Kesällä käsiin ajautuu vanhoja lehtiä. Niitä tulee
kirpputoreilta tai muilta toreilta. Usein löytyy myös mielenkiintoisia juttuja
menneiltä ajoilta. Nyt taas tapahtui niin. Käsiin
osui Hopeapeili vuodelta 1966. Tuo vuosi oli itselleni mielenkiintoista aikaa.
Olin ollut neljä vuotta Kunnallistekniikka Oy:n palveluksessa ja firmaan oli
perustettu suunnitteluosasto. Jukka Syvälahti ja Timo Myllymäki olivat
ensimmäisiä osastolle palkattuja työntekijöitä. Pian perässä seurasivat Pekka
Seppälä ja Hannu Lehto. Hannu vielä pakertaa täysillä liikennealan tutkimuksia,
me muut olemme jo turvallisesti eläkkeellä.
1960-luku toi mukaan rockin, feminismin, LSD:n,
hippiaatteen, muovin invaasion ja autoilun. Beatles ja Bob Dylan valloittivat.
Mutta myös Erkki Junkkarinen ja komisario Palmu. Televisiossa ”Jatkoaika”
viihdytti kansaa. Keskioluen saapuminen kauppojen hyllyille oli eräs merkki
muutoksesta. Nuorisokulttuurit ja vapaus nousivat haluttuun ja hyväksyttyyn
asemaan. Tšekkoslovakian miehitys tapahtui 21.8.68. Saman vuoden marraskuussa
Vanha vallattiin. Suomessa poliittinen elämä oli vastakkainasettelua, mutta
vuosikymmenen aikana hallitus vaihtui vain 6 kertaa. Kekkosen toista
presidenttikautta murtamaan perustettiin vuonna 1960 kokoomuksen ja demareiden
Honka-liitto. Liiton seurauksena syntyi noottikriisi Neuvostoliiton kanssa.
Kekkonen selvitti kriisin Novosibirskissä vuonna 1961 yhdessä Hruštšovin
kanssa. Hän jatkoi presidenttinä vuoteen 1982. Vuonna 1968 solmittiin
ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu, sitä kutsuttiin Liinamaa
ykköseksi. Samana vuonna Martin Luther King murhattiin. Helsingissä elettiin purkukautta. Kallio, Sörnäinen,
Alppiharju ja Punavuori olivat saneerauksen kohteina. Empire-Helsingin vanhat
korttelit korvattiin mustavalkoisilla nauhaikkunataloilla. Puu-Käpylä synnytti
vastareaktion. Kråkström työryhmineen oli voittanut alueesta järjestetyn
kilpailun. Alue oli ”uudistamisen” alussa. Tämä oli liikaa. Helsinki ei
toteuttanut purkusuunnitelmaa, alue suojeltiin.
Katson nyt näitä
kuvia. Sinulle ne eivät ehkä merkitse mitään. Minulle ne merkitsevät eniten
sitä, että ne joskus merkitsivät niin paljon. Se oli 60-lukua. Ne merkitsivät
tietysti suunnitelmissa, projekteissa, mutta ne merkitsivät myös viestinä -
luennoilla, raporteissa ja keskusteluissa. En kai luullut niiden olevan meitä
varten. Tai en kai luullut niiden olevan meidän tulevaisuutemme konkreettisia
malleja. Usein ehkä juuri jotain aivan päinvastaista. Mutta sittenkin…
Niin, noina vuosina tulevaisuutta katseltiin autoistuvan
yhteiskunnan näkökulmasta. Liikenteessä alkoi tapahtumasarja, joka olisi
saattanut johtaa yhtä kohtalokkaisiin menetyksiin kuin keskustan
perinnerakennusten hävittäminen. Vuonna 1965 käyntiin pantu Helsingin suuri
liikennetutkimus Smith-Polvinen oli tekeillä. Tuomion enkeli leijaili kaupungin
yllä. Toisaalta joukkoliikenteessä tehtiin ratkaiseva askel metropäätöksen
muodossa. Kaupunginvaltuusto päätti 7.4.1964, että ryhdytään toimiin sellaisen
esityksen valmistelemiseksi, jossa metrorata rakennettaisiin Puotinharjusta
keskustaan ja tarpeen vaatiessa Ruoholahteen ja mahdollisesti Kumpulaan.
