Usein suhteemme esineisiin on välinpitämätön, mutta
toisaalta jotkut esineet ovat suorastaan elämämme keskiössä. Esineiden
”ikuisuuden” mahdollisuus saattaa kyllä kiinnostaa itse kutakin, ainakin minua.
Kun itse tästä lähtee, niin nuo kaikki esineet ympärilläni jäävät olemaan, se
on kiinnostavaa. Minne ne joutuvat? Ensin tietysti perintökasaan, harmiksi ja
arvioitavaksi. Jotkut kelpaavat, kaikki ei - ymmärrettävää, tunnearvo liittyy
tapahtumiin, ihmisiin. Esineet joutuvat kuormalavalle, kierrätykseen, hajoavat,
eivät enää ole toistensa osa, irtautuvat yhteyksistään ja niihin kohdistuneista
tunteista. Saattaisinko jopa tuntea mustasukkaisuutta esineen tulevaa haltijaa
kohtaan? No, nythän heti ryhdyn puhumaan esineistä muka tunteisiin vastaavina
olioina. Totta, esineisiin kohdistuu niin paljon tunteita, että kuvittelee
niiden itsekin heijastelevan niitä ja muistelevan historiaansa. Tuo keittiön Högfors
puuhellakin, 30-luvun alun aikainen, se aivan kuin hehkuu tunnetta, Liisan
keittäessä tänäänkin meidän aamukahvimme ja paistaessa maistuvat kananmunat.
Pikkupoikana 30-luvun lopulla katselin naapurin Miina-mumia hänen istuessaan tuon
samaisen hellan äärellä ja kohentaessaan tulta juuri tuolla vieläkin jäljellä
olevalla hellankoukulla. Esine on ollut elämässäni 85 vuotta. Se jatkaa
”elämäänsä”.
Auto, miesten unelmien
esine?
Monelle ikäiselleni miehelle auto on ollut elämän esine.
Nyt kun Elon Musk esitteli uuden pickupinsa, keskustelu suorastaa räjähti.
Syntyi valtava keskustelu siitä, onko auto maailman rumin vai onko se kaunein.
Rumuus ja kauneus eivät ole suinkaan estetiikkaa. Käsitteisiin sisältyy myös
etiikka. Hyvässä ja pahassa. Juuri eilen naapurin mies saapasteli luokseni. Hän
on yleensä ajanut itse korjatuilla käytetyillä autoilla. Mies on taitava kaiken
tietäjä ja kokenut remonttimies. Hän hehkui intoa. Tuossa on auto, jonka hän
aikoo ostaa. Kaikessa oli symboliikkaa. Hänen taskussaan ei todellakaan ole
sitä sataa tonnia, jonka auton ostaminen vaatii. Mutta unelma, se voi esineellistyä.
Nuorena opiskelijana minullakin oli pakkomielle.
Pakkomielle jatkui aikuisvuosille. Sekin liittyi selvästi autoon ja sen
muotoon. Mikään muu esine ei kuljettanut minun jalkojani kaupan ovelle niin kuin
juuri tuo auto. Jos menin työmatkalle Pariisiin, jalkani kuljettivat minut Champs
Elyseen varrelle lähelle Riemukaarta. Siellä oli Citroenin näyttelytila. Auton
evoluutio oli kiinnostavaa ja myös pelottavaa. Ettei mitään katoaisi
alkuperäisestä ennakkoluulottomuudesta ja ehdottomuudesta, muodosta ja
tekniikasta.
Ei kai se nyt niin voi olla, että auto on ollut miesten
ja naistenkin kiinnostavin esine vuosikymmeniä. Omalta osalta nuo kiinnostavat esineet ovat
jotenkin liittyneet siihen mitä on itse saanut tehdä. Kyllä myönnän, että
haravakone oli mielestäni huippuunsa kiinnostava esine, sainhan sitä ajaa aina
heinänkorjuun ja elonkorjuun aikana. Puimakone ja sitä käyttävä höyrykone
olivat kyllä kunnioitettavia esineitä, mutta niiden käyttöön ei pikkupojalla
ollut asiaa- vain ihailua. Myös hevosen valjaat hämäläisen tyyliin olivat
kiinnostuksen kohteena, vieläkin valjaiden tuoksu ja nahan kosketus tuntuvat
ajatusten sormenpäiden ja nenänpään hermosoluissa.
Pentin lapsuuden unelmakone ja vetojuhta.
Tytöt ja naiset
ajattelevat toisin?
Tyttöjen ja naisten ikimuistoiset esineet eivät
enimmäkseen taida olla autoja tai koneita. Heillä esineet liittynevät enemmän
elämään, perinteisiin ja huusholliin. Liisan sisar Maikki sanoo
lempiesineekseen äitinsä ja isänsä ensimmäisen huonekalun. Se oli klahvipiironki.
Liisa taas ajattelee valokuvaa äidistään ja äitinsä siskosta 80-luvun
Puumalassa. Tyttäreni Pei pitää rakkaimpana esineenään isoäidinäidinäidin
raksuttavaa seinäkelloa 1800-luvun lopulta. Se raksuttaa vieläkin. Hänen
tyttärensä Laura taas sanoo valokuvakansion olevan esine josta hän ei haluaisi
luopua. Mitä sanoo Lotta, 7-vuotias? Hänen rakkain esineensä on pehmolelu
nimeltä Mini. Lotta nukkuu yönsä Minin kanssa. Ilona, juuri seitsemänvuotias,
hänen on paljon leluja, mutta mikään niistä ei ole ylitse muiden. Kaikki ovat
kivoja.
Vasemmalla
on meidän puuhellamme. Ehkä se on meidän taloutemme tunnepitoisesti arvokkain
esine. Se on se hehku, tunne millä tavalla lämpö koskettaa meitä. Sitä ei voi
kuitenkaan viedä mukaansa. Samovaari kyyhöttää hyljättynä kaapin päällä, se on
miljoonille vieläkin kodin keskeinen esine, se tuotti perheelle paljon yhteistä
iloa ja nautintoa, meille se aina ollut vain koriste-esine. Dallah,
arabialainen teekannu tai tarpeen mukaan myös kahvikannu on ollut beduiinien ja
on nyt heidän urbaanien jälkeläistensä onnen hetkien siivittäjä. Meillä oli
vanhaan aikaan joka kodissa kuparipannuja, joilla kahvit turautettiin. Nyt
olemme siirtyneet espressopannuihin ja koneellisiin kahvinkeittimiin. Niillä ei
ole kosketusta tuleen, lämmönlähteeseen. Kohta kaikki on elektronista jopa
esineiden internetiin yhdistettynä. Ovatko ne esineitä joita hellitään ja
huolletaan? Muistan sen, kun koulupoikana pyrkiessäni hippoihin kuurasin aina
perheen kuparit ennen äidin kotiin tuloa. Näin oli myönteinen päätös taattu.
Tuossa ne ovat kuvassa, ne silloin vielä kuparin kiiltävinä hohtaneet pannut.
Nyt ei ole enää hippahimoa ja pannutkin ovat himmenneitä muistoesineitä
keittiön kaapin ylähyllyllä.
Nurkat täynnä, pelikaani
aukoo nokkaansa
Esineiden kohtalo askarruttaa. Esineitä tulee ja menee.
Esineitä kerätään, mutta niistä halutaan myös eroon. Nurkat täyttyvät.
Kaupungilla yhä useampi rakennus muuttuu romuvarastoksi. Pelikaani aukoo
nokkaansa kadunkulmassa, jos toisessakin. Tuntuu kummalliselta, että ihmisillä
on varaa maksaa tavaroidensa säilytyksestä noita summia. Siis miten paljon? No,
yhden neliön varastosta maksat viisi kymppiä kuussa, neljästä neliöstä joudut
maksamaan pitkälti toista sataa kuussa. Esineille ja romulle tulee hintaa.
Kuutiosta tavaraa maksat viidessä vuodessa parhaassa tapauksessa kolme tonnia.
Tavara muuttuu arvokkaaksi, jos varastoit vaikkapa anopin kuvaa, vanhoja
mattoja, kenkiä, kirjoja, mummon rahin, kuvalehtiä ja perintökattiloita.
Toisaalta meidän nykyisessä kulttuurissamme on paljon
kierrätystä. Varsinkin nuoret ihmiset ovat innostuneita Konmarista ja muusta
tavaranpoistamisesta /vaihtamisesta /kierrätyksestä. Laura Honkasalo kirjoitti
äskettäin asiasta kirjan: Kaapin henki, tavaravaivaisen tunnustuksia, Kirjapaja,
2019. Kirja on kivasti kirjoitettu ja kiinnostava, en kuitenkaan aio ryhtyä
sitä tarkemmin arvioimaan. Otan kuitenkin tässä malliksi kirjan esittelytekstin
muutamia hehkutuksia: ”Auttaisiko Konmari tai kuolinsiivous, vai löytyisikö
avain onneen minimalismista? Voiko kirppiskuumeesta parantua? Onko kirjojen
keräilyssä järkeä, kun asuintila maksaa maltaita? Tarvitaanko muisteluun
todella oma muistokirstu?”
Internet of Things
Esineiden internet antaa meillä aivan uuden tilanteen
tavaroiden suhteen. Tavarat, autojemme lisäksi jääkaappimme, sähkölietemme,
polkupyörämme, jätesäiliömme, kauppakassimme, kenkämme, talvitakkimme ja
hammasharjamme ovat saamassa oman sähköisen sielunsa. Ne tarkkailevat meitä ja
meidän käytöstämme. Kenkä taltioi askeleemme ja vertaa lukemia ranteessa
olevaan aktiivisuusrannekkeeseen joka taas välittää tiedot läppäriin joka
suorittaa kalorienkäyttölaskelmat ja antaa kuntoisuusindeksejä, jääkaappi
kommentoi, vihdoin jätesäiliö ilmoittaa oman käsityksensä biojätteen määrästä
ja suorittaa jälkilaskennan. Todella mielenkiintoista, kivaa ja hyödyllistäkö?
Nyt kun verotus on robotisoitunut ja Elannon kuittien kerääminen on siirtynyt
historiaan, meillä on uusia suuria haasteita oman läheisen itsemme kanssa.
Voimme seurata erilaisten mittareiden kautta esineittemme elämää ja sitä kautta
omaa elämäämme. Valokuvamme tallentuvat kymmeninä tuhansina, jokainen ateriamme
ja askeleemme rekisteröityy, suudelmat tulevat kirjatuiksi sydämen
tykytyksineen, tuleeko salattu elämäkin julkiseksi – se askarruttaa.
Jyväskylän
yliopiston Peda.net tarjoaa näin kivan kuvan meidän jokaisen ympärillä olevien
esineiden tulevasta yhteistyöstä. Oletko kuvassa mukana?
No, elämä ei ole esine. Mutta voiko noiden esineiden
tietosisällön nollata? Tieto on mennyt pilveen ja tuskin sitä sieltä pois saa,
eihän ihminen saa poistettua typeriä somejuttujaan sen paremmin kuin vanhoja FB
postauksiaan. Kun siis esine jättää minut, viekö se mukanaan minut? Ehkäpä nuo
esineet eivät kuitenkaan tule koskaan muodostumaan rakastetuksi piirongiksi,
isoisän keinutuoliksi, mummon kutomaksi päiväpeitoksi, kokoelmaksi isän höyliä
tai enon höyläpenkiksi ja siihen kiinnitetyksi kunnon järeäksi ruustukiksi.
En ole nähnyt kenenkään varastoivan muistoesineiksi
vanhoja kännyköitään tai laturikokoelmiaan, en ole ystävieni luona nähnyt edes
muistorikkaiden tietokoneiden hellittyjä kokoelmia. No asianharrastajilla
tietysti on omat Commodoret ja Tetriksensä varastohuoneen hyllyllä, mutta ei
meikäläisillä. Mutta, mitä? Tarkistan asiaa ja löydän yläkerran työhuoneen
laatikosta kokoelman latureita, puhelimen latureita ja kameran latureita,
hylättyjä kännyköitä ja valtavan kasan näihin sopimattomia johtoja. Kasan
alimmaisena on ensimmäinen läppärini korppukasan ympäröimänä. Mitä tästä nyt
sanoisi?
Nämä luurit eivät kyllä sovi kaapin päälle muistoesineiksi. Tai, hmmm! Sopisiko sittenkin tuo oikeanpuolimmainen?
Kännykät ovat kasvaneet ihmisten käteen. Jotkut pitävät
niitä rintataskussa sydämen paikalla, vaikka säteilyvaara on olemassa. Mutta
useimmiten ne ovat kädessä, ruokapöydässä, bussissa, välitunnilla, konsertin
tauolla, elokuvissa, vessassa. Entisajan miehellä oli aina puukko vyöllä. Sekin
oli aina kädessä, sillä oli työnsä, teurastettiin elikkoa, veistettiin
lusikkaa, viimeisteltiin reen aisaa, kuorittiin perunoita, perattiin kaloja, tehtiin
tuohuksia tai kaivettiin hampaita. Esineenä puukko on jotain pysyvää. Se on
kaunis ja käyttökelpoinen. Vanhankin puukon voi ottaa käyttöön, kunhan näyttää
hieman kovasinta. Puukko on niin kuin isoisän piippu. Senkin voi ottaa käyttöön
– milloin tahansa, halutessaan. Piippu ja puukko ja miksei myös puntari, ne
soveltuvat kaapin päälle muistojen lähteeksi, niitä voi hivellen koskettaa ja
silloin tuntee menneisyyden.
Maailmassa on kaikkea
tutkittu
Kaikkea on tutkittu, paitsi ihmisten suhdetta esineisiin.
Arvelin että ihmisten suhtautumisesta esineisiin löytyisi paljonkin tutkimustuloksia.
Ajattelin piirtäväni tavanomaisia grafiikoita keinutuolien, vanhojen haulikoiden,
kävelykeppien, autojen, vanhojen vaatteiden, kukkavaasien, maataloustyökalujen
ja jugend-verhojen kilpailusta paikasta muistojen auringossa. Olin varma, että
heti törmään aiheeseen: ”Elämäni tärkeimmät esineet.” En todellakaan törmännyt. Sen sijaan kohtasin
lukemattomia luetteloita elämän tärkeimmistä asioista. Ne olivat aineettomia
asioita kuten terveys, rakkaus ja unelmat. Viittaako tämä siihen, että ihmiset
eivät enää ole kiinnostuneita tavarasta vaan hengestä? Usko tai älä, minä en
kuitenkaan usko, sillä jätin mainitsematta, että tuohon kolmen sanan luetteloon
piti vielä kuulua sanan raha!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti