maanantai 7. lokakuuta 2019

Suunnittelulla hyvä kaupunki paremmaksi?


Olin viime viikolla Pietarsaaressa. Pietarsaari on minun työkohteistani erityinen oppimisen kohde ja ymmärtämisen kohde. Pääsin ensimmäisen kerran tuohon ruotsinkielisen Pohjanmaan kaupunkiin vuonna 1967. Teimme silloin kaupungin liikennetutkimuksen. Autot olivat valtaamassa kaupungin katutilan. Pyöräilystä emme silloin puhuneet. Symbolina ajan hengelle oli Turun yleiskaava-arkkitehti Olavi Laisaaren kanta pyöräilystä: ”Polkupyöräkysymystä ei tässä käsitellä tämän enempää, sillä pyöräliikenne on siirtymässä auto-, moottoripyörä- ja mopediliikenteeksi. Amerikassa näkee polkupyöriä vain lasten leikkikaluina, eivätkä ne muodosta mitään liikennekysymystä.” Laisaaren mukaan polkupyörät eivät lainkaan soveltuneet kaupungin keskustaan. Näillä eväillä siis aloiteltiin. Asiat oli ratkaistava autoliikenteen ehdoilla. Tuohon aikaan Pietarsaaren autotiheys oli noin 150 henkilöautoa tuhatta asukasta kohti. Nyt se on 570 ha/1000 as. Tutkimuksen aikaan Pietarsaaren asemakaava-arkkitehtina oli Mårten Bondenstam. Hän esitti poliitikkojen määräyksestä Skatan kaupunginosan rakennettavaksi kerrostaloalueeksi. Asia sitten onneksi kaatui prosessin vaikeuden ja Kaija Santaholman käännytystyön ansiosta. Tarinan mukaan Kaija kulki poliitikkojen kanssa pitkin Skatan iltahämäriä katuja ja sai heidät vakuuttuneeksi alueen arvoista. Ystäväni Roger Wingren sanoi joskus Kaijan olevan Skatan pelastaja. Mårten oli keksijänero, hän kertoi minulle suunnitelmastaan kuuhun rakennettavasta tornista, fysiikan lakien mukaan hän perusteli sen juuren kelluvan painovoiman vaikutuksesta yhden metrin korkeudella maan pinnasta. Perustuksia ei siis tarvittu.

Teemu Lipasti suunnitteli raportin kannen. Autot olivat valtaamassa aukiot ja tilat. Ne oli pysäytettävä. Auton rekkarisa näkyy vielä maakunnan tunnus, Vaasan lääni. Nuo rekkaritunnukset osoittivat kuljettajan kotipaikan ja antoivat aihetta niin varovaisuuteen kuin liikenneraivoonkin. Maalaisia opetettiin ainakin Helsingissä. Kerran ajelin Napolin rekkareilla Milanossa. Törttöilin. Mies yltyi karjumaan minulle: ”Pappagallo, pappagallo!!?” Napolilaiset ovat papukaijoja.

Roger Wingren valittiin Pietarsaaren asemakaava-arkkitehdiksi vuonna 1974. Hänestä tuli oppi-isäni ja elinikäinen ystäväni. Ensimmäisen kerran kohtasimme kaupunkiliiton kursseilla Kokkolassa. Pidin luentoa kävelykaduista. Olin epätoivoisen innostunut asiasta. Dioja oli kymmenittäin kahdessa kasetissa. Ylitin aikaani roimasti. Roger oli sitä mieltä, että insinööri uskoi asiaansa ja siitä alkoi ystävyytemme. Varsinaisesti yhteistyömme kulminoitui Pietarsaaren keskustan liikenne- ja ympäristösuunnitelman laatimiseen. Työtä oli edeltänyt pietarsaarelaisten ”Hyvä kaupunki paremmaksi” -prosessi. Se sai SAFA-palkinnon vuonna 1987 Pekka Salmisen puheenjohtajakaudella.

Pietarsaaren keskustan liikenne- ja ympäristösuunnitelma valmistui vuonna 1989. Työssä ehdotettiin kävelykadun toteuttamista Kanavapuistikkoon sekä keskustan katuverkon rehabilitointia, yksisuuntaiset kadut muutettiin kaksisuuntaisiksi. Kauniit havainnekuvat olivat Rogerin itsensä piirtämiä.

Kävelykadun ja muun liikenneuudistuksen aikaansaaminen ei suinkaan ollut läpihuutojuttu. Työssä sovellettiinkin laajaa vuorovaikutusmenettelyä. Työpajoja pidettiin yhdessä lautakuntien, nuorten, kauppakamarin, liikenteenharjoittajien ja virkamiesten kanssa. Erityisen kiivaaksi muodostui väittely paikallisten taksimiesten kanssa. Valtuutetuille järjestettiin laajat esittelyt. Päätöksiä syntyi. Suurin huolenaihe oli yksisuuntaisten katujen kaksisuuntaistaminen. Pelättiin onnettomuuksien sumaa. Sellaista ei tullut. Kävelykatu valmistui 1994. Saavuin kadun vihkiäisiin puoli vuorokautta myöhässä yöllä klo 2. Ensilumi oli satanut ja kadulla oli järjestetty leikilliset hiihtokilpailut.  Roger oli vastassa. Tulin Libyasta Narvikin ja Umeån kautta Pietarsaareen. Miksi tuollainen reitti? Se oli kaksinkertainen ilon matka. Oli tehty päätös rakentaa Lahden oikorata ja oli rakennettu Pietarsaaren kävelykatu. Kaksi haavetta, yksi toteutunut ja yksi päätettynä.

Teknologinen muutos on suuri, mutta sosiaalinen muutos on sitäkin suurempi
Tässä ollaan. On aika uudistua. On kulunut tasan 30 vuotta siitä, kun edellinen suunnitelma valmistui. 30 vuotta on se maaginen kurkistusetäisyys jolla yhdyskuntasuunnittelijat uudistavat tulevaisuutta. Tulevaisuuden näkymiin on tullut uusia komponentteja. Kolmekymmentä vuotta sitten tulevaisuus oli huomattavasti selkeämpi, kuin mitä se on nyt. Ennusteet koskivat väestöä, asunto- ja liikerakentamisen tarpeita ja liikenteen kasvua. Nyt meillä on edessämme aivan uudenlainen kirjo. Ajattelutapa ja menetelmät saavat uusia ulottuvuuksia. Hälyttävät väestöennusteet luovat synkkää tulevaisuudenkuvaa. Väestön ikääntyminen heijastuu kestävyysvajeessa, sosiaali- ja terveydenhuolto vaativat lisää resursseja, samalla kun työvoimapula uhkaa teollisuutta ja palveluja. Pietarsaaren asukkaista 5000 henkeä on nyt yli 75-vuotiata. Se on yli neljännes väestöstä. 20 vuoden päästä heitä on 7000. Se on yli 40 % väestöstä. Mitä tämä merkitsee? Mitä merkitsevät jakamistalous, tekoäly, robotisaatio, etätyö, maahanmuutto, maastamuutto, ilmaston lämpeneminen, kasautuminen ja CO2? Onko näillä asioilla jotain tekemistä kaupunkiympäristön suunnittelun kanssa? Oikeastaan keskustelu on aika lapsellista. Mielenkiinto suunnataan teknologiaan. Sitä ei niinkään suunnata sosiologiaan. Teknologinen muutos on suuri, mutta sosiaalinen muutos on sitäkin suurempi. Euroopan neuvoston takavuosien toivomus sosiaalitieteiden ja teknologiatieteiden yhdistymisestä ei ole tapahtunut.

Kirjoitetaanko esseitä?
Pietarsaaren keskustasuunnittelua ryhdyttiin nyt uudistamaan ja aatteistamaan tuntemattoman tulevaisuuden varjossa. Haluttiin rakentaa henkistä perustaa – Hyvä kaupunki paremmaksi -prosessin tapaan. Ajateltiin tarvittavan jotain uutta lähestymistapaa. Keksittiin esseet. Niiden kirjoittajiksi valittaisiin kaupunkilaisia ja kaupungin elämän tuntevia ihmisiä ja asiantuntijoita. Uskotaan esseiden avaavan näköaloja ja tulevaisuuden visioita Pietarsaaresta ja sen keskustasta. Esseet painettaisiin kirjaksi ja asetettaisiin julkisen keskustelun kohteeksi. Näin kaupunkilaiset saisivat lähtökuopat omalle mielipiteiden juoksulle. Esseet olisivat uudenlainen osa vuorovaikutusprosessia. Toivottiin jopa, että näin syntyisi laajemminkin uusi ja avaava keskustelu kaupunkiemme tulevaisuudesta ja tässä tapauksessa pienen, kaukana pääkaupunkiseudulta sijaitsevan 20000 asukkaan kaupungin tulevaisuudesta. Nythän keskustellaan siitä jääkö koko Suomi asutuksi. Voisiko kirjasta tulla suunnittelumaailman hittiteos? Sehän riippuu kirjoittajista. Mahdollisuus on olemassa. Kunnianhimosta ei sakoteta.
  
Joskus menneinä vuosina meitä pommittivat maaltamuutto, lähiörakentaminen ja auto. Tuosta pommituksesta selvittiin kunnialla - sen ajan mittapuiden mukaan. Nyt mittapuut ovat muuttuneet. Jotkut sanovat silloin tehtyä ympäristörikollisuudeksi. Nyt pommitus on tullut monimuotoisemmaksi. Siihen sisältyy sosiaalinen muutos. Väestö ikääntyy ja yksinäistyy. Monet kulttuurit porisevat samassa padassa. Keitto ei tahdo kypsyä. Nytkö emme tee virheitä? Eihän se niin voi olla, että jakamistalous, pelit ja robotiikka meidät kaikelta pelastavat. Vai onko?

Pietarsaaren kaupunki järjesti asian edistämiseksi kick off -seminaarin. Tilaisuus järjestettiin huikean komean Allegron Rotunda-salissa. Saliin mahtuu sata henkeä ja se täyttyi. Kaupunkilaiset ovat kiinnostuneita kotikaupungistaan. Monet ehkä olettivat kuulevansa ratkaisuehdotuksista. Siinä he pettyivät. Ei ollut ratkaisujen esittelyn aika. Oli kysymyksessä alkupiste. Oli mietittävä, miten aloittaa. Totta puhuen tämä ei ole kansalaisille helppo kysymys. Jotain konkreettista pitäisi esittää ja sitten vasta siitä voisi keskustella. Jotkut kirjoittivat seminaarin olleen pettymys. Ei antanut mitään! Eniten kritiikkiä sai puheenvuoron pitäjien miehisyys. Miksei yhtään naista oltu valittu puhujien joukkoon? Joku kriitikko sanoi juuri naisten olevan kaupunkikeskustan kuluttajia ja käyttäjiä. Kysyttiin vielä nuorten osuutta valmistelussa. Oikeita kysymyksiä. Onneksi oli kysymyksessä aloitusseminaari ja oppi varmaan kantautui järjestäjien korviin. Ehkä korvat hieman jopa kuumenivat.
  
Ukot seminaaria hoitelemassa
Seminaarin moderaattorina toimi vanha ystävämme arkkitehti Ilmari Heinonen. Vanhako – no kyllä, 69-vuotias, Ilmari on jo eläkkeellä, mutta hoitaa tilapäisesti kaava-asioita. Hänellä on jo diplomityönsä kautta perinteitä Pietarsaaren kaupunkikeskustan suhteen. Ilmari on sanan säilän mestari. Nytkin hän johti keskustelua hienolla tavalla, kunnes lopussa meni hieman levottomaksi. Sanoi itse: ”No, päivän lopussa olin jo hieman puhki, mistä loppukeskustelu hieman kärsi, mutta sellaista tapahtuu.” Tuosta vanhuudesta vielä. Minäkin pääsin taas puhumaan. Ensimmäinen julkinen puheenvuoroni Pietarsaaressa oli keskustan liikenne- ja ympäristösuunnitelman esittely 30 vuotta sitten. Olin silloin 55-vuotias. Olivat siis kriitikot oikeassa, kun kysyivät: vanhat äijätkö ne tulevaisuudesta jotain tietävät? Muitakin vanhoja äijiä oli puhujapöntössä. Kirjailija Lars Sund, jeppisuppsalalainen, joka kirjassaan ”Natten är ännu ung” vuodelta 1975 nimitti kaupunkia rotankoloksi: "Jag bor i Jakobstad som är ett satans råtthål. Jag går i Jakobstads samlyceum som är ett ännu värre råtthål och jag begriper inte ännu vad jag har att göra där".  Hän on 66-vuotias. Toivoin salaa, että hän olisi puhunut hieman tuosta nuoruusajan rotankolostaan, mutta hän keskittyikin ilmastonmuutoksen kurimukseen ja unohti rotankolonsa. Vanhemmasta päästä oli myös tähtiluennoitsija, Jeppiksen oma poika, arkkitehti Roger Wingren. Saarnaajan ihanalla intohimolla hän esitteli omaa opiskeluaan ja päätymistä Pietarsaaren asemakaava-arkkitehdin virkaan. Lopuksi hän vielä tykitti laatimansa Pietarsaari-vision. Hieno homma. Minua sykähdytti. Roger on 75-vuotias. Ei muuten siltä vaikuta. Oliko vielä muita ukkoja? No, Tuomas Santasalo, kaupan huippuasiantuntija, hän tuntee keskustan liike-elämän ja arvioi sen tulevaisuutta. Tuomas on 65-vuotias.  Tukholmassa vaikuttava arkkitehti Thomas Sandell oli yksi puhujista, alkuaan Pietarsaaresta. Hän esitti torille väliaikaista teltalta näyttävää kauppahallirakennusta. Thomas on 60-vuotias. Nuorin esiintyjistä oli Jani Päivänen. Hän on 51-vuotias. Siis kaukana eläkeiästä. Ainoa joka täyttää ehdot. Voi vielä vaikuttaa asioihin muuta kuin puhumalla? Jani on juuri tiiminsä kanssa suomentanut ihmiskeskeisen kaupunkisuunnittelun veteraanin Jan Gehlin kirjan ”Ihmisten kaupunki”. Jan Gehl on 83-vuotias. Niin, luennoitsijoiden keski-ikä olikin 67 vuotta. Tehtäköön tästä johtopäätöksiä.

Osa harmaapäistä Pietarsaaren keskustan mallia tutkimassa. Yleisöä oli runsaasti. Tori nousi alkukeskusteluissa keskiöön.

Palava komposti
Halutaan etsiä uudenlaista prosessia. Tulevaisuuden muutosmaailmaan sopivaa prosessia. Sellaista prosessia jossa kansalaiskeskustelu on keskiössä. Kansalaiskeskustelulla tarkoitan sitä, että kansalaiset keskustelevat – että aihe kiinnostaa. Että media osallistuu monipuolisesti. Että sosiaalinen media pysyy asiassa. En ole nykyisen vuorovaikutusprosessin varaukseton ihailija. Niinpä olen tuota lakisääteistä prosessia moitiskellut yksisuuntaiseksi vuoropuheluksi. Joskus kirjoitin blogin asukkailta kaapatusta vuorovaikutuksesta: http://penttimurole.blogspot.com/2014/03/helsinki-kaappasi-asukkailta.html.

Suunnitelma valmistellaan poliitikoille päätettäväksi. He päättävät, se on itsestään selvää.  Päätöksiä ei kuitenkaan tehdä ilman vuoropuhelua kansalaisten kanssa. Kysymys on siitä, miten suunnittelija kykenee osallistumaan kansalaiskeskusteluun.  Asukkailta tulee ideoita, hullujakin, mutta usein ”ei minun takapihallani” -painotteisia. Ei ole toimivaa ilmiötä: ”yksi päivä suunnittelijana”. Joskus voi kyllä tulla ”60 sekunnin idea”, mutta sellaista sattuu ani harvoin. Lobbyistit ovat usein yhden asian liikkeitä. Heidänkään ideansa eivät käy sellaisinaan. Suunnittelijan on loppujen lopuksi tehtävä kompositio ja kompromissi. Heitettävä raaka-aineet pataan ja lisättävä mausteet. Sopankeiton on tuotettava enemmistön ja mieluimmin kaikkien makuhermot tyydyttävä ratkaisu. Roger puhui joskus tarpeesta löytää konduktööri, kapellimestari, joka johtaa orkesteria. Taisipa hän myös puhua palavasta kompostista. Sana kompositio tulee latinalaisesta sanasta compostum, joka merkitsee lantakasaa, kompostia. Tämän kasan hallinta vaatii siis itse asiassa kompostööriä. Kun sopiva löytyy, hänen avukseen on saatava herkkäsormisia tekijöitä, ihmisiä joille tämä kaupunki tuntuu omalta. Ihmisiä jotka uskovat, toivovat ja rakastavat. Palava komposti odottaa.

Kysyin otsikossa voiko suunnittelulla luoda parempaa kaupunkia. Olen suunnittelija ja uskon siihen. Pääkysymys on ohjelmointi ja kompostin hallinta. Sitten tulevat ihmiset, suunnittelijat. Heidän on koettava luovuuden ”musta tuli”. Heillä on oltava aikaa keskustella ja ymmärtää. Heidän on ymmärrettävä kaupungin mittakaava ja ihmisten mittakaava. Lopuksi heidän on otettava käteensä katukivi ja sijoitettava se oikeaan paikkaan.

Rogeria siteeraten ja hänen kuvaansa käyttäen: "Suunnittelu ei voi perustua uskoon järjestä ja hallitsemisesta, luova suunnittelu perustuu kohtaamiseen, pyhään epävarmuuteen. Suunnittelussa lähdetään siitä, että maailma voidaan järjestää. Luomisessa on lähtökohtana, että maailma on prosessi, että järjestetty maailma ei ole maailmanjärjestys."


1 kommentti:

  1. Hei Pentti!
    Suunnittelulla hyvä kaupunki paremmaksi?

    Aivan varmasti näim saadaan aikaan kokonaisuus.

    Vaikka teknolokinen muutos on suuri, sekä sosiaalinen muutos on tosi suuri.
    Ja jos juku kirjoittaa esseen, mielellään sen luen.
    Heikki

    VastaaPoista