Lisäksi tuli valmistella ehdotus kaupungin aluetta koskevan
kokonaisliikennesuunnitelman toteuttamisohjelmasta. Alvar Aallon
keskustasuunnitelma oli julkistettu vuonna 1964, vastaanotto oli kuitenkin
ristiriitainen. Etenkin nuorempi arkkitehtipolvi asettui vastahankaan. Teuvo
Aura oli kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Hänen ideanaan oli kaupungin
tiivistäminen ja asukasluvun nostaminen 600000 asukkaaseen. Vuonna 1965 hän
puhui näin: “Meidän on alistuttava siihen, että väestökeskukset, varsinkin
suuret kaupungit, vastaisuudessakin vetävät magneetin tavoin ihmisiä puoleensa.
Onneksi on sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät ollenkaan välitä omakotitalon
rauhasta eivätkä puutarhakaupungin luonnonläheisyydestä, vaan jotka kaikista
sosiaalipoliitikkojen päinvastaisista käsityksistä huolimatta haluavat elää
keskellä mahdollisimman vilkkaana kuohuvaa elämää.”
Hauska juttu muuten, tuohan muistuttaa Ode Soininvaaran
ja kumppaneiden puheita tänään - asukaslukutavoite on tosin noussut
neljännesmiljoonalla. Puutarhakaupunki-idean murskaaminen ei jäänyt yksin Auran
kontolle. Jörn Donneria ärsytti kaupunginjohtaja Lauri Ahon ”asuntososiaalinen
utopia”, jonka mukaan korkea elintaso edellyttää pientä asukastiheyttä
hehtaaria kohti ja siten väljää puutarhakaupunkia. Jörn Donner kirjoittaa
teoksessaan Uusi maammekirja 1967: ”Helsingin todellisuus ei millään tavalla
vastaa Aarne Ervin unelmia. Tapiolaa lukuun ottamatta ei ole olemassa
ainoatakaan johdonmukaisesti suunniteltua asuntoaluetta. On aivan turha
luetella kaikkia vanhoja erehdyksiä - helsinkiläiset ovat niistä muutenkin
hyvin selvillä. Toivon vain, että tulevat helsinkiläiset pääsevät asumasta
näissä nukkumakaupungeissa.” Donner rinnastaa Heikki von Hertzenin ”kahdeksan
kaupungin” suunnitelman ja Ervin ”ruohikkofilosofian”. Hän valittaa, ettei voi
esittää mitään uutta ohjelmaa. Hänen käsityksensä oikeasta
suurkaupunkifilosofiasta perustuu kuitenkin Gropiuksen ja Corbusierin lausumiin
ajatuksiin tekniikan aikakauden kaupungin olemuksesta. Toisaalta hän katsoo
mainittujen herrojen joutuneen väärinymmärryksen kohteeksi niinä
vuosikymmeninä, jotka ovat kuluneet 20-luvulta. Nämä väärinkäsitykset ovat
syynä siihen, että Suomessa on hyväksytty puutarhakaupunki ”ainoana
suunnitelmattomuuden vaihtoehtona”. Donnerin mielestä asemakaavapäätökset ovat
olleet sokeita.
Tällaisia aikoja siis elettiin silloin kun Marianne Höök
kirjoitti Hopeapeilin numeroon 22, 2.6.1966 artikkelinsa nimellä MITEN TE SELVIYDYTTE HUOMISPÄIVÄSTÄ?
Artikkelinsa aluksi hän kysyy mitä on huomispäivä? Ja
vastaa: ”Tietenkin tietokoneita, ja kaupunkeja, joissa ei ole enää liikennettä,
laiskantaloja, leudompaa ilmastoa, parempaa ruokaa, väritelevisioita ja
autopuhelimia, itsevarmuutta antavia vaatteita ja lumoavia värejä, mutta myös
kollektiiveja ja perheen jatkuvaa hajoamista.” Hän kysyy, pelkäämmekö
tulevaisuutta? Nyt on juuri se tulevaisuus, jota hän tarkoitti. Minulla on taas
kiva sateisen päivän puhdetyö katsella hänen arvelujaan tuosta tulevaisuudesta
eli meidän nykypäivästämme. Osallistuinhan toki itsekin tämän ajan
kaukoarviointiin.
Kertakäyttö luterilaisen
tuskana
Hän aloittaa kertomalla keittiöistä, kylpyhuoneista ja
olohuoneista jotka valmistetaan sarjatuotantona autojen tapaan.
Volkswagen-keittiö tai Cadillac-olohuone valittaisiin rahojen ja maun mukaan ja
vaihdettaisiin mallin tultua käyttöikänsä päähän. Hän kertoo ruokaostoksista
autopuhelimella ja roboteista jotka sijaisivat vuoteen ja kattaisivat pöydän ja
mainitsee pahvimateriaalista valmistetut kertakäyttöhuonekalut, joita oli jo
kuulemma aloitettu valmistaa Englannissa. Hän pohtii tekniikan tuhovoimia.
”Mutta, tiedemiehet sanovat lohduttavasti – tekniikka ei ole Molok, joka syö
omat lapsensa.” Ja mainitsee kybernetiikan uutena tieteenalana joka yrittää
sada selville vaarat, jotka vaanivat ihmistä automatisoidussa yhteiskunnassa.
Hän kirjoittaa luterilaisesta ihmisestä joka ei voi heittää pois muovipussia
eikä kertakäyttölasia ja joka tuntee puritaanista syyllisyydentuntoa vapaa-ajan
hukkaamisesta.
Marianne Höök uskoo ”kurittomaan”
nuorisoon. Hän kysyy, voimmeko selviytyä kolmen päivän työviikosta, me,
jotka olemme saaneet päähämme, että vain työ antaa ihmiselle olemassaolon
oikeutuksen. Hän uskoo sosiologeihin, jotka sanovat nuorisolla olevan
edellytyksiä pärjätä nopean kehityksen alaisessa yhteiskunnassa. Nuorisolla on
aikuisten kulttuurista eroava oma itsenäinen kulttuurinsa. Tätä nyt on pakko
hieman ajatella. 60-luvun nuoret ovat nykyään viisikymppisiä ja kuusikymppisiä.
Oliko heillä jokin itsenäinen kulttuurinsa vai eikö maailma todellisuudessa
muuttunutkaan? He tai me olemme kyllä selvinneet, mutta tuntuu aivan siltä kuin
maailman muutoksessa – jos se todella muuttui - me ihmiset olemme pysyneet
muuttumattomina.
Raha?
Kirjoittaja arvailee rahan merkitystä. Hän uskoo
elintasomme nousevan siten että vuoteen 2000 mennessä ihmisillä on käytössään
silloiseen tilanteeseen verrattuna kolminkertaiset tulot. Hän arvailee
köyhyyden katoavan ja samalla katoaisi ”kokonainen käsitysten ja moraalinormien
kompleksi”. Todellisuudessa kotitalouksien tulot Suomessa samalla rahan hinnalla
kasvoivat ajalla 1966-2000 1,6 kertaisiksi. Nyt luku on 2,1 vuoden 1966 tasoon
verrattuna. Pienituloisten kotitalouksien määrä vuonna 1966 oli 18 % väestöstä.
Vuonna 2000 luku oli 12 % ja tällä hetkellä osuus on samalla tasolla. Tuloeroja
kuvaava Gini-kerroin oli vuonna 1966 tasolla 31, kun se nykyisin on 27. Siis
vain lievää parannusta. Saksassa vastaava luku on 29, Virossa 31 ja USA:ssa 39.
Meillä on siten tilastollisesti lievästi parempi tuloerotilanne kuin Saksassa
ja Virossa, USA:n sentään hakkaamme kirkkaasti. Suomessa 40 % alempien tuloluokkien
väestön tulot ovat 24 % koko tulokertymästä ja ylemmän 40 % tuloluokkien
tulokertymä on 57 %. Virossa luvut ovat 20 % / 63 % ja USA:ssa 16 % / 68 %.
Hohhoijaa, oliko taas liikaa numeroita. Lopputuloksena voimme todeta, ettei
raha näyttänyt toimivan niin tasapuolisesti ja kaikkia ylös nostaen kuin
Marianne Höök arvioi. Rahan puute tuntuu olevan yleisin ongelmamme. Sitä puutetta
nyt pikavippiyhtiöt armottomasti hyödyntävät. Moraalinormienkin suhteen tilanne taitaa olla löysässä.
Tulonjaon
epätasa-arvo on maailmassa suuri. OECD:n tilasto vuodelta 2016 kertoo kuitenkin
Suomen olevan kärkimaita tasaisuuden suhteen – no, suhteellista se on. Parastuloisin
10 % kotitalouksista tienaa 24 % kaikista kotitalouksien tuloista, 10 prosentin
pienituloisille jää 4 % osuus. Virossa luvut ovat 22,4 % / 2,8 % ja Kiinassa 36
% / 1,3 %.
Koneistuminen,
teknistyminen, automatisointi
Marianne kirjoittaa aivan uudesta sosiaalisesta
ympäristöstä. Ihmiset vapautuvat
rutiinityöstä. Koulutetun työvoiman kysyntä on suurta, mutta kouluttamaton
työvoima jää vaille käyttöä. Syntyy aivan uusi työtätekemättömien
yhteiskunnallinen ryhmä. Psyykkisesti mitään tekemättömyys tulee olemaan
ainakin aluksi vaikeata. Hän arvelee kuitenkin ryhmän taloudelliset olosuhteet
hyviksi yleisen hyvinvoinnin myötä. Työnteon korvaa valtava passiivinen viihde
television kautta. Asia kuitenkin askarruttaa. Aiheuttaisiko tämä ryhmä
yhteiskunnallista rauhattomuutta? Ryhmän aliarviointi olisi suuri virhe.
Uskoo tietävänsä
kaupunkiympäristön muutoksesta
Urbanisaatio jatkuu. ”Auto on kaupungissa yhtä tuomittu
kuin aikansa elänyt dinosaurus.” Liikenne organisoidaan kahteen tasoon, ihmiset
päivänvaloon, autot maan alle. Näin voidaan tehdä uusissa kaupungeissa. Tekniikan
ja tieteen mahdollisuudet ovat kuitenkin rajoitettuja vanhoissa
kaupungeissamme. Ne jätetään silleen. Marianne Höök kirjoittaa
mahdollisuuksista: yksiraiteinen juna, liikkuvat jalkakäytävät,
ilmatyynyajoneuvot ja ”tavattoman nopeat paineilmatunneliradat”. Hän myös
haluaisi sulattaa lumen kaupungeistamme. Asuntojen rakentamisen suhteen hänen
visionsa kulkee käsi kädessä Teuvo Auran ja Jörn Donnerin ajatusten kanssa:
”Asuntoja ei enää rakenneta pieniksi yksilöllisiksi taloiksi pienten
yksilöllisten puutarhojen keskelle syvälle tummaan metsään, joihin jokainen
kiirehtii ja sulkeutuu pikku selliinsä päästäkseen eroon muista.”
