Tulimme juuri Keskuspuistosta. Ajoimme tunnin lenkin –
sähköpyörillä. Liisa sanoi, että oli pakko ajaa suu hymyn virneessä. Niin ihana
tuo metsäkylpy oli. Varsinaista kylpyä tuolla 14 kilometrin lenkillä emme kyllä
saaneet, sillä sateisena päivänä oli ihana aurinkoinen jakso. Lämpötilakin
pyöri +17 C asteessa. Tämä oli oiva
valmistautuminen siihen mihin nyt aion ryhtyä. Siirryn nimittäin metsäkylvystä
suoraan urbanismin polttopisteeseen Asema-aukiolle. Onko liian kuuma aihe
insinöörin pohdittavaksi? Puuttuuko ammattitaito ja koulutus näin erikoisen
asian ymmärtämiseen? Vai onko niin, että mielipiteitä saa lausua vasta
asukasvuorovaikutustilanteessa? Mutta sanovat sen silloin olevan
myöhäistä. Ollaan yksisuuntaisella
kadulla. Vastakkaista liikennettä ei sallita ja poikittainenkin on rajoitettua.
Jotkut uskalikot väittävät vuorovaikutuksen olevan lähinnä tiedottamista. No, totta puhuen olenhan minäkin blogissani
joskus siteerannut vuorovaikutuksen erikoistuntijaa, joka sanoi: ”Helsinki
kaappasi asukkailta vuorovaikutuksen”. http://penttimurole.blogspot.com/2014/03/helsinki-kaappasi-asukkailta.html
Hetkinen, ryhdyin
jauhamaan vuorovaikutuksesta, vaikka asiana olivat aukiot Helsingin ytimessä.
Kutsun mielessäni nyt mietteissä olevaa aukiotilaa asema-aukioksi.
Jotenkin minulle on hankala ajatella Asema-aukiota ja Elielin aukiota
erillisinä aukioina huolimatta siitä, että niiden välillä on pieni jakava
nappula. Aukio on nyt noussut julkisen keskustelun kohteeksi, kun
kiinteistökehittäjät yhdessä kaupungin kanssa ovat menossa kutsukilpailuun jonka
tarkoituksena on selvittää alueen edellytyksiä merkittävälle uudisrakentamiselle. Kaupungin edustajat puhuvat
esittelytilaisuudessa 40000 kerrosneliömetrin potentiaalista. Kutsukilpailun
osallistujatkin on valittu. Havaitsen siellä entisen firmani nimen kolmenkin
suunnitteluryhmän osana. Nythän olen suorastaan jäävi sanomaan mitään. On
ilmeisesti paras pitäytyä historiaan. Minä olin kuitenkin jo kerennyt kaivaa
arkistoistani vanhoja kuvia asian kehittelystä, enkä niitä nyt makulatuuriin
heittänyt, kun törmäsin mielenkiintoisiin raportteihin.
Yksi niistä on rakennushistoriallinen
selvitys, jonka on tehnyt Arkkitehtitoimisto R Schnitzler, Vilhelm Helander,
Juha Leiviskä, arkkitehdit SAFA.
Havaitsen Villen ja kumppaneiden selvityksen varsin
mielenkiintoiseksi ja tietysti asiaan kuuluvan kattavaksi. Löydän myös muuta.
Löydän valtavan hienon historiaselvityksen
jonka takana ovat Arkkitehtitoimisto Okulus Oy ja Maisema-arkkitehtitoimisto
Näkymä Oy. Alueen arvoja ja haasteita on käsitellyt laajempi työryhmä. Tämä on
ihana raportti, sillä sen avulla voi tutkia tutuksi kulkuympäristöjä vuosien
takaa. https://www.hel.fi/hel2/ksv/liitteet/2020_kaava/6284_1_YHS_Rautatientori_ja_Asema_aukio.pdf
Sitten on vielä Sitowisen laatima liikennettä ja kadunlaista
tekniikka ja erityisesti pohjavesiä
käsittelevä kooste. Tämäkin raportti on hurja, sillä se osoittaa mahdollisuudet
hyvin rajallisiksi. Maan alle ei voi mennä kuin vähän ja harkitusti. https://www.hel.fi/hel2/ksv/liitteet/2020_kaava/6284_1_Liikenteelliset_ja_tekniset_lahtokohdat.pdf
Ja varsinaisena niittinä on kaupunkiympäristöyksikön
raportti suunnitteluperiaatteista.
Keskustelu velloo
Keskustelu aukioiden kehityksestä on kiihtynyt. Yksi kantaa ottaneista on SAFA:n varapuheenjohtaja Harri Hautojärvi. Onko SAFA ottanut
virallisesti kantaa? Se ei minulle nyt selviä. On kuitenkin mukana kilpailua
järjestämässä yhdessä maisema-arkkitehtien kanssa. Ilkeästi sanottuna onkin kysymys
eräänlaisesta maisemanpoistokilpailusta. Ville
Helander on lausunut painavia sanoja HBL:n toimittajalle. Kari Järvinen kirjoitti Hesariin
otsikolla: ”Arvokas kaupunkitila on kaupan”. Arkkivahti on ministerimuodin mukaisesti pannut kovat piippuun ja
kaivautunut etulinjaan ja komentaa suunnittelusta vastaavaa apulaispormestaria
katsomaan peiliin kerran ja vielä toisenkin kerran. No, onhan Arkkivahdin
piipussa yleensä aina kovat, ettei tämä nyt mikään uutuus ole. Nyt myös ystävämme
Kai Wartiainen esitti
mielipidekirjoituksen, jossa hän kertoi idean Elielin aukion rakentamisesta olleen
jo vanhan, se ei ollutkaan kiinteistökehittäjien idea, vaan idea taisi olla
häneltä itseltään. Ja juuri tänään havaitsen Hesarissa tuttujen miesten
mielipidekirjoituksen. Havaitsen ansioituneen professorikolmikon Markku Komonen, Tuomo Siitonen ja Jan Söderlund
antaneen painavia mielipiteitä asiasta. He ovat sitä mieltä, ettei
kiinteistösijoittajia saa päästää määräilemään yhteisten tilojen maankäytöstä,
eikä heille saa antaa määräysvaltaa arkkitehtuurikilpailujen
palkintotuomaristossa. Onko aihetta huolestua? Myönnän: olen huolestunut. Selvyyden
vuoksi en kylläkään ole huolestunut vanhasta kiitotavara-asemasta. Olen
huolestunut aseman aukiotiloista ja erityisesti niiden jatkuvuudesta. Yhtälössä
on liian monta tuntematonta. Kaikki liittyy kaikkeen. On vaara, että kilpailu
tuottaa vesiperän. Se ei suinkaan olisi ensimmäinen kilpailu joka tämän tuottaa.
Mutta myös ihmeen mahdollisuus on
olemassa. No, päästetään hevoset irti, on siinä mahtava joukko
valioravureita vai oikeinko laukkahevosia. Onnittelen heti alkuun kaikkia
kilpailijoita, ja toivon menestystä ja ihmettä. Heillä on edessään tehtävä
jossa ei kiitos helpolla seiso. Jos tämä paperi on virallinen, niin sopii
todeta, että kutsukilpailuun on valittu huipputoimistoja. On hollantilainen MVRDV ja PES- Arkkitehdit, on norjalainen
Snøhetta ja Davidson Tarkela, on JKMM, on Cederqvist & Jäntti ja on vielä
Anttinen Oiva. Pätevyyden ja luovuuden tykityksessä
ei ole puutteita. On odotettavissa parasta mitä on tarjolla.
Kelataan historiaa
Asema-aukion historiaa on kelattava Bertel Jungin ja Eliel
Saarisen ajoista. Tai voisihan sitä kelata jo aiemmistakin ajoista,
esimerkiksi niistä ajoista, kun rautatie Töölönlahdelle rakennettiin. Silloin
oli vuosi 1862. Minä kelaan puoli vuosisataa myöhemmistä ajoista. Vuonna 1915
Bertel Jung ja Eliel Saarinen olivat julkaisseet alkuaan Jungin kehittelemästä
yleiskaavasta muotoutuneen Jung-Saarisen yleiskaavan 1915. Siinä rautatieasema oli nykyisellä paikallaan.
Saarinen oli kuitenkin piirtämässä uutta asemaa, jonka rakentaminen alkoi
vuonna 1912 ja talo vihittiin 1919. Itse
asiassa aseman suunnittelusta oli järjestetty kilpailu jo vuonna 1904. Sen
kilpailun Saarinen voitti hieman kansallisromantiikkaan viittaavalla
arkkitehtuurilla. Tilaaja kuitenkin halusi ajan modernismia ja asemasta tuli se
mestariteos mikä siitä tuli. Saarisen ja
Jungin suunnitelmassa asema oli tulevalla (nykyisellä) paikalla, mutta
varsinaisesti asema-aukiota ei ollut.
Eliel Saarisen,
Bertel Jungin ja kumppaneiden Suur-Helsinkiä koskevissa asemakaavaehdotuksissa Elielin
aukiota ei ollut olemassa. Aseman länsipuoli oli vuoden 1915 suunnitelmassa
tavara-aseman aluetta tai sitten vuoden 1918 Pro Helsingfors -suunnitelmassa
pohjoiseen suuntautuvan Kuningas Avenuen alkupiste.
Nyt aseman seudusta on siis 40000 kerrosneliön
bisnesidea. Se ei kuitenkaan ole ensimmäinen eikä suurin. Julius Tallbergin ja Eliel Saarisen Pro Helsingfors -suunnitelma
vuodelta 1917 oli sentään hahmotellut miljoonaa kerrosneliömetriä
Töölönlahdelle. Suunnitelma vaati rautatieaseman ja ratapihan siirtämistä. Suunnitelma
aseman siirtämisestä tehtiin uhkarohkeasti, kun nykyinen asema vielä oli
rakenteilla. Tätä Saarinen siis ehdotti kaksi vuotta ennen piirtämänsä uuden
asemarakennuksen valmistumista! Pro Helsingfors oli pohjana keskeisen Helsingin
kehittämisideoille vuosikymmeniä eteenpäin. Niin, itse asiassa Saarisen ajatus
Kuningasavenuesta, Vapaudenkadusta, kesti elossa 90-luvulle saakka.
Eliel Saarinen
suunnitteli Helsingin asemarakennuksen vuonna 1904-1916. Asema valmistui 1919.
Hän myös teki Julius Tallbergin tilauksesta Suur-Helsinki –suunnitelman vuonna
1918. Siinä hän ehdotti aseman siirtämistä Pasilaan ja valmistuneen
asemarakennuksen uusiokäyttöä. Läntinen siipi oli uusiokäyttörakennuksessa
purettu ja nykyinen laiturialue oli puistoa. Myös Sokoksen kortteli oli puistoa
ja varsinainen nyt keskustelussa oleva asema-aukio oli suuren Kuningas Avenuen
alkupiste.
Minun historiassani asema-aukiolla on merkityksensä.
Kuljin sen läpi koulupäivinä kahteen kertaan. Aamuisin Rautatientorilta
Postikadulle, iltapäivällä päinvastaiseen suuntaan. Tätä kulkemista tapahtui
vuodesta 1940 vuoteen 1953. Mitä nyt hieman varttuneempana koululaisena sotien
jälkeen matka Pakilasta Helsinkiin tapahtui syksyllä ja keväällä pyörällä ohi
Pasilan kaatopaikan. Bussin päätepysäkki oli Fennian edessä tai oikeastaan
Luculluksen edessä. Luculluksen mainoksen syttyvät ja sammuvat tähdet kertoivat
sotien jälkeisestä uudesta ajasta.
Aseman seutu
40-luvulla sotien aikaan oli tämän näköinen. Minä kävelin Fennian edessä
sijaitsevalta bussipysäkiltä Rautatientorin yli ja aseman läpi Postitalon
puolelle ja jatkoin siitä Nervanderinkadulle. Vieläkin nuo aseman ovet ja
ovenkahvat herättävät tunteita. Aukiosta oli olemassa eteläinen osa, sillä
postin piha-alue ja rautatiealue rajautuivat kiitotavara-aseman eli nykyisen
Vltavan linjaan. Vossikkarivistö oli ryhmittäytynyt aseman ja Postin väliin.
Erityisesti umpivossikat olivat kiinnostavia. Toiveena oli joskus päästä
sellaisen kyytiin. Varsinaisia
liikennesaarekkeita tai muita järjestelyjä ei aukiolla ollut. Muistelen
kuitenkin jonkinlaista kiveyksen korostusta aseman läntiseltä pääovelta kohti
Postikatua.
Nyt paljastan jotain mikä oli todella tärkeätä. Se oli se mitä aioin tehdä isona. Kaikki sai alkunsa tuolta asemalta. Minun ehdoton toiveammattini näkyy tässä kuvassa. Se ylitti
arvoasteikossa veturinkuljettajan ammatin reilusti. Ajoneuvo kulki sähköllä ja
hyrisi kulkiessaan
Lindegren-Kråkström -suunnitelma oli 50-luvun suunnitelmista merkittävin.
Työ valmistui vuonna 1954. Olin teekkarina töissä asemakaavaosastolla vuodesta 1955. Ihmettelin tätä suunnitelmaa. Suunnitelmassa esitettiin Tukholman Slussenin
tapaista liikenneseparaattoria Töölönlahdelle, Eduskuntatalon eteen. Suunnitelmassa
Postin ja Rautatieaseman yhdistävä korkea massa muodostaa päätteen
laajennetulle asema-aukiolle. Rakennus on tarkoitettu Valtion Rautateiden
toimistotilaksi ja ammattikouluksi. Kirjaimella k osoitetut massat ovat postin
laajennusta. Laiturit alkavat välittömästi näiden massojen pohjoispuolelta.
Minkäänlaista aukiotilan jatkuvuutta Töölönlahdelle ei ole esitetty. Sen
estävät jo liikennejärjestelyt ramppeineen.
Akateemikko asialla
Keskustan suunnittelu siirtyi vuonna 1959 Alvar Aallon hoitoon. Alvar oli ollut
asemakaavatoimikunnan jäsenenä ja sai nyt jatkotyön itselleen Lindegrenin
kuoltua. Tämä ei ilahduttanut ystäväämme Erik Kråkströmiä. No, miten sitten
akateemikko ratkaisi asema-aukion? Aallon työ valmistui vuonna 1964. Sitä ennen
hän oli esittänyt suunnitelmaa laajasti. Valtuusto vastaanotti hänen
suunnitelmansa seisomaan nousten. Myös tasavallan presidentti Urho Kekkonen
tutustui suunnitelmaan. Näyttää siltä, että asema-aukio ei ollut Aallolla
varsinaisen kiinnostuksen kohde. Aallolla oli toinenkin tilaisuus. Se oli
vuonna 1971.
Alvar Aalto oli
detaljien ja miljöiden mestari. Kaupunkisuunnittelun tasolla ja erityisesti
Terassitorilla mittakaava katosi. Hän puhui piazza triangolosta, Markuksen
torista Venetsiassa ja piti sitä terassitorien esikuvana. Mittakaavaltaan
Markuksen tori on juuri laajennetun Asema-aukion kokoinen. Asema-aukiot jäivät Alvarin
suunnitelmissa, niin vuonna 1964 valmistuneessa varsinaisessa
keskustasuunnitelmassa kuin vuonna 1971 valmistuneessa ”miljöösuunnitelmassa”
oudon vähäpätöiseen asemaan ja suorastaan suunnitelman ulkokehälle. Postin
sivulle oli esitetty aukion julkisivuksi soveltuvaa massaa ja nykyisen asemahotellin
kohdalla oli pieni poikittainen massa. 1964-suunnitelmassa se oli kannen reuna,
1971-suunnitelmassa se oli siltarakenne, jonka alta kulki liikenne. Tiedänhän minä,
olin mukana. Jos haluat tietää enemmän Alvar Aallon loppuajan murheista tämän
suunnitelman parissa klikkaa tuohon: http://penttimurole.blogspot.com/2017/05/paansarkya-ja-vanhan-maestron.html
Rautatieaseman
metroasemasta käytiin aikanaan vuosina 1971-1973 suuri suunnittelusota.
Kaavoittajat halusivat aseman kaksipäiseksi siten että toinen lippuhalli olisi
Ateneumin edessä ja toinen Sokoksen kulmalla. Metroaseman suunnittelijoina Pentti Ahola ja minä taistelimme nykymallisen kaksitasoisen lippuhallin puolesta. Parin vuoden väännön jälkeen asia ratkesi myönteisesti.
Mielenkiintoinen juttu Asema-aukion ja Elielin aukion suhteen oli vaatimus
maanalaisista liukukäytävistä junien laiturialueelle saakka sekä
Mannerheimintien puolella perunatorille saakka. Tiettävästi varaukset
merkittiin myös silloiseen asemakaavaan.
Kamppi-Töölönlahti
aatekilpailusta toivottiin lopullista ratkaisua
Helsingin keskustakilpailu järjestettiin suurin toivein
vuonna 1986. Alvar Aallon suunnitelma oli hiljaa vesittynyt ja akateemikko
siirtynyt ajasta ikuisuuteen vuonna 1976. Palkintolautakunnan puheenjohtajana
toimi Raimo Ilaskivi. SAFAn tuomareina olivat Vilhelm Helander ja Timo Penttilä. Arkkitehtijäseninä
palkintolautakunnassa olivat vielä Lars
Hedman, Mikko Mansikka, Leif Sundström ja Ruotsista Anders Tengbom. Vahvaa
porukkaa, viisaus koossa. Kilpailussa jaettiin voitto kolmen ehdotuksen kesken.
Se ärsytti erityisesti Timo Penttilää. Hän kirjoitti Helsingin
keskustasuunnittelun olevan säälittävän avutonta. Voittajiksi saatiin Jan Söderlund porukoineen, Arto Sipinen porukoineen ja Ilmo Valjakka porukoineen.
Janne oli
ehdotuksessaan ottanut selvän kannan Elielin aukioon. Hän täytti koko aukion
uudella sisäpihallisella lähes Postitalon korkuisella kauppakeskusmaisella
massalla mitoiltaan 60x100 metriä. Hesarin talon paikalla oli suunnilleen
nykyisen kokoinen massa - vaikuttaa konserttitalolta. Radan päälle rakennettiin
laajasti kansirakenteita.
Arto Sipisen
porukka oli -aukion suhteen varovaisempi. Posti laajeni umpikorttelina noin 70
metriä pohjoiseen ja asema-aukion pohjoispäässä oli herkkäpiirteinen aseman
laajennusosa. Jalankulku tapahtui aukion Postin puoleista reunaa
konserttitalolle ja Eduskunnan edusaukiolle. Aukion läpi meni katu
Töölönlahdelle.
Kuten taisin jo
sanoa, en suorita mitään kokonaisvaltaista analyysiä kaikesta Asema-aukiolle ja
Elielin aukiolle ehdotetusta. Katselen
niitä juttuja joita huvittaa katsella. Olin tuossa keskustakilpailussa Reijo Jallinojan avustajana. Meidän
kohtaloksemme tuli kunniamaininta. Ehdotimme aseman siirtämistä niin että
raiteiden päät siirtyvät aseman U:n ulkopuolelle Nykyisestä katetusta
laiturialueesta tulisi uuden käyttötarkoituksen saaneen aseman sisäpihaa ja
puistoa. Taisi olla ajatuksissa taidemuseo. Puistomaisen asema-aukion
päätteeksi esitettiin pilvenpiirtäjää eli Maailmantaloa. Siinä oli ehkä 20 kerrosta. Siis torni Töölönlahdelle. Posti sai oman
kolmiomaisen laajennuksensa.
Vuoden 1991 osayleiskaavataistossa
Erkki Tuomiojan johdolla minäkin
pääsin sormeilemaan Töölönlahtea. Ei mennyt kaikki aivan putkeen. Asema-aukion
ja Elielin aukion suhteen tausta-aineistossa esitettiin Postia täydentävää
rakennusmassaa Elielin aukiolle. Massan
suuruus oli noin 30000 k-m2. Haaveissa oli myöskin aukiotilan jatkuvuus
Töölönlahdelle. Pekka Korpisen
sitten allekirjoittamassa osayleiskaavassa Elielin aukio oli merkitty
torialueeksi. Päätökset menivät sitten niin, että Elielin aukiolle tehtiin bussiterminaali.
Sellainen se nyt on. Mikä on seuraava vaihe?
Pekka Korpisen johdolla
mentiin vuoteen 2007
Pekka Korpinen valittiin apulaiskaupunginjohtajaksi vuonna 1991.
Silloin ennen virkaanastumista hän visioi Eliel Saarisen jalanjäljissä aseman
siirtämistä Pasilaan. Nyt asema on varmaan sijaintinsa vakiinnuttanut ja
mahdollinen Pisara, Pasilan Tripla, Tallinnan tunneliin varautuminen yms. vain
tätä vahvistavat. Hän sitten joutui allekirjoittamaan Tuomiojan valmisteleman
osayleiskaavan. Kukaan arkkitehti ei sitä suostunut allekirjoittamaan. Hän
halusi levittää nurmikon ja päästä eroon kaupunkisuunnitteluviraston ajamista
kansista Postin pohjoispuolella. Helsinki-seura
ja ”Uhattu Helsinki”-kirja kiukuttelivat osayleiskaavan vastaisista
toteutuksista. Yksi niistä oli Kiasma ja toinen Eduskunnan lisärakennus. Kirjan
teksti ottaa voimakkaasti kantaa ”Helsingin ydinkeskustan häikäilemätöntä
umpeen rakentamista vastaan”. Näin: ”Lyhytnäköinen, ahne, yksittäisten
massiivisten rakennelmien summittainen tunkeminen pääkaupunkimme keskustaan on
estettävä.”
Pekka Korpinen uskoi inkrementalismiin. Vuonna 2004 hän
sanoi, ettei kokonaissuunnitelmaa, joka täyttää kaikki ehdot voi saada
aikaiseksi. Korpisen mukaa Töölönlahden kehittämisen kulmakivinä olivat Kiasma,
asemahotelli ja makasiinit. Ja sitten tietysti ”Korpisen nurmikko”. No,
makasiinien osalta meni sitten hieman huonosti! Tuossa vaiheessa musiikkitalon
paikalla oli vielä tyhjiö - tosin kilpailu oli jo pidetty. Korpisen mukaan
junalla kaupunkiin on savuttava kauniisti. Se toteutui asemahotellin ja Rautatieaseman
sivuun asettuvan jalankulkualueen myötä.
Arkkitehtikilpailut viitoittivat Helsingin keskeisten
osien kehitystä Pekka Korpisen hallintoaikana. Keskustakilpailu 1986 oli tapahtunut jo ennen Korpisen aikaa ja
kilpailun tulos kuitenkin hatarasti, mutta tavalla tai toisella viitoitti
Töölönlahden kehittämistä. Alueen kaavoitusta kehiteltiin kaupungin toimesta.
Nyt alue on valmis. Tuliko liian harvaa? Ehkä tuli. Kiasmasta tuli alueen
niittirakennus. Korpinen itse sanoi joskus Alvar Aallon puhuneen tarpeesta
saada uudelle alueelle ensin jokin aloittajarakennus. Sitten kaikki syntyy
helpommin. Näin tapahtui. Töölönlahden kehittämisestä järjestettiin
puistokilpailu vuonna 1997. Altaat ja muut hienoudet sitten myöhemmin rahan
puutteen vuoksi karsittiin. Kiasman
kilpailu pidettiin vuonna 1993 ja talo valmistui vuonna 1998. Sanomatalo otettiin käyttöön vuonna
1999. Musiikkitalon kilpailu
pidettiin 1999 ja talo valmistui vuonna 2011. Asemahotellin kilpailu oli vuonna 2000. Ainoa näistä, joka ratkaisevasti vaikutti
aukion muodostumiseen, oli Asemahotelli. Hyvää työtä, vaikka ystäväni Pekka
Korpinen sitä joskus moitti julkisivultaan deedeeärräläiseksi. Oli itse ollut
palkintolautakunnan puheenjohtaja.
Asema-aukiota tai oikeammin Elielin aukiota on sittemmin tutkittu pikkuhiljaa
niin kaupungin toimesta kuin ilmeisesti kiinteistönomistajienkin toimesta. Ainakin Kai Wartiainen on esitellyt omia
ideoitaan rajulla ehdotuksella, ALA
on tutkinut asiaa hieman varovaisemmin ja myös Kjisik-Harrisilla on ollut omia ideoitaan tarjottavana. Ovat
tehneet jopa SWOT-analyysin asiasta. Olisihan näitäkin ollut kiva hieman
esitellä kuvina, mutta taitavat olla puolisalaisia, kun niitä ei netistä löydy.
Enkä nyt viitsinyt ruveta kavereille soittelemaan ja kuvia anoskelemaan.
Olisivat voineet joutua kiusaantumaan.
Vuonna 2000
arkkitehdit Artto, Palo, Rossi ja Tikka
voittivat Punainen viiva -ehdotuksellaan VR Eläkesäätiön järjestämän
arkkitehtikilpailun. Heidän ratkaisunsa oli levymäinen massa Elielin aukion
päätteenä. Hyvä ratkaisu. Lähijunien
laiturilta, hotellin alta aukeaa hieno näkymä kohti Kaivokatua. Yleensä sitä kuvitellaan
aina katsottavan kohti Lappia, mutta tässä voi katsoa myös etelään. Junalla
kaupunkiin saavutaan kauniisti.
Kysyn nyt kerran vielä
Ovatko ajatukset nyt valmiiksi tinattuina? Ei suinkaan,
monia suuria asioita on auki. Kruunusiltojen päätepysäkkivaraus on ehkä vaikein
nykytilanteen maanpäällinen kysymys. Pitkät ratikkayhdistelmät ovat mielestäni
Kaivokadulla väärässä paikassa. Jalo toivomus. Siirtäkää ne Rautatientorille.
Mutta isommat asiat tulevat vastaan Elielin aukion kilpailijoille. Yksi on
Pisaran asema. Tuleeko Pisaraa yleensä ja mihin se lopuksi sijoittuu? Vai onko
sittenkin viisaampaa rakentaa Töölön metro? Suuri tuntematon on Tallinnan
tunneliin varautuminen ja Lentoradan pääteaseman sijoitus silloin, jos
Tallinnan tunneli toteutuu. (Ei kyllä toivottavasti toteudu). Miten suuret
maanalaiset tilat liittyvät Pisaran ja Tallinnan tunnelin/Lentoradan tiloihin? Niistä ei ole ratkaisua. Tämä se nyt tässä herättää kysymyksiä. Yleensä
ovesta ei kannata kulkea saranapuolelta sisään. Kannattaa etsiä avain, avata
lukko ja aukaista ovi.
Mattikoon purkaus
Nykyiset pikkupurkaukset eivät ole ensimmäinen kerta, kun
huolestuneet arkkitehdit tai pelistä ulkopuolelle jääneet yrittävät vaikuttaa
asioiden kulkuun. Matti K Mäkinen
kirjoitti vuonna 1998 arkkitehtiliiton liittovaltuustolle kirjeen jossa hän
manasi kantaaottamattomuutta koskien Töölönlahden rakentamista. Kirjoituksessa
viitattiin Alvar Aallon sanomisiin: ”Kunnon paratiisiin kuuluu käärme.
Vuosikymmeniä arkkitehdit ovat yrittäneet pitää hajurakoa spekulatiiviseen
rakentamiseen, gryndereihin. Alvar Aalto radioesitelmässään 11.11.1953 toteaa,
että ’Kuten kaikella, on myös arkkitehtuurillamme sen osaksi tulleen
ymmärtämyksen vastapainona vihollisensa. Sen vanhin perivihollinen on aina
ollut ns. rakennuskeinottelu.’ Saman Aalto toistaa esitelmässään 1957 Englannin
kuninkaallisessa arkkitehtiliitossa. Mutta 1953 esitelmä jatkuu, sillä
optimismilla, että ’ns. grynder-systeemi’ on nykyään vähenemässä yhteiskunnan
omien otteiden luhistamana ja voidaan luultavasti vähitellen kokonaan
hävittää.”
Matti K jatkaa: ”Nyt ovat hiukan pitemmällä ajalla
viritettyjen muurinmurtajien kärjet jo työntyneet esille Helsingin
ydinkeskustassa. Muurin murtajuus on sananakin Amerikan oppeja ja tarkoittaa
hankkeen hiljaista pohjustusta ja pitkällekin vietyä valmistelua verhojen
takana ja sitten nopeata esilletuontia ja läpimurtoa monelta taholta äkkiä
esiin puhkeavan kiireen saattelemana. Julkisuudessa käy kohina. Ryskyvä murtaja
työntää näyttämölle Töölönlahden puistokilpailun, eduskuntatalon
lisärakennuksen ja musiikkitalohankkeen yhtenä takkuisena möykkynä. Samaan
taikinaan leipoutuvat tsaarin tallien kohtalot, Sanomatalon vähin äänin
aikaansaatu parin kerroksen korotus, keskustatunnelin ramppivaihtoehdot ja
muutamat vähäisemmät piirteet. Kaikella on kiire. Töölönlahtikin on maannut
siinä vasta vuosituhannen, nyt on sen kohtalonhetken lyötävä, kun tonteista
taas maksetaan.”
Miksi tämä nyt tähän putkahti? Mattikoon uho
parinkymmenen vuoden takaa. No, se on vain osoitus siitä, että valppaana on
oltu ennenkin. Tosin ilman varsinaista tulosta. Sekö on meidän kohtalomme
tänäänkin? Jäitkö miettimään mitä se Murole nyt taas yritti sanoa? Se on hyvä.
Se oli tarkoituskin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti