Kestävä – uudistuva? - kaupunki

 

Kestävä kehitys on aikamme mantra. Sustainable development, hållbar utveckling, nachhaltige entwicklung, développement durable, sviluppo sostenibile, kaikki sanat viittaavat olemassa olevan pysyvyyteen, pitkävaikutteisuuteen, tukemiseen, taakan kantamiseen, ei niinkään muutokseen ja uudistumiseen. Outoa ettei paljon puhuttu muutos ole selvemmin osa käsitettä. Brundtlandin kestävä kehitys edellyttää, että jätämme maailman jälkipolville samanlaisena, kun sen saimme. ”Strong sustainability” vaatii enemmän! Nykyisessä systeemissä on paljon asioita jotka johtavat tuhoon. Pitäisikö niitä kannatella? Muuttuva yhteiskunta asettaa muuttuvia tavoitteita. Ne ovat haaste. Se, joka muutoksen ymmärtää voi tarttua sen mahdollisuuksiin. Muutoksen ymmärtäminen ei ole helppoa. Voi esittää hyviä kysymyksiä, mutta kukaan ei pysty antamaan oikeita vastauksia. Muutos ei ole lineaarinen – suoraviivainen ilmiö. Se sisältää epäjatkuvuutta ja mullistuksia. Se sisältää myös suurella todennäköisyydellä kriisin mahdollisuuden. Ihminen tässä taitaa olla ongelma. Meillä ihmisillä on unelmia, mutta kuuluuko niihin muutos? http://penttimurole.blogspot.com/2019/10/muutos-ja-unelma.html

Ympäristöministeriön hankeavustus

Havaitsen ympäristöministeriön Kestävä kaupunki -ohjelman avanneen hankeavustuksen kestävän kehityksen ideoiden etsintään kunnissa ja kaupungeissa. Haku julkistettiin syyskuussa 2021. Hankkeet on suoritettava toukokuun loppuun mennessä 2023. Avustusrahaa on jaossa 800000 euroa. Yksi hanke voi saada korkeintaan 75000 euroa. Hankkeita siis mahtuisi valittujen joukkoon korkeintaan kymmenkunta, tai jos ovat maksimia pienempiä tietysti hankkeita voi olla enemmän. Rahamäärä hankkeiden osalta voi kyllä kasvaa, jos ja kun niihin liittyy muita rahoittajia. Kaikki raha ei tule tukena, sillä tuki voi kattaa 60 % kokeilun tai hankkeen kustannuksista.

Vaatimukset ovat haasteellisia. Kestävyystyön tulee olla asukaslähtöistä tai osallistavaa. Sen tulee olla poikkihallinnollisesti johdettua ja sen tulee tehdä näkyväksi kestävyystyön taloudellisia hyötyjä. Hankkeilla on oltava innovatiivisuutta ja uutuusarvoa. Ne on sijoitettava tulevaisuuteen ja niiden tulee tuottaa uusia ratkaisuja. Jos ei uutta löydy ratkaisun on sovellettava vanhoja ratkaisuja uudella tavalla, uudella aihealueella tai uudella maantieteellisellä alueella. Hankkeissa tulee etsiä uudentyyppisiä yhteistyömuotoja kunnan sisällä, kuntien välillä tai kunnan ja muiden toimijoiden välillä. Hankkeiden tulee olla hyödynnettävissä ja niiden tulee olla vaikuttavia, monistettavia ja skaalautuvia. Niiden tulisi johtaa systeemiseen muutokseen yhteiskunnassa. Hankkeiden tulee kytkeytyä kaupungin tai kunnan tavoitteelliseen ja pitkäkestoiseen toimintaan. Lopuksi vielä hankkeiden tulee olla realistisesti toteutettavia.

 https://ym.fi/-/hakuilmoitus-kestava-kaupunki-ohjelma-jakaa-avustuksia-kaupunkien-ja-kuntien-kokeiluihin-teemana-kuntien-osallistava-ja-vuorovaikutteinen-kestavyystyo

Jos rahamäärää ajattelee ja hankkeiden haasteita ja monimutkaisia kytkentöjä, niin ajattelee, että rahat ovat hyvin pienet. Suorastaan mitättömät. Konsulttina, entisenä sellaisena, mietin mitä hankkeet maksavat. Joku sadan tonnin raha hankkeelle tarkoittaa alle tuhatta työtuntia. Se on viisi kuukautta. Alle puoli vuotta. Ja vielä siroteltuna usealle tekijälle, kokouksille, osallistaville tilaisuuksille pullakahveineen, koordinaatiolle ja tiedottamiselle. Pitääkö epäillä alibudjetointia? Kaikesta huolimatta tämä on jännittävää. Ja ehdottomasti hyvä ja kannatettava yritys tukea kestävän kaupungin ajattelua. Ryhtyy heti miettimään, millaisia hankkeita tullaan tukemaan. Millaisen itse tekisi, jos vielä tekisi? No, itsehän tekisi jotain kaupunkisuutteluun ja liikenteeseen liittyvää. Toisaalta olen jatkuvasti korostanut kaupungin ongelmia sosiaalisena ongelmana. Vanhusten ja nuorten ongelmana. Sellaisten ongelmana jotka eivät halua tai voi olla osa keskustelukoneistoa, ei edes somen vilkkaassa keskusteluympäristössä. Saattavat arvata huutavansa tyhjään. Ei edes kaiku vastaa. Sosiaalisesti osallistavat hankkeet olisivatkin pätevyysalueeni ulkopuolella. Ne ovat muiden heiniä.

Jos nyt kuitenkin lähtee ennakoimaan tulevia hankkeita, on perehdyttävä kestävän kehityksen ideaan ja niihin uusiin asioihin joihin hankeavustusten hakulomake saattaa viitata. Jo ensimmäisenä päivänä hukun aineistoon. Ajaudun valtioneuvoston sivuille tutkimaan uusia päästömääräyksiä, sieltä ajaudun TEM:in sivuille ihmettelemään sosiaalisen osallisuuden edistämistä ja köyhyyden torjuntaa ja sieltä THL:n sivuille ihmettelemään Euroopan sosiaalirahaston tukemaa sosiaalisen osallisuuden SOKRA-hanketta. Katselen sentään muutamia videoita ja slaidisarjoja, joissa aktiiviset suomalaiset esittelevät innostuneesti ja viehättävästi (ovat enimmäkseen naisia) kansalaisten osallistamiseen liittyviä hankkeita. Nyt olen hieman ymmällä. Kuuluvatko nämä sosiaaliset hankkeet ympäristöministeriön kestävä kaupunki -teeman mahdolliseen hankevalikoimaan? On tutkittava asiaan liittyvää lähdemateriaalia. Lopuksi vielä kuuntelen pari TED-luentoa asian tiimoilta. Hyviä ovat, mutta samat sanat toistuvat. Uusia sanoja ei toistaiseksi kuulu.

Vipinää kunnille

Vipinää kestävään kehitykseen Agenda 2030 -työkirja kunnille julkaistiin Demoksen ja kumppaneiden toimesta vuonna 2020. YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda 2030 on valtioita poliittisesti sitova asiakirja. Suomi on sitoutunut YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden edistämiseen. Vipinää kirjassa sanotaan, että Agenda 2030 työtä pitää tehdä yhdessä. Kaupunkien välinen yhteistyö on todella hyvä, mutta erityisen tärkeää on, että sitä tehdään yhdessä ihmisten, asukkaiden, yhteisöjen, yritysten ja yliopistojen kanssa. Kestävä kehitys vaatii kunnilta strategisen tason toimia, jotta kestävä kehitys todella saisi vahvan jalansijan kunnassa, tarvitaan kokonaisuuden strategista johtamista. Ei riitä, että kestävän kehityksen ilmoitetaan olevan kaikessa toiminnassa huomioitava läpäisyperiaate, vaan kestävän kehityksen periaatteiden on ohjattava kunnissa tehtävän työn sisältöjä ja toimintatapoja. Tämä työkirja on yksi lähde, kun ympäristöministeriön hankkeita mietitään. Tai siis joku miettii.

 SITRA on tutkinut suomalaisten tulevaisuustoiveita

Sitra on tutkinut ihmisten asenteita tulevaisuuteen haastattelemalla kansalaisia. Tulevaisuusbarometri 2021 kertoo miten ihmiset suhtautuvat tulevaisuuteen, voiko siihen ihmisten mielestä vaikuttaa ja mikä olisi tulevaisuuden suhteen tärkeätä. Kysely kohdistettiin Sitran arvioimiin megatrendeihin. Teemoina olivat: ekologisella jälleenrakennuksella on kiire, väestö ikääntyy ja monimuotoistuu, verkostomainen valta voimistuu, teknologia sulautuu kaikkeen ja talous etsii suuntaansa.  Tulevaisuus tuntui ehdottomasti kiinnostavan puolta haastatelluista. Vain 5 % oli tulevaisuudesta piittaamattomia. Vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen ihmiset olivat epäileviä. Vain 15 % ihmisistä tiesi varmasti millä keinoilla tulevaisuuteen voisi vaikuttaa. Jokseenkin varmoja keinoista oli 52 %. Nuorista yli 40 % uskoi varmasti voivansa vaikuttaa tulevaisuuteensa, kun yli 65-vuotiaista vain 20 % uskoi samoin. Selkeästi eri mieltä vaikutusmahdollisuuden suhteen kummassakin ryhmässä oli 7 %. Vain neljännes ihmisistä odottaa innolla tulevaisuutta ja näkee siellä mahdollisuuksia. 13 % väestä näkee siellä suuria uhkakuvia. Tulevaisuutta innolla odottavia on eniten Liike Nytin (48 %) kannattajissa ja vähiten vasemmistoliiton kannattajissa (13 %). Tulevaisuus pelottaa eniten perussuomalaisten (21 %) ja vasemmistoliiton (20 %) kannattajia. Oman asuinkunnan tulevaisuuden suhteen mielipiteet menevät suurin piirtein 50/50. Taitaa olla luonnollista, että kasvukuntien asukkaat uskoivat parempaan tulevaisuuteen muita enemmän. Toisaalta uhkana koettiin liian tiivis rakentaminen, turvattomuus ja maahanmuuttajien määrä. Kysyttäessä mikä on tärkeintä suomalaisille tulevan 10 vuoden aikana kärkeen nousivat hyvinvointivaltio (50 %), työpaikat (39 %) ja ilmastonmuutoksen torjunta (37 %). Yksi kysymys/väite oli: Löydämme uusia demokraattisia tapoja tulla kuulluksi. Tämä nyt aiheena oleva kysymys ei tuntunut kiinnostavan: vain 11 % kansalaisista piti tätä tärkeänä asiana tulevaisuuden kannalta. Kysyttäessä megatrendien tunnettuudesta noin 20 % mainitsi tuntevansa ne hyvin ja noin 30 % huonommin tai ei lainkaan. Väestön ikääntyminen oli parhaiten tunnettu ilmiö ja talousjärjestelmä heikoimmin tunnettu. Tulevaisuusbarometrin lopussa kysytään: ”Miten saadaan kaikkien ääni kuuluviin ja miten saadaan vahvistettua suomalaisten vaikutusmahdollisuuksia tulevaisuuteen? Miten tuodaan megatrendit ja kehityskulut ihmisten arjen tasolle ja viritetään keskustelua niiden vaikutuksista?

 file:///C:/ppp/j/kestävä%20kaupunki/sitra-tulevaisuusbarometri-2021.pdf

Siinäpä ongelma. Ihmiset eivät ole valmiita keskustelemaan. Uudet demokraattiset tavat tulla kuulluksi eli siis osallistamisen ja vuorovaikutuksen kehittäminen eivät tunnu kansalaisten mielestä kiinnostavilta.  Kansalaiset ovat tainneet todeta vuorovaikutuksen yksisuuntaiseksi. Osallistaminen onkin laajempi juttu. Siinä ei ole niinkään kysymys kaupunkisuunnittelusta.

Saa kuulua!

Hankkeiden arviointikriteerien yhteydessä ei kirjoitettu osallistamisesta. Tai kyllä se hakemuksessa mainittiin. Siellä oli linkki SYKEn ja ympäristöministeriön osallistamisselvitykseen: Saa kuulua! -inspiraatiopaketti osallisuuden edistämiseen. https://www.kestavakaupunki.fi/fi-FI/OHJELMA/Hankkeet/Saa_kuulua_inspiraatiopaketti_osallisuud%2858235%29  

Esityksen videolla nuori tyttö kertoo mitä osallistaminen merkitsee.

Siinä se oli oikeastaan ytimekkäästi sanottu, osallistaminen. Varsinainen raportti on laaja ja moninkertaisesti filosofinen. Se on ohje kaupunkien toimijoille osallistamisen autuudesta. Mahtava sinänsä. Mutta jotenkin pelottava. Liian täydellinen. Siinä esitetään inspiraatioksi useita ”oivalluksia”. Ne ovat hieman puisevia. Sanotaan osallisuudessa olevan kysymyksen ihmisen suhteesta omaan elämäänsä ja yhteiskuntaan. Tarvitaan yhteiskunnan ja yksilön näkökulmaa. Yhdessä tekemällä saadaan parhaita tuloksia. Kestävä kunta kitkee osallisuuden esteitä, strategista otetta tarvitaan. Kohtaamisen ABC ja viestintä, niillä on väliä. Kysytään: lähtöistä vai keskeistä? Lopuksi sanotaan, ettei yhdenvertaistaminen ole tasapäistämistä. Hieman kryptistä. Ei ole helppoa napata tästä apua kaupunkikehittämisen teeseihin, mutta tuo koulutytön määritelmä kyllä puree. Ehkä vielä kannattaa lukea tämä runollinen kuvaus:

“Kaupunkiorganisaatio voi yhä toimia ikään kuin sade, joka ravitsee koko kaupunkimaisemaa. Mutta sen täytyy oppia toimimaan myös ikään kuin aurinkona, joka kaupunkiyhteisön ”maastonmuotojen” mukaan paistaa eri paikkoihin eri tavoin myötäillen sitä, miten nämä näyttävät kukkivan ja kukoistavan. Kaupungin on myös ryhdyttävä ikään kuin puutarhuriksi, joka osaa poimia parhaat kasvit ja istuttaa niitä uusiin paikkoihin ymmärtäen, missä mikin kukka menestyy ja sen siemen itää, ja kuinka versosta kasvavan puun oksat tuetaan kantamaan hedelmää.” Näin kirjoittavat Pasi Mäenpää & Maija Faehnle: Neljäs sektori –kuinka kaupunkiaktivismi haastaa hallinnon, muuttaa markkinat ja laajentaa demokratiaa.  Ostin kirjan sähköisenä. Se maksoi 29,90. Ryhdyn lukemaan.

Suunnittelija – vapaa vai vanki?

Osallistaminen yhteiskunnassa on laajempi kysymys. Kaupunkikehittämisen kysymys on ehkä jopa marginaalissa todellisten ongelmien suhteen. Ne ovat kuitenkin samaa elämisen pakettia. Rajankäynti tuottaa ongelmia. Voiko niitä käsitellä yhdessä ja miten? Siitä eivät ansiokkaat esiselvitykset kerro. Keskittyvät ikään kuin käsiteanalyysiin. Käsitteet pyöritetään ansiokkaalla tavalla – miltei ymmärrettävästi. Ne keskittyvät myös välinetasolle. Digitaalisuuden uskotaan olevan väline parempaan suunnitteluun. Ihminen, tekijä, suunnittelija, hänestä ei juuri puhuta. Ei hänen koulutuksestaan eikä hänen usein trendeihin kiinnittyvästä ajatusmaailmastaan. Puhutaanko hänen vapaudestaan? Onko hän teknologialobbyn vanki, vai onko hän päätöksenteon vanki? Tietävätkö poliitikot parhaiten hyvän suunnittelun tavoitteet ja detaljit ja kaikki siltä väliltä?  Miten asioita tehdään – oikeasti – se jää ilmaan leijumaan. Mutta, ollaanko nyt hankkeiden ja kokeilujen kautta pääsemässä tekemisen tasolle? Toivottavasti hipaistaan pintaa. Panostus on liian pieni ja pohjana oleva ohjelmointi on liian pinnallinen, käsitteellinen. Tarkoitan varovaisesti, ketään moittimatta, ettei tällä panostuksella päästä pintaa syvemmälle puhumattakaan nobeleista.

Onko suunnittelu välinekysymys?

Suunnittelua vaaditaan nopeutettavaksi ja havainnollistettavaksi. Sähköinen osallistuminen on luonnollisesti osa todellisuutta. Maankäytön suunnittelussa yleisimmät sähköisen osallistumisen työkalut ovat verkkosivustot, sosiaalinen media, sähköinen palautelomake tai –järjestelmä sekä perinteiset ja karttapohjaiset kyselyt. Paljon puhutaan 3D-malleista ja erityisesti 3D-tulostuksesta. Suunnittelevatko nämä sähköiset apuvälineet jotakin? Ei. Suunnitteleeko osallistava vuorovaikutus jotakin? Ei. Välittävät tietoa ja kertovat mielihaluista. Eivät suunnittele.  Itse asiassa vähemmän puhutaan itse suunnittelijoista. Aika outoa. Tietysti tekoälyn voi panna suunnittelemaan kaavoja. Se voisi tunteettomana olla tottelevainen. Minä tarkoitan kuitenkin ihmissuunnittelijaa. Ei paljonko työ maksaa, vaan mikä on tulos. No, eihän rahan käyttö saa kohtuutonta olla. Muistetaan kuitenkin teetetyn kaavan maksavan noin 0,01 % alueelle tulevan rakentamisen kustannuksista. Suunnittelu ei ole kustannuskysymys. Nykykeskustelu viittaa siihen, että se on välinekysymys.

Voivatko sosiaalitieteet ja teknologiatieteet löytää yhteisen fokuksen?

Ennen vanhaan sotien jälkeen vaihdoimme mustepullon ja täytekynän kuulakärkikynään. Kommunikaatioteknologia oli tehnyt suuren muutosaskeleen. Nyt muutostekijöinä ovat älypuhelimet vauvasta vaariin. Tekoäly on tulossa meidän olohuoneisiimme. Se on tulossa suunnittelutoimistojen pöydille ja kokkien resepteihin. Tekoäly ottaa meidät hoitoonsa, kun rinnasta nappaa tai polvea kolottaa.  Tekoäly on oleellinen osa nuorten käsikapulaharrastuksia. Se on myös tarttumassa automme rattiin ja ohjaa meidät läpi ruuhkaisen kaupungin. Tekoäly on kaiken lisäksi tutkittu suurimmaksi maailmanlopun uhkaksi. Nyt ei kuitenkaan kehitetä kaupungeille loppua vaan uutta alkua. Mutta kiinnostavaa on ajatella, millaisia kaupunkeja tekoäly ”haluaa” suunnitella, kun sillä on runsaasti dataa ihmisistä, heidän ikärakenteestaan, koulutuksestaan, perherakenteista, taloudellisesta asemasta, vapaa-ajanvietosta ja elämänarvoista. Lisäksi sillä on mahtavan paljon tietoa kiinteistönmuodostuksesta, rakennuskannasta, maasta, maisemasta ja kunnallistekniikasta. Sitten tekoäly työntää kuvaan nelikopterit, lentävät autot ja autonomiset välineet. Huomaa! Tämä on jotain aivan muuta kuin sijoitustoiminnan transaktioilla pelaaminen, ostosvirtojen ja nettikaupan optimointi tai sotepalvelujen taloudellinen ohjaaminen. Suosiiko tekoäly kansalaisten ikioman Nimbyn ohjaamaa nykyisen rakenteen toistoa, vai haluaako se muuttaa minunkin taloni ja ympäristöni pikku Manhattaniksi? Toimiiko se siis ihmisten tahdon mukaan harmoniaa ja jatkuvuutta tukien vai toimiiko se rahamarkkinoiden tahdon mukaan kasautumisteorioita tukien? Millainen suhde sillä on luontoon ja paikan henkeen? Olisiko tässä hyvä hankeidea: tekoäly tietää?

EU:n tutkimusviisaiden vuosien takainen suuri ajatus oli hybridin luominen teknologia- ja taloustieteiden sekä sosiaalitieteiden välille. Tämän kuviteltiin olevan ratkaiseva hyppäys muutoksen yhteiskunnan tulevaisuusennakoinnissa. Asioita ei kuitenkaan ole saatu samalle pelikentälle, yhteiseen fokukseen. Minusta tuntuu, että teknologia- ja taloustieteillä ratkaisu on fokuksen ulkopuolella, sosiaalitieteillä taas ongelma on fokuksen ulkopuolella – vai oliko se juuri päinvastoin?

Hyökkäysvoimat ja puolustusvoimat

Joskus menneinä vuosina meitä pommittivat maaltamuutto, lähiörakentaminen ja auto. Tuosta pommituksesta selvittiin kunnialla - sen ajan mittapuiden mukaan. Nyt mittapuut ovat muuttuneet. Pommitus on tullut monimuotoisemmaksi. Hyvässä ja pahassa. Siihen sisältyy sosiaalinen muutos. Väestö ikääntyy ja yksinäistyy. Digitalisaatio, urbanisaatio ja segregaatio iskevät. Ne tuntuvat enemmän kuin ilmastonmuutos. Monet kulttuurit porisevat samassa padassa. Keitto ei tahdo kypsyä. Voivatko jakamistalous, vuorovaikutus, osallistava budjetointi, pelit ja robotiikka, pelastaa meidät kaikelta? Mitkä ovat muut vastaiskumme? No, sitähän nyt juuri kysytään tuossa ympäristöministeriön hankehakemuksessa. Ryhdytään sitten miettimään. Laitoin tuohon kaavioon keltaiset pelottavat hyökkäysvoimat tai muutosvoimat yleensä ja vastakkain siniset puolustusvoimat, joilla pyritään torjumaan muutosten haittavaikutuksia, omaksumaan muutosten hyötyvaikutuksia tai vähentämään ihmisten pelkoa. Joskus hyökkäysvoimaa vastassa voi olla samainen puolustusvoima. Näitä ovat mm. digitalisaatio ja robotisaatio.

Kohtaaminen

Kaupunkien kestävyysongelmat ovat laaja-alaiset. Paljon niistä liittyy tekniikkaan ja rahaan Rakennusten lämmitys, energiantuotannon kasvihuonepäästöt, liikenne, ne ovat ykköspäästäjiä. Opetuksen, terveyden ja sosiaalihuollon kustannukset kattavat ylivoimaisen valtaosan kuntien kustannuksista.

Oli pakko oikein tarkistaa. Tiedänhän sen, että sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset ja opetustoimen kustannukset syövät leijonan osan kuntien nettokäyttömenoista. Panin nyt itselleni viisaudeksi tähän kuntaliiton sivuilta löytyvät laskelmat Helsingin ja Pietarsaaren osalta ja sijoitin ruutuihin selventävän tekstin.

Saattaa olla vaikeata puuttua muutaman kymppitonnin projekteilla näihin isoihin kokonaisuuksiin hankehaun vaatimilla lähes luihin ja ytimiin menevillä kriteereillä. Mutta kohtaaminen se taitaa olla sosiaalisen kanssakäymisen tärkein asia. Miten kohtaamista voidaan edistää? Mopotiimeillä on omat kohtaamisensa, harrikaväki kohtaa omissa miitingeissään, kulinaristit kokontuvat fine diningia nauttimaan suosikkipaikoissaan, kaljakuppilat täyttyvät vaahtosuista ja urheilustadionit penkkiurheilijoista, mutta missä kokoontuvat keskustelevat nuorteinit ja missä kokoontuvat vanhat kolmipyöräisillä sähköskoottereilla huristelevat papat ja mammat? Kaupunki on paikka jossa kaikilla tulisi olla kohtaamisen mahdollisuus. 15-vuotias Antti sanoo, ettei Lauttasaaressa ole lainkaan sopivia kohtauspaikkoja. Ajavat sitten metrolla Rediin, siellä löytyy istuinpaikkoja. Oliko tämä ensimmäinen kerta, kun kuulin jonkun kehuvan Rediä? Aikanaan kun haastattelimme vuorovaikutustilanteissa koululaisia, he sanoivat samaa. Sateella ei voi olla missään. Ehkä on oikein, kun eräissä suunnittelukohteissa ehdotimme torin laidalle katettuja, istuimilla varustettuja ulkotiloja. Näinkö pienetä voi olla kysymys? Pietarsaarelaiset pystyttivät torin laidalle pari kasvihuonetta. Hyvä idea. Muistamme ehkä Tallinnan Kadaka-torin. Se oli vanhoissa kasvihuoneissa. Pieni suuri idea.

Kestävä kehitys ja sosiaalinen pääoma käsi kädessä

Ympäristöministeriön tuettavat hankkeet ovat ”kestävää kehitystä”. Ystäväni Roger Wingren analysoi kestävän kehityksen filosofiaa näin: ”Kestävä kehitys on sosiokulttuurinen prosessi, jolla on olennainen yhteys ”sosiaaliseen pääomaan”.  Ratkaisevaa on, että prosessi on merkityksen täyttämä, ja että ihminen saa suhteessaan todellisuuteen ottaa vastuuta, luoda ja tulla luoduksi. Kehitys on prosessi, jossa suljettu avautuu – tai taitetaan auki ja jossa joku tekee tämän työn, kehittämisen tai avaamisen.  Jotta tämä olisi mahdollista, täytyy olla sekä se, mitä kehitetään, ja se, joka kehittää. Se, mikä näin avataan, on jo olemassa nuppuna, resurssina ja voimavarana. Tämän kaiken mahdollistamiseksi tulee olla jotakin, jota voidaan kehittää, ja joku, joka voi sitä kehittää. Tyhjää ei voi avata, tai kehittää. Kehittäminen ei kuitenkaan ole vain jonkin avaamista – kuten jos kokoon rypistetty paperi avataan ja oiotaan niin, että se parhaassa tapauksessa on vain vähemmän rypyssä.  Siinä on kuitenkin kyse samasta paperista, samasta substanssista oiottuna tai ”levitettynä”, jossa aiemmin yhteen kurtistettujen välimatkat ovat kasvaneet.”

Päivi Jokitalo kirjoittaa Pietarsaaren keskustan kehittämistä koskevassa esseessään ”Pikkukaupungin lumo”: ”Lapsiperheen vanhemmalle tärkeitä olisivat todennäköisesti neuvola, päivähoito, terveyspalvelut ja lapsiystävällinen asuminen, kaupunkiin tulevalle opiskelijalle ehkä edullinen asunto ja mukavat kahvilat. Mikäli olisin teini, harmittelisin ehkä sellaisten hengauspaikkojen puutetta, missä ei tarvitse osallistua, olla aktiivinen eikä tehdä mitään erityistä. Eläkeläisenä arvostaisin varmasti lähipalveluita ja terveydenhoitoa - mikä alkaakin olla lähinnä itseäni. Mutta keski-ikäiselle joustavia työaikoja noudattavalle kokopäivätyötä tekevälle kaupungissa on pientä viilausta lukuun ottamatta kaikkea.”

Onko jokin yksi asia – rakastuminen robottiin?

Nyt kysyn voiko kestävää kaupunkia saada aikaan jotain irrallista osaominaisuutta kehittämällä? Jonkin hankeidean kautta? Vai onko kysymyksessä monimutkainen, laaja, kokonaisvaltainen sosiokulttuurinen prosessi jossa kaikki liittyy kaikkeen. Yhteiskunnassa asiat, kun ovat tasapainossa, balanssissa, ekvilibriumissa. Yhtä asiaa ei voi nostaa muiden edelle, irrottaa kokonaisuudesta, särkeä maljakko, ottaa osa ja korjata se, liimata kaikki kokoon. Ajatteletko minun nyt tarkoittavan, että idea hankkeiden tukemisesta on virheellinen? Ei suinkaan. Minusta se on hyvä, vaikka en uskalla toivoa mitään käänteentekevää innovaatiota.

Olen yrittänyt katsella aiempia hankkeita, joissa rahaa on palanut merkittävästi enemmän. Kirjoitin niistä joskus: ”Esittelijä kertoi ihanteenaan olevan tekoälysovellus joka antaisi suoran yhteyden kaikkiin asukkaisiin ja suunnittelua voitaisiin sitten tehdä ikään kuin asukkaiden ohjauksessa. Näin selviäisi kansalaisten tahto. Esitin ilkeämielisen huomautuksen siitä, että tämähän vaikuttaa aivan vuorovaikutussuunnittelijan unelmalta. Väitin myös, ettei ole olemassa sellaista kuin ”kymmenen minuuttia suunnittelijana”. Esittelyssä olivat vahvasti esillä draamatyöpajat asukkaiden osallistamiseksi. Draamatyöpajojen kerrottiin mahdollistavan pinnan alle sukeltamisen, asenne- ja tunnemaailman näkyväksi tekemisen. Draamainterventioiden sanottiin tuottavan rinnakkaista, täydentävää tai syventävää ymmärrystä tutkimuskohteesta tai ilmiöstä. Menetelmän sanottiin vielä edustavan moniäänistä, tasa-arvoista, osallistavaa ja toiminnallista lähestymistapaa vaihtoehtoisten todellisuuskuvien hahmottamiseen. Tämä tapahtuisi ruokkimalla osallistujien mielikuvitusta ja innostusta. Esittelijä kertoi myös draamatyöpajan näytelmästä jossa osallistuja huomaa rakastuneensa robottiin. Eletään siis tulevaisuudessa. Esitys oli kaikin puolin mukava. Siinä ei kuitenkaan ollut kuultavissa meidän tulevaisuutemme suuria ratkaisuja. Ehkä ne ovat muualla kuin tässä vuorovaikutuksessa. Ne ovat sarjassa NOIDUTTU ONGELMA.”

http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/rypsipellolta-kaupunkikehityksen.html

No, tämä esitys tuntuu melkein mielenkiintoiselta, vaikka aluksi se tuntui varsin huvittavalta. Että näytellään ja rakastutaan robottiin. Liisa tuossa vieressä, vuorovaikutustyön entisenä tekijänä, hän ei usko ”10 minuuttia suunnittelijana” -teemaan. Hän ei myöskään usko ”60 sekunnin ihmeeseen”. Hän sanoo, että vuorovaikutustyö edellyttää laajaa ja syvällistä keskustelua, jonkinlaista kansalaiskoulutusta.

Lopuksi pari kolme juttua

Olen vanhus, ajattelen siis meikäläisiä. Suomalaiset vanhukset ovat sohvaperunoita – anteeksi jos et ole. Monien vanhusten liikkuminen vaatii apuvälineitä. Vaaditaan kolme tai neljä pyörää kahden sijaan. Huippaa. Ajokortti on jo menetetty. Monenlaisia välineitä on jo markkinoilla, mutta minnes menet ja mitä pitkin? Olisi saatava nelipyöräisten sähköskoottereiden ja golfkärryjen vanhusversioiden sähkörollaattoribaanoja kotoa torille, uimahallille, kauppakaduille ja muualle. Olen tätä ehdottanut erinäisissä projekteissa. Toistaiseksi ei ole mennyt perille. Tässäpä hankeaihe. Itse kykenen vielä ajelemaan sähköpyörällä. Teemme Liisan kanssa 10 kilometrin lenkkejä keskuspuistossa. Mutta bussille meno? Mihin jätät pyöräsi? Pyörä on monelle liityntäväline. Bussipysäkeille olisi saatava pyöränlukituspaikkoja mieluummin katettuina. Pieni pätkä. Vaikkapa viidelle pyörälle per pysäkki. Onko vaikeata? Toinen hankeaihe.

Ja sitten hieman erilainen juttu. Kaupungeissa on paljon erilaisen käsillä tekemisen, taiteen ja kaupanteon potentiaalia, joka ei löydä paikkaansa. Kirpputorit ovat kyllä onneksi levinneet, mutta garage-toiminta, työpajat, käsityöpisteet, taiteen ja jopa ite-taiteen galleriat ovat hajallaan ja vaikeuksissa – jos paikka yleensä löytyy. Myös monikulttuurisuus korostuisi kohtuuhintaisten paikkojen luonteessa ja kirjavuudessa. Tarkoitan paikkoja jotka sijaitsevat keskeisesti, jopa aivan keskustassa. Löytyykö teidän kaupungistanne sopiva käytöstä poistunut purettavaksi aiottu teollisuushalli tai tyhjä tontti? Nyt sen paikalle on tietysti suunniteltu asuntoja. Mutta harkitkaa, kansalaisten tarpeet eivät rajoitu pelkkään asumiseen. Sijoittajat eivät usko kirjavan kansalaistoiminnan tai garage-kulttuurin tuottoihin. – ei vielä. Kohtuuhintaisuus edellyttää yhteiskunnan tukea. Mutta pian se muodostuu tuottavaksi ja kansalaisten iloksi. Olisiko tällaisille ”toimintakeskuksille” jokin sopiva nimi? Tori se ei ole, eikä kauppahalli, mutta olisiko se ”kirjava talo”? Ehkäpä tässä olisi johonkin kaupunkiin tai mieluummin moniin kaupunkeihin hyvä hankeaihe? 

Ja vielä viimeiseksi lopuksi toiminta, jonka apuraha-anomuksiin olen tutustunut huokauksien perusteella. Liisa laatii päivätöikseen monimutkaisia hakemuksia taiteilijaseuran apurahoista. Maassamme tuhannet taiteilijat tekevät käytännössä palkatonta työtä oman taiteensa parissa. Vierailu paikallisten taitelijaseurojen näyttelyissä lumoaa. Tämä valtava potentiaali, taiteen tekeminen ja sen harrastaminen olisi valjastettava nykyistä paljon laajemmin sosiaalityön osaksi. Se maksaa jotain, mutta hyödyt ovat moninkertaiset. Liisa tarkentaa: "Taiteen merkitystä yhteiskunnallisena arvotekijänä on varsin vähän analysoitu syvällisesti. Omaehtoisen, luovan taiteen merkitystä kulttuurisena ilmiönä soisi tarkasteltavan  hyvän elämänlaadun lisäksi myös hyötyinä ja kustannussäästöinä sosiaalitoimen alueella." 

Laitetaan tähän loppuun Liisan mahtava lause:

Kivijalkaliikkeet – tuhoon tuomittuja vai unohdettu eliksiiri?

Ryhdyin älyttömään juttuun. Sana kivijalkakauppa pulpahti mieleeni. Paljonhan siitä sanasta ja asiasta on viime aikoina puhuttu. Jotkut sanovat kivijalkatoimintojen virkistyvän, kun tuodaan paikalle lisää kaupunkia. Vanhoissa kaupunginosissa on runsaasti kivijalkaliikkeitä. Kivijalkatiloista kauppoja on noin 40 %, ravintoloita tai kahviloita noin 20 % ja muita liikkeitä 40 %. Tyhjinä tai remontissa olevia tiloja on kymmenisen prosenttia kaikista tiloista. Kivijalkatilojen pinta-ala ei ole selvillä, mutta yritin arvioida sitä julkisivupituuden avulla. Kivijalkaliikkeiden aluetehokkuus on korkeimmillaan keskustassa noin 0,13 ja lähiöissä 0,005. Tämä tarkoittaa, että maapinta-alaan verrattuna kivijalkaliikkeitä on rakennettu 13 % tai 0,5 %. Ryhdyin siis mittaamaan näyteikkunajulkisivujen pituutta kaikilla Helsingin keskustan kaduilla. Mittasin myös lähiöitä ja laitakaupunkia. Hommaan meni viikon ajalla täydet työpäivät – siis eläkeläispäivät. Otin vielä vertailukohdaksi Pietarsaaren ja Matinkylän. Pietarsaaren otin siksi että se on saanut kivijalkakauppojen määrän perusteella Suomen kaupungeista korkeimman elinvoimaluvun erinäisissä mittauksissa. On muitakin syitä Pietarsaaren valintaan. Se on minulle rakas suunnittelukaupunki. Miksi sitten Matinkylän? Sekin on eräs elämäni kaupunkeja. Kaiken päätteeksi kurkistin vielä Tukholman mahtavia ostoskatuja. En kuitenkaan ryhtynyt mittailemaan – kunhan hämmästelin.

Ennen vanhaan kivitalot rakennettiin tukevalle kivijalalle ja ensimmäisen kerroksen ikkunat nostettiin kadulla kulkijan ulottumattomiin. Sittemmin havaittiin kivinen jalka hyväksi kauppapaikaksi. Tori kukoisti, tavaratalot puuttuivat, mutta lähipalvelu saatiin kivijalkaan.  Nyt supermarketit ja erilaiset suurostoskeskukset ja tavaratalot tokmanneja myöten mainitaan syyllisiksi kivijalkakauppojen häviöön. Näiden suurostospaikkojen sanotaan taas tulevan kärsimään nettikaupasta. Olipa niin että jo 20 vuotta sitten kuuntelin aaltotutkijoiden luennon, jossa sanoivat suurmarkettien olevan tuhon partaalla. Olivat ehkä liian aikaisessa arviossaan. He kuvittelevat päivittäistavaroiden nettiostamisen ja kotiinkuljetuksen olevan tuhon taustalla. Silloin ei tainnut vielä olla kansainvälisen nettiostamisen buumia. Nythän fillarinkumit ostetaan Kiinasta ja pusero jenkeistä tokmannien tai hennesmaukkojen sijaan.

Kuvassa ovat keltaisella kivijalkaliikkeet ja punaisina tolppina suuret ostosmarketit. Kysymys kuului kilpailevatko nämä toistensa kanssa ja syövätkö marketit julmasti kaikki kivijalkakauppiaat, tai siis ovathan ne jo syöneet kaikki perinteiset maitokaupat, sekatavarakaupat, lyhyttavarakaupat, siirtomaatavarakaupat, leipomot, kangaskaupat, hattukaupat, kenkäkaupat, kraatarit, turkisliikkeet ja vaatehtimot. Kukkakaupat, suutarit, parturit, kampaamot ja uutena ilmiönä kynsihoitolat tuntuvat vielä sinnittelevän. Uutena ovat myös tatuointiliikkeet ja fitness parlourit.

EKK tutkii eläviä kaupunkikeskustoja

EKK, eli Elävät Kaupunkikeskustat ry on toiminnanjohtajansa Pokko Lemminkäisen johdolla kehitellyt kaupunkien keskustojen elinvoimalukua. EKK on kaupunkien, kaupan liittojen ja kiinteistöalan järjestöjen perustama keskustojen kehitystyön verkostotoimija. Keskustojen vetovoimasta ollaan huolissaan. Eikä syyttä. Keskustojen ulkopuolella olevien kauppakeskusten ja supermarkettien vetovoima imee jatkuvasti tyhjäksi varsinaisen keskustan toimintoja ja kaupallisia toimintaedellytyksiä. Jopa Helsingissä keskustan vetovoiman havaitaan heikentyneen. Liiketiloja jää tyhjäksi ja vahvat ankkuritoimijat siirtyvät muualle. Keskustojen elinvoimalaskenta perustuu liiketilojen kartoittamiseen ja luokittamiseen. Kehitystä seurataan vuosittaisella päivityksellä. Luokittelussa tarkastellaan lauantaisin palvelevia kauppoja, ravintoloita ja kahviloita, arkisin palvelevia yrityksiä ja tyhjiä liiketiloja. Lauantaisin palvelevat yritykset muodostavat mittarin keskustan elinvoimasta.  Arkisin palvelevat yritykset vaikuttavat elinvoimaan neutraalisti. Tyhjät liiketilat vähentävät elinvoimaa. Elävät kivijalkaliikkeet katutasossa pitävät jalankulkuympäristön viihtyisänä ja mielenkiintoisena. Liiketiloilla tulee olla oma ovi kadulle tai kauppakeskuksen käytävälle. Keskustojen elinvoimaa seurataan Suomessa noin 40:ssä kaupungissa. EKK julkistaa elinvoimalaskennan tiedot vuosittain kaikista mukana olevista kaupungeista. Tutkijana ja toimijana on TietoJärjestelmäPalvelu Salokorpi Oy, FM Martti Wilhelmsin johdolla.

Mitä nämä maagiset luvut tarkoittavat?

Elinvoimaluku = (Lauantaisin palvelevien kauppojen ja ravintoloiden lukumäärä – tyhjät liiketilat) jaettuna asukasluvulla x 1000.

Kaupallinen tiiviys = (Kaupat ja ravintolat) jaettuna keskustan pinta-alalla.

Helsingissä keskusta-alue on määritelty elinvoimatutkimuksessa ”kuumina kortteleina” (violetti) ja niitä ympäröivänä ”elävänä keskustavyöhykkeenä” (valkoinen viiva). Keltaiset viivat kuvaavat minun selvittämiä kivijalkaliikkeitä. Hyvinpä tuo määritelty ”kuuma” alue tuntuu seurailevan kivijalkaliikkeiden aluetta. Lännen ja etelän suunnassa se voisi kaivata laajentamista.

 Viiden kärkenä Pietarsaari

Tutkijat tutkivat Suomessa usean kaupungin tunnuslukuja. Otetaanpa nyt listasta viiden kärki, kun elinvoimaluvusta puhutaan. Onko yllätys, että mielitietty kaupunkini Pietarsaari on tilastossa ykkösenä. Roger Wingren, Pietarsaaren entinen asemakaava-arkkitehti on aktiivisesti työskennellyt oman kaupunkikeskustansa hyväksi. Kaiken merkittävänä alkuna oli vuorovaikutustyö nimeltä ”Hyvä kaupunki paremmaksi”. Vuonna 1987 työ sai ansioistaan SAFA-palkinnon. Sitten tehtiin vuonna 1989 keskustan ”Liikenne- ja ympäristösuunnitelma”. Sen tekijänä sain olla mukana. Jatkoa seurasi: Pietarsaaressa toteutettiin kävelykatu vuonna 1994. Kirjoitin näistä ajoista blogissani:

http://penttimurole.blogspot.com/2019/10/suunnittelulla-hyva-kaupunki-paremmaksi.html

Nyt on uuden hankkeen aika. Keskustaa halutaan entisestään parantaa. Alkusointuina on laadittu esseekokoelma keskustan menneisyydestä, olemuksesta ja tulevaisuudesta. Tarkoitus on jatkaa uudella kehittämishankkeella. Roger Wingren kirjoittaa:

”Pietarsaaren keskusta on kuin suuri rakennus, ja jokainen sen yksittäinen rakennus kuin pieni kaupunki. Julkista tiloista koostuu kaupungin todellisuus, jossa kaikki aineelliset, henkiset ja hengelliset arvot kohtaavat, törmäävät toisiinsa ja sekoittavat keskinäiset sisältönsä ja kohtalonsa toisiinsa. Sisätila on rakennuksen suuri sisältö, siellä syntyy rakennuksen sisäinen elämä, joka sisältä ulospäin vaikuttaa ulkopuolisiin kaupunkitiloihin, katuihin ja aukioihin. Keskustassa kaupungin elämä syntyy julkisen tilan ja rakennuksen sisätilojen vuorovaikutuksena. Henri Lefebvre kutsuu sitä ”samanaikaisuudeksi”, sisä- ja ulkotilojen läpikuultavuudeksi. Siksi on rakennusten sisätilatkin muotoiltava niin, että ne kehittyvät kaupunkimaisiksi luomuksiksi.

Keskustan kaupunkirakennussuunnitelman tarkoituksena on palauttaa satunnaiselle kulkijalle mahdollisuus käydä sekä kaupan paikoissa, mutta myös omissa lepopisteissään ja -paikoissaan; kahviloissa, kapakoissa, ravintoloissa, yhdistystaloissa, kirjastossa, konsertti- ja taidesaleissa, elokuvateatterissa ja pyhäköissä. Tavoitteena on kehittää kaupunkia väriä ja muotoa vaihtavaksi kosmokseksi, instrumentiksi, joka antaa jotakin kaikkina vuorokauden- ja vuodenaikoina; joka muuttaa olevat kaupunkitilat omaleimaisiksi paikoiksi, samanaikaisuuden, kohtaamisen, työn ja leikin paikoiksi.”

Pietarsaari on elinvoimatutkimuksen ykkönen. Taitaa olla niin, että elinvoimaluvun kauppavolyymiin on sisällytetty myös varsinaisesta keskustasta puolen kilometrin päässä olevat marketit. Se nyt ei kuitenkaan vaikuta minun lukuihini. Minähän mittaan näyteikkunallisia julkisivupituuksia. Pietarsaaren keskustassa on 2,8 kilometriä näyteikkunallista kivijalkajulkisivua. 19000 asukkaan kaupungissa se tarkoittaa 15 cm per asukas.  Pietarsaaren keskustassa 11 % maa-alasta on kivijalkapinta-alaa. Se taas vastaa Helsingissä tiiveimpiä keskusta-alueita. 

Tässä on Pietarsaari. Keskusta on EKK:n tutkimuksessa määritelty maamme elinvoimaluvultaan parhaaksi keskustaksi. Kuvastakin havaitsee positiivisen ilmiön. Kivijalkaliikkeet ympäröivät keskustan kortteleita. Tilannetta vielä parantaa se, että kaksi markettia sijoittuu puolen kilometrin päähän keskustasta. Ne näkyvät kuvan oikeassa yläreunassa. Keskustassa on kivijalassa näyteikkunallista julkisivua noin 2800 metriä. Se on 15 cm kaupungin asukasta kohti. Helsingissä kivijalkajulkisivua on 23200 metriä. Se on 4 cm kaupungin asukasta kohti. Kivijalkakerrosneliöitä keskustassa 1,7 k-m2 asukasta kohti.

Elinvoimaluku, mitä se on?

Elinvoimaluku on kadulta sisäänkäytävien lauantaisin auki olevien liikkeiden lukumäärän suhde asukaslukuun, desimaalien välttämiseksi kerrottuna 1000:lla. Tutkituissa kaupungeissa suurin elinvoimaluku on Pietarsaaressa. Tämäpä sattui, kaikki mikä liittyy Pietarsaareen kiinnostaa minua. Pietarsaaren lukuarvoksi on saatu 7, kun Helsingissä ollaan luvussa 2,5. Tämäpä yllättää. Soittelenkin Pokko Lemminkäiselle ja kyselen elinvoimaluvun sielunelämästä. Elinvoimaluvussa ovat mukana vain lauantaisin auki olevien liikkeiden lukumäärä ja tyhjät tilat on vähennetty. Minulla on taas laskentaperusteena näyteikkunallisen julkisivun pituus, olivat auki tai kiinni. Siksi minun ”elinvoimalukuni” onkin visuaalinen kaupunkimiljööluku. Pietarsaaren keskustassa minun kaupunkimiljöölukuni on 1,7 kerrosneliömetriä kivijalkaliikkeitä koko kaupungin asukasta kohti. Helsingin keskustassa minun lukuni olisi 0,4 k-m2 per koko kaupungin asukas.  Alueittaiset luvut Helsingissä ovat tietysti huomattavasti korkeampia.  Kivijalkaliikkeet ovat enimmäkseen juuri alueellisesti palvelevia. Kalliossa on 4,4 k-m2 kivijalkaliikkeitä per alueen asukas. Bulsan eteläpuolella 5,0 k-m2/asukas ja Etu-Töölössä 3,5 k-m2/asukas.

Tutkittujen kaupunkien elinvoimaluku on siis suurin Pietarsaaressa. Seuraavaksi parhain on Maarianhamina. Tikkurila, Hyvinkää ja Tampere ovat seuraavina. Turku on Tampereen kintereillä. Hieman yllättää, että Jyväskylä ja Oulu ovat selkeästi jälkijunassa. Elinvoimalukua on päivitetty vuosittain vuodesta 2017. Hieman päälle 3 prosentin laskua on havaittavissa koko aineistossa. Vain Kotkassa, Uusikaupungissa, Tikkurilassa ja Pietarsaaressa on havaittu nousua. Parin viime vuoden luvut kiinnostavat. Mitä korona on vaikuttanut? Yleensä on ollut lievää laskua, mutta Pietarsaaressa jopa nousua. Helsingissä vuonna 2020 elinvoimaluku oli 2,61 ja vuonna 2021 2,47. Ei dramaattista, mutta laskua kuitenkin.

Minun mittauksiani

Nyt mennään näihin minun mittauksiini. Kävin siis läpi Helsingin keskeiset kadut Google Earthin Streetview apunani. Tarkastelin myös joitakin lähiöitä ja laita-alueita vertailuaineiston saamiseksi. Ja sitten katselin Pietarsaaren keskustan tilanteen ja pistäydyinpä vielä eräänlaisessa ihannelähiössäni Matinkylässä. Tukholmassakin ihailin kaupungin mahtavia ostoskatuja. Siellä muutamat kivijalkaliikekadut hakkaavat kyllä mahtavasti sen kaiken mitä Helsingissä on tarjottavana. Ajatellaan vaikkapa Drottninggatanin kävelykatua tai Götgatania Södermalmin läpi tai Vanhan kaupungin Stora Nygatania ja monia muita. Mitkä ovat muuten Helsingin ”suuret ostoskadut”? Olisiko Freda, Aleksi, Pohjois-Espa, pätkä Manskua, pätkä Korkeavuorenkatua, kelpaisivatko Kalevankatu ja Eerikinkatu, miten Bulsa? No, ”suurina” joskin pieninä ostoskatuina voisi ehkä puhua vain kolmesta ensimmäisestä. Ei ole nyt Helsingistä vertaa. Mutta, kaikesta huolimatta en nyt etsinyt suuria ostoskatuja. Kartoitin yksinkertaisesti näyteikkunallisten kivijalkaliikkeiden julkisivupituutta katujen varsilla.

Kuva kertoo Bulevardin ja Espan kahta puolta löytyvän hyviä katuja, joiden varrella on katseltavaa, kohtaamista ja samanaikaisuutta. Etu-Töölö tarjoaa kohtalaisesti samaa herkkua. Krunikassa ja Katajanokalla ollaan jo melko heikossa hapessa.

Kivijalkaliikkeet ovat tiheimmillään Kampissa ja Hietalahdessa. Espan pohjoispuolella ja Kluuvissa ollaan miltei samalla tiheydellä.  Keskeinen Kallio on hyvää kivijalka-aluetta. Hyvään luokkaan kuuluu Bulsan ja Espan eteläpuolinen alue. Lähiöissä, niin vanhoissa kuin uusissakin kivijalkaliikkeiden olemassaolo on vähäistä. Vielä ensimmäisen lähiön, Maunulan aikaan ei tiedetty supermarkettien olemassaolosta. Silti kivijalkaliikkeiden määrä on vähäinen. Maunulassa kivijalkaliikkeiden julkisivupituus on 560 metriä, Etelä-Haagassa 470 metriä ja Lauttasaaressa 1150 metriä. Asukasta kohti katseltavaa julkisivua riittää Maunulassa 6 cm asukasta kohti, Etelä-Haagassa 4 cm ja Lauttasaaressa 5 cm asukasta kohti. Bulsan eteläpuolisissa kaupunginosissa senttejä on 42 ja keskeisessä Kalliossa 37.

Kalliossa ja Töölössä on hyviä kivijalkakatuja. Yleensä liikkeet keskittyvät vilkasliikenteisten katujen varsille, mutta erityisesti Kalliossa on paljon kivijalkaliikkeitä sisäisten pääkatujen varsilla.

Vielä kiinnostaa paljonko niitä kivijalkaliikkeitä oikein on suhteessa maapinta-alaan tai kerrosalaan? Kerrosalaan vertailu tuottaisi liiaksi työtä, mutta maapinta-alaan verrattuna voitaisiin laskea kivijalkatehokkuusluku. Kivijalkaliikkeiden kerrosalaksi Helsingissä on tässä huuhaatutkimuksessa arvioitu noin 620000 k-m2. Kivijalkatehokkuus on parhaimmillaan varsinaisessa keskustassa, siellä ekj = 0,12. Toisin sanoen 12 % maapinta-alasta olisi kivijalkaneliöitä. Kalliossa, Etu-Töölössä ja Ullanlinnassa 8 % maapinta-alasta kertoisi kivijalkaliikkeiden pinta-alan. Lauttasaaressa ja Maunulassa ollaan jo alle yhden prosentin.

Tässä sitä nyt on numeronrakastajan maailmaa. Sinä et niitä rakasta – ehkä?  Minä rakastan, vaikka niistä ei ole minulle mitään käyttöä. On ”kiva tietää” syndrooma. Bulsan ja Espan eteläpuolinen Helsinki on hyvää kivijalkakauppojen aluetta, samaan joukkoon pääsevät Espan pohjoispuoli ja Kluuvi, Kamppi ja keskeinen Kallio. Kaikissa on noin 100000 neliötä kivijalkakerrosalaa. Etu-Töölö ja Taka-Töölö ovat hyvinä kakkosina, kivijalkakerrosalaa on noin 50000 k-m2. Kaikkiaan Helsingin keskustasta löytyy lähes 300000 k-m2 kivijalka-alaa. Se on lähes puolet koko kivijalkaliikkeiden pinta-alasta. Kivijalkaliikkeet palvelevat suuressa määrin juuri oman alueensa asukkaita. Jotkut keskeiset alueet ovat kuitenkin vähäasukkaisia. Silloin palvelualueen on oltava laajempi. Keskeisessä Kalliossa on hyvä luku. Kivijalkatilaa löytyy 4 k-m2 per alueen asukas. Töölöissäkin on 3 k-m2 per asukas. Koko keskusta-alueella kivijalkaneliöitä on 7 k-m2 per alueen asukas. Koko Helsingin asukaslukuun verrattuna keskustassa on 0,4 k-m2 per asukas. Pietarsaaressa vastaava luku on 1,7 k-m2 per kaupungin asukas. Vanhoissa lähiöissämme on sentään vielä kivijalkaliikkeitä uusien vastapainona. Mutta kivijalkaneliöiden määrä jää alle yhteen neliöön per asukas. Matinkylä-Olari on minun vertailukohtani, siellä neliöitä on vieläkin vähemmän eli 0,3 per asukas.

Olari - Kuitinmäki - Matinkylä on hieno lähiö. Se on eräänlainen aikansa ihannelähiö. Simo Järvinen ja Eko Miettinen sitä taidolla kaavoittivat. Siinä on kaupunkimaisuutta vihreän ympäröimänä. Pääkadut ovat vihreitä bulevardeja. Kivijalkaliikkeitä ei kuitenkaan paljoa löydy. Kuvaan on valkoisella merkitty kerrostalot – hienoa filigrammia. Punaisella on merkitty suuret ostarit ja keltaisella kivijalkaan sijoittuvat näyteikkunajulkisivut. Kivijalkaa on vähän, sitä on vain 3 cm asukasta kohti. Olarissa Simo Järvinen yritti kaavamääräyksillä saada aikaan kivijalkaliikkeitä erityisesti Ruomelan raitille, joka on kävelykatu. Nyt kolmannes on lopettanut. Ikkunat tapetoitu.

Onko kivijalkaliikkeiden lisäämisen jotain taikakeinoa?

Uusissa rakennuksissa yhtenä ongelmana sanotaan olevan perustajaurakoitsijoiden organisaation. Eri yksiköt rakentavat asuntoja, toiset yksiköt liikerakennuksia, työkenttä ei kohtaa. Asunnon hintaa korottavat liiketilat eivät ole asukkaiden mieleen. Kilpailu on kova. Kaavamääräyksissä ei ole onnistuttu. Nyt mm. Helsingin kaupunki yrittää tarmokkaasti kehittää asiaa. Se on kaikkien intressissä. Asiantuntija Tuomas Santasalo sanoo kivijalkaliikkeille olevan tarvetta. Kysyntää on, mutta valmiiksi tehdyt liiketilat niin tekniikan kuin sosiaalitilojenkin osalta ovat liian kalliita pienyrittäjille. Mistä kynsihoitolan tai kampaamon perustamishaluinen maahanmuuttajayrittäjä saisi tarpeelliset rahat? Eikä vaan maahanmuuttajayrittäjä vaan kuka tahansa pienyrittäjä. Yhtenä ratkaisuna voisi olla raakatilan rakentaminen. Yrittäjä voisi sitten vähitellen, osin jopa omalla työllään parantaa tilaa. Kolmannes kivijalkayrityksistä on ravintoloita tai kahviloita. Ravintolan perustaminen on aina teknisesti hankalaa. Keittiökäryjen poistaminen vaatii kallista tekniikkaa. Ja aina ei onnistu. Siitä on esimerkkinä tuossa naapurissani Maunulassa uuteen taloon tehty ravintolakiinteistö, jonka vuokraaja on joutunut odottelemaan virheellisten ilmastointiasennusten korjauksia vuosikaupalla. Poikani Jussi sanoo heidän arkkitehtitoimistonsa työskentelevän lähes jokaisessa oikeaan paikkaan osuvassa hankkeessa kivijalkatilojen puolesta. Kertoo onnistumisista, kun pohjakerrokseen sijoitettu työhuone on voitu yhdistää yläpuolella olevaan asuntoon. Sanoo kyllä pyörien säilytystilojen ja muiden yhteistilojen vaativan lähes kaiken tilan katukerroksesta. Mahtuuko sinne enää kivijalkaliikkeitä? Kaava on avainsana. Mutta sijainnin täytyy olla oikea. Kivijalkaliikkeet eivät menesty pihan perällä tai hiljaisella sivukadulla. Aikanaan Simo Järvinen, Olaria suunnitellessaan, sai kävelyraitille useita kivijalkaliikkeitä ja jopa talvipuutarhan suihkulähteineen. Nyt kolmannes liikkeistä on tyhjänä, ostari lopetettu ja talvipuutarhakin sulkenut ovensa jo toistakymmentä vuotta sitten. Palmut sentään saivat kasvaa vielä muutaman vuoden omillaan, kunnes niidenkin aika tuli lähteä. Kivijalan liikkeet luovat kirjavaa toimintaa ja parantavat yhteisöllisyyttä. Mykkä julkisivu mykistää myös kulkijan. Toivon innostavia ajatuksia ja kustannustehokkaita keinoja kaikille asian parissa toimiville. Tehtävä on sosiaalinen.

Kohtuullistuvatko asuntojen hinnat ja riittääkö tila Helsingissä?

Nyt näyttäisi siltä, että keskustelu viriää. Hesari on julkaissut Olli Lehtovuoren jutun jälkeen Lauri Nordbergin tekstin ja 19.9 ilmestyi lehteen Pirkko Metsärannan kirjoitus otsikolla: ”Kuntien päätöksiä ei enää niellä noin vain”. Hän viittaa Laurin HS-mielipiteeseen 12.9, jossa Lauri käsitteli tilan loppumista. Oli huolissaan kulttuuriperinnöstä hänkin. Mainitsi eri oikeusasteiden kiitettävällä tavalla torjuneen hankkeita. Pirkko Metsäranta kysyy mistä oikein on kysymys? Hän kysyy miksi kaikki rakentaminen pitää keskittää pääkaupunkiseudulle. Etäisyysongelma voitaisiin hänen mukaansa poistaa liikennejärjestelyin. Hän epäilee, ettei asukkaita oikeasti kuunnella, kun he haluavat luontoa ja kaunista ympäristöä. Rakennusperintölain sekä maankäyttö- ja rakennuslain uudistamisella on Metsärannan mukaan kiire. Lakien tulee nivoutua toisiinsa, näin voidaan päästä ”ikuisesta intressiriidasta”. Metsäranta pelkää 60-luvun melskeiden toistumista, tarkoittaen ajan purkuaaltoja. Häntä kylmää.

Olavi Syrjänen lähetti minulle 18.9 viestin, jossa kertoi lain valmistelun ongelmista edellisellä kierroksella: ”Tänään odotetusti kirjoitettiin vaikeuksista päästä yhteisymmärrykseen rakennuslain uudistamisesta. Se on minulle kovin tuttua. Olinhan 13 vuotta tekemässä ja vetämässä nykyisen lain uudistamista saamatta siinä ajassa lakia valmiiksi poliittisten ristiriitojen vuoksi. Vasta v. 2000 syntyi sopiva ’ilmasto’ ja nykylaki syntyi.” Kysyn: Mahtaako Metsärannan kiire hoitua nyt kun aiempaankin uudistukseen meni poliittisten ristiriitojen vuoksi vuosikausia. Löytyykö ilmasto?

Mutta hupsista, samassa Hesarissa hieman pienemmällä palstatilalla olikin Sameli Sivosen vastine Lauri Nordbergin tekstiin. Olli Lehtovuoren hän oli tyrmännyt jo aiemmin. Kirjoitus oli otsikoitu ”Kaupungistuminen on globaali megatrendi”. Hieman nousivat karvat pystyyn, sillä trendin seuranta on minusta lähes yhtä paha kuin brändin laadinta. Helsinki on nyt laatinut megabrändin, ja sen uskolliseksi puolustajaksi on ilmaantunut vihreiden arkkitehtuuriopiskelija Sameli Sivonen. Mitä Sameli nyt sanookaan? Hän kirjoittaa: ”Kaupungistuminen on globaali megatrendi. Vaikka koronavuoden vuoksi maailma ja muuttoliike myös Suomessa hetkellisesti pysähtyivät, aloitettujen asuntorakentamiskohteiden kasvu ja asumisen kallis hinta Suomen suurissa kaupungeissa osoittavat, että kysyntä kaupunkiasumiselle jatkuu suurena.” Tekstillään hän vastasi Lauri Nordbergin ehdotukseen kysynnän vähentämisestä. Sameli kirjoitti: ”Asuntojen kysyntään vaikuttavat muun muassa asumisen hinta, laatu sekä kaupungin viihtyisyys. Mikäli kysyntää haluttaisiin laskea pitäisi Helsingissä asumisesta tehdä siis entistäkin kalliimpaa ja kaupungista ikävä paikka olla.”

Asumisen hinta näyttää olevan tällä hetkellä peruste kaupungin kasvulle - tai siis ylikasvulle. Alkuaan perusteena oli kasautumisteorian ja sen kautta tiiveyden myönteinen vaikutus kaupungin kansainväliseen kilpailukykyyn. Kaupunkitaloustieteilijät Heikki Loikkanen ja Seppo Laakso etunenässä ovat julistaneet tiiviin kaupungin kilpailuetuja. Kaupunkien hyvinvointipalveluja ei voi tuottaa tehokkaasti harvassa rakenteessa, puhumattakaan kilpailukyvystä. Mari Vaattovaara ja Anssi Joutsiniemi ovat hienoisia epäilijöitä. He kirjoittavat: ”On kyseenalaista synnyttääkö Helsingin kantakaupungin läheisyyteen rakentaminen toivottuja kasautumisetuja?”

Olin näitä kaupunkistrategioita joskus aiemminkin pohtinut, joten tässä linkki:

http://penttimurole.blogspot.com/2020/10/ode-sanoo-vision-tarkoittavan-harhanakoa.html

Pekka Korpinen lähetti minulle taannoin kommentin blogiini, jossa epäilin rakentamisen volyymin kasvun alentavan hintoja. Hän sanoi näin: ”Vaikeus ymmärtää tätä asiaa piilee syy-seuraussuhteessa. Yleensä ihmiset ja varsinkin poliitikot ajattelevat hinnanmuodostusta kustannusten summaamisena. Asuntomarkkinoilla kausaliteetti kulkee kuitenkin asuntojen hinnoista (arvoista) tontin hintaan eikä päinvastoin. Asuntokanta on suuri suhteessa vuosituotantoon tai asuntokauppojen määrään. Lihavasta maasta kannattaa maksaa enemmän kuin laihasta. Hinnan muodostuksessa maankorkoteoriaa ei ymmärretä. Jos yhdyskunta on hajanainen ja rakentaminen kiivasta niin hinnat nousevat. Hitas järjestelmän ongelma oli alusta asti nähtävissä.”

Kohtuullistuvatko asuntojen hinnat?

Taas tämä asia ryhtyi kiinnostamaan. Tein pari kuvaa, joissa yritin hahmottaa asuntojen hintakehityksen suhdetta tuotannon määrään. Vaikuttaa siltä, ettei tuotannon määrällä ole ratkaisevaa vaikutusta hintakehitykseen. Muut asiat vaikuttavat. Vuosittain valmistuvien asuntojen määrä on nyt huippuaikanakin Helsingissä 2 % koko asuntokannasta ja 32 % myytyjen asuntojen kokonaismäärästä. Helsinkiläisten saama asumistuki on puolisen miljardia euroa vuodessa. Niinpä niin, sehän on kaksi ja puolikertainen verrattuna Helsingin veronmaksajien maksamaan joukkoliikenteen subventioon. Noin 50000 helsinkiläistä ruokakuntaa saa asumistukea. Puolet ruokakunnista on yksinasuvia. Tukea maksetaan korkeintaan 80 % todellisista asumiskuluista. Joku väittää näiden tukien maksamisen olevan ARA-rakentamista järkevämpää. On läpinäkyvää, sanovat. Joku taas sanoo tukien nostavan asumisen hintaa. On syntynyt maksuautomaatti.  Tämä on aikamoinen mylläkkä. Se ei helposti uppoa meikäläisen kalloon. Enkä nyt yritäkään ymmärtää. Lähden vertailemaan naapuripääkaupunkeja.

Usein Helsingistä puhuttaessa kehotetaan seuraamaan naapurikaupunkien menoa. Ovat kilpailukyvyssä esimerkillisiä. Mutta miten on maan ja vesien suhteen? Onko alusta samanlainen? Alusta on nykyinen taikasana. Kuvassa ovat näkyvissä metsät, puistot ja loppu maa. Havaitaan Helsingin suuri metsä- ja muu viherala. Jos siihen piirtäisi vielä vesialueet kuva muuttuisi entisestään, sillä Helsingissä on vesialueita 500 km2, Tukholmassa 28 km2 ja Kööpenhaminassa 4 km2. Kun verrataan kaupunkeja olisi otettava huomioon se tosia, että Helsinki on vesien ja vihreän kaupunki vailla vertaa. Sille emme voi mitään, että kaupunki talvisin muuttuu ainakin vielä toistaiseksi kauttaaltaan valkoiseksi.

Pohjoismaiden pääkaupungeissa rakennetaan asuntoja kiihtyvällä tahdilla. Helsinki hyppäsi vuonna 2020 kärkeen 11 asunnolla per 1000 asukasta, Kööpenhamina pääsi samaan lukuun. Tukholmassa ja Oslossa tahti oli hiljaisempi, vain 6 asuntoa 1000 asukasta kohti. Asuntojen hinnat keskusta-alueilla ovat parhaiten pysyneet kurissa Kööpenhaminassa. Helsingin hinta on 1,1 kertaa korkeampi, Oslon hinta 1,3 kertaa korkeampi ja Tukholma hinta 1,4 kertaa korkeampi.

Kuvassa on vuosittaisia hinta- ja tuotantomuutoksia edelliseen vuoteen verrattuna. Kaikki liittyy yleisiin suhdanteisiin. Helsingissä tuotannon aleneminen näyttää eräinä vuosina pudottaneen hintoja. Vuoden 2019 tuotannon kova ja hyppäyksellinen kasvu saattoi hillitä hintojen nousua. Mitään johdonmukaisuutta ei löydy. Myöskään Tukholmassa ei voi havaita mitään johdonmukaista riippuvuutta hintojen muutoksen ja tuotantomäärän välillä. Helsingissä aikavälillä 2008-2020 hinnat nousivat 1,7 kertaisiksi, Tukholmassa 1,9 kertaisiksi, Kööpenhaminassa 2,0 kertaisiksi ja Oslossa 2,6 kertaisiksi. Helsingissä hieman vähemmän kuin vertailukaupungeissa. Olisiko tämä sittenkin suuremman tuotannon ansiosta? Asuntoja tuotettiin Helsingissä suhteellisesti enemmän kuin vertailukaupungeissa. Vuosina 2008-2020 Helsingissä rakennettiin 1000 asukasta kohti 88 asuntoa, Tukholmassa 60 asuntoa, Kööpenhaminassa 60 asuntoa ja Oslossa 52 asuntoa.

Kuvassa on vuosilta 2008-2020 asuntojen vuosittaisten hintamuutosten ja tuotantomuutosten suhteita. Asuntojen hinnat näyttävät nousseen 7 % keskitasoa, mutta heittoja löytyy. Suuret tuotannon lisäykset eivät ole pudottaneet hintoja. Pikemminkin hintapudotuksia näkyy pienenevän tuotannon aikoihin.

Riittävätkö alueet?

Jos nyt on MOT-tavoin todistettu, ettei tuotantomuutosten ja hintamuutosten välillä vallitse korrelaatiota voidaan siirtyä toiseen kysymykseen ja kysyä mitä ylimitoitettu kasvu tarkoittaa alueiden riittävyyden suhteen. Väittihän Lauri Nordberg käyttökelpoisten korttelimaiden aikanaan loppuvan ja mitäs sitten? Loppuvatko ne, siinäpä kysymys. Pitää hiemaan tutkia. Ai, niin miksi minun pitää kvasitutkia, kun viisaat kaupunginkansliassa ja yleiskaavaosastolla ovat jo vuosikausia selvittäneet asiaa ja vieneet asiat päätöksentekomyllyyn. No, enhän minä mitään tutki kyseenalaistaakseni heidän tutkimuksiaan. Minähän tutkin hahmottaakseni kokonaiskuvaa. BIG PICTURE – niin muodikasta. Ryhdyin siis keräämään tietoja Helsingin maankäytöstä erilaisten käyttötarkoitusten mukaan. Bongasin Google Earthista kaikki metsät 57 km2, kaikki puistot, pellot ja niityt ja viheralueet, kaikki kerrostaloalueet ja kaikki omakoti- ja rivitaloalueet. Mittasin yritysalueet ja satamat sekä rautatiealueet ja suuret liikenneväylät. Ryhdyin sitten ihmettelemään asuntoalan suhdetta kaikkeen muuhun alaan ja yritin pinnistellä ymmärtääkseni mistä niitä uusia asuntomaita joudutaan leikkaamaan.

Kun kuvaa katsoo, niin hämmästyy alueiden määrästä. Oikeastaan hätkähtää. Että noin paljonko niitä metsiä, niittyjä, peltoja ja puistoja on nakerrettavaksi. Oliko aivan tarpeetonta tuo uho maan riittämättömyydestä? Tilaa näyttäisi olevan. Ovatko yleiskaavoittajat sittenkin oikeassa? Kun kaupunginkanslian vuoden 2060 ennuste toteutuu kerrostaloalueet lisääntyvät 18 km2, pientaloalueet Östersundomin mukaan luettuna lisääntyisivät 4 km2, metsiä kaadetaan 13 km2, viheralueita ja puistoja nakerretaan 9 km2, yritysalueet saattaisivat kasvaa 1 km2, liikennealueet luovuttaisivat bulevardisoinnin kautta varsinaista aluettaan 0,5 km2 ja muut sekalaiset välialueet sekä ranta-, saari- ja suojavyöhykealueet pienenisivät 2 km2. Jos otetaan toisinpäin niin kerrostaloalueet kasvavat 1,4 kertaisiksi, pientaloalueet kasvavat 1,1 kertaisiksi, metsät ja viheralueet yhteensä vähenevät neljänneksellä.

Tässä on minun laskelmani Helsingin alueista neliökilometreinä. Enhän noita neliökilometrejä saanut mistään valmiina. Oli mitattava Google Earthista. Kyllä Googlella voi muutakin tehdä kuin vain guuglata. Metsät ja puistot kyllä löytyvät Helsingistä alueittain-teoksesta. Minä olen varmaan laskenut metsiksi myös kallioiden pusikot, sillä olen saanut metsäisiä alueita viidenneksen enemmän kuin niitä virallisesti on. Uusien kerrostaloalueiden tuleva tilantarve on laskettu Etu-Töölön asukastiheydellä. Silloin tarvitaan 950000 asukkaan väestömäärälle 17,5 km2 uusia kerrostaloalueita. Vuonna 2060 kerrostaloissa asuisi 81 % asukkaista, kun nyt kerrostaloväkeä on 77 %. Mutta onko Etu-Töölön tiiveys 12000 as/km2 riittävä nykypäivän kaavoitustrendeille? Ei ole, sillä Postipuiston kahden alueen tiiveys on runsas 20000 asukasta neliökilometrillä. Samaa korkeata asukastiheyttä on sovellettu myös Kalasatamassa ja Jätkäsaaressa. Jos uuden kerrostalokannan laskentaperusteina olisi käytetty Punavuoren tiheyttä tai Postipuiston tiheyttä tai näiden uusien alueiden tiheyttä olisi vuonna 2060 tarvittavien uusien kerrostaloneliökilometrien määrä 9 km2. Vahvistetun yleiskaavan vuoden 2050 vastaavat luvut eri tiheyksillä ovat 12 ja 7 uutta neliökilometriä kerrostaloalueita. Se olisi neljä uutta Lauttasaarta. Kaikkialla ei voi kuitenkaan kaavoittaa Postipuiston tehokkuutta. Ensinnäkään näille nykyuusille alueille ei rakenneta puistoja, sillä esimerkiksi Postipuiston tapauksessa keskuspuisto toimii ulkoistettuna viheralueena. Meren rannoille kuten Sompasaareen ei myöskään juuri rakenneta puistoja. Hyvä niin. Vertailukohteena uuden rakentamisesta on Kuuninkaantammen keskusta. Siellä asukastiheys on 8000 as/km2. Hernesaaren nyt uusintavaiheessa olevassa kaavassa asukastiheys on 16000 as/km2. Uusien alueiden tarvetta laskettaessa on hyvä pitäytyä tuohon nyt käytettyyn lukuun 12000 asukasta neliökilometrillä. Se on samaa luokkaa kuin Etu-Töölö, Kruununhaka, Kallio ja Arabianranta.

Tässä kuvassa näkyvät harmaalla Helsingin kerrostaloalueet.  Uusia alueita tarvittaisiin Etu-Töölön asukastiheydellä violetin neliön kokoinen alue. Tehtävä ei ole helppo, sillä se edellyttää sinänsä runsaiden metsä- ja viheralueiden rankkaa karsintaa. Siitä ei helsinkiläinen meren ja metsien kansa tykkää. Alueelle muuttavat eivät näistä mieliteoista tiedä. Heille se on ehkä yhdentekevää. Meille vanhoille ei. Me olemme sentään vielä ylivoimainen enemmistö.

Arkkitehti P. E. Blomstedt kirjoitti 30-luvulla artikkelisarjan nimeltä ”Tulevaisuuden Helsinki”. Hän vaati vanhan kivikaupungin saneeraamista. Näin hän kirjoitti: ”Toivon voivani otaksua, että tällä ei saateta tarkoittaa sitä, että asuntotaloalueet,  joilla rakennusjärjestys on oikeuttanut rakentamaan aina 5/6 pinta-alasta ja oikeuttaa edelleenkin, joilla suurin osa asuinhuoneista ei saa aurinkoa lainkaan, joilla kymmenettuhannet pikkulapset ovat pakotettuja leikkimään asfalttipihojen kuilumaisissa pimennoissa, pihamaitten, joilla ei kasva ruohon korttakaan, että nämä alueet asemakaavakonttorin mielestä eivät kaipaisi perusteellista saneerausta.” Blomstedt siis piti vanhan Helsingin kortteleiden saneerausta välttämättömänä ympäristöhygieenisistä syistä. Nyt haluttaisiin rakentaa juuri sellaisia kortteleita tai oikeastaan paljon tehokkaampiakin. 5/6 tarkoittaa tonttitehokkuutta e=0,8 ja aluetehokkuutta noin 0,6. Nyt rakennettavilla uusilla alueilla aluetehokkuus on yli yhden, esimerkiksi pohjoisessa Postipuistossa on ea= 1,0, Sompasaaressa ea=1,2, Jätkäsaaressa ea=0,8, Hernesaaressa ea=1,1, mutta Kuninkaantammessa vain 0,8. Uusien kohteiden puolustukseksi on sanottava laajojen umpikorttelipihojen vihreys. Se on kuitenkin useimmiten pihakansien päällä ja siis väliaikaista siirtovihreyttä.

Onko tämä nyt uusi normaali? Onko suuri asukaslukutavoite saavutettavissa Helsingin uusien asuntoalueiden korkealla tehokkuudella. Nyt on tehty ja tekeillä erinomaisia alueita. Todella onnittelen kaupunkisuunnittelua innovatiivisesta ja laadukkaasta suunnittelutyöstä. Esimerkiksi Postipuistossa on hienoja taloja – mutta liian tiiviisti. Jätkäsaari 24000 asukasta, Kalasatama 25000 asukasta, Länsi-Pasilan nauhakaupunki 11000 asukasta, Kruunuvuori 12000 asukasta ja muitakin hyviä ja kauniisti suunniteltuja alueita. Malmikin tekeillä - valitettavasti. Yhteensä alueita on ehkä 80000 uudelle asukkaalle. Nykyisin alueilla asuu jo 22000 asukasta. Mutta mihin sijoitetaan ne 160000, jotka tulevaisuudessa ovat vailla asuinpaikkaa? Miksi muuten olen vastustanut Malmin lentokentän rakentamista? Se johtuu siitä, että rakas ystäväni Maija Kairamo, Viipurin kirjaston pelastaja, Katajanokan kanavan pelastaja ja monen keskiaikaisen kirkon pelastaja, hän se minut tuohon Malmin lentokentän pelastustehtävään vihki. Kirjoitti jopa runon:

 Alussa oli NeKusTo

Smith ja Polvinen

Katajanokan kanava

elämän mittainen ystävyys

nyt nousuun Malmilta!

Riittääkö tila?

Täydennysrakentamisen potentiaali saattaisi olla noin 50000 asukasta, käynnissä olevien projektialueiden jäljellä oleva potentiaali on noin 60000 asukasta (niillä asuu jo 22000 asukasta), pientalopotentiaalia syntyy Östersundomiin ja täydentävänä noin 20000 asukkaalle (syntyisi enemmänkin, jos asiaan keskityttäisiin). Yhteensä siis 130000 asukkaalle olisi mahdollisuuksia. Muitakin pienempiä uudisprojektialueita on, mutta puhutaan nyt isoista luvuista. Uusia asukkaita olisi ennusteiden ja tavoitteiden mukaan tulossa vuoteen 2050 mennessä 200000 ja vuoteen 2060 mennessä 290000.  Vaje uusista alueista vuonna 2050 olisi 70000 asukkaalle ja vuonna 2060 vajetta olisi jo 160000 asukkaan tilojen suhteen.  Loppuuko siis tila, niin kuin Lasse Nordberg sanoo? Tai olisiko yleiskaavan kasvuennustetta ja tavoitetta laskettava sadalla tuhannella asukkaalla, niin kuin Olli Lehtovuori sanoo. Silloinhan oltaisiin perus-ennusteessa ja tilastokeskuksen ennusteessa ja hylättäisiin nopean kasvun ennuste. Vai löytyykö vielä kaiken tekeillä olevan ja täydennysrakentamisen lisäksi tiloja ensin kaksi kertaa Lauttasaarelle ja sitten vielä kolme kertaa Lauttasaarelle. Tai sitten saman verran kertoja Jätkäsaarelle?

 Helsinkiin voidaan kyllä rankalla viheralueiden haltuunotolla ja runsaalla vanhan rakennuskannan purkamisella ja tehokkaammalla uudisrakentamisella, laajalla täydennysrakentamisella ja lisää merta täyttämällä ja vielä pientaloalueita järkiperäisesti tiivistämällä saavuttaa yleiskaavan rakentamistavoitteet ja asukaslukutavoitteet, mutta mitä siitä seuraa? No siitä seuraavat juuri nuo mainitut asiat. Haluammeko näin tapahtuvan? Minä en halua. Haluan säilyttää merellisen ja vihreän kaupungin. Tehdään siis sovinnolla tuo Lehtovuoren ratkaisu ja mitoitetaan kaupunki perusennusteen mukaan! Se olisi minunkin ratkaisuni.

Elämäni rakennustyömaat

Olen kiinnostunut rakennustyömaista. Ei ihmekään, olenhan rakennusinsinööri. Itse kun olen nyt köntys, en pysty enää rakentamaan. Mitä nyt istuallaan jotain näpertelemään. En pysty edes kiipeämään tikapuita vesirännejä tyhjentämään. Ainoa mihin pystyn, on istuminen ruohonleikkurilla tai pöydän hiominen. Sellainen työmaa onkin nyt edessä. On hiottava ja lakattava vanha pöytä. Nuorena miehenä tai koulupoikana 40-luvun lopulla piti päästä kesäaikaan ansiotöihin.

Ensimmäinen rakennustyömaani oli Maunulan kansakoulu eli nykyinen ala-aste, Hilding Ekelundin suunnittelema rakennus. Koulu oli sen ajan tyyppiratkaisu. Vanhana SYK:n kasvattina – parempaan tottuneena - ihmettelin koulusuunnittelun uutta vanhanaikaisuutta. Väinö Vähäkallion vuonna 1937 valmistunut Nervanderinkadun tyylipuhdas koulurakennus – sittemmin Museoviraston tuhoamana – oli nuoren miehen mielessä se ainoa oikea tapa tehdä koulu.  Olin 15-vuotias. Vuosi oli 1950. Siihen aikaan työmailla kaikki kannettiin tai kärrättiin ylös kerroksiin. Lautapojat kantoivat puutavaran, laastimuijat kantoivat ja sekoittivat laastin, betonikärrärit kärräsivät betonin ja tiilipojat kantoivat tiilet. Koulupojan kannettavaksi tuli laastikontti. Polvet notkahtivat laastikontin kuormasta. Laastia kantavat mummot nauroivat. Piti hallita tekniikka. Lyhyet töpöttävät askeleet. Päättäväinen ote aisasta. Ja tanakasti lankongille. Rakennustyömaa oli nuoren miehen ansaintapaikka. Seuraavana kesänä olin töissä Pohjois-Haagassa Ohjaajantiellä ja Näyttelijäntiellä.

Olympiakesänä 1952 työmaa oli Aino Acktén tiellä. Silloin kaivettiin perustuskaivoja savimaahan. Työtoverinani ämpärin ja köyden toisessa päässä oli riuskansalskea rakennusmies, joka kieltäytyi hyväpalkkaisista betonimiehen tai laattamiehen töistä ja halusi sekamiehenä aikaa keskittyäkseen omaan itseensä ja erityisesti naisten elimelliseen viihdyttämiseen. Niin hän todisti. Opiskelijan kävi kateeksi.

Talvella 1953 ajelin Vespalla Kaj Englundin makkaratalojen työmaalle Männikkötie viiteen. Naapuritalon montusta kurkisteli Pentti Pantzar. Molemmat olimme ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Pentti oli rakentamassa Kai Blomstedtin ja B. Stenbäckin piirtämää Männikkötie seiskaa. Opiskelijalta vaadittiin pakollista työmaaharjoittelua kolme kuukautta. Käytännössä tulevat rakentajat tekivät kesä- ja talvilomatöitä säännöllisesti. Tosin vailla kuvitelmia työkohteestansa arkkitehtuurin tai rakennustekniikan myöhempänä arvokohteena. Tosin Pantzarin Penasta en tiedä, hänestähän tuli arkkitehti, saattoi ymmärtää jotain Maunulan arkkitehtuurista.

Missä olin harjoittelijan vuonna 1954. Juuri lähes kaksikymppisenä, uunituoreena teekkarina. Muisti katkoo. Nyt välähti. Se oli Helsingin satamalaitos. Olin töissä Kulosaaren sillan työmaalla. Emsalö Johansson oli yksi legendaarisista mestareista. Hänen lempilauseensa oli: ”De blåsar nu så helvete!” Työssä oli haasteensa, muu kuin tuuli. Silta on liittorakenne, terästä ja betonia. Betonin saamisessa ylös kannelle oli vaikeuksia. Kokeiltiin pumppaustekniikkaa. Betonimylly sijaitsi sillan alla maan tasossa. Betoni pumpattiin kuuden tuuman putkea pitkin ylös kannelle. Tarkoitus oli saada oikein sekoitettu karhunpaska ylös kannelle. Se ei onnistunut. Putki jämähti. Myllärit lisäsivät vettä satsiin. Minä kuljetin koekuutioita VTT:lle Hietalahden torin varrella. Vain joka viides kuutio täytti lujuusvaatimukset. Kukaan ei reagoinut. Sillan myöhemmät ongelmat eivät kuitenkaan liittyne betonin lujuuteen.

Saman kesän toinen työmaa oli Katajanokan laituri. Satamalaitoksen työtekijöillä oli melkoista velttoilua. Kahvitunnit ja ruokatunnit venähtivät. Tästä kun teekkari huomautti, se oli liikaa. Minulle luvattiin opetusta. Työmaan mestarina oli Kaj Outa. Pohjoismainen painonnonoston mestari. Hän pelasti minut sakin hivutukselta. Joskus olisi hyvä pitää suunsa kiinni.

Syksyllä minusta tuli insinöörioppilas rautatiehallituksen ratapihajaostoon. Työt rakennustyömaalla päättyivät ja alkoivat konttorityöt insinöörioppilaana. Päällikkönä oli Veikko Könönen ja lähimpänä työtoverina rakennusmestari Otto Jääskeläinen. Rautatiehallituksen rakennus oli hurmaava työpaikka. Vieläkin nuo sinertävät käytävät, kaari-ikkunat ja huippuhienot vessat ovat mielessäni.  Olin isäni vanhalla työpaikalla, samoissa huoneissa. Isä suunnitteli 20-luvun lopussa rautateiden sähköistystä. Ensimmäinen osuus Helsingistä Kirkkonummelle toteutui vasta vuonna 1969.

Vuonna 1955 asetuin Göteborgin kesäasukkaaksi ja Göteborgin kaupungin katukonttorin harjoittelijaksi. Harjoittelupaikkana oli suuri viemäri- ja katutyömaa kaupungin laidalla. Iltaisin olin tiskaajana Göteborgin Grand Hotellin keittiössä. Tai tiskaajaurani alkoi oikeastaan yleistiskaajana, mutta sitten nousujohteisesti siirryin lasitiskiin ja päädyin lopuksi diskbäraren kunniakkaaseen virkaan. Palkkakin nousi tuossa urakierrossa kruunusta ja kahdeksastakymmenestäviidestä äyristä kahteenviiteentoista. Tiskinkantajan roolissa hienointa oli kantoreitti, joka ohitti kallskänkan. Siellä ovat tunnetusti ravintolakeittiön upeimmat tyypit. Olin päättänyt aikamiehenä tulla ravintolan salin puolelle, mutta tämä toive ei toteutunut – talo purettiin. Samaisena vuonna 1955 Alvar Aallon ehdotus ”Curia” voitti Göteborgin keskustaan suunnitellun hallintokeskuksen kilpailun. Curia sijaitsi rautatieaseman ja työpaikkani läheisyydessä. Keskusta ei koskaan toteutettu. Olin tietysti ylpeä suomalaisuuttani, vaikka asia ei sen paremmin kiinnostanut. Enemmän kiinnostivat lähiseutujen tanssilavat. Tanssilavamatkan seurauksena minun huostaani annetut vuokraemäntäni viherkasvit pelastuivat. Vein viehättävän tanssilavaseuralaiseni vuokraemännän olohuoneeseen, tarkoituksena oli suudella. Suutelu unohtui kuin havaitsin katastrofin. Kaikki valtavat peikonlehdet ja muut viherkasvit olivat lyyhistyneet veden puutteessa lattialle. Viimetipassa tehty kastelu pelasti minut ja kukat ja vuokraemännän sielunrauhan.

Vuodesta 1956 vuoteen 1961 olin Helsingin kaupungin kiinteistöviraston asemakaavaosastolla kokopäivätöissä; teekkaripiirtäjänä, niin kuin arvostettu esimieheni Pekka Westerinen minua joskus kutsui suuttuessaan. Liiallinen omaehtoisuus ei ollut sallittua. Piirustelun kohteena olivat mm. Muurimestarintie sekä Länsiväylä. Erityinen tehtävä oli värittää jalankulkutiet keltaisella ja nurmikot vihreällä. Perspektiivikuvien teossa ei ollut apuna tietokoneita, ne tehtiin millimetripaperille. Hieno työpaikka ja hienoa väkeä. Tekeillä oli Helsingin uusi yleiskaava. Esikaupunkiliikenteen suunnittelutoimisto Reino Castrénin johdolla tutki talviarkipäivän huipputuntia klo 16-17 vuonna 1992. Ensimmäiset metrohahmotelmat piirrettiin ja täsmälleen niin kuin ne ovat toteutuneet idässä ja lännessä. U-metro jäi kuitenkin haaveeksi. Minä tein diplomityöni Vapaudenkadusta, samalla jouduin kritisoimaan Aallon keskustasuunnitelman kelvotonta liikenneratkaisua.

Kaipuuta oli kuitenkin kesäharjoitteluun ulkomaille. Vuonna 1958 tapahtui jotain suurenmoista. Kysymyksessä ei ollut rakennustyömaa tai rakennusalan harjoittelu. Olin pyrkinyt Brysselin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin rakennustyömaalle – mutta se tyssäsi. Sain kuitenkin harjoittelupaikan autoalan tehtaaseen Madridin Ciudad Linealiin. En silloin vielä tiennyt työpaikan olevan eräällä suunnitteluhistorian merkkialueella. Ciudad Lineal oli Madridiin suunniteltu vihreä lineaarikaupunki. Arturo Soria oli kaupunkinauhan idean isä. Hän myös toteutti 1890-luvulla noin 5 kilometrin osuuden katua, joka nytkin vielä – tosin rakennuskannaltaan täysin muuttuneena - kantaa hänen nimeänsä. Ajatuksena oli todellinen kehäbulevardi raitioteineen. Minun harjoittelupaikkani tämän kadun varressa oli nimeltään Fábrica Española Magnetos S.A. FEMSA. Työtoverini Kalevi Arimo ehdotti tyttäreni yhdeksi etunimeksi Magneto. Se jäi toteutumatta.

1960-luvulla rakennustyömaat muuttuivat teiksi ja kaduiksi. Ratoja ei juurikaan ollut tekeillä. Oli tekeillä Smith-Polvinen. Sitä työtä seurasin kateudella ja kritiikillä uudessa työpaikassani. Olimmehan itsekin tarjonneet työtä Kalevi Erannin johtamassa Kunnallistekniikka Oy -firmassa. Olimme vielä hankkineet vahvistukseksi Kööpenhaminan kaupungin johtavat liikennesuunnittelijat. Ei purrut. Kaupunki halusi amerikkalaista viisautta. Tämä viisaus johti kompastuksen kautta Helsingin metroon. Minäkin pääsin piirtämään metron ns. ulkorataa Itäkeskuksesta Sörnäisiin. Metroasemat keskustasta olivat nekin mieluista puuhaa pienine asemasotineen. Suurin suunnittelusota koski Rautatientorin metroasemaa. Vahvat voimat halusivat rakentaa kasipäisen aseman, toinen lippuhalli Ateneumin eteen ja toinen Sokokselle. Pentti Aholan kanssa taistelimme ajatusta vastaan. Ja niin sitten toteutui nykyinen asema, jonka lippuhalliin Liisa Ilveskorpi teki kompassin. Kompassitoriksi sitä kutsutaan. Metron suhteen opintomatkat suuntautuivat erityisesti Pariisiin. Olin jo hetken varma, että Pariisin Auberin aseman metrotyömaa koituu kohtalokseni. Menin työmaalla hissiin ja painoin nappia. Hissi liikahti ja pysähtyi. Ovi ei auennut. Tiesin tarinoita hissiin jääneistä ja sinne menehtyneistä – etenkin meluisilla rakennustyömailla. Ihme – hälytysjärjestelmä toimi!

1970-luvulla alkoi vientitoiminta. Suurin rakennustyömaa muodostui Vietnamin Pha Rungin telakalle. Sinne en lainkaan päässyt. Heikki ”Hessu” Turunen meidän toimistostamme oli työmaalla paikan päällä. Alkuun menestyksekäs kehitysyhteistyön kohde raunioitui ja taantui ruosteisten laivojen säilytyspaikaksi. Nyt satelliittikuvista päätelleen jotain taas tapahtuu. Toiminta näyttää varsin vilkkaalta. Onnea!

Välillä suunniteltiin kaupunkia Kuwaitiin ja liikenneväyliä Libyaan, mutta niistä ei tullut rakennustyömaita. Suuri rakennustyömaa syntyi sitten vuonna 1983 Välimeren rannalle Libyan Ras Lanufiin. Devecon Oy valittiin työn tekijäksi. Muita tarjouksia ei pyydetty. Suunnittelu ja valvonta oli tarjouksessamme 2 % rakennuskustannuksista. Sopimuksen arvo lähes 30 miljoonaa nykyeuroa. Suunnittelu tehtiin Kari Lautson komennossa ja työmaavalvonta Markku Piispasen komennossa. Käynnit uuden öljyjalostamokaupungin työmaalle olivat kiinnostavia elämyksiä. Matka Tripolista paikan päälle oli 700 kilometriä. Suunnitteluporukkamme pyöri rannoilla ja kukkuloilla. Oli löydettävä paikka uudelle kaupungille. Se löytyi. Turkkilainen Enka voitti urakan. Kun työmaa aukeni ja majoitusolot syntyivät urakoitsijan toimesta, lukuisat vierailut työmaalle olivat herkkua. Sauna oli kuumana. Kulttuurit kohtasivat. Työmaan valvojana toiminut Markku Piispanen kertoi havainneensa sementin loppuvan betoniasemalla. Hän ilmoitti siitä turkkilaiselle rakentajalle. No problem! Betonia syntyy! Seuraavina neljänä päivänä hän teki saman ilmoituksen. Mitään ei tapahtunut. Kunnes viidentenä päivänä sementti loppui. Mylly pysähtyi. Alkoi hirveä häslinki. Mistä sementtiä? Yksi vierailu Ras Lanufissa, sen jo valmistuttua johti pidätykseen. Olimme Jussi Jauhiaisen kanssa tutkimusmatkalla. Otimme valokuvia ja jouduimme Miami Vice tyyppiseen pidätystakaa-ajoon. Pääsimme vapaaksi seuraavana aamuna. Työmaalla saa ottaa kuvia, mutta ei valmiissa kaupungissa!

Sirt Bay Hotel kongressitelttoineen rakennettiin maailmanennätysajassa, lapio pantiin maahan joulukuussa 1987 ja talot olivat valmiina elokuun alussa vuonna 1988. Suunnittelussa oli erikoisvaatimukset. Kaikki piti tehdä shop drawing -tasoisena. LVI-paketit, katuviemärit, kaikki oli oltava pienintäkin osaa myöten piirretty ja luetteloitu. Tavarakonttien avaamiseen tarvittavia jakoavaimia ei saanut unohtaa. Kaiken piti sujua kuin rasvattu salama. Jopa tulli oli sijoitettu työmaalle. Talo on pystyssä, mutta kongressiteltta näyttää tuhoutuneen ISIS-kahakoissa. Liisan piirtämä libyalaiskaivo liikenneympyrässä näyttää olevan nytkin paikallaan. Urakoitsijana työssä oli turkkilainen Enka.

Minun elämässäni suuret rakennustyömaat konkretisoituivat 90-luvulla. Siirryin Libyaan 90-luvun alussa. Tekeillä olivat suunnitelmat Sirten ja Jufran hallinto- ja kongressikeskuksia varten. Vielä oli piirrettävä asuntoalueita 15000 asukkaalle. Lisäksi valvoimme asuinalueita ja vedenpuhdistuslaitosta Sirten keskustassa. Deveconin suunnittelupöydällä oli rakennettavaa  puoli miljoonaa kerrosneliömetriä ja valvottavaa oli lähes toinen määrä lisää. Tiedossa oli suuria rakennustyömaita jälleen paikan päällä seurattaviksi. Elämä oli muuttumassa varsin mielenkiintoiseksi.

Ensiksi käynnistyi Jufran 70000 k-m2 kongressikeskus ja samanaikaisesti olivat tekeillä asuntoalueet noin 15000 asukkaalle. Työmaa oli 600 kilometrin päässä Tripolista. Kilometrejä kertyi. Työmaita hallitsi huippuasiakkaamme Haffad Zaidan. Urakoitsijoina oli kolme turkkilaista firmaa: Sezai Turkish, Yashar Öskan ja Baitur. Deveconilla oli rakennustöiden valvonnassa useita ammattilaisia. Haluaisin mainita nimiä, mutta nyt tila loppuu, meillä oli kaikkiaan 48 arkkitehtia, insinööriä ja rakennusmestaria, jotka toimivat Libyassa paikan päällä. Työmaakäynnit olivat juhlaa. Aina oli hieno vastaanotto.

http://penttimurole.blogspot.com/2020/01/virtuaalimatkoja-menneisyyteen.html

Kaksi urakoitsijaa Sirten 40000 neliön kongressikeskuksessa ja sitä ympäröivissä ministeriörakennuksissa olivat italialaisia. Ministerirakennuksia Sirtessä rakentanut urakoitsija oli sama, joka toimitti ja kiinnitti Finlandiatalon toiseksi viimeiset marmorit. Sai sitten hatkat Libyan työmaalta. Marmoreissa ei Libyan ilmastossa ollut vikaa, mutta muuten tökki. Sirten työmaa oli mahtava. Italialaisten urakoitsijoiden toimesta betonin jälkihoito oli hyvä, eikä tyypillisiä kutistumishalkeamia esiintynyt. Esa Laihosella oli monivuotinen vastuu kongressitalon valvonnassa. Talo on saanut vahinkoja Sirten taisteluissa. On kuitenkin pystyssä. Ilokseni havaitsin, että uuden pääministerin valintatilaisuus pidettiin yhdessä ”meidän” kongressisaleista.

Ehkä on ollut jotain muutakin väliaikoina. Omia rakennustyömaita, kesämökki tai talojenremontit Pakilassa, Liisan projektit Kemiössä, ne eivät kuitenkaan ole olleet suuria työmaita, vain juuri niin pieniä, että päältä katsojan elämä ei ole totaalisesti ylivaikutettu. Kunhan on ollut mahtavaa viihdykettä. Mutta nyt! Nyt on mahtava työmaa juuri naapuriympäristössä. Se on Raide-Jokeri. Katselemme sitä hämmästyneen ihastuneina yhdessä Miina Äkkijyrkän vasikan kanssa. Vasikalla on erinomainen tarkkailupaikka kivikasan päällä. Nyt se juuri tarkkailee pysäkin rakentamista Pakilantielle, ostarin ja kirjaston eteen.

Rataa on odoteltu kauan. Suunnittelijoiden pöydällä raidejokeri ryhtyi kummittelemaan vuonna 1988. Aikaa toteutumiseen idean synnystä on siis kulumassa 36 vuotta. Ensimmäisen kerran se ilmestyi pääkaupunkiseudun PLJ-liikennejärjestelmäsuunnitelmaan vuonna 1994. Kysymyksessä oli myös ensimmäinen PLJ, joka tehtiin. Toimikunnassa oli puheenjohtajana Niilo Järviluoma. Mukana virkamiesedustajat valtiolta ja naapurikunnilta. Marja-rata oli myös mukana tässä suunnitelmassa. Raidejokerin hinnaksi nykyrahassa arvioitiin noin 230 milj. euroa. Sittemmin raidejokeri pysyi mukana liikennejärjestelmäsuunnitelmissa toteutuspäätökseen saakka. Keväällä 2019 Helsingin ja Espoon kaupunginvaltuustot hyväksyivät radan toteuttamisen kustannusarviolla 386 miljoonaa euroa 2018 rahaa. Hankesuunnitelmassa varsinaisten rakennustöiden kustannusarvio oli 219 milj. euroa. Allianssimallin rakennustöiden kustannusarvio oli puolestaan aluksi 311 milj. euroa. Nyt ollaan siis lähes tuplassa alkuperäisiin arvioihin verrattuna. Tähän on totuttu. Rakentamisessa ei ole vikaa, arvioissa on.

http://penttimurole.blogspot.com/2016/01/jokerifanit-huutavat-riemuissaan-ihanaa.html

Mutta työmaista piti puhua. Kun ei ole omaa työmaata on katseltava vanhan miehen tapaan vierestä. Ja nyt sellainen on jokapäiväisen silmälläpidon kohteena. Ei yhtään harmita, vaikka välillä kotitiet ovat katkenneet ja matkat pidentyneet kuukausiksi. Pyöräreitti suunnataan usein ratikkatyömaata sivuavaksi. Työmaajärjestelyt ovat todella vaativat jatkuvan liikenteen vuoksi. Pipo nousee kunnioitusasentoon työmaan etenemistä seuratessa. Tarkennuksen vuoksi todettakoon, että minun seurannassani ovat työmaat Oulunkylän ja Pohjois-Haagan välillä sekä Kehä I varsi. Kilometrejä tälle työmaalle kertyy kotiseudulla pikkuisen vajaa 5 kilometriä ja kehätien varrella noin 2 kilometriä. On katurataa, on nurmirataa, on sepelipengertä, on hienoja pysäkkejä ja vaaleita reunakiviä. Nyt hieman säpsähdin. Ei kai vain kiinalaisia? Ei kai ekologisuudestaan maineikkaan raitiotien reunakiviä rahdata tänne Kiinasta. Vastatkaa joku - jos ne ovat Kiinasta - hävettää.

Työmaakierros on päättynyt. Se alkoi vuodesta 1950 ja päättyi vuoteen 2021. Elämän parhaita elämyksiä. Itse työmaat kyllä, mutta etenkin ne ihmiset työmaalla, itse tekijät taitoineen ja puheineen. Mutta, silti, kaikesta huolimatta – inssejäkään ei voi unohtaa.