
selailemaan ja hieman lukemaankin. Irrottaudun kuitenkin kirjasta 15 sivun
jälkeen. Lukeminen on paras suorittaa oikeassa ympäristössä eli Toompean
mäellä. ”Antiikin myytit” ja ”Matka muinaiseen Suomeen” ovat ilman muuta
asioita jotka vangitsevat vanhan ihmisen mielen. Siirtyvät kuitenkin myöhempään
ajankohtaan, vaikka Liisa jo minulle kommentoi herkkupaloja. Juha Tarkan
”Muistumia” lymyää sinisenä kasan alla – aikanaan, mutta jonon loppupäässä.
Jykevänä itseään tarjoilee Lasse Lehtisen Tanner-eepos: ”Itsenäisen Suomen
mies”. Luettavaksi tulee ilman muuta. Onhan Lasse tarinamiehiä. Muistan
hyvinkin Kuopion yliopistollisen keskussairaalan rakennustoimikunnan Tarinaharjun
kokoukset hänen johdollaan. Kasaan on
vielä joutunut mustasta Helsingistä kertova ”Helsinki Noir”. Etualalla
kirjakasassa lojuu Juha Hurmeen ”Niemi”. Se kyllä kiinnostaa suuresti.
Aamulehti sanoo kirjailijan sanoneen halkopinoltaan: ” –Kun opetan fiksuja
nuoria tyyppejä Teatterikorkeakoulussa, heillä on hirveän hatarat käsitykset
vaikkapa evoluutiosta. Mielestäni se on aika vaarallista, että ollaan
tiedollisesti ihan hötön päällä.” No, on kiva ajatella, että tämän kasan kun
lukee niin höttö hieman tiivistyy.
Joulukirjakasa on
hieman yksipuolinen. Siinä ei ole varsinaisia romaaneja, ei runoutta eikä
lyriikkaa. Niin, -siis yllättävääkö? - kaikki kirjat käsittelevät menneisyyttä.
Eipä haittaa, mitä Markku Pääskynen kirjoittikaan? Hän kirjoitti teoksessaan
”Vastaavuuksia”: ”Syntymä ja kuolema, onnettomuus ja siunaus, voitto ja häpeä,
pysyvyys ja rappio, ihmissuvun kohtalo, joka on kaikkivoipaisten kolmevuotiaan
lapsen tasolla olevien jumalten käsissä. Mitään ei ole tekeillä, kaikki on jo
tehty ja se vallitsee, taivaan ja maan,
ihmisten ja
jumalten neliyhteys, runouden ja vuosituhansien takaisen teknologian liitto
sekin.” Hän jatkaa: ”Maailma ei ole
matala, ei syvä, ei korkea, ei sana, ei luku... me palaamme alkuumme takaisin. Menneisyys
on edessä koska sen näemme, tulevaisuus jää selkämme taakse, ei taaskaan uutta,
miksi pitäisi?”
Arne Nevanlinnan ”Isän maa”
Katsokaamme siis menneisyyttä. 30- ja 40-lukujen
menneisyydestä kertoo Arne Nevanlinnan kirja ”Isän maa”, WSOY 1994. Arne oli
sotaakäynyt mies. Hän syntyi vuonna 1925 ja kuoli 91-vuotiaana 7.8.2016. Hän on
Neoviusten, Haahtien ja Schildtien sukua puhumattakaan Ehrnrootheista. Hänen
isänsä Rolfin nimi oli luettavissa koulun Algebran oppikirjan päältä. Oliko se ”Nevanlinnan algebran oppikirja”?
Arne itse muuntui arkkitehdista kirjailijaksi. Minun muistoni hänestä ovat
pienimuotoiset. Ne liittyvät arkkitehtuuriin. Hän oli mukana, kun yritettiin
muotoilla teoriaa rakennusten sisäisen henkilö-, tieto- ja materiaaliliikenteen
suunnittelulle. Tai muistanko väärin? Olimmeko sittenkin tulossa projektivientiä
koskevasta Olli Kivisen kokouksesta. Matkalla
Otaniemestä Helsinkiin ohitimme Lauttasaaressa Vulcanin mäelle valmistuneen
uudisrakennuksen. Se oli harmaanoloisena kadunvartta laskeutuva liikerakennus.
Haasteena oli jyrkänne ja rakennuksen sovittaminen paikkaan. Arnen mielestä
tulos oli huippua. Siinä oli dynamiikkaa. Nyt hänen ylpeytensä on purkutyön
kohteena. Aika kulkee ja tarpeet muuttuvat. Vain tarpeeksi suuri
suunnittelijanimi voi suojella rakennuksen purkamiselta. Arnen nimi ei
riittänyt rakennuksen suojeluun tai uusiokäyttöön. Muitakin esimerkkejä löytyy.
Ei riittänyt Aarne Revellin perintö ja Castren-Jauhiainen-Nuuttilan
suunnittelutyö pelastamaan Pasilan hienoa rautatieasemaa. Ajelen autolla ohi
purkutyön alaisen aseman. Kyydissäni on professori Osmo Lappo. Asemaraiskion
tullessa näkyviin hän huudahtaa: ”Miksi tuota ei voinut säästää! Se olisi
voinut jäädä uuden rakennuksen sisään, jalkojen väliin.” Olin hiljaa surrut tuon rakennuksen tuhoa. Nyt
sain lohdutuksen sanoja.
Kaksi häviävää tai
oikeastaan jo hävinnyttä taloa. Vasemmalla on Pasilan rautatieasema. Ehkä minulla
on lukkarinrakkautta. Olin tekemässä aikanaan aseman perustamissuunnitelmaa.
Sitten Marja Nuuttila ja Yki Sahlstedt tekivät hienon aseman. Ystäväni Teuvo
Kolunen oli tilaajan edustajana hankkeen toteutuksessa. Kaikkea ei purettu. Laituritaso
sentään jäi. Siellä näkyy hienoa elementtitekniikkaa ja laadukasta
betoninvalua. Oikeanpuoleisissa kuvissa on Arne Nevanlinnan ylpeys. Tai oli.
Nyt juuri se tuo mieleen lähinnä Aleppon.
Onneksi Eliel Saarisen nimi riittää sentään suojelemaan
minun ensimmäisen sisätyöpaikkaani. Se oli Rautatiehallituksen loistava
rakennus tai oikeastaan sen itäinen siipi.
Muistan tilojen yksityiskohdat, hienot käytävät ja ovet, porraskäytävät,
erityisesti muistan vessat. Muistojani kiihottaa myös tieto siitä, että sama
talo oli isäni ensimmäinen työpaikka. Minä harjoitin insinöörioppilaan
työntekoa ratapihajaostolla 50-luvun puolessa välissä. Isä oli puolestaan tekemässä
rautateiden ensimmäisiä sähköistämissuunnitelmia kone ja sähköosastolla
20-30-lukujen vaihteessa.
Ilmari Murole rautatiehallituksen lamppujen varjossa.
Nyt talosta ollaan tekemässä hotellia. Onnea
arkkitehtikilpailun voittajille. He ovat tuttuja nuoria miehiä. Muistakaapa pidellä
kynää herkin sormin. Huonoja esimerkkejä on paljon, hyvät ovat harvassa. Liittykää
tähän harvojen joukkoon – muuten teidät piru perii!
Jos jokin rakennus
on mieleenpainuva, niin minulle se on tämä talo. Nuoren teekkarin työelämä
alkoi tämän talon suojissa. Ylempi esimieheni oli Aarno Peitsara,
ratateknillisen toimiston päällikkö. Hänen huoneeseensa ei insinöörioppilas
useinkaan päässyt. Asiaa hieman auttoi se, että hän oli ollut töissä jo isäni
työskentelyaikana. Oli siis pientä eteen ottoa.
Pääjohtaja vaihtui Harald Roosista Erkki Aaltoon. Ensimmäisenä työpäivänäni
vaihtui myös jaoston päällikkö. Sain juoda läksiäiskahvit ja tuliaiskahvit.
Työtoverit olivat mahtavia. Erityisen herkästi muistelen rakennusmestari
Jääskeläistä ja rouva Helena Brusiinia. Siellä ne pyörivät piirustussalissa
tyttöset Kaarina Suonio ja Leena Brusiin, Helenan lapset.
Arne ja SYK
Tapahtui taas jotain tavanomaista. Minun piti kertoa
joulukirjoista, mutta sorruinkin purettaviin rakennuksiin ja ratapihajaoston
kaarevien ikkunoiden äärelle. Jatkan kuitenkin hieman. Arne Nevanlinnan
ensimmäinen kirja on todella hauskasti polveileva ja mielenkiintoisesti
etenevä. Suosittelen ehdottomasti. Hauskuudessa aivan ylivoimaista antia on tarinointi
Arnen lapsuudesta. Joskus jutut ovat niin railakkaita, ettei niitä aivan tahdo
uskoa todeksi. Heittää nyt vedellä täytettyjä paperipusseja kadulla kulkevien
päälle. Tai kiusaa kotiapulaisia panemalla pienoiskiväärinluoteja kakluuniin.
Tai naulaa opettajan kalossit lattiaan. Vai oliko se jo isä Rolf, joka
sellaisia teki. Sitä paitsi SYK:n lattiat olivat kiviaineisia. Ei niihin naula
olisi pystynyt. Arne kertoo kaverinsa kanssa rikkoneensa fysiikanluokan marmorisen
kojetaulun jo ennen kuin koulu oli varsinaisesti päässyt täyteen käyttöön.
Kyllä minäkin sen valkean taulun muistan. Mutta oliko se vielä rikki? Sitä yritän
muistella.
SYK oli minulle tietysti koulu, mutta se oli myös osittain
koti. Asuivathan koulutalossa isovanhempani. Mummu oli keittolan emäntä ja
isoisä oli vahtimestari. Olipa vielä mummun veli koulun talonmies. Arne
Nevanlinna muistelee kirjassaan kouluansa. Joskus hän herkeää ilkeäksi. Eräät
opettajat joutuvat inhokeiksi. He saavat pahan merkin otsaan. Liian pahan. Oppilaatkin
saavat osansa. Hän kirjoittaa oppilaiden ”yläluokkaisuudesta” ja siitä että
luokkatovereistaan oppilaat lähinnä miettivät heidän vanhempiensa asemaa ja
vaikutusvaltaa yhteiskunnassa – kateellisinakin. Tuo on outoa. Arnella on
kaksisuuntainen mielialahäiriö sukunsa suhteen. Toisaalta vihaa ja toisaalta
rakastaa. Mutta että hän syyllistää meidät tavalliset tallaajat tuohon
kademielisten joukkoon. Se menee väärin. Minun luokallani oli useita
kulttuurisukujen edustajia. En muista siitä koskaan olleen heille suurempaa
haittaa. Mitä nyt ehkä joutuivat hieman keskimääräistä enemmän
koulukiusatuiksi. Siitäkään ei näyttänyt olleen heille haittaa. Näyttävät
pärjänneen elämässään aivan mainiosti.
Arne lopettaa muisteluksensa SYK:n rakennuksen tuhoamisoperaatioon. Hän kritisoi koulun muuttoa keskustasta
periferiaan. Joillekin oikeille kaupunkilaisille Etelä-Haaga on jo sitä. Minä
en ole oikea kaupunkilainen. Olen pakilalainen. Yhdyn kuitenkin Arnen
mielipiteeseen. Koulun siirto oli virhe. Vielä suurempi virhe oli
koulurakennuksen tuhoaminen, ensin lähes totaalisesti museoviraston toimesta,
sitten toistamiseen tosin hieman edellistä katastrofia silotellen Sibelius-Akatemian
toimesta. SYK:n ”saneeraus” voisi olla hyvänä huonona esimerkkinä myös
rautatiehallituksen saneeraajille. Ehdotan opintomatkaa. Opinnot voi aloittaa
lukemalla minun blogini asiasta:
Toivotan täältä
Tallinnan Toompean mäeltä kaikille Raikasta Uutta Vuotta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti