RIL järjesti jälleen vaikuttavan Summit-seminaarinsa
Säätytalon mahtavassa ympäristössä. Joskus kyllä ihmettelen miksi RIL haluaa
valitsemallaan rakennuksella muistuttaa meitä tsaarivallan aikuisesta historiastamme.
Miksi rakennusinsinöörien kohtauspaikkana ei ole joku huippumoderni rakennus
joka heijastelisi nykyaikaa ja pyrkimystä uuteen aikaan. Mikä sellainen
rakennus voisi olla? Otaniemen Väre voisi olla sellainen paikka. Onko muita
ehdotuksia? No, totta puhuen en ole nyt tässä vakavissani ehdottamassa uutta
kokouspaikkaa, olen varsin tyytyväinen tähän historiaa havisevaan uusrenessanssityyliseen
Säätytaloon vuodelta 1891.
Miimu Airaksinen, liittomme nykyinen toimitusjohtaja,
tekniikan tohtori ja tutkimusprofessori, hän hallitsee viehättävän tehokkaalla
tavalla joukkojaan. Tilaisuuksiin ei todellakaan tarvita ulkopuolisia moderaattoreita,
eikä varsinaan mitään suosittuja julkkiskasvoja. Nytkin Miimu veti tilaisuuden
hienosti, vaikka joidenkin esiintyjien aikataulukäsitys olikin hieman
haasteellinen, eikä yleisö päässyt toiveidensa mukaan (?) esiintymään.
RIL oli valinnut kokouksen
symbolikuvaksi Bosco Verticalen Milanon Porta Nuovalta. Talot, kaksi tornitaloa
korkeudeltaan 111 metriä ja 76 metriä, 26 ja 18 kerrosta, asuntoja 400, valmistuivat
vuonna 2014. Suunnittelijana oli Stefano Boeri. Taloissa on parvekkeilla ja
terasseilla 20000 kasvia, joista 8000 puuta. Tämä ajattelu näkyy myös
suomalaisten arkkitehtikilpailujen ajankohtaisessa kuvituksessa. Kasvillisuuden
näissä kahdessa Milanon talossa lasketaan sitovan 20 tonnia hiilidioksidia
vuodessa. Onko se paljon vai vähän? No onhan se sentään 3 hehtaarin
metsäpalstan verran tai kahden ihmisen vuosipäästöjen verran. Ei näillä
maailman ilmastonmuutosta ratkota, mutta ollaan hengessä mukana. 400 metrin
päässä vihreistä torneista on jotain suomalaista. Siellä sijaitsee Piazza Alvar
Aalto. Alakuvassa Alvarin aukiolta katsottaessa siintää Bosco Verticale.
Tilaisuuden loppu oli mahtava, kun RIL palkinnon voittajaehdokkaiden
koko kaarti haastettiin lavalle. Kansanedustaja Juha Sipilä oli lopullisena tuomarina. Hän oli huolellisesti
perehtynyt kolmeen ehdokkaaseen. Niin, siis todella insinöörimäisen
huolellisesti. Valittavina olivat Helsingin Telakkaranta – Euroopan kemikaalivirasto, Lighthouse, puurakenteinen kerrostalo Joensuussa ja Tikkurilan padon purkaminen ja kosken
kunnostaminen. Sipilä valitsi voittajaksi Joensuun 14-kerroksisen puutalon.
Sehän sopi muutenkin seminaarin teemaan, olihan kysymyksessä ilmastonmuutoksen
haasteet rakennusteollisuudelle. Arkkitehtina toimi Arcadia Oy
Arkkitehtitoimisto, rakennesuunnittelun teki Joensuun Juva Oy ja
LVIS-suunnittelusta vastasi Granlund Joensuu. Urakoitsijana toimi
Rakennustoimisto Eero Reijonen Oy. Hyvä valinta.
Ministeri miettii
verotusta
Ensimmäiseksi esitelmöitsijäksi oli saatu ministeri
vallan huipulta. Valtionvarainministeri Mika
Lintilän esitys oli leppeän optimistinen. Hän kertoi paljon tapaamisistaan
ulkomaisten kollegojensa kanssa. Joku tilaisuudessa läsnäollut väitti hänen
aliarvioineen yleisönsä. Minulle ei tullut tuollaista mielikuvaa. Lintilä korosti
taloudessa vallitsevaa epävarmuutta, kehittyneiden talouksien heikkoa
tuottavuuskasvua, ilmastonmuutoksen uhkia ja sanoi ratkaisuna olevan investoinnit
uuteen vähäpäästöiseen teknologiaan ja uskoikin vihreiden investointien voivan
olla maailmantalouden veturi.
Valtionvarainministeriön ohjauskeinoiksi hän mainitsi rakentamisen
kestävän rahoituksen sekä energiaverotuksen, kiinteistöverotuksen ja jäteverotuksen.
Verotuksen uudistamista tutkii useita työryhmiä. Energiaverotuksen osalta
aikovat saada ehdotuksensa valmiiksi loppuvuonna 2020. Liikenteen verouudistus
valmistuisi vuotta myöhemmin. Lintilän mukaan Suomen tilanne päästöjen
vähentämisen taloudellisen ohjauksen kannalta on erittäin hyvä. Hänen
mielestään me olemme edelläkävijöitä.
Junnilalla on aina
yllätyksiä
Aalto-yliopiston Rakennetun ympäristön laitokselta saapui
seuraavaksi puhujaksi kiinteistöliiketoiminnan professori Seppo Junnila. Kuuntelen aina mielelläni Junnilan luentoja, niissä
on aina jotain valtavirta-ajattelusta poikkeavaa ja yllättävää. Hän puhui
aiheesta: Päästöjen vai kustannusten optimi, vai voiko molemmat saada? Aiheina
olivat: kaupunkirakenne ja asukkaiden hiilijalanjälki, rakentamisen rooli
ilmastonmuutoksen ehkäisemisessä ja rakentamisen talous ja ilmastonmuutos.
Junnilan kritisoi aluksi käsitystä siitä, että tiivis rakentaminen olisi
ilmastoystävällisempää. Junnila esitteli tutkimustuloksiaan Aalto-yliopistolta.
Tutkimuksissaan he ovat todenneet pienimmän hiilijalanjäljen esiintyvän uusilla
esikaupunkialueilla. Kaikilla alueilla asuntoenergian päästöt olivat
huomattavasti pienemmät uusissa rakennuksissa. Kaupunkien keskusta-alueilla
korkea kulutus, lähinnä korkeamman varallisuuden vuoksi, lisää
hiilijalanjälkeä. Otettaessa koko kulutus laskentojen pohjaksi muut tekijät
kuin asuinpaikka tulevat tärkeiksi. Näitä ovat mm. tulotaso, ruokakuntakoko ja
elämäntyyli. Tutkimukset ovat myös osoittaneet kulutuksen ja siihen liittyvän
energiankäytön olevan alhaisinta maaseutualueilla ja korkeinta urbaaneilla
alueilla. Eräät tutkijat ovatkin esittäneet suurempaa panostusta
esikaupunkialueiden kehittämiseen – nyt näiden alueiden uudistaminen ja kehittäminen on jäänyt
kerrostalotiivistämisen huumassa syrjäpoluille.
Minäkin taisin kirjoittaa aiheesta blogin: http://penttimurole.blogspot.com/2019/05/pientaloalueet-mahtava-elamisen.html
Tässä kuvassa on
Pääkaupunkiseudun päästölaskelmia HSY:n tilastojen mukaan. Pääkaupunkiseudulla
tilasto sanoo vuoden 2016 CO2 ekv -päästöiksi Helsingissä 4,3
t per asukas, Espoossa 4,3 t per asukas ja Vantaalla 4,9 t per asukas. Koko
Pääkaupunkiseudun päästöt olivat vuonna 1990 5,7 milj.
tonnia CO2 ekv ja vuonna 2016 5,0 milj. tonnia CO2 ekv. Asukasta kohti
luvut olivat 6,9 tonnia per asukas ja 4,4 tonnia per asukas. Vähentymistä on
tapahtunut kokonaispäästöjen osalta 12 % ja asukasta kohti 36 %. Helsingin hiilidioksidipäästöt
olivat vuonna 1990 3,5 milj. tonnia ja vuonna 2016 noin 2,7 milj. tonnia. Tavoitteena
on päästä 80 % pudotukseen vuoden 1990 tasosta vuoteen 2035 mennessä. Vuodesta
2007 saakka suunta on ollut oikea. Mutta nyt alkaa kiristää.
Seppo Junnila
moittii päästölaskelmia. Esimerkiksi näissä PKS:n tilastoissa ei ole lainkaan
huomioitu kulutusta, siis ulkoisia päästöjä. Hänen laskelmansa osoittaa
kaupunkilaisten päästöt asukasta kohti laskettuna lähes kaksinkertaisiksi
tilastoihin verrattuna. Hänellä on mukana ruoka, ulkomaanmatkat, kesämökit ja
palvelut sekä iso pötkylä ”tangibles”. No tietysti häneltäkin puuttuu
ulkomailla valmistettujen tuotteiden päästöt. Elon Muskin akkutuotanto
kirjautuu valmistusmaahan. Mielenkiintoisia nämä päästötavoitteet ovat, mutta
otatko niistä selvää? Minulla se jää ainakin keskentekoiseksi. Helsingin
tavoitteita voit tutkia klikkaamalla tähän: https://www.kvartti.fi/fi/artikkelit/ilmasto-muuttuu-mita-tekee-helsinki
Hassu spekulointi
päästökaupasta
Ministeri Lintilä mainitsi päästökaupan erääksi keinoksi
kasvihuonekaasujen vähentämisessä. Jos nyt tehtäisiin leikillinen laskelma
Suomen kokonaispäästöjen suhteen päästötonnin hinnalla 50 euroa per tonni ja
kaikki 50 milj. CO2 ekvivalenttionnia verotettaisiin, niin rahastoon (tai
valtion kassaan) kertyisi nyt alkuvuosina 2,5 mrd. euroa. Metsille
maksettaisiin hiilivaraston kasvattamisesta vuosittain parisataa miljoonaa
euroa. No nyt kysyn miten paljon Joensuun talo saisi verohyötyä sitoessaan 2500
puukuution kautta 2500 tonnia hiilidioksidia. Näin hassun teoreettisesti se
olisi 150000 euroa, eli 1 % rakennuskustannuksista. Tuntuu hieman
marginaaliselta. Liikenteen päästöt ovat nykyisin 11 milj. tonnia. Jos näistä
maksettaisiin samainen 50 euroa per CO2 ekvivalenttitonni verorahastoon
kertyisi runsas puoli miljardia euroa. Nykyisin tieliikenteen verotus on 8 mrd.
euroa, josta polttoaineiden verotus 2,7 mrd. euroa. Jälleen haasteellista.
Päästötonnin hinnan tulisi olla huomattavasti korkeampi. Ehkä nyt alkaa päälle
100 euroa per tonni, kun nykyinen EU:n päästökaupan markkinahinta taitaa olla
alle kaksikymppiä tonnilta.
Etla tutkii patentteja ja rakentamisen
arvonlisäystä
Seuraavaksi puhujalavalle astui Martti Kulvik, Etlan tutkimuspäällikkö. Hän on tutkinut
kumppaneineen työn arvonlisäystä ja tuottavuutta. Esitelmänsä nimeksi hän oli
pannut: ”Riittääkö rakennusalan tuottavuus ja innovatiivisuus?” Aluksi hän
vertaili rakennusalan patenttien määrää Suomessa ja muualla. Suomessa noin 6 %
patenttihakemuksista on rakennusalalta. Niistä taas yli kolmannes koskee
hissejä ja rullaportaita. Kun en oikein saanut selvää hänen slaideistaan panin
tähän nyt vertailun Euroopassa ja Suomessa jätetyistä patenttihakemuksista
tekniikan aloittain.
EU:ssa tehtiin
vuonna 2018 32 patenttihakemusta 100000 asukasta kohti. Suomessa vastaava luku
oli 27. Suomessa jyllää koneteollisuus, Euroopassa elektroniikka. Rakennusalalla
Suomi sentään pärjäsi hieman paremmin, sillä Suomessa 10 % patenttihakemuksista
koski rakennusalaa – Civil engineering, kun Euroopassa rakennusalan
patenttianomuksien osuus oli vain 3 % kaikista. Euroopassa mennään
patenttianomuksissa ylöspäin, Suomessa alaspäin. Outoa ettei Suomen 35
miljardin euron liikevaihdon rakennusala tuota enempää patenttihakemuksia kuin
nuo vaivaiset 140 kappaletta vuodessa.
Seuraavaksi Kulvik käsitteli rakentamisen
tuottavuuskehitystä ja arvonlisäystä. Nyt lähti menemään yli meikäläisen
hilseen. Sen ymmärrän, että pitäisi tarkastella koko rakentamiseen liittyvää
arvoketjua. Tähän arvoketjuun liittyvät suunnittelu, rahoitus, muu teollisuus,
kauppa, kuljetukset ja monia muita komponentteja. Työn tuottavuutta oli tarkasteltu
vuosilta 2000-2014. Hieman myöhäsyntyistä. Rakentamisen toimialan osuus
arvonlisästä oli noina vuosina 45 %. Koko
arvoketjun osalta työn tuottavuuden vuosikasvu oli +0,7 %, mutta itse
rakentamisessa -0,2 %.
Kulvik korosti innovaatiota. Hän kysyi, onko meillä
kysyntää uusille innovaatioille. Hän sitten asetti vastuuta julkiselle
sektorille. Hän sanoi julkisella sektorilla olevan vahvoja
vaikutusmahdollisuuksia innovaatioihin ja asetti sitten kolme pääkohtaa:
1. Julkisten
tilaajien rooli edelläkävijänä rakentamisessa – riskinkanto?
2. Hankintakäytännöt,
jotka tukevat yhteistyötä ja innovaatiotoimintaa.
3. Kokeilukulttuurin
ja alan startup-yrittäjyyden tukeminen – tilaajan pitää kyetä ennakoimaan
tulevaisuutta.
Kulvikin
esityksessä oli useita siteerauksia Etlan suorittamista
haastattelututkimuksista. Tässä yksi. Yleensä näytti olevan niin, että
haastatellut uskoivat rakennusliikkeiden saamisen mukaan heti projektin
alkuvaiheissa olevan tapa päästä parempaan laatuun ja innovaatioon.
Haastatteluissa ei juuri mainittu tilaajien avuksi ottamiaan
rakennuttajakonsultteja. Suunnittelijoiden parissa on esiintynyt purinaa
rakennuttajakonsulttien kokemuksesta, laatutietoisuudesta ja valvontataidoista.
Edellisessä
blogissani pohdin arkirakentamisen laatua mm. estetiikan kannalta. Kulvik väittää tilaajilla olevan suuren
roolin. Katselen kuvaa Kehäradan rautatiesillasta. WSP esisuunnitteli sillan. Mikko
Rikala muotoili ja Esko Järvenpää ohjasi tekniikkaa. Vaimoni Liisa Ilveskorpi
vastasi hankkeen väyläarkkitehtuurista. Kysyn häneltä syytä siihen, että
radalle tehtiin näin kaunis silta. Hän sanoo sen olleen tilaajan tahto.
Tilaajana olivat Ratahallintokeskus ja Vantaan kaupunki. Suunnittelusivistyneenä
projektipäällikkönä toimi Maija Salonen. Ramboll sillan lopuksi suunnitteli ja
hyvin teki. Tekijänoikeus ei liity suunnitteluun. Kulvik oli oikeassa tilaajan
aseman ja vaikutusmahdollisuuksien suhteen.
Esitelmänsä lopulla Kulvik keskittyy tuottavuustalkoisiin.
Hän mainitsee hukan määrän, suhdannevaihtelut, tuotantoketjun rajapintojen
ongelmat, tilaajien varovaisuuden, alihankintojen ketjutuksen ja tuotannon
osaoptimoinnin. Kuten jo tämän kappaleen alussa tunnustin, jäi Kulvikin sanoma
hieman epäselväksi. Menisikö se paremmin poliitikkojen kaaliin? En usko.
Pitäisi hieman skarpata sanoman julistamisen hengessä. Löysinkin sitten pitkän
slaidisarjan Etlan tuotannosta. Siellä olivat Kulvikin esittämät slaidit ja
paljon muuta. Klikkaa: https://www.slideshare.net/vnteas/rakentamisalan-kilpailukyky-ja-uusiutuminen
Espoosta 400000 asukkaan
kaupunki 2050
Nyt pönttöön astuu Espoon kaupunginjohtaja Jukka Mäkelä. Aluksi hän kertoo
espoolaisten suuresta menestyksestä kaupunkien muotiin tulleissa rankingeissa:
Espoo, the most sustainable city in Europe, Espoo Innovation Garden, the most
intelligent community in the world, European capital of innovation 2019
(3.sija). Onneksi olkoon näistä hienoista sijoituksista. Alkuhehkutuksen
jälkeen hän kertoo Espoon väestönkasvusta. Kolmen viime vuoden aikana väestö on
kasvanut noin 4000 hengellä vuodessa. Uudesta väestöstä on yli 90 %
vieraskielisiä. Hän näyttää myös kuvan joka osoittaa nykyisten 1,1 milj. tonnin
CO2 ekv -päästöjen putoavan 0,2 milj. tonniin vuoteen 2030 mennessä. Espoon
erityisenä kehityskohteena hän mainitsee raideliikenteen. Näin valtion
valtateiden ja moottoriteiden varaan rakennetusta kaupungista tulee raidekaupunki.
Pian valmistuu metro Kivenlahteen saakka, syntyy myös rakenteilla oleva Raidejokeri
ja toivottavasti pian myös Espoon kaupunkirata. Erityisinä esimerkkikohteina mainitaan
myös puhdas ja älykäs Kera sekä EU:n rahoittama SPARCS-hanke energiapositiivisten
alueiden ja sähköisen liikkumisen kehittämiseksi. Espoo on ottanut myös
rakennustyömaat luupin alle nimikkeellä: hiilineutraalit ja resurssiviisaat
rakennustyömaat. Jukka Mäkelän esitys uhkui ylpeyttä oman kaupunkinsa
tekemisestä. Varsinaisia ongelmia ei tullut esiin – tai sitten ne eivät liity
rakennusalaan.
Iloiset tanskalaiset
tutkivat rakennusfysiikkaa ja radonia
Viimeisenä esiintyi virkeä nainen. Hän piristi mieltä
äijäesitelmien jälkeen. Kysymyksessä oli Ph.D Harpa Birgisdottir Danish Building Research Institutesta, Aalborgin
yliopistosta Kööpenhaminasta. Hänen instiuuttinsa näyttää tutkivan
rakennusfysiikkaa ja radonia, mutta sen lisäksi juuri päiviemme aihetta. Hän
kysyi mihin meidän tulisi fokusoida saavuttaaksemme matalahiilisen tulevaisuuden
rakennusalalla. Hän korosti rakentamisen elinkaarta raaka-aineista
rakentamiseen ja käytöstä purkamiseen ja kiertotalouteen. Rakennukset ja
rakentaminen vastaavat 39 % globaaleista energiaan liittyvistä hiilipäästöistä.
28 % tulee käytöstä, rakennusten lämmityksestä, energiasta ja viilennyksestä,
11 % syntyy rakennusaikana. Hän kertoi tarpeesta korvata nykyisiä materiaaleja.
Olisi käytettävä kevyempiä materiaaleja ja luonnollisia materiaaleja. Olisi
käytettävä kierrätysmateriaalia. Olisi keksittävä uusia materiaaleja. Olisi
kehitettävä rakennusten muotoa ja plaaneja. Olisi varauduttava joustavuuteen ja
muutoksiin. Runkojen uudelleenkäyttöä tulisi tutkia. Olisi suunniteltava
rakennus purkamis- ja kierrätyskelpoiseksi.
Hän ei varsinaisesti puuttunut korjausrakentamisen ongelmiin. Totesi
kuitenkin energiatavoitteeseen pääsemisen edellyttävän jo nyt kaikkien uusien
rakennusten tekemistä nollaenergiataloina. Siis globaalisti!
Aikalisään ei ole aikaa
Näihin haasteisiin päättyi seminaarimme. Jotkut haasteet
ovat ylimitoitettuja, jotkut alimitoitettuja. Jostain keskeltä mennään - ja
mentävä on. Aika vyöryy hitaasti, mutta varmasti. Se ei anna meille
mahdollisuutta ottaa aikalisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti