perjantai 4. syyskuuta 2020

Suurpellossa ideologiat törmäsivät, mutta siitä on jo 20 vuotta!


Hesari kirjoitti Espoon Suurpellosta. Se että lehdet kirjoittavat ympäristöstämme on tarpeellista ja kiintoisaa. Tulee ikään kuin sellainen ajatus, että oman ympäristön suunnitteluun voisi jotenkin vaikuttaa. Kirjoituksessa selvitetään Suurpellon syntymäajan kaupunkisuunnitteluhenkeä ja Suurpellon ideaa. Mitä kuviteltiin ja miksi asiat menivät ikään kuin pieleen. Minä katselen sitä kun vuonna 2001 suoritettiin asukaskysely, jossa Internetin välityksellä (Internetin välityksellä tuohon aikaan!) kysyttiin ihmisiltä mielipiteitä Suurpellon kehittämisestä. Asukkaiden mielipiteet olivat selkeitä. Puutarhakaupunkia haluttiin. Niinpä Espoon kaupungin Suurpellon nettisivuilla nytkin muistetaan aina mainita juuri alueen luonne: puutarhakaupunki. Yleisesti tuo käsite ei ole muodin mukainen. Nyt on oikein puhua tiiviistä kivikaupungista ja täydennysrakentamisesta. Hesari pohtii kirjoituksessaan alueen toteutumisen pieleen menoon johtaneita syitä. Tai siis kysytään nyt, menivätkö asiat sittenkään pieleen? Lehti arvelee syyksi Nokian romahduksen. Unelma menetti siipensä. Yksinkertaisesti. Kysyn nyt itseltäni, ajateltiinko tuolloin juuri nimenomaan ja yksinomaan Nokian bisnesaivoilla ja Teknillisen korkeakoulun opetusaivoilla uuden kaupunginosan sisältöä vai oliko alueen kehittämisessä käynnissä jokin normaali ja tavanomainen suunnitteluprosessi? Oliko Nokian romahdus siis alkusyy ja loppusyy? Vai suunnitteluko se yksinkertaisesti meni pieleen? Niinhän se voi tapahtua tänäänkin. Ja tapahtuukin. Tästä nyt haluan hieman muistella. On kumma miten sellaiset hommat, joissa itse on ollut mukana jaksavat kiinnostaa enemmän kuin yleiset asiat. Aina kun ajan tuosta Suurpellon komeiden läpinäkyvien meluaitojen takaa tuijotan tuota kylää. Samalla mieleen lehahtavat ajatukset kahdenkymmenen vuoden takaa. Niin, se oli Anssi Joutsiniemi, joka oli Espoon kaupungin kaavoittajana vuonna 2001 ja tilasi meidän porukaltamme homman nimeltä: ”Suurpelto - Kehä II vaikutusselvitys.” Huippuunsa kiinnostavaa toimeksiantoa lähdimme työstämään yhdessä arkkitehti Daniel Bruunin kanssa. Olimme paljon tekemisissä myös Henttaan grand old man’in eli tietokilpailuhirmu Erkki Holvikiven kanssa. Meidän suunnittelutiimimme jäseniä olivat mm. Jani Päivänen, Veli-Markku Uski, Janne Rautio, Jouni Ikäheimo ja Kai Gulin. Homma nyt oli niin harvinaisen mielenkiintoinen, että hormonit ryhtyivät hyrräämään.

Suunnittelijan hormonit hyrräävät
Espoon tärkein hanke. Mukana Suomen teollisuuden kirkkain tähti. Uusi ajattelun ideologia. Juuri nyt, oikeaan aikaan, Suomen eläessä uutta nousukautta, masentavan laman jälkeen, kaikki tämä, se tuntui luonnolliselta. Vuosikymmenen alussa, 1990 laman jälkeen, työttömiä oli ollut 450 000, nyt luku oli 200 000. Vuonna 2001 internet-yhteys oli 30 %:lla kotitalouksista, kun se nyt on yli 90 %. Vuosi 2001 ei vielä ollut digiaikaa. Vuonna 2001 erilaisia digilaitteita oli noin 10 %:lla kotitalouksista. Kymmenessä vuodessa laitteiden määrä kasvoi hurjasti, niin että vuonna 2011 kotitalouksista 99 % omisti matkapuhelimen, 77 % omisti laajakaistan ja 73 % omisti digikameran. Henkilöauton omisti muuten 77 % kotitalouksista. Kuitenkin älypuhelin oli vain 26 %:lla kotitalouksista. Tällä hetkellä vuonna 2020 80 % 16-89 vuotiaista käyttää älypuhelinta. Koko Suurpellon aika vuonna 2001 alkaneesta kaavoituksesta vuonna 2007 alkaneeseen rakentamiseen ja nyt tähän päivään on ollut vahvan digiajan syntyä. Olimmeko siirtymässä myös ekoaikaan ja cityaikaan?  Nämä kolme uutta aikaa: digiaika, ekoaika ja cityaika sattuivatkin olemaan Suurpellon suunnittelun taustatavoitteita. Oli muutakin: oli kunnioitettava kulttuurihistoriallista ympäristöä, oli luotava kaupunkipuiston ja yrityspuiston yhdistelmää, oli pyrittävä korkeaan työpaikkaomavaraisuuteen, oli luotava hyviä kevytliikenneyhteyksiä ja erityisesti pidettävä huolta tehokkaista joukkoliikenneyhteyksistä.

Vaikutusselvityksessä tarkasteltiin kaupunkikokonaisuutta, jonka tilaaja oli määritellyt 700 000 kerrosneliömetrin suuruiseksi. Tästä vajaa puolet olisi asumista. Tavoitteesta ilmenee alueen tarkoitettu luonne. Se olisi ensisijaisesti yritysalue ja vasta toissijaisesti asuntoalue. Tämä saattoi olla kohtalokas lähtökohtavirhe. Nokia ja Teknillinen korkeakoulu erkaantuivat hankkeesta, kun vuonna 2001 taas ajat muuttuivat. Muutoksen myötä Nokian kiinteistöjohtokin siirtyi brittiläisiin käsiin. Suomi putosi rakentamisen kohdealueena. Toiveet alkoivat hiipua. Alueen saavutettavuus ei houkutellut yrityksiä. Joukkoliikenteen järjestämiseen raideyhteytenä oli kyllä varauduttu, mutta kaikki tiesivät ja tietävät vuosien kuluvan. Metro menee läheltä, mutta liian kaukaa. Eräät peruspilarit sortuivat. Se on valitettavaa - sillä niihin uskottiin. Tai kuka uskoi? Virkamiesjohdossa oli ainakin vahva hybris! Ehkä erilaiset konsultit sitä vielä pönkittivät - olinko siellä minäkin? Jälkiviisaus on kuitenkin helpointa viisautta. Tässä hybriksessä rakennettava kerrosala nostettiin - ahneuden puuskassa - yhteen miljoonaan kerrosneliömetriin. Kun metsään mentiin siellä oltiin. Nyt on päästävä takaisin oikeaan mittakaavaan. Yritysalueita ollaan nyt kaavoittamassa asunnoiksi. Sehän on sinänsä helppoa. Kaava on joustava muutoksille. Hyvä tulee. Vai tuleeko?

Kaksiko ideologiaa?
Ensin on kaivettava kartat esille ja muisteltava. Muistelu alkaa kymmen vuotta sitten kirjoittamastani tekstistä joka oli otsikoitu hyvin dramaattisesti: ”SUURPELTO, USKOMATONTA AARNIOMETSÄÄ JA HISTORIALLISTA PELTOMAISEMAA - IDEOLOGIAT TÖRMÄÄVÄT 2001”. Miksi tällainen otsikko? Mistä ideologioista oli kysymys? Miksi ideologiat törmäävät? Ehkä ensimmäinen ideologiajuttu oli Kehä II. Kehä II:n rakentaminen oli ehkä Espoon liikenteelle tarpeellinen, mutta se oli Suurpellon alueelle kohtalokas. Taistelu kehästä oli alkanut jo 60-luvulta. Smith-Polvisen suunnitelmassa nykyinen Kehä II esitettiin moottorikatuna. Ilaskiven mietinnössä 1989 sitä yritettiin muuttaa kaduksi. Suuret voimat kuitenkin jyräsivät Kehä II:n standardia. Espoo ei sitä missään tapauksessa kaduksi halunnut. Rakentajaksi haluttiin valtio. Se oli Espoon pääteissä perinne.

Ylempi kuva on ns. Ilaskiven mietinnöstä vuodelta 1989. Se osoittaa mietinnön suositukset. Kehä II suositeltiin rakennetavaksi katuna. Se oli viety Vihdintielle saakka. Itse asiassa Kehä II sai alkunsa alemman kuvan mukaisesta Smith-Polvinen -suunnitelmasta vuonna 1967. Nykyisen Suurpellon ohittava liikenneväylä yhtyi Viherlaaksossa Espoonlahdelta Bembölen kautta kaartuvaan suureen kehätiehen, joka sitten jatkoi kulkuaan ensin Paloheinän ja sitten Malmin kentän pohjoispuolitse nykyiseen Kehä III ja Porvoonväylän risteykseen. Kysymyksessä oli siis suunnitellun Kehä II linjaus. Smith-Polvisella nykyinen Kehä I ja Kehä III olivat pääkatuja. Kehä II Bembölestä Fazerilaan oli se varsinainen kehä (yläkuvassa violetilla).

Nyt rakennetulla Kehä II -tielinjauksella oli tuhottu alueen ainutlaatuiset mahdollisuudet ja niiden mukana kulttuurihistoriallisesti merkittävät kylämäet. Tuo tilanne oli lähtökohtamme. Mitä oli pelastettavissa? Pelastettavissa oli viheryhteyksien jatkuvuus alueen läpi. Pelastettavissa oli vielä mahtava kulttuurimaisema - peltoalueiden ihanasti läpivirtaava tila. Vaikutusarviomme tuolloin kulminoitui ei-alueluokitteluun. Tässä luokittelussa suositeltiin ei-alueiksi Lukukalliota ja Lukupuron uomaa ympäristöineen sekä Taavinkylän/Uusikylän metsävyöhykkeitä ja kulttuurihistoriallisia kylämäkiä, Norråkern'ia ja Salsåkern'ia yhtenäisenä peltotilana, Vassholmsberget'in yhteyttä keskuspuiston jatkeena peltoalueelle sekä Henttaan kurua ympäristöineen. Valmistuneessa kaavassa nämä tavoitteet hyllytettiin. Siitä se johtui tämä ideologioiden törmäys. Kaavaa laati hyvä ystäväni Mauri Tommila. Hänellä oli liikennesuunnittelijana oma poika, Jukka Syvälahti. Omat koiratko tässä purivat?

Tämähän se on se kahden ideologian kuva. Vasemmalla on vaikutusselvityksen kuva – meidän kuvamme, ja oikealla Tommilan kuva - jotain väärää. Suuri läpivirtaava peltoalue oli supistettu, kylämäkiä käytetty rakentamiseen ja Lukupuro pantu putkeen. Kaiken päälle vielä Lukukallio rakennettu.

Tässähän on päällekkäin näkyvissä tuo suunnittelun evoluutio, jota sitten ideologian törmäykseksi tulin kutsuneeksi. Vasemmalla on kaavamaisena peitepiirroksena meidän ajatuksemme siitä, miten aluetta voisi kehittää. Pohjana ja kuvassa oikealla on kaavio nykyisestä kehittämisajattelusta. Peltoaukeiden laajuus ja Lukupuron uoman jatkuvuus ovat suurin ero. Liikenne on myös toisin järjestetty. Vaikutusselvityksessä Suurpellon aluetta palvelevat pääkadut oli jaettu Kehä II:n itäpuoliseen rinnakkaiskatuun ja alueen sisäiseen kokoojakatuun. Suoraa läpiajoyhteyttä eteläosien ja pohjoisosien välillä ei lainkaan ollut. Bisnesalueiden sijoittelussa ei juurikaan ollut eroja. Yksi virheellinen yhtäläisyys oli molemmissa: niitä oli liikaa.

Olivatko nämä erot ratkaisevan suuria? Oliko kysymys kokonaisista ideologioista? No, oli kyllä. Vieläkin eräät ratkaisut roikkuvat ilmassa. Tai eivät roiku. Kyllä kaikki on loksahtanut hyödyn päälle. Se missä ajatuksissa on epäonnistuttu ei kuitenkaan ole ideologioiden syytä. Suuret kentät kehätien ja asutuksen välissä odottavat yrittäjiä. Kaavoja on rukattu asumispainotteisempaan suuntaan. Yhdeksi syyksi yritysten vähäiseen kiinnostukseen on väitetty raideliikenteen puutetta. Suurpellon pohjoispuolella Kerassa, vain kolmen kilometrin päässä, onkin yritysten suhteen paremmin menestyvä hanke. Itse asiassa Keran tuleva kerrosalaodotus niin liikeyritysten kuin asumisenkin suhteen on miltei täsmälleen sama mitä se oli aikoinaan Suurpellossa. Lopullinen tavoite Suurpellossa oli silloin 20 vuotta sitten hieman vajaa 1 miljoona kerrosneliömetriä, josta 60 % asuntoja. Määrällisesti tämä nykymittapuun mukaan tarkoittaa 14000 asukasta ja 7000 työpaikkaa. Ja nämähän ovat tällä hetkellä Keran alueen tavoitteita. Suurpellon asukasluku on nyt noin 4500 asukasta. Paljon on siis vielä rakennettavaa, mutta saattaa olla, että asukasluku jää tulevaisuudessa kahdeksantuhannen paikkeille. Suuri osa uudesta rakentamisesta on jossain muualla kuin tunnistettavalla Suurpellon keskeisellä alueella. Paljon siitä tulee olemaan Turunväylän läheisyydessä peltojen pohjoispuolella ja Kehä II:n itäpuolella Mankkaan puolella. Vetääkö Kera pitemmän korren ja vain siksi että se sijaitsee raideliikenteen varrella? No ei kai sentään aivan niin, vaikka liikennemiehenä uskookin raideliikenteen kaikki voittavaan voimaan.

Raiteetko pelastaisivat?
Tarkistetaanpa nyt mitä Suurpellon raideliikenteen suhteen on suunnitteilla. Ykkösenä ja ajankohtaisena on Helsingin seudun liikennesuunnittelussa esiintyvä Matinkylä-Leppävaara raitiotie. Viime vuonna julkaistiin MAL 2019 puitteissa esillä olevien raitioteiden vertailu MAL-mittareilla. Eturivin kilpailijoita olivat Vihdintien bulevardiraitiotie (68 M€), Tuusulanväylän bulevardiraitiotie (30 M€), Viikin-Malmin raitiotie (150 M€), Vantaan ratikka (280 M€) ja Matinkylän-Leppävaaran raitiotie (210 M€).   Siinä mitattiin 1) Kestävien kulkutapojen matkamäärän muutosta, 2) Liikenteen CO2-päästöjen vähenemää, 3) Työvoiman saavutettavuutta, 4) Sosioekonomisesti heikkojen alueiden saavutettavuuden parantamista sekä 5) Yhteiskuntataloudellisia hyötyjä. Oli vielä iso joukko muitakin tarkasteltuja asioita kuten raitiotien matkanopeus ja kapasiteetin riittävyys. No, selväähän tästä ei tule. Perinteinen yhteiskuntataloudellinen eli liikennetaloudellinen laskelma (5) saattaa osoittaa Vantaan ratikan ja Matinkylä-Leppävaara raitiotien niukin naukin hyväksyttäviksi, kuitenkin alle 1,0 hyöty/kustannussuhteella. Bulevardiratikat eivät pärjänneet kilpailussa. Kysymyksessä ovat muut asiat kuin matkustajien saama aikahyöty, joka näissä laskelmissa ratkaisee asian 80 prosenttisesti.

Karkeasti talonpoikaisjärjellä katsoen Matinkylän ja Leppävaaran välinen raitiotielinja joka kulkee Keran kautta ja liittyy Raidejokeriin, on jotenkin järkevä juttu. Nimenomaan solmut Matinkylässä metron kanssa ja Kerassa rautatien kanssa olisivat tärkeitä. Raitiotie tai tietoisuus sen tulosta olisi Suurpellolle ratkaiseva sysäys. No, jos vanhoja muistellaan, niin muistellaan sitten metrohaaraa Keraan. Tällainen selvitys tehtiin Espoon tilauksesta vuonna 2009. Olihan myös joskus elävä tarkoitus vetää Otaniemeä ja Suurpeltoa yhdistävä raitiotie ns. tiederatikkana. Tässä joutuu helposti muistelemaan espoolaisen kansalaisliikkeen aktivismia metron torjumiseksi ja laajan raitiotieverkoston rakentamiseksi. Selvyyden vuoksi sanon kuitenkin aina olleeni metron kannattaja. Ei lähdetä siihen kansalaisliikkeeseen, lähdetään sen sijaan kotiseuturetkelle.

Nyt kotiseuturetkelle
Kerroin jo, että aina Suurpellon ohittaessani katson kaihoisasti läpinäkyvän huippudisainatun meluaidan läpi ja haluaisin kaukokatseella nähdä alueen sisälle. Se ei onnistu, on siis välttämätöntä tehdä kotiseuturetki. Ensin päätin, että otamme sähköpyörät mukaan ja teemme kunnollisen kiertomatkan Henttaalla ja Mankkaalla kylämäet mukaan luettuna. Erityisesti oli tarkoitus seurailla Lukupuron uomaa ja pistäytyä Henttaan kurulla, paikassa josta uoma tunkeutuu suolta metsän läpi kohti peltoaukeaa. Vielä oli tarkoitus käydä Lukukalliolla ja seurailla Lukupuroa aina Gräsanojalle saakka. Taivas ja säätiedotus olivat toista mieltä. Matka tehtiin autolla.

Saapuminen alueelle tapahtui ns. hellankoukkuliittymän kautta. Se oli aikoinaan Espoon kaupungininsinöörin pilkkanimitys Jukka Syvälahden varsin onnistuneelle liittymäjärjestelylle. Kaikki mitä hellankoukulta eteen aukeaa on vielä keskeneräistä. Tyhjät yrityselämälle tarkoitetut tontit ovat outo ilmiö. Projektipäällikkö pohdiskelee joko parkkipaikkoja tai sitten kukkaistutuksia. Alueen pääkatu on nimeltään Suurpellon Puistokatu. Sitä katua ei vielä ole kuin osittain. Puistokadun puistokujat puuttuvat. On siirryttävä seuraavalle kadulle. Katu on mutkitteleva hidaskatu nimeltään Piilipuunkatu. Kadun varrella on hienoja kortteleita. Talon nappuloita. Todella viihtyisä katu kortteleineen. Nostan hattua kaavoittajalle ja kadun suunnittelijalle. Nykyisenä kompaktikaupunkiaikana ei arvaa tapaavansa näin herkkää ja samalla urbaania kaupunginosaa. Lukupurosta olen tässä kirjoittanut moneen kertaan. Lukupuron putkeen pano osalta matkaa oli asia, jossa ne paljon puhutut ideologiat törmäsivät. Nyt katselen Lukupuroa. Se on hoidettu loisteliaalla tavalla. Kaupunkipurot ovat joskus vaikeita asioita. Ajatellaan vaikkapa Leppävaaran Monikonpuroa. Tai minun kotikulmieni puroa Pakilassa, joka aikoinaan – jo 50-luvulla, pantiin putkeen. Sitä ei ole. Vasta Pirkkolassa se tunkeutuu esiin elävänä ja viihtyisänä. Lukupuro on Suurpellon helmi. Nyt siis nostan toisen kerran hattua ja se tapahtuu Suurpellon maisemasuunnittelijoiden kunniaksi.  Lillhemtintien silta Lukupuron yli suorastaan yllättää.

Retki päättyi iloisissa merkeissä
Ei tässä muu auta kuin onnitella projektipäällikkö Pekka Vikkulaa tähänastisesta ja toivoa hänelle menestystä niin Suurpellon kuin Keran kehittelyssä. Vikkula sanoi lehtihaastattelussa: ”Jos vain saisimme sinne jotain toimintaa, niin sen kautta voisi lähteä luomaan imagoa, ja muutkin toimijat seuraisivat perässä. Se voisi olla jotain ekologista, liikunnallista tai luonnonläheistä. Sellaista, joka tukee alueen luonnetta ja asukkaiden intressiä.

2 kommenttia:

  1. Luin kirjoituksesi, luin myös Hesarista kirjoituksen Suurpellosta. Olen ymmärtänyt, että Suurpelto oli Asuntosäätiön rakennuskohde. Sitä ei kummassakaan kirjoituksessa mainita. Soitin viime vuonna Asuntosäätiöön ja kysyin Suurpellosta. Kehuttiin kovasti ja kehotettiin käymään tutustumassa. Kävin ja petyin.Minusta se oli kolkko, persoonaton ja vailla minkäänlaisia mielenkiinnon kohteita. En ole alan ammattilainen, tarkastelin aluetta vain mahdollisen asukkaan näkökulmasta. En missään tapauksessa haluaisi asua siellä.

    VastaaPoista
  2. Olihan kysymys ainakin kahdesta asiasta ja lähestymistavasta Suurpellossa. Nokian ilmoittamat potentiaaliset rakennushankkeet olivat ehdottomasti keskeisimmät, ja kaupunki luonnollisesti täytenä tukena. Liikenteen järjestämisessä varmaankin Espoon lähestymistapa, kaikki isommat yhteydet haluttiin sen ajan tiestandardien mukaisesti valtion teiksi, Tieahon Martti, työtaustansakin takia taitava järjestelijä, taisi Kehä 2:n tapauksessakin onnistua.

    Liittyi Suurpellon kaavoittamiseen yksityiselle maalle myös sinänsä siihen aikaan aika tiukkoja kaupungin kiinteistöpoliittisia odotuksia, joilta sitten osin putosi pohja Nokian muutettua politiikkaansa henkilövaihdostensa (ja tietysti yhtiön menestymisnäkymien) myötä.

    Joka tapauksessa Suurpellon projekti näytti Helsingin kiinteistöpuolen näkökulmasta harkitsemattomslta Nokiaa tai ei, kun mittavaksi suunnitellun asuin- ja työpaikka-alueen julkisesta liikenteestä ei tuossa vaiheessa mitään näkyvissä olevaa toteutussuunnitelma.

    VastaaPoista