Tämä kirja ja nämä
kuvat taisivat olla Mariannen edessä hänen kirjoittaessaan kaupunkien tulevasta
liikenteestä. Englannissa oli vuonna 1961 asetettu komitea tutkimaan
kaupunkiliikenteen ongelmia. (Study of the Long Term Problems of Traffic in Towns, London, Her
Majesty’s Stationery Office 1963). Komitean alaisena toimi
tutkimusryhmä, jota johti Colin D. Buchanan. Työn tuloksena julkaistiin vuonna
1963 meidän tuleva oppikirjamme: Buchananin Traffic in Towns.
Stressin ehkäiseminen:
annos narkoottisia aineita
Tulevaisuudessa käytöstottumukset muuttuvat. Avioliitto
muuttuu kulttuurisesti. Avioerot lisääntyvät. Yksiavioinen avioliitto ei ole
turvallisuustekijä – siihen ei voi luottaa. Naimisiinmenoikä laskee. Elinikä
kasvaa. Kontaktimahdollisuudet lisääntyvät. Ryhmässä eläminen yleistyy, syntyy
suurperheitä. Lapset viihtyvät ryhmäkollektiiveissa. Rajoja ylittävien
elämysten tarve kasvaa. Stressiä vastaan taistellaan psykolääkkein. Ihmisen on
päästävä toisinaan eroon itsestään. Ihminen tarvitsee sielua puhdistavia
huumaustiloja. Niitä saadaan lievin narkoottisin ainein. Entisajan alkoholin
käytölle hymyillään.
Että tällaista! Mutta juuripa totta. Vaikka Mariannen tarina aluksi hämmästyttää havaitsee
juuri noin käyneen. Medikalisaatio on lisääntynyt valtavasti. Avioliitoista 70
% päätyy eroon. Naimisiinmenoikä ei kylläkään laske – päinvastoin.
Marianne Höök lopettelee artikkeliaan kirjoittamalla
fakki-idiootin tilaisuudesta. Hän tarkoittaa tulevaisuuden fakki-idiotismia.
Pitää sitä tulevaisuuden alana. Muutos tapahtuu asteittain. Kaikki muuttuu
paitsi ihminen. Ihmiset ovat aina eläneet muutosta. Kertoi jo Cro-Magnon
ihmisen istuneen luolansa suulla ja valitelleen murrosajan ongelmia.
Tulevaisuusromaani pelästyttää meitä sillä, että ihminen menettää
yksilöllisyyttään yliteknisessä yhteiskunnassa. Tosiasiassa meillä pitäisi olla
kaikki mahdollisuudet kehittää mitä erikoislaatuisimpia harrastuksia ja mitä
harvinaisempia erikoisaloja. Edellytykset tulla epäkäytännölliseksi, omituiseksi
fakki-idiootiksi tuntuvat tavattoman edullisilta kaikille joilla on
jonkinlaisia taipumuksia siihen suuntaan. Yksi rakentaa tunneleita ja toiset
pohtivat kuolemattomuutta – perin juurin suurella fakki-idiotismilla.
Pieni analyysi Mariannen
kirjoituksesta
Marianne Höök uskoo narkoottisten aineiden lisääntyvään
käyttöön terveyden ja paremman stressinsietokyvyn lähteenä. Hän arvelee mitääntekemättömyyden,
vapaa-ajan, olevan suuri stressin lähde. Tuohon aikaan, 60-luvulla
kansainväliset tiedemiehet tekivät tulevaisuusennusteen, jossa arvelivat ei-narkoottisten
huumeiden olevan vuonna 2000 laajassa käytössä persoonallisuusmuutosten
kehittelyssä. Se taisi olla LSD-ajan huuman jälkikaikuja. Eniten käytetty
lyhytaikaisten persoonallisuusmuutosten väline taisi olla silloin ja taitaa
olla nytkin alkoholin käyttö. Sitähän suomalaiset käyttävät 10 litraa vuodessa 100
% alkoholina yli 15-vuotiasta kohti. Vuoden 1967 keskikulutus oli 3 litraa. Suomi
on kärjessä, mutta häviää kuitenkin olutmaille Itävallalle ja Liettualle.
Häviää kyllä Virollekin, mutta siellä suomalaiset taitavat juoda merkittävän
osan oluesta.
Huumeiden käyttö on lisääntynyt suuressa määrin. THL:n
mukaan kannabista on kokeillut vuonna 2018 neljännes suomalaisista 19-65
vuotiaista. 60-luvulla kokeilijoita oli alle 4 %. Rauhoittavia lääkkeitä, sekä
uni-ja kipulääkkeitä ei lääkinnällisiin tarkoituksiin on kokeillut 7 % ja
amfetamiinia 4 % saman ikäisistä. Tiedemiesten ennusteet ihmisälyn kasvattamisesta
huumeilla ja lääkkeillä eivät ole kuitenkaan tiettävästi onnistuneet,
puhumattakaan siitä, että biokemikaaleilla olisi onnistuttu stimuloimaan uusien
orgaanien tai elinten kasvua. 15-16 vuotiasta koululaisista Euroopassa 49 % on
käyttänyt alkoholia, 23 % tupakkaa ja 8 % kannabista. Alkoholin ja tupakan
käyttö on ollut lievässä laskussa, kannabiksen käyttö nousussa. Suomi on viime
vuosina amfetamiinin käytössä noussut 15-34 ikäisten otoksella Euroopan
ykköseksi. Tuttava lääkäri sanoo keskustelun kannabiksen haitoista
mahdottomaksi. Käyttäjät pitävät aineen hyötyjä ilmiselvinä.
Persoonallisuusmuutos on tapahtunut.
Marianne kirjoittaa eliniän pidentymisestä. Osa
tiedemiehistä arveli, että ikääntyminen voitaisiin pysäyttää nyt meidän
aikoinamme. Ihmisen elinikää arveltiin voitavan lisätä 50 vuodella. Nyt
syntyvien suomalaisten tyttöjen eliniän odote on 84 vuotta ja poikien 79
vuotta. Vuonna 1967 elinajanodote oli tytöillä 72 vuotta ja pojilla 63 vuotta. Eliniän
odote onkin pidentynyt tytöillä 17 % ja pojilla 25 %. Se on paljon, mutta
kuitenkin kaukana 50 vuodesta. Vanhenemiseen suhtaudutaan yhä enemmän meillä ja
maailmassa kuin sairauteen. Rypyt poistetaan kirurgisesti tai
botuliinitoksiinilla, tai vanhenemista ”hoidetaan” antioksidanteilla.
Marianne oli ennusteessaan oikeassa monissa asioissa.
Teknologia ei kuitenkaan ollut aivan hallinnassa. Hän ei vielä tiennyt mitään
internetistä tai kännyköistä – kirjoitti vain autopuhelimista. Ei ihmekään,
autopuhelin oli silloin vasta tulossa. Vuonna 1968 Suomeen aloitettiin rakentaa
autopuhelinsysteemiä. Minäkin oli ylpeä omasta ARP-autopuhelimestani vuodelta
1971. Sen tangentilla varustettu luuri näytti aivan tavalliselta puhelimen
luurilta. Laatikot olivat auton takakontissa ja pitkä antenni heilui auton
perässä. Se oli senhetkistä nykyaikaa. Matkapuhelimien kehitys pääsi vauhtiin
vasta vuonna 1971 kun Ted Hoff ja Intel kehittivät ensimmäisen CPU-luokan
mikroprosessorin. Motorola julkaisi ensimmäisen kännykän vuonna 1973. Se ei siis
ollut Nokia, vaikka Nokia sitten nousikin mahtavaksi patenttien haltijaksi.
Kaupallisesti ensimmäisiä kannettavia puhelimia olivat Motorola 8000 vuonna
1984 ja Nokia Cityman vuonna 1987. Vuonna 1991 luotiin http. ja seuraavan
vuonna Illinoisin yliopiston tutkijat kehittivät Netscapen. Ja nyt sitten
vihonviimeisenä loppuna kehitteillä on kvanttitietokone ja tekoälyn luoma
singulariteetti. Ken elää se näkee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti