Robottikoirat

Mitä tässä nyt teen? Katselen robottikoirien touhuilua. Tiesitkö? Nyt voit ostaa robottikoiran Boston Dynamics yhtiöltä. Sinulla täytyy olla 70000 euroa kahisevaa. Eipä paljoa, vain yhden katumaasturin hinta.  Mitä koira tekee? Koira kävelee neljällä jalalla, koira istuu ja makaa. Koira avaa oven. Koira osaa tanssia musiikin tahdissa. Se kantaa selässään kymmenen kiloa. Koiralla on edessään lupaava tulevaisuus. Se saattaa pian päästä avaruuteen. NASA tutkii koiran käyttämistä Marsissa. Siellä se tutkisi luolia joissa astronautit voisivat asua. Ja tutkisi muutenkin Marsin asioita juoksentelemalla ympäriinsä. Koira nimittäin kulkee huomattavasti nopeammin kuin tähän asti käytetyt Marsin mönkijät. Koira juoksee 10 km/h, kun mönkijä mönkii vain 0,2 kilometriä tunnissa. Taitaapa jokin robottikoirien kehittelyversio ylittää juoksunopeudessa jo maailmanennätysmies Usain Boltin, juoksee nimittäin 45 km/h. Tällaista kiirettä ei varmaan toistaiseksi ole Marsissa, sillä matkakin sinne kestää 7 kuukautta. Raketti tiettävästi laukaistiin heinäkuun lopussa ja perillä pitäisi olla helmikuun viimeisenä päivänä. Tarkennetaan vielä, että koiria ei nyt ole matkassa. Ehkä niitä on silloin jo laumoittain, kun Elon Musk kuljettaa paikalle ensimmäiset marsmatkailijansa, jotka sitten ryhtyvät rakentamaan aivan oikeita taloja, ettei tarvitse luolissa asua. Muskin SpaceX avaruuslaivan miehittämätön ensimmäinen lento on tarkoitus suorittaa vuonna 2024. Pian sen jälkeen alkaisi varsinainen avaruusmatkailu.

Robottikoirat ovat tähän saakka olleet leluja jotka oppivat tekemään muutamia temppuja. Kävelemään, istumaan, haukkumaan ja vilkuttamaan silmää. Nyt on astuttu askel oikeiden robotisoitujen nelijalkaisten suuntaan. NASA on koirista kiinnostunut ja Amerikan armeija on niistä kiinnostunut. Armeijalla onkin kehitettynä BigDog, 150 kg kuormaa kantava robottimuuli. Mitä onkaan salaisia aseita.

 Opin sauna

Teknologia kehittyy lähitulevaisuudessa nopeasti ja uudet sovellukset otetaan ripeästi käyttöön. Meillä ja maailmassa teknologian kehityksen arvellaan noudattavan tutkimusyhtiö Gartnerin hype -käyrää. Uuden (2018) hype -käyrän mukaan tekoäly (AI) ja muut uudet digitekniikat määrittävät taloudellis-teknologista kehitystä lähivuosina. Gartner ennustaa tekoälyn laajentuvan lähes kaikille toimialoille samalla kun erilaiset älyrobotit ja tekoälypohjaiset palvelut kasvavat eksponentiaalisesti seuraavan 10 vuoden aikana. Yhä useampi asia automatisoidaan, tuotanto ja toiminta hajautuu, vuorovaikutus tapahtuu etänä tai virtuaalisesti. Itseajavista ajoneuvoista, koneille puhumisesta, räätälöidyistä sovelluksista ja muista tekoälyappeista tulee arkipäivää. Kaikki tämä merkitsee sitä, että avoin ja osallistava keskustelu teknologian vaikutuksista ja siihen vaikuttamisesta on tärkeää. Ja kun yhä useampi asia tapahtuu verkossa, robottiavusteisesti tai erilaisilla digitaalisilla alustoilla, niin uudenlaisten teknologiataitojen haltuunotosta muodostuu kansalaistaito. Ai, näinkö se on? Nyt kun ei lainkaan näitä taitoja ole esimerkiksi meikäläisellä, niin miten tuo nyt kansalaistaidoksi muuttuisi kymmenessä vuodessa? Ja vaadittu keskustelu, sehän taas edellyttäisi käsitteiden ymmärtämistä. Kansalla taitaa olla edessään opin sauna.

Odotukset ovat usein suuremmat kuin aika ja teknologia sallivat. Gartnerin hypetys-kurva osoittaa ajatuksen teknologioiden innovatiivisesta laukaisusta kohti toteutuneiden ideoiden harvalukuisuutta. Tässä viimeisimmässä kurvassa miltei kaikki on tekoälyä. Muu teknologia väistyy tai omaksuu. Sanaa robotiikka ei muuten lainkaan käytetä. Se sisältyy kokonaiskäsitteeseen. Näin myös ilmastonmuutoksen torjunta. Pandemia on sentään huomioitu sosiaalisen eristämisen teknologioissa. Ihmisen vaikutus on ikään kuin olematon. Ihminen on välikappale. Ilman ihmistä ei saavuteta singulariteettia, mutta kun se on saavutettu, silloin ihminen siirtyy syrjästäkatsojaksi. Tästä linkistä voit tutustua Gartneriin: http://www.gartner.com/technology/research/hype-cycles/

Viisi vuotta sitten ihmettelin blogissani silloista hype-kurvaa ja sille piirrettyjä elementtejä. Klikkaa tuohon, jos kiinnostaa: http://penttimurole.blogspot.com/2015/01/maarako-kasvaa-vai-laatu.html

Eduskunnan tulevaisuusvaliokuntakin on laatinut aikanaan Osmo Kuusen johdolla omia visioitaan teknologiamuutoksista. Tässä: 

http://penttimurole.blogspot.com/2013/12/eduskunnan-tulevaisuusvaliokunta.html

Uusinta hype-kurvaa katsoessa tuntuu lähes oudolta, miten kaikki keskittyy teknologiaan ja erityisesti tekoälyyn. No, onhan sitä tullut itsekin väitettyä teknologiaa suurimmaksi muutosvaikuttajaksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen suhteen. Ihminen, vaikka onkin keskiössä, ei suostu muuttamaan käyttäytymismallejaan. Ei suostu muuttamaan syömistapojaan eikä muita kulutustapojaan, ei suostu luopumaan mistään vapaaehtoisesti - vain pakolla. Kun pakko tulee, silloin luovutaan. Nyt pandemia-aikana luovutaan kuolemanpelossa, mutta suurelta osin komennettuna. Sota-aikoina on jouduttu luopumaan kuolemanpelossa, mutta myös erityisesti puutteen vuoksi.

Kaljulaid sanoo robottiyhteiskunnan tarvitsevan humanismia

Lueskelen iltalukemistona Matti Klingen päiväkirjamerkintöjä teoksesta Mannerheimin unet, Siltala, 2020. Nyt tässä teknologiahypen keskellä oli mielenkiintoista löytää Klingen päiväkirjamerkintä siitä mitä oli kuullut Viron presidentin Kersti Kaljulaidin sanoneen hänen tultuaan vihityksi 6.2.2020 Svenska Handelshögskolanin kunniatohtoriksi Viron digitalisaatiokehityksen ansioilla. Klingen mukaan Kaljulaid oli sanonut näin: ”Emme tarvitse niinkään tekniikkaa, uudet tehtävät tulevat vaatimaan ihmisenä olemista. Kyllä lapset oppivat nopeasti uuden tekniikan mahdollisuudet, mutta robotisoituva yhteiskunta tarvitsee etiikka, poliittista filosofiaa, sosiologiaa, historiaa ja monipuolista humanismia.” Minusta tuo oli aivan mahtavasti sanottu!

Vallankumouksia peräjälkeen

Minua kiinnostaa se, miten teknologiakehitys vaikuttaa kaupunkeihin ja erityisesti kaupunkisuunnitteluun. Otetaan ensin historiakertaus. Ensimmäinen teollinen vallankumous tapahtui 1800-luvun vaihteessa. Höyryvoima ja vesivoima johtivat koneiden käyttöön. Alkoi urbanisaatio, syntyi työväenluokka. Toinen teollinen vallankumous keskittyi ajalle 100 vuotta myöhemmin. Sähkövoima, radio, puhelin, lennätin ja rautatiet supistivat maailmaa. Syntyi mahtavia kaupunkeja. Kolmas teollinen vallankumous kehittyi toisen maailmansodan jälkeen. Siinähän minäkin ja lähes kaikki muutkin teistä olitte vaikuttamassa ja osallistumassa. Maaseutu tyhjeni. Syntyivät moottoritiet ja autoyhteiskunta. Digitaalisen vallankumouksen lapsena syntyi Internet. Sekin tapahtui vasta niin myöhään kuin 1990, silloin alkoi WorldWideWeb. Asiat muuttuivat. Tiedonvälitys muuttui. Vanhat telexit ja faksit joutuivat romukoppaan. Nyt on alkanut neljäs teollinen vallankumous. Niin viisaat sitä kutsuvat.  Asiaan kuuluvat robotiikka, tekoäly, nanoteknologia, kvanttilaskenta, bioteknologia, esineiden internet, 5 G, 3 D -tulostus ja autonomiset ajoneuvot. Tässä hieman tarinaa:

http://penttimurole.blogspot.com/2016/09/digiloikka-mustaan-aukkoon.html

http://penttimurole.blogspot.com/2018/12/tekoaly-vie-vanha-vikisee.html   

http://penttimurole.blogspot.com/2018/03/tekoaly-huijareiden-ja-armeijoiden.html  

Joka vuosi, kun mennään eteenpäin asiat tuntuvat muuttuvan. Ennusteet tulevaisuudesta sen mukana. Tulevaisuuden ennustaminen on kysytty taito. Ilmankos, eletäänhän nyt muutoksen aikaa. Somepalstojen myötä olemme saaneet valtaisan joukon keskustelijoita, kriitikoita, asiantuntijoiksi itsensä tuntevia. He pyörivät kuin herhiläiset kuningatarmuurahaisen ympärillä. Onko tuossa sitten jotain pahaa? Ei pahaa! Joskus turhaa! Usein aivan älytöntä! Teenkö itsekin samaa? No, kyllä. Kirjoitan blogeja. Lähetän joskus viestejä. Meneekö perille? Ei mene! Vuorovaikutus toimii vain yhteen suuntaan.

Tekoäly kaavoittajana

Nyt korostetaan lähes kaikkialla asukasosallistumisen autuutta suunnitteluun. Digitaaliajan firmat ovat tämän huomanneet ja tarjoavat alustoja asukasvuorovaikutukseen. Ehkä niin voisi syntyä 60 sekunnin suunnitelmia. Suorastaan älykkäitä suunnitelmia älykästä kaupunkia varten. Havainnollistamisesta puhutaan loppumattomiin. Virtuaalimallit ja 3 D-tulostukset ovat kauppatavaraa. Videosovitteet kertovat kaupunginosan ihanasta tulevaisuudesta. Vain puiden korkeus on säädettävä. Ollaanko ensi vuodessa vai ollaanko jo 30 vuoden päässä. Silloin rungot ovat 15 sentin paksuisia. Eikä tämä tule riittämään. Jaa, miten on porukan kuteiden kanssa, ovatko älyvaatteita? Kohta ei tarvita asukkaita sen paremmin kuin suunnittelijoitakaan.

Kolmiulotteinen kaupunkimalli, kannattiko sitä tuosta tehdä, kysyy Römpän ukko.

Nyt opetetaan tekoäly suunnittelijaksi. Asukkaiden mielipiteet on kerätty BigData-fileisiin ja sinne on tilaajakin voinut koodata tavoitteistonsa ja hupsista: 2 sekuntia ja kaavaehdotus on valmis. Ystäväni Roger Wingren Pietarsaaresta, hän ei usko tekoälyyn kaavoittajana. Hän sanoo, ettei tekoäly koskaan voi tehdä taiteen tai luomisen ensimmäistä askelta. Se ei koskaan ymmärrä mitä merkitsee samanaikaisuus, kohtaaminen ja kokoaminen. Luovassa prosessissa tämä voimakuvio tulee aktivoida ja näin saada luotua persoonallisuutta muovaava kaupunkiyhteisö, rikassisältöinen ja tasapainoinen kokonaisuus, jolle on ominaista voimakas yhteishenki ja vahva identiteetti. Tällaista luovan prosessin voimakuviota tekoäly ei Rogerin mukaan älyä.

Tekoälyyn pohjautuvilla alustoilla pyritään erityisesti tutkimaan ja ohjaamaan kaupan sijoittumista ja jopa valikoimien laatua. Kaikki potentiaaliset asiakkaat ja kaikki potentiaaliset tuotteet otetaan peliin mukaan. Toimiihan se niinkin. Tässäkin IBM Metro Pulse -ohjelmassa on taustalla itse tekoälyn huippu ”Dr. Watson”. Hänpä on myös tarjoutunut väsymättömäksi työntekijäksi sairaaloihin ja rahamaailman laitoksiin. Uskon Dr.  Watsoniin, mutta toivon ettei ”hänestä” koskaan tule Helsingin johtavaa kaupunkisuunnitteluhahmoa. Olen niin vanhakantainen, että uskon enemmän virkamiehiin ja erityisesti poliitikkoihin. Uskon heidän säilyttävän aivoissaan edes pienen lohkon tunneälyä. Se puuttuu Dr. Watsonin tai hänen klooniensa aivolohkoista. Meilläkin näyttää olevan eräs kaupunkisuunnittelun suunnitteluyritys joka sanoo tekoälyn olevan uusi sähkö. Se on oikein sanottu. Sähkö on luonnonilmiö ja energia. Siltä puuttuu äly ja tunne. Luovalle ihmiselle jää pieni mahdollisuus.

Haasteista tullaan selviämään

En ole umpipessimisti. Pelkään pahinta, mutta toivon parasta. Ilmastonmuutos on globaali ongelma, jonka torjuntaan me kaikki osallistumme yhdessä. Torjunta vaatii vallankumouksen ajattelussa ja käyttäytymisessä. Digitaalinen vallankumous ei siihen riitä. Kasautuminen koskee kielteisenä suurkaupunkeja, sekään ei tule tuhoamaan koko elinympäristöämme. Ylikorkea rakentaminen ei myöskään ole yleinen uhka. Mitä nyt pilaa muutamia paikkoja niin ympäristön kuin tulevien asukkaidenkin kannalta ja sitten havaitaan sen iskunkestävyys eli resilienssi hyvin heikoksi. Robotisaation sanotaan uhkaavan työpaikkoja. Uhka ei ole todellinen. Työn luonne muuttuu. Robottikoirat ovat tervetulleita Marsiin. Yksi ongelma voi olla monttöörien löytäminen koko robottiarsenaalille. Mutta tehkää vain lisää koiria. Kyllä ne ekologisempia ovat kuin oikeat lemmikkimme. Työn muutos on vahva virta. Teollinen työ muuttuu palvelutyöksi ja paljolti vapaa-aikatyöksi. Vapaa-aikatyö tulee olemaan yhteisöllisen tekemisen valtavirtaa. Se voi olla harrastustoimintaa, mutta se voi olla myös organisoitua yhteisöapua ja naapuriapua, auttamista. Se on myös opiskelua ja itsensä kehittämistä. Se on ilomme. Ikääntyminen ei ole katastrofi. Vanhat ovat yhä nuorempia. Heille ei riitä vanhusosa. Heille kuuluu osallistumisosa. Ja huomattavasti nykyistä suurempi työosa – työn ilo, eikä pelkkä oleminen.  Urbanisaatio liittyy ikääntymiseen. Kaupunki voi vastata haasteeseen. Palvelujärjestelmän ja liikkumisjärjestelmän uudistuminen parantavat elämisen edellytyksiä. Nämä ovat haasteitamme. Meitä tarvitaan! Haasteisiin on vastattava. Me vastaamme. Vai ajattelitko tekoälyn kehittelevän vastauksia?

Robotit – ratkaisu?

Tuliko nyt mitenkään selväksi robottikoirien vaikutus meidän tulevaisuuteemme? No, ei! Eräs asia tuli kuitenkin selväksi. Tekoäly toimii, sillä robottikoirien mainoksia tunkee minun puhelimeeni. Ne olivat huomanneet minun kiinnostukseni. Tiedän sen kestävän noin puoli vuotta. Kestetään. Hetkinen, mikä tuolta ilmestyi puhelimeeni? Suomi jälleen maailman onnellisin maa 2020. Sehän on vanha juttu jo maaliskuulta 2020. Siinä arvioidaan kansantuloa, eliniänodotetta, anteliaisuutta, sosiaalista tukea, vapautta ja korruptiota. Siinä ei puhuta mitään tekoälystä. Kummallista.  Eikö tekoäly kuulukaan onnellisuuteen?

Teemu Lipasti muistoissani

Teemu, mieluisa ystäväni on nyt saanut osakseen meille kaikille varatun kohtalon. Hän on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Teemu liittyy minun elämääni vuosien takaa. Ne olivat vuosia 60-luvun toisella puoliskolla ja 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Sitten yhteiset polut erosivat, ilman syytä, kohtalon oikuista. Teemu syntyi 19.2.1940 ja oli tutustuessamme 26-vuotias. Hän oli valmistunut Taideteollisesta oppilaitoksesta eli Atskista vuonna 1965, suorittamalla graafisen taiteen loppututkinnon. Minä törmäsin Teemuun erilaisissa riennoissa, jotka keskittyivät erityisesti Arkkitehtitoimisto Juutilainen, Kairamo, Mikkola, Pallasmaan iloiseen maailmaan. Maailmaa parannettiin hyvin usein ravintola Savannassa, niin myös ravintola Keitaassa, Tehtaankadulla. Sielläkö tapasin Teemun ensimmäistä kertaa? Vuonna 1966 olimme tekemässä arkkitehtitoimiston kanssa Tapiolan keskustan suunnittelua. Siitä saimme Hertzeniltä piiskaa. Sitten pidettiin vuonna 1967 SAFA:n emännöimä ja isännöimä seminaari nimeltä ”Mitä opimme Tapiolasta?”.  Oli hieman salaisena tarkoituksena rökittää maestro von Hertzeniä.

Minua pyydettiin esitelmöimään ja minä pyysin Teemua kuvaamaan. Oli saatava aineistoa esitelmää varten. Teemun sarjakuva on päivätty 2.9.1967. Matka alkoi 4. Linjalta, Teemun asuinpaikoilta ja suuntautui Sitikalla huristellen Länsiväylää Tapiolaan. Ympyrä oli vielä paikallaan ja näköpiirissä Revellin taskumatit. Kamera räiskyi ja maisemaa liikennemerkkeineen tallentui. Joku ryhtyi ärjymään, kuvia oli riittävästi. Oli käännettävä keula kohti kaupunkia ja ravintola Savannaa. Syötiin silakat ja suunnattiin kohti Haagaa. Piki vastaanotti vieraat kielen lipaisulla ja ilta jatkui tavanomaisesti saunassa. Illan päätteeksi Teemu pani sohvalle pitkäkseen.

Opimmeko jotain Tapiolasta?

Seminaari sitten pidettiin. Se olkoon oheiskertomus, Teemu kun ei siihen tainnut osallistuakaan. Murole ärjyi esitelmässään, väitti ettei Tapiola ole kaupunki: ”Kaupunki-sana on väärä, epämääräisyydessään törkeä, sillä kaupungeissa on olennaista se mikä Tapiolan lähiöstä puuttuu, korttelijärjestelmän yksityisten ja julkisten tilojen selvästi hahmottuva erottuminen, katujärjestelmän organisaatio, jalankulku- ja autoliikenteen tilojen erottaminen, erilaisten toimintojen jatkuva muutosprosessi." Näistä puutteista kerättiin Teemun kameralla kattava valokuva-aineisto.

Kirsti Nordin jatkoi seminaarissa samaan tyyliin: ”Tyypillisiä Tapiolan institutionaalisen ideologian piirteitä ovat hermeettisyys, organisatorinen eristäytyminen, organisaation muuttuminen sosiaaliseksi tosiasiaksi, raivoisa vastarinta jokaista kritisoimisyritystä vastaan, iskusanat, tunteisiin, perinteisiin, toiveisiin vetoaminen ja teorian epämääräisyys – sekä pyrkimys ihmisen hallitsemiseen asioiden hallitsemisen sijasta.”

Samaisena vuonna Teemu piirsi kannen Pietarsaaren liikennesuunnitelma-raporttiin. Elokuussa 1967 Teemu toi kantta tilaajan syyniin. Kuvassa esiintyy kokoontaitettava fillari, Teemun kulkuneuvo, itsensä taiteilijan piirtämänä. Kansi hyväksyttiin kiitoksin. Autot olivat valtaamassa aukiot ja tilat. Ne oli pysäytettävä. Autojen rekkareissa näkyy maakunnan tunnus, Vaasan lääni. Nuo rekkaritunnukset osoittivat kuljettajan kotipaikan ja antoivat aihetta niin varovaisuuteen kuin liikenneraivoonkin. Maalaisia opetettiin ainakin Helsingissä.

Keidas oli keitaamme

Tavaksi oli tullut tämä tarina. Ravintolan nimi on Keidas. Reppu pannaan naulaan ja pyörä taitetaan kokoon. Antimien jälkeen ja valomerkin tullessa pyörä Sitikan takakonttiin ja kohti Haagaa. Saunaan. Piki mukaan. Joskus synkät mietteet uhkaavat. Missä Laura? Sohva ottaa omakseen. Aamulla kahvi virkistää.

Juhlat Ilkantiellä

Juhlissa oli tuohon aikaa vallalla ”poikkitieteellisyys”. Taiteilijat, graafikot ja arkkitehdit parveilivat yhdessä. Joukkoon mahtui sentään mukaan pari insinööriäkin. Kukapa muu kuin Eero Paloheimo kuului kalustoon. Kerran oli taas juhlat Ilkantiellä, Mormonikirkon naapurissa. Siellähän minä asuin. Teemu oli Lauransa kanssa vieraiden joukossa. Paikalla olivat Pihan pariskunta, Kairamon pariskunta ja oliko vielä joitain muitakin. Oli kyllä, mutta muisti pettää.

Teemu tarttui tapansa mukaan kynään. Juomana on ajan muodin mukaan UZO. Piki tapansa mukaan kärkkymässä herkkuja. Kaikki muistavat Annikan pinkin puseron. Siinä oli läpinäkyvä tasku. Taskussa kumisukka. Sitä ei tarvittu. Väki tanssii. Irwin pauhaa. Suudellaan. Huone tyhjenee. Teemu jää yksin. Mustasukkaisuus syttyy. Pilvi tulee sydämen päälle.

Teemu havainnollistaa liikennetutkimuksia

Tampereella tehdään liikennetutkimusta. Vuosi oli 1969. Ajattelimme olevamme informaatioyhteiskunnassa. Klotoiditeknikoiden päiden seasta nousi integraaliteknikoita. Saavutettavuus ja vetovoimafunktiot nousivat kunnioitettuun asemaan. Nyt väittely siirtyy väylien teknologiasta yhteiskuntataloudelliseen optimiin. Siirrytään astetta korkeammalle ajattelussa ja teoissa. Nyt oli mallinnettava ja mallinnuksen pohjaksi tarvittiin tutkimuksia. Tutkimuksissa taas oli käännyttävä kansan puoleen. Oli haastateltava. Kansalaiset tarvitsevat havainnollista informaatiota.  Näin uskoimme. Kukapa muu kuin Teemu Lipasti sitä tekemään.

Teemun kuvat olivat alalla uutta. Ne olisivat tänä päivänä ajan hermolla. Joskus ihmetyttävät raporteissa nykyään hyvin usein esiintyvät hömppäkuvat. Aivan kuin ei ymmärrettäisi sitä minkä Teemu, jo pioneerina ymmärsi.

Alas auton pakkovalta

Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö perustettiin vuonna 1969. Paljolti juuri enemmistöpiirit julkaisivat samana vuonna pamfletin Alas auton pakkovalta, 1969, Tammi, Helsinki.  Kirjan kirjoittajiin kuuluivat mm. Asko Salokorpi (34), Leena Maunula (29), Lauri Nordberg (30), Leif Sundström (33), Jorma Mänty (32) ja Pentti Tuovinen (28). Teemu Lipasti teki kirjan kuvitusta ja erityisesti sen ärhäkän kannen. Hän oli silloin 29-vuotias. Nuoriahan nuo kaikki olivat. Aivan lähes tuntuu kummallisesti siltä, etteivät nuoret ole nykyään vihaisia, ehkä Greta Thunbergia lukuun ottamatta. Ei ainakaan yhtä vihaisia kuin Teemun kansikuvakoira.

Teemu Libyassa

Teemu Lipasti oli Libyan Benghazin Garyonis yliopistossa grafiikan ja kuvataiteen opettajana vuosina 1983-1986. Ihmeellinen tuo opetusprosessi. Olli Kivinen kärkihahmona ja Jouko Koskinen varsinaisena toteuttajana. Heikki Tegelman loppuaikojen nokkamiehenä. eikki Tegelman loppuaikojen Hei19 opettajina toiminutta suomalaista oli mukana 6 vuoden aikana. Monia tuttuja. Teemu Lipasti yhtenä heistä. Loppuaikoina tuli kurinpalautusta, kun valtionjohtaja Gaddafia kohtaan tehtiin yksi monista murhayrityksistä. Sitä eivät tosin tehneet Garyoniksen opettajat. Viimeinen suomalainen joka lähti Benghazista kotiin, taisi olla juuri Teemu. Minulla oli jotain vispilänkauppaa yliopiston kanssa ennen projektin alkua. Minusta se oli hieno juttu. Minä en kuitenkaan lähtenyt kotiin vielä tuossa vaiheessa. Lähdin sieltä 15 vuotta myöhemmin. Loppu diktaattorille ja hänen luomalleen diktatuurille tuli kuitenkin juuri Benghazista lähteneistä mielenosoituksista. Valitettavasti Libyan arabikevät ei johtanut demokratiaan tai muuhun vastaavaan. Johti pysyvään kaaokseen

Vielä eräs herkkä juttu

Minun lastenlapsistani kaksi ovat nimeltään Teemu ja Laura. Miksikö näin? No, siksi että minun noihin kuvattuihin aikoihin kymmenen ikäinen tyttäreni ihaili niin suunnattomasti Teemua ja hänen silloista tyttöystäväänsä Lauraa, että päätti antaa tuleville lapsilleen nämä nimet. Ja toteutti lupauksensa Teemun osalta 13 vuotta myöhemmin ja Lauran osalta 14 vuotta myöhemmin. Teemun Lipastin 1967 piirtämä kuva kertoo vierailusta Linnanmäellä. Voitettiin kampa ja pommitettiin vedenneitoja. Ilmakivääriammunta tuotti ohilaukauksia. Pääasia että tykättiin, se oli kaikkien välistä.

Äärettömyyden äärellä

Teemun tunsin hänen nuoruutensa ja oman nuoruuteni vuosina. Siitä on aikaa puoli vuosisataa. Sitten yhteytemme katkesivat. Oliko siihen jokin syy? Ei järjellistä syytä. Aika ja puuhat ja sattuma estivät kohtaamista. Ajatus vanhasta ystävyydestä häälyi ajatusten taustalla. Toive kohtaamisesta sattuman oikusta oli mielessä. Se ei toteutunut. Paitsi ehkä kerran, huoltoaseman pihassa. Sähköpostit vaihdettiin. Niin kuvittelin. Nyt kaikki äkkiä muuttui. Kun yritin poistaa Teemun nimeä sähköpostilistaltani, havaitsin yllätykseksi, ettei siellä esiintynyt lainkaan nimeä teemu.lipasti@. Kuviteltu yhteyteni oli kuvitelma. Jäähyväiskuvassa minun vieraskirjastani napattuna Teemu on piirtänyt itsensä suuren äärettömyyden äärelle.  Tuon kuvan aikana tuo tyhjyys taisi olla kuvitelma menetetystä rakkaudesta. Nyt se tyhjyys on suuri tuntematon.

Katukivi kaiken ajattelun päätepisteenä

Koronaan liittyvä tuska ja toivottomuus yhtyneenä rokotuksiin liittyvään helpotukseen ja toiveikkuuteen täyttää suuren alan mediatilasta ja meidän mielentilastamme. Huomattavasti suuremman tilan kuin ilmastonmuutos tai luonnon köyhtyminen. Mahdollinen sairastuminen onkin kaikkein luontevin pelkotilamme. Ennen pelkäsimme syöpää, nyt pelkäämme koronaa. Tunnustelemme omaa oloamme, nuhan tuuskaahduksia, yskän köhähdyksiä ja vatsan tuntemuksia. Harkitsemme jopa testiin menoa. Emme kuitenkaan mene, sillä tikku nenässä sattuu. Muistuu mieleen se, kun lapsena joutui nenäontelon punkteeraukseen. Se oli kauheinta minkä tiesi. Tämän kaiken keskellä kaipaa jotain kepeän mennyttä. Jotain joka ei missään tapauksessa sisällä mitään tulevaisuutta. Jotain sellaista missä tulevaisuus meni jo. Tänä jouluna sainkin kirpputorilta löytyneen lahjakirjan, joka täytti toiveeni. Se kirja kertoo helsinkiläisestä menneisyydestä aina 1950-luvulle saakka. Ilahduttavaa on siis se, että pääsee itsekin menneisyyden osaksi. Lahjaksi saatu kirja ei ole suinkaan mikään suuren suuri klassikko eikä pienen pienikään klassikko, mutta silti mielenkiintoisen viihdyttävää luettavaa. Kirjoittaja on Armas J. Pulla. Kirja on painettu vuonna 1962 Otavalla. Kirjan nimi on ”Helsinkiä Kustaa Vaasasta Kekkoseen”. Vaikka kirja on kepeä, on se taustalla melkoista historiantutkimusta. Kun ryhdyin kirjaa lukemaan, tiesin sen jo entuudestaan tutuksi. En kuitenkaan heti muistanut tehneeni siitä melko tarkkaa ja laajaa blogia vuonna 2015. http://penttimurole.blogspot.com/2015/03/katu-kulttuurikeskuksena.html.

Kirja on hieno kuvaus kadusta ja sillä liikkuvista ihmisistä. Itsekin liikuin 50-luvulla Espaa edestakaisin. Olin nimittäin puolet vuosikymmenestä töissä kaupungintalolla eli Pullan kirjassa laajasti kuvatulla ja merkittävänä tanssiaispaikkana toimineella Seurahuoneella. Sisäänkäynti kiinteistöviraston asemakaavaosaston liikennesuunnitteluporukkaan eli meidän toimistoomme oli Katariinankadun puolella. Ruusuvuori sitten saneerauksessaan muurasi seinän umpeen. Tuossa kuvan osoittamassa kohdassa oli ovi ja porrashuone. Seurahuone oli alkuun rakennettu vuonna 1833 Engelin (1778-1840) piirustusten mukaan teatteriksi ja huvihuoneeksi, kaupungintalo siitä tuli vuonna 1932.

 

Alkujaan Ehrenström (1762-1847) oli asemakaavassaan sijoittanut huvihuoneen nykyisen Kasarmintorin reunalle, mutta valtioneuvos Rehbinderin (1777-1841) ja Ehrenströmin kävellessä vuonna 1818 kohti Hietalahtea uuden kasarmin paikkaa tarkistamaan Rehbinder punaviinipäissään kasarmintoriaihion kohdalla väsähti ja sanoi: ”En ota askeltakaan enää! Tehdään kasarmi tähän! Ja teatteri jonnekin muualle!” Näin kertoilee Pulla kirjassaan. Kasarmi rakennettiin 1822. Hieman yllättävää muuten, jos näin isot herrat aivan jalkaisin matkasivat Helsingin kuraisilla esikaupunkialueilla. Kyllä kai heillä piti olla virkavossikat käytössään. Oli miten oli, mutta teatteri ja Seurahuone sitten päätyivät nykyiselle paikalleen Kauppatorin ja Espan reunoille ja kasarmi naulautui Kasarmintorin varteen.

Alas sanoi Iki-Kianto

Ilmari Iki-Kianto, tai Calamnius, vielä siihen aikaan, ei kuulunut metropolin ihailijakuntaan. Hän kirjoitti: ”Surkea olet sinä Suomeni pääkaupunki uuden vuosisadan nousussa! Jokaikinen paljas katukivesi minua ihan iljettää. Niin kuin limaskaista lattiaa poljen pitkin esplanaadia – lätshis! läiskis! pahasti livettää lätistävä jalka…. Saastainen, syvä sylkylaatikkohan tämä onkin koko komea pääkaupunki…. kirottu paikka, jossa kymmenet tuhannet sielut kituvat ja kasvavat kivisten kammioiden sisällä, toinen toistensa alla ja päällä – ja sitä kutsuvat elämäksi!”

Ylös sanoi Juhani Aho

Juhani Aho oli toista maata. ”Tuo palanen Katajanokan sillalta Uuden Teatterin nurkalle ei ainoastaan muistuta vaan todella onkin palanen ulkomaata. Rakennukset ovat yhtä kauniit ja siistit kuin suurten maailmankaupunkien hienoimmissa osissa, katurautatiellä on virkistyttävä liikkeensä, on kauniita, somia ajokaluja, on katukahviloita isoine ikkunoineen ja ilma korkeiden huoneiden välissä helottaa yhtä läpikuultavana ja hurmaamavana kuin konsanaan Pariisissa. – Ihmisvirta kykenee jo sekin kilpailemaan täyteläisempien kanssa. Bulevardikävelijöiden veltto verkkaus on täällä vain suomalaista hitautta.  Tuolla täällä jo tapaa kasvoja, jotka ovat kulttuurin hienostamia, ja joskus tulee vastaan nainen, joka kantaa pukuaan moitteettoman pariisilaisesti…”

Anders Cleve ja katukiviä

Vuonna 1959 suomenruotsalainen Anders Cleve kirjoitti teoksen Gatstenar, Söderström 1959. Pentti Saarikoski suomensi teoksen nimellä Katukiviä, Otava 1960. Teoksessa kuvataan hakaniemeläisen Tapin ja pakilalaisen Seijan elämää 50-luvulla. Kerrotaanko siinä jotain katukivistä tai Esplanadista. Ei toki, mutta kaupunginosien eroista kylläkin. Seijan Pakilaa kuvataan näin (ja minun, vaikka ei sinne kyllä rautatietä ulottunut eikä betoniteitäkään, oli vain tervatie kohti Tuusulaa): ”Seija asui Pakilassa. Se oli kaksikerroksinen lautahökkeli. Hökkeliasumuksista on monia esimerkkejä suoperäisissä lahdenpohjissa

paisuvan ja eteenpäin ryömivän Helsingin ympärillä. Ne muodostavat ahtaita kasayhdyskuntia rautatien varteen, lähelle betonimaanteitä. Siellä seisovat groteskit hökkelit, tyylittömät ja kaikkien tyylien sekamuodot, keittiötuolinsiniset, valkaistut, maalaamattomat, rakennettu ennen vuosisadan vaihdetta ja viime sodan jälkeen. Ne nousevat suoraan paloitelluista repaleisista pelloista. Ne muistuttavat outoja villiintyneitä eläimiä. Tiukasti kiinni toisissaan seisovat tummat muodottomat ruumiit silvotulla lumisella maalla. Silmät tuijottavat, loistavat. Eläimensilmät, kellanvalkeat. Liikkumattomina, mykkään tuskaan naulittuina seisovat eläimet martaansinisen kevättalven taivaan alla. Odottavatko ne jotain. - odottavatko ne? Näivettyneet pajupensaat kasvavat ruosteenpunaisista ojista.”

Kivikaupunkiin päästiin, kun Tappi ja Seija tulivat kävellen Pitkänsillan yli: ”He tulivat kuhisevalle Hakaniementorille. Tappi heilautti uljaasti kättä. - Tämä on HAKANIEMI kuule, hän huusi ylpeästi. - Tämä on HAKANIEMI, huusi hän uudestaan mahtavalla äänellä kuin diktaattori. - Täällä tapellaan kännissä naisista joka ilta. Yhden kuolema on toisen leipä. - Kuule, se on elämän kylmä laki.”

Kaupunginkellari

Vanhan Seurahuoneen ja vuonna 1932 kaupungintaloksi muuttuneen rakennuksen kellarissa oli 50-luvulla Kaupunginkellari-niminen Tynellin valaisimin koristama työmaaruokala. Ravintola avattiin vuonna 1947. Muistiin painuvimpia minulle lienevät virastotyöntekijöiden pikkujoulut. Varsinkin mittaosaston kaunottaret jäivät mieleen. Seinillä katseltiin Tove Janssonin 33-vuotiaana maalaamia freskoja. Ruusuvuoren jättiremontin yhteydessä 65-70 kellariravintola hävisi. Freskot ihmeen kaupalla säilyivät paneelitekniikan ansiosta ja siirtyivät myöhemmin Tennispalatsin HAM:iin. Arkilounaan jälkeen virastotyöntekijöiden tapana oli lähteä promeneeraamaan ja nauttimaan Espan jälkiruokaa. Ihmeellistä että naiset jo silloin olivat niin kauniita.

Tove Jansson maalaamassa vuonna 1947 kurssitoverinsa Niilo Suihkon kanssa Kaupunginkellarin freskoa ”Juhlat maalla”. Nyt freskot ovat nähtävissä HAM:issa.

Seurahuoneella syötiin, juotiin ja tanssittiin

Pulla kertoo kirjasessaan Seurahuoneen tansseista. Hyväntekeväisyysiltamat olivat suurta muotia. Kuvaelmissa nähtiin ”pääkaupungin kauneimpia ja – hienoimpia – neitokaisia kuningattarina, prinsessoina, jumalattarina ja rokokoodaameina. Keitä tahansa ei pyydettykään avustajiksi, täytyi olla ’jotakin’, kuulua kermaan.” Seurahuoneella syötiin hyvin ja juotiin vain parhaita juomia: viinejä, sherryä, portviiniä, madeiraa ja sampanjaa, ja herrat nauttivat kahvin kanssa tietysti konjakkia. ”Yleisö osasi paljon paremmin kuin nykyisin – esiintyä juhlavasti, kultivoidusti. Mutta silloinpa tiedettiinkin paljon paremmin kuin meidän päivinämme, mikä sopii ja mikä ei, ja jos herrojen mielikuva siitä, mitä demokratia on, oli hämärä, niin sitä selvempi käsitys heillä oli gastronomiasta.” Seurahuoneen historia päättyi joulukuun 12. päivänä 1913 suureen juhlaan, ”siellä missä sampanjapullojen korkit paukkuivat rätisevät nyt kirjoituskoneet.” Kannattanee vielä mainita, että itse Lumièren veljekset tai ainakin heidän kinematografinsa kävivät Seurahuoneella esittelemässä ”eläviä kuviaan” vuonna 1898. Taatusti siellä esitettiin myös ”L'Arrivée d'un Train Ã la Ciotat”.   

https://www.youtube.com/watch?v=1yv02Lzq5kg

Historiaa ja uusia ohjeita

Vaikka olin jo aiemmin kirjoittanut Armas J. Pullan Helsinkiä kirjasta, niin nyt oli pakko vielä mutustella Helsingin ja Espan katukuvauksia, tai ihmiskuvauksia. Pakko tulee siitä, että juuri äskettäin tuli laajasti käytettyä hyväksi Gogolin kuvauksia Pietarin Nevski prospektista. Espa on meidän ilmiselvä entisajan Nevskimme. Se on myös meidän entisajan Esplanadimme. Eikä se nytkään hullumpi ole. Näin talvellakin ansiokas katulämmitys pitää Pohjois-Espan jalkakäytävän kulkukelpoisena näin konkkakoipiselle. Pohjois-Espan jalkakäytävä päällystettiin Mäntsälän hehkuvalla punaisella. Kivien alle pantiin ensimmäistä kertaa sulatusjärjestelmä. Pate Åvist hoiteli hommaa.

Jörn Donner oli haaveellinen kotikaupunkinsa suhteen 50-luvun puolivälissä. Hän teki runollisen lyhytfilmin kaupungin lopputalvesta. Filmissä näkyy, miten vanhoja katukiviä dumpattiin kuorma-auton lavalta mereen. Myöhemmin niitä sitten kaivinkoneella nostettiin uusiokäyttöön. Aina ei katukiviä ole löydetty etsimälläkään. Näin tapahtui Stockmannin Aleksin jalkakäytävän hienoille katukiville vuoden 2003 remontissa. Ne piti kaikki säästettämän ja uudelleen asennettaman katukorjauksen jälkeen, mutta kun asennusaika tuli kiviä ei löytynyt mistään. Joku oli ne nyysinyt tai oliko mereen kipannut? Tätä suree vieläkin Liisa tuossa vierelläni. Hän oli projektin ympäristösuunnittelija. Donnerin haaveita tässä:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/04/20/jorn-donner-naina-paivina#media=46582

Kaiken tämän Pullan sanailun ja donnerismin keskellä törmäsin mielenkiintoiseen raporttiin nimeltään: Torikorttelit, Katu- ja torialueiden päällysteet, rakennushistorian selvitys. Tekijänä Kati Salonen ja Mona Schalin Arkkitehdit Oy ja teettäjänä Kaupungin Rakennusvirasto ja Reijo Järvinen. Tekoaika oli vuosi 2011.    https://www.hel.fi/hel2/hkr/julkaisut/2011/torikorttelit_web.pdf

Raportissa on mahtavat kuvaukset Helsingin historiallisen keskustan katupäällysteiden kehityksestä. Raportissa on myös suuri joukko hienoja kuvia.

Tämä on valokuva vuodelta 1958. Kuvan on ottanut Volker von Bonin. Vuosi on yksi niistä, jolloin olin töissä kaupungintalolla. Asemakaavaosaston päällikkönä oli arkkitehti Väinö Tuukkanen ja minun lähimpänä pomonani DI Pekka Westerinen. Olen miltei varma, että tuo Ruotsin suurlähetystön edessä seisova auto on minun autoni. Siinä se aina seisoi. No, leikki leikkinä, ei tällä kertaa, sillä minun autoni oli keltainen, kuvassa näkyvä on musta.

Katukivi, katutyttöjen ja katupoikien lemmikki

Katukivi on katupojalle kiinnostava aihe. Miksei myös katutytöille. Sanoohan vanha viisaus: Kun otat käteesi katukiven, otat käteesi koko kaupungin. Katukivi on ollut myös suurten asioiden symboli. Ranskan 60-luvun sosialistisen radikaalivallankumouksen seinäkirjoituksissa oli teksti: Katukivi on kaiken ajattelun päätepiste.  

Katukiveen liittyy suuri symboliikka, mutta siihen liittyy myös tekniikka. Helsingin kaupungilla on vuonna 2017 valmistunut kaupunkitilaohje. Siinä on kaikki katukivestä. Helsingissä käytettiin katujen ja torien päällysteenä 1700-luvun lopulta aina 1890-luvun alkuun yksinomaan kenttä- eli mukulakiveä. Helsingin ensimmäiset kiveykset tehtiin Helsingin saaristosta louhitusta kiviaineksesta, helsingiitistä. Kivilaji on puna-mustasävyinen ja juovikas. Nupukiviä ja noppakiviä ryhdyttiin käyttämää vuosisadan vaihteessa. 1950-luvulla oli kausi, jolloin kiviä rahdattiin mereen, kunnes koitti jälleen uusi vanha aika, kivet kelpasivat. Ohjeissa sanotaan hieman epävarmasti, että pinnoitemateriaalina käytetään suomalaista graniittia tai sitä vastaavaa graniittia. Suomessa on monia tunnettuja graniittilouhimoita. Mainitaan nyt esimerkiksi vaikkapa Mäntsälä, Lieto, Taivassalo, Viitasaari, Korpilahti tai Kuru. Omavaraisuutta siis on. Tuon lauseen viimeinen osa ”tai sitä vastaava” on vaarallinen. Varmaan tuon lauseen takaa olemme saaneet kaduillemme kiinalaista graniittia. Kiinan kiveä on mm. Keskuskadun uusi päällyste. Erottajanaukiolla on taas aivan aitoa suomalaiskiveä, jopa montaa sorttia. Hiljainen toivomus onkin päivänselvä: ”sitä vastaavaa graniittia” ei enää käytetä. Syy: ekologinen ja tekninen.

Retki Senaatintorin ja Espan liepeille on aina ihana.  Vaikka kaksi asiaa palaa mieleen. Miksi Sofiankadun ylittävä huokausten silta kaupungintalon ja rahatoimikamarin väliltä aikanaan Ruusuvuoren projektissa purettiin? Se oli outo ilmiö sinänsä, mutta jokin outo elävöittää. Minua ainakin. Toinen kysymys. Miksi Sofiankadun museokatu purettiin? Eikö Helsingissä ollut tilaa yhdelle vanhalle puhelinkopille ja parille vanhalle katulyhdylle – noin muistin vuoksi? Muistaakohan Manta niistä mitään? No, ei,  katsoo väärään suuntaan.

Närpiön tomaatit jouluaterialla

On joulu. On joulun tunnelmaa. Valkoista joulua ei kuitenkaan ole. Tunnelma on pään sisällä ja varsinkin pienten rakkaiden päiden sisällä. Tosin 6-vuotias Lotta juuri ilmoitti, ettei enää usko joulupukkiin. Oli jo viime jouluna havainnut yhdenmukaisia piirteitä isoisoisän kanssa. Illuusiot siis karisevat. Mutta lisää huijattavia on syntynyt. Joulupukkityöt siis jatkuvat, niin tänäkin vuonna, mutta erikoisolosuhteissa, pihalla, nuotion ääressä. Kun 15-vuotiaana aloitin partiopukkina Pakilassa ja jatkoin sitten teekkaripukkina 25-vuotiaaksi, tulikin palkallista pukkityötä täyteen 10 vuotta. Sen jälkeen velvollisuus ja ilo ovat yhtyneet pukkitöissä 60 vuotta. Taas tänään. Nyt juuri tällä rivillä punaiset vaatteet päälle ja tantereelle.

Joulupukkitöiden tultua suoritetuiksi on ryhdyttävä ainoaan todelliseen työhön jota meikäläinen enää tekee: bloginkirjoitukseen. Suorastaan vauhdikasta menoa. Mistä sitä nyt kirjoittaisi, kun maassa meno on niin hulvatonta. Ensin ajattelin kirjoittaa konsulttien vientitoiminnasta tai toiminnan vähäisyydestä. Sitten ajattelin kirjoittaa EU:n ja Suomen liikennepäästöpolitiikasta. Vilahtipa mieleen uusi blogi moottoriteiden aukkohakkuista. Kumma miten stressaavat, ne kantopellot. Sitten yhtäkkiä eteeni tulivat Närpiön tomaatit. Siinäpä vallaton mellakka. Maan suurimman puolueen puheenjohtajakin näyttää sotkeutuneen henkilökohtaisin viestein tähän mahtavaan kiistaan. Mistä kiistellään? Kiistellään siitä, miten maahanmuuttajat ovat Närpiössä lisäämässä suorastaan katastrofaalisella tavalla maamme hiilidioksidipäästöjä. Ja senkin tekevät vielä veronmaksajien rahoilla. Närpiö on kaupunki. Siellä on lähes 10000 asukasta joista yli 80 % ruotsinkielisiä. Närpiön murre ei liene täysin ymmärrettävä maan muille ruotsinkielisille. Tai Närpiön murteet. Kurssitoverini ”Basse” Sebbas Närpiöstä puhui kerran alueen murteista. Koulupoikana bussilla matkustaessaan hän muisteli murteen vaihtuvan kylästä toiseen. Ystäväni Roger Pietarsaaresta kertoo murteiden ihmeellisyyksistä. Juuri Närpiön tasolla niin Norjassa kuin Ruotsissakin on ihmeellinen murrevyöhyke.  Kieli ei ole ymmärrettävää normikielisille. Katselen satelliittikuvaa Närpiöstä ja havaitsen suuren määrän kasvihuoneita. Suurimmat ovat kooltaan 130000 m2 eli 13 hehtaaria. Saatatko kuvitella niiden olevan yhtä laajoja kuin eteläisen Euroopan valtaisat kasvihuoneviljelmät? No, ei sentään, ei läheskään.

Kasvihuoneviljely tuottaa kasvihuonepäästöjä. Mitäpä muutakaan kasvihuoneista. Tilastotiedot maailman kasvihuoneviljelystä ovat hataria. Joku arvio sanoo kasvihuoneita olevan maailmassa 500000 hehtaaria eli 50 km2. Euroopassa niitä taitaa olla eniten Espanjassa ja Italiassa. Näissä kahdessa maassa noin 8 neliökilometriä. Eihän tuo ole mitään peltoviljelyyn verrattuna. Paljonko Suomessa on ammatillista kasvihuoneviljelyä? Pinta-ala taitaa olla noin 500 hehtaaria eli 0,5 neliökilometriä. Näin kauppapuutarhaliitto ilmoittaa. Tomaatin viljelyala on noin 100 hehtaaria. Tästä noin kolmannes on ympärivuotisella valotuskalustolla toimivaa. Närpiö tuottaa tomaateista 70 %. Koko maan tomaatin tuotanto on 40 miljoonaa kiloa. Tomaatin kotimaisuusaste on noin 60 %. Tämän laskelman mukaan jokainen suomalainen syö 13 kg tomaatteja vuodessa. Kurkkua tuotetaan noin 50 milj. kiloa. Kurkun omavaraisuusaste on noin 90 %. Noin 30 hehtaaria toimii ympärivuotisesti valotuskalustolla. Suomalaisen tomaatin CO2-päästöt ovat noin 2,5 kg tomaattikiloa kohti. Keski-Euroopassa ollaan ehkä 1,5 kilossa ja Etelä-Euroopassa 0,2 kilossa. Tomaatin ja kurkun CO2-päästöt näyttäisivät olevan luokkaa 0,4 % Suomen kokonaispäästöistä ja uusiutuvalla energialla päästöjen ennustetaan putoavan 0,1 %:in. Joten maahanmuuttajien avittaman tomaatintuotannon kasvihuonekaasujen päästöistä ei kannattane  olla ylimaallisen huolissaan. Vesijalanjälki on Suomessa hyvällä tolalla Etelä-Eurooppaan verrattuna.  Kasvihuonetuotanto työskentelee ankarasti vähäpäästöisempää tuotantoa kohti. Tuloksia on tullut ja tulee. Kasvihuonetuotanto saa kansallista maataloustukea. Olisiko se parikymmentä miljoonaa vuodessa. Suurimman tuen saajina näyttää olevan useita Närpiön kasvihuoneyrittäjiä. Suurimmat saivat 2 millin tukia.

Osaatko prosenttilaskua?

Prosenttilasku tuottaa silloin tällöin meille kaikille ongelmia. Jos on kasvanut tai jos on pienentynyt niin mihin verrataan. Onko prosentilla tai prosenttiyksiköllä jotain eroa? Kun on saanut 20 % alennuksen niin vanha hinta on 25 % suurempi tai jos on jopa 50 % alennus vanha hinta on 100 % suurempi. Helpommin ymmärtää, jos on saanut puoleen hintaan, niin vanha hinta on tuplat. Minä käytän prosenttilaskussa aina verrantomenetelmää. Sellaiseksi sitä kutsutaan, kun panee neljä lukua taulukkoon ja yksi niistä on x. Kerrotaan ristiin ja ratkaisu selviää. Että vielä melkein yhdeksänkymppisenä prosenttilasku on vaikeaa, pitää käyttää verrantomenetelmää.

Prosenttilaskun kanssa on perussuomalaisporukkakin pelannut, kun ovat laskeneet maahanmuuttajien eli ”haittamuuttajien” kuntavaikutuksia. Ovat vertailleet erilaisten etuuksien osuutta suomalaistaustaiselle ja ulkomaalaistaustaiselle väestölle. Etuuksia riittää. Niitä ovat mm. toimeentulotuki, työttömyysturva ja asumistuki. Toimeentulotuki koko maassa on noin 0,8 miljardia, työttömyysturva noin 1,5 miljardia ja asumistuki noin 2,2 miljardia euroa. Perussuomalaiset laskivat kunnittain maahanmuuttajien osuuden tuen saajista. Jos esimerkiksi Närpiössä 2,7 % ruokakunnista sai asumistukea, niin tällä osuudella pelattiin ja laskettiin maahanmuuttajien osuus. Pienten lukujen hurmaa. On ilmeistä, että minimipalkalla elävät maahanmuuttajat ovat enemmistönä tukien saajista. Jos 50 % maahanmuuttajaperheistä saa asumistukea tarkoittaa se maahanmuuttajavaltaisimmissa kunnissa 8 prosenttia kaikista perheistä ja kolmen prosentin normikunnassa puoltatoista prosenttia.

Ulkomaalaistaustaisten määrä näyttäisi trendinä hieman lisääntyvän, jos kunnan asukasluku kasvaa, mutta on joukko pieniä kuntia, joissa ulkomaalaistaustaisten määrä on Helsingin tasoa. Ne ovat suurelta osin ruotsikielisiä kuntia. Närpiö on aivan tasoissa Helsingin kanssa. Ulkomaalaistaustaisia on 16,5-16,8 % väestöstä. Ruotsinkieliset kunnat ovat alttiimpia ottamaan ulkomaalaistaustaisia. Se näkyy oikeasta yläkuvasta. Kuvassa alhaalla vasemmalla on kuntien työllisyysaste. Se tarkoittaa työllisten osuutta 15-64 vuotiaasta väestöstä. Koko maan työllisyysaste on koronavuoden marraskuussa 71,8 %. Vuoden alussa se oli 73,0 % ja kesäkuussa 73,7 %. Hallitus toivoisi sen olevan 75 %. Työllisyysasteen kärkikunnat löytyvät Pohjanmaalta. Siellä työllisyysaste on yli 80 %.  Manner-Suomen kunnista Närpiö on sijalla 4. Ulkomaalaistaustainen väestö ei näytä pudottavan työllisyyttä. Päinvastoin. Oikealla alhaalla on kaavio kunnan verotuloista asukasta kohti verrattuna ulkomaalaistaustaisten määrään. Joku voisi tästäkin väittää verotulojen kasvavan, kun ulkomaalaistaustainen väestö lisääntyy.   Tosiasiassa meillä on noin 30 kuntaa jotka poikkeavat yleisestä mallista korkean ulkomaalaistaustaisuuden suhteen. Ne ovat pääosin pohjanmaalaisia ja ruotsinkielisenemmistöisiä ja niissä on korkea työllisyysaste. Helsinki on ulkomaalaistaustaisuudelta samaa tasoa Närpiön kanssa. Työllisyysaste on Helsingissä 72 %, kun se Närpiössä on 82 %. Kunnan verotulot asukasta kohti ovat Helsingissä 5300 €/asukas, kun ne Närpiössä ovat 3300 €/asukas.

Väitetään maahanmuuttajien rohmuavan asumistuen ja työttömyysturvan. Helsingissä asumistuen saajia on 20 % väestä. Närpiössä heitä on 5 %. Työttömyysturvaa nautiskelevia on Helsingissä 6 % ja Närpiössä 3 %. Eniten asuntotuen saajia on Turussa, Joensuussa, Tampereella ja Jyväskylässä. Mitään selkeätä korrelaatiota ei ole ulkomaalaistaustaisiin. Asumistukea saa näissä kaupungeissa 23-24 % väestä. Vähiten asuntotuen saajia on Ahvenanmaan kunnissa. Osuus väestöstä vaihtelee välillä 1,6-3 %. Näiden kuntien ulkomaalaistaustaisten osuus on suuri, luokkaa 12-14 %. Manner-Suomen kunnista vähiten asumistuen saajia on Maskussa, Pedersöressä, Ruskossa ja Luodossa. Näissä kunnissa asumistukea saa noin 3 % väestä ja ulkomaalaistaustaisten osuus on 2-3 %. Työttömyysturvan saajissa Ahvenanmaan maakunta on lukujen minimaalisuuden kärkeä. Maakunnassa on vain 150 työttömyystuen saajaa mikä on 0,5 % väestöstä. Koko maassa työttömyystuen saajia on 330000 eli 6 % väestöstä. Närpiön työttömyysturvan saajien osuus on 3 % väestöstä, kun osuus Helsingissä on 6 %.

Asumistuki

Asumistukea sai 400000 ruokakuntaa, 275000 näistä oli yksinasuvia. Asumistukea maksetaan 2,2 miljardia vuodessa. Opiskelijat ja eläkeläiset saavat siitä 0,6 miljardia, kumpikin ryhmä.  Asumistuen piirissä on 900000 henkilöä eli 16 % Suomen kansasta. Närpiössä asumistukea sai 4,9 % väestöstä, kun koko maan luku on 15 %. Vuonna 2019 asumistukea maksettiin Närpiössä 849000 euroa, mikä on 89 euroa per asukas. Koko maassa maksettiin asumistukea 380 euroa per asukas. Suurin asumistuen määrä asukasta kohti oli Helsingissä: 586 euroa per asukas ja pienin Pedersören ja Ruskon kunnissa 54 euroa per asukas.

Toimeentulotuki

Toimeentulotukea maksettiin 800 miljoonaa euroa. Väestöstä 8,2 prosenttia ja kaikista Suomen kotitalouksista 9,5 prosenttia sai toimeentulotukea vuonna 2019. Minulle näyttää olevan liian vaikeata selvittää kuntakohtaisia toimeentulotukia. Halusin löytää tuon Närpiön luvun ja muita lukuja.  Jotain kokonaisrippeitä: Perustoimeentulotukea Suomessa saaneista 30 % puhuu äidinkielenään jotain muuta kuin suomea tai ruotsia. Pääkaupunkiseudulla vastaava luku on ollut 51 %. Helsingin työttömyysaste suomalaistaustaisille on 7,4 % ja ulkomaalaistaustaisille 18,6 %. Helsingissä 20-64 vuotiaiden ulkomaalaistaustaisten miesten työllisyysaste laskettuna väestöstä on 57 % ja suomalaistaustaisten 77 %. Espoossa luvut ovat 62/79 % ja Vantaalla 66/79 %. Naisilla vastaavat luvut ovat Helsingissä 48/78 %, Espoossa 51/81 % ja Vantaalla 53/80 %. Ulkomaalaistaustaisista työikäisistä miehistä 50 % on mukana työelämässä. Suomalaissyntyisistä työelämässä on 75 %. Naisista luvut ovat 47/85 %. Onhan nämä luvut huolestuttavia. Johtuuko tilanne viranomaisten kyvyttömyydestä vai maahanmuuttajien kyvyttömyydestä?

Huihai! Tuli kuitenkin dementiaharjoitus päätökseen ennen kuin joululahjojen jako alkaa. Paljon on ihmeteltävää ja erityisen kummallista on tiedon löytäminen. Varsinkin jos tieto ei ole Tilastokeskuksen sivustoilla vaan se on esimerkiksi kuntien tilastoissa tai Kelan tilastoissa, silloin joudut tarkistelemaan aakkosjärjestyksen poikkeamia tai poimimaan lukuja pdf-julkaisuista. Mutta näin vanhemmiten siihen non aikaa ja mikä merkillisintä tuloksen saaminen välkkyy edessä suurena tavoitteena. Ai, mikä tulos? No se Excel-tablitsa, jollaisia kauhuksesi joudut katsomaan.

Toivotan sinulle Hyvää Joulua ja panen tähän loppuun joulutervehdykseksi Liisan monotypian, jonka tässä tilanteessa vois ristiä tyyliin: ”Onkos tullut kesä näin talven keskelle.”

Kauneus on rakentamisessa lakisääteistä – entäs sitten?

Ihmiset puhuvat kauneudesta ja rakastavat kauneutta. Nyt ei puhuta ihmisten kauneudesta, ei ihmisten ulkonäöstä eikä sielun kauneudesta. Nyt puhutaan kaupungeista ja miksei höysteeksi hieman luonnosta. Nyt ei siis ole sijaa kateudelle eikä omaan henkilöön kohdistuville uhkakuville. Kysymys siis kuuluu: mikä on kaunista? Juuri äskettäin tutkimissani kansalaismielipiteissä kohdistuen Helsingin kantakaupungin rakentamiseen mainittiin 6500 sanan ja 160 mielipiteen joukossa sana kauneus yhdeksän kertaa ja kauneudesta kirjoitettiin kuudessa mielipiteessä. Tästä päätellen kauneuden kaipuu ei ole ykkönen ihmisen tarpeissa ja toiveissa. Niissä vähäisissä toiveissa kauneutta toivottiin erityisesti rakennuksiin. Toivottiin että suunniteltaisiin ja rakennettaisiin kauniita rakennuksia rumien sijaan. Tyyliin: ”KOSKA saamme kaunista rakentamista?! Uudisrakennuksia vastustettaisiin paljon vähemmän, jos ne olisivat edes kauniita ja oikeasti laadukkaita ja sopisivat ympäristöönsä.”

Risto Jounila, nykyinen Uuden Seelannin väliaikaissiirtolainen, hän kommentoi blogiani ja kirjoitti: ”On minulla yksi elementti, joka mielestäni tarvitaan vetovoimaiseen kaupunkiympäristöön. Se on kestävän kehityksen mukainen attribuutti, joka meiltä liikennesuunnittelijoilta usein unohtuu (kaiken turvallisuuden, välityskyvyn, mode choice'n ja kapasiteettien pyöriessä päässä), se on kauneus. Ympäristön on oltava kaunista. Yksityiskohtien on oltava kauniita. Toiminnan on oltava yksinkertaista, sillä se on kaunista. Tässä suhteessa suomalaiset ja skandinaavit ylipäätään ovat melkoisen hyviä.

Tarvitaanko rakentamisessa kauneutta? Mitä kauneus on? Laki sanoo, että rakennetun ympäristön kauneutta on vaalittava. Laki sanoo myös, että uuden rakennuksen tulee täyttää kauneuden vaatimukset. Laki estää myös kauniin rakennuksen purkamisen.

 Kauneus- ja viihtyvyysarvoja vähäteltiin

Oli pakko hieman syventyä omiin vanhoihin mietteisiin. Esiintyykö siellä kauneuden kaipuu? Näyttää siltä, että vuonna 1985 esitin ”kriittisen analyysin” silloisen suunnittelun puutteista. Puutteita oli kosolti. Nykyään ne lienee kaikki jo onnellisesti saatu raivattua suunnittelumaailmaa rasittamasta. Ajatelkaa jos vuorovaikutustyöntekijä tai esittelevä virkamies joutuisi ennen esitystään pyytämään anteeksi oman itsensä ja koko koneistonsa virheitä.  Tällaisia ne virheet 35 vuotta sitten olivat: ”poliitikkojen ja ammattimiesten vuorovaikutuksen puute, päätöksenteon ja suunnittelutyön ohjelmoinnin puute, kehittymätön ja usein näennäinen metodiikka, olettamusten, asenteiden ja arvostusten sekaannus, kokonaistaloudellisen ajattelun puute, ympäristömme virheiden ja epäoikeudenmukaisuuden tietoinen hyväksyminen, poliittisen päätäntäkoneiston heikkous, valkokaulusväen heikko työn tuottavuus, suunnittelijoiden kyvyttömyys arvojen mittauksessa, sidonnaisuus normeihin ja konservatiivinen teknologia sekä kauneus- ja viihtyvyysarvojen vähättely”. Tulihan siellä lopuksi tuo kauneus.

Tie itsetuhoon estettävä, kauneuden uhallakin

1960-luvulla tapahtui asioita. Britanniassa Colin Buchanan, Britannian liikenneministerin toimeksiannosta, julkaisi teoksen Traffic in Towns. Keskustat oli uudistettava autoyhteiskuntaan sopivalla tavalla. Otimme teoksen vastaan suurella mielenkiinnolla. Englanti oli tunnettu uusien kaupunkien kehittämisideologiasta. Neuvottomina halusimme imeä tietoa tai arvausta tulevaisuudesta. Vaikka oppikirjamme kertoi hurjalla tavalla kaupunkiuudistuksen heksagonaalisista katuverkoista ja monitasoisista järjestelmistä emme säikähtäneet. Olihan meilläkin tuohon aikaan käynnissä purkukausi. Vanhoja kivirakennuksia purettiin ja suomalaista puukaupunkia tuhottiin suurella vimmalla. Hätähuutoja ei juuri kuulunut. Moderni aika vaati valoa ja nykyajan mukavuuksia. Se vaati myös parkkipaikkoja ja katujen levityksiä. Kaunis vanha tori uhrattiin säälimättä kanavoiduksi risteykseksi tai pysäköintialueeksi. Loppulauseessaan komitea kirjoitti näin: ”Olemme ruokkimassa suurin kustannuksin hirviötä, jolla on suuri tuhovoima. Ja kuitenkin rakastamme sitä kohtalokkaasti. Henkilöauto on todellakin väline, joka voi tuhota meidän sivistyksemme. Mutta tämä esine, joka seisoo autotallissamme tai on pysäköitynä ovemme ulkopuolella, on arvokas osa omaisuuttamme tai kunnianhimomme kohde, valtava mukavuustekijä, elämän mittasuhteiden laajentaja, emansipaation instrumentti ja modernin ajan symboli. Kieltäytyminen auton haasteista johtaisi itsetuhoon.” Näin kauniisti kirjoitettiin kaupungin kauneusarvojen muutoksen hetkellä..

Tiet kaunistuivat, kylät tuhoutuivat

60-luvulla tiensuunnittelijoiden käyttöön tulivat klotoidiviivaimet ja uusi geometria. Suomi täyttyi kauniisti linjatuista maanteistä. Mutta, mutta! Ymmärrystä ei riittänyt taajamiin. Yleisen tien alueen tuli olla 24 metriä leveä. Tämä tie ei mahtunut suomalaiseen kylämiljööseen. Tuhottiin siis miljöö. Tiehän piti saada valtion rahoilla. Kylissä ja kauppaloissa tapahtui kaupunkien vanhan rakennuskannan purkamiseen verrattava katastrofi. Purettiin kylät ja kaupungit. Suomalainen kylämiljöö katosi. Tilalle tulivat osuuskauppalaatikot ja parkkipaikat. Katu levisi sataan metriin. Näin on ja pysyy. Ulkomainen sukulaiseni kysyi: ”Miksi kaikki suomalaiset kylät näyttävät samanlaiselta?” "No, se on tuo 24 metriä."

Kauneus hukkui, sanat hävisivät

Niin se vain kävi, että 60-luvun huiskeessa kadotimme ajattelussamme paljon sitä mikä liittyy käsitteeseen kauneus. Se ei ollut muotia. Rationaalisuus oli muotia. 50-luvun muotoilun suuraikana suomalaiset taiteilijat saivat Milanon Triennalessa 34 mitalia tai kunniamainintaa, 60-luvulla palkintojen määrä oli vain 7. Arkkitehtuurin maestrot osallistuivat kansainvälisesti ja heidät tunnettiin. He edustivat muodon modernismia, ei suinkaan megalomaniaa tai rationalismia – edustivat ilmiselvästi siis kauneutta. Kauneudesta ja estetiikasta tuli sitten kiellettyjä sanoja. Niin tuli myös rakennustaiteesta. Vuonna 1976 kirjoitin Arkkitehti-lehteen näin: ”Vain muutamilla suunnittelijoilla on tärkeimpänä päämääränä taiteellisen tason ylläpito. Lisäksi tätä päämäärää vähätellään ja uskotaan, ettei esteettisiä päämääriä voi toteuttaa teknillis-taloudellisesti. Ei myöskään uskalleta käyttää sanaa RAKENNUSTAIDE. Tämä kaikki on johtamassa suomalaisen rakennustaiteen alennustilaan, ja kehityksen kuittaajana toimii suomalainen arkkitehtikunta. Mistä tämä johtuu?” Hui! Olipa pahasti sanottu, ja kysymyksessähän oli vain pieni sana ”rakennustaide”.

Utilitas, firmitas, venustas

Vitruvius sanoi jo ennen vuotta nolla nämä kolme hyvän arkkitehtuurin kulmakiveä: käyttökelpoisuus, kestävyys ja kauneus. Itse Leonardokin oli lukenut Vitruviuksensa. Hän etsi ihmisen ja luonnon yhteyttä, Vitruviaanista miestä mikrokosmoksen kosmografiana.  Utilitas ja firmitas ovat normaalitekstiä, kun kaupunkisuunnittelun tai rakennussuunnittelun tavoitteita tai vaatimuksia asetetaan. Venustas -sitä sanaa ei virkatekstissä yleensä käytetä. Helsingin 2016 yleiskaavassa tätä sanaa ei lainkaan käytetty. Viihtyvyys-sana oli kuitenkin ahkerasti käytössä – 20 kertaa. Kaupunkistrategiassa Helsinki on turvallinen, viihtyisä, sujuva, helppo ja välittävä. Se on lisäksi moderni, dynaaminen ja elävä. Vielä se on tai haluaa olla omaperäinen kontrastien kaupunki. Kaunis se ei halua olla. Minä haluaisin sen haluavan olla kaiken tuon lisäksi kaunis. Mutta, yllätys, yllätys! Vanha maankäyttö- ja rakennuslaki tuntee sanan kaunis.  Alueiden käytön suunnittelun edistämistä koskevassa pykälässä olisi edistettävä: ”3) rakennetun ympäristön kauneutta ja kulttuuriarvojen vaalimista”. Rakentamiselle asetettavista vaatimuksista sanotaan pykälässä 117 näin: ”Rakennuksen tulee soveltua rakennettuun ympäristöön ja maisemaan sekä täyttää kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimukset.”  Sana kauneus sisältyi nykyiseen lakiin 4 kertaa. Edellisten lisäksi sana esiintyi kaupunkipuistojen ja rakennuksen purkamisluvan yhteydessä. Miten on uuden lain kanssa? En löytänyt valmiita pykäliä.

Poistolistalla ihminen?

Luonto on kaikkivaltias, kaiken antava, jumala suorastaan. Olemme kyllä luonnon osa. Nyt olemme kulutuskäyttäytymisellämme aiheuttamassa luonnolle ihottumaa.  Saamme luonnolta ravintomme, talojemme ja kaupunkiemme materiaalit, lämmitysenergiamme, autojemme polttoaineen, vaatteemme, elektroniikan vaatimat metallit. Saamme myös mielenrauhaa tuottavan kauneuden ja täydellisyyden. Sanovat luonnon tarjoavan mielenrauhan lisäksi jopa bisnesmahdollisuuksia. Luonto tarjoaa meille tiedon lähteet. Ilman luontoa ei olisi luonnontieteitä. Luonnossa kaikki on täydellistä. Luonnon kauneuden sanotaan perustuvan symmetriaan, kultaiseen leikkaukseen ja fraktaaleihin. Kompleksisuusteoria ja kaaosteoria romuttavat kuitenkin ajatusta yksinkertaisen järjestyneestä luonnosta. Mitä se Jane Jacobs sanoikaan tuosta ihmisten elämästä. Sanoi heidän elävän maailmassa jota leimaa kerroksellinen kompleksisuus ja ilmeinen kaaos. Samassa veneessä siis ollaan luonnon kanssa. Luontoon sisältyy mysteeri. Luonto on ikuinen – ainakin loppuräjähdykseen saakka. Jumalallinen luonto ei tuhoa itseään. Mutta se poistaa evoluutiota uhkaavat tekijät. Poistolistalla on ihminen.

Eero Paloheimo on tehnyt hienon kirjan nimeltä Struktuuri, Terra Cognita, 2004. Kirjassa hän käsittelee luonnon kauneutta. Hän on siis ilmiselvä kauneuden asiantuntija. Kysyn häneltä kauneudesta.  Hän sanoo estetiikan perusteiden tulevan elollisesta luonnosta. Ne ovat: virtauksen periaate, varioivan toiston periaate ja jäsentelyn periaate. Ne ovat luonnossa ja me olemme kopioineet ne luonnolta. Omat tekeleemme ovat siis luonnonperiaatteiden kopio. Emme voi sanoa, että luonto on kaunista, aivan kuin ihminen olisi keksinyt kauneuden ja luonto sitten olisi ottanut sen omakseen.  Luonto ei ole mitään ottanut vaan antanut sen mikä on kaunista. Nuo virtaukset, toistot ja jäsentelyt taitavat sitten olla kaupungeissakin luonnolta kopioituja ilmiöitä, niin kuin ovatkin.

Olemme menossa kauneuskilpailuun. Helsingin keskeinen kansalaistoriksi nimetty aukio ei päässyt kauneuskilpailuissa listoille. Kukaan ei valinnut sitä ehdokkaakseen. Oodi kyllä ja Finlandiatalo, mutta tämähän ei ollut rakennusten kauneuskilpailu. Kaukaisuudessa sijaitseva uusi kaupunkirakennustaiteen luomus, Pasilan Tripla, jäi sekin listojen ulkopuolelle.

 Millainen kaupunki on kaunis?

Sehän oikeastaan oli tämän keskustelun alkuaihe. Onko Helsinki kaunis? Minne Helsingissä olisi mentävä kohdatakseen kauneuden. On hieman mietittävä. En päässyt mietteissäni puusta pidemmälle. Keksin kyllä tavanomaisesti hienoja paikkoja, mutta en mitenkään keksinyt runsain mitoin kauniita paikkoja. Onhan tässä dilemma. Eräs haastateltava sanoi paikan kauneuden riippuvan säästä. Eräs sanoi kauneuden ja viihtyvyyden erottamista vaikeaksi. Eräs sanoi kauneuden liittyvän käytettävyyteen. Eräs sanoi rakennusten olevan pääroolissa. Eräs kysyi, tarkoitanko kauniilla paikalla luonnonkaunista paikkaa vai arkkitehtuuriltaan kaunista paikkaa? Minä kysyin itseltäni eikö Helsingissä ole kauniita paikkoja, täysin ympäröivästä luonnosta riippumatta? Aukioita tai puistoja jonne ihmiset haluaisivat mennä, istumaan tai käymään, viihtymään paikan kauneuden vuoksi. Kummalta näyttää. Kuvittelin paikkoja löytyvän tuhka tiheään. Ei kuitenkaan tunnu tulevan tuhkatiheästi mieleen. Minun pikatutkimukseni mukaan syntyy aikamoista keskitystä. Ehkäpä minun 20 hengen otokseni on liian pieni, tulokset eivät mahdu tavanmukaisesti ilmoitettuun virhemarginaaliin. Mutta eteenpäin!

Minä sain kauniita kuvia ystävieni lempikohteista. Panen tähän malliksi Marja Rosbergin kuvat Eiranrannasta ja Matias Murolen kuvat Torkkelimäeltä ja Meri-Hakasta. Matias rohkeni väittää Meri-Hakaa yhdeksi sotien jälkeisen ajan kauniiksi paikaksi. Rohkea mies.

Luonto ja kaupunki tasapelissä

Päätuloksista voin todeta, että luonto ja kaupunki olivat lähes tasapelissä. Äänestystulokset menivät 26-25. Kumpaan ryhmään Suomenlinna lasketaan? Viapori oli selvästi suurin yksittäinen pisteiden kerääjä. Se äänestettiin kolmen kauneimman paikan joukkoon kahdeksan osallistujan toimesta. Jos sen pisteet lasketaan luontoon, luonto voittaa. Jos Suomenlinna on kaupunkia, urbaani voittaa. Toiseksi historiallinen voitti modernin. Se taas oli ylivoimaista. Uusista sodan jälkeisistä kohteista eivät pärjänneet muut kuin Aurinkolahti ja Uutelan kanava. Onko tämä yllättävää? Ehkä se ei ole, sillä suomalaiset ovat metsän ja veden kansaa. Juuri niiden ääreltä tulleita. Helsingin merellinen asema on vahva. Vesi kuuluu kaupunkikuvaan. Niin myös vihreä.  Ihmiset rakastavat puistojaan enemmän kuin rakennuksiaan. Luonto siis voitti täpärästi urbaanin. Luonto urbaanissa tai ehkä urbaani luonnon kehystämänä. Sitten seurasivat monet puistot. Historiallinen jyräsi uuden. Miten tappio voi olla niin täydellinen kaikelle uudelle? Eikö yhtään uutta toria, yhtään uutta aukiota, yhtään uutta urheiluareenaa, yhtään uutta katua, yhtään uutta puistoa, voi löytyä ykkösrivistä, voittajana kauneimpana paikkana. No, ei kun ei.  

Suomenlinnaan keskittyy merkittävä osa kauniiksi arvioiduista paikoista. Kaivopuiston ranta ja Töölönlahti saavat meritähtiä. Puistoista tähden saavat Linnunlaulu, Kaisaniemi, Eiran puisto sekä Kumpula. Kauneimmat urbaanit paikat sijoittuvat Senaatintorin, Kauppatorin ja Espan seutuville. Saapa Kolme Seppääkin tähtensä. Torkkelinmäki saa kaksi tähteä, tähdet menevät myös Puu-Käpylään ja Taka-Töölöön.

Opimmeko tästä leikkisästä ”tutkimuksesta” jotain? Opimme ainakin sen kummallisuuden, että emme tuota kaunista rakentamista, vaikka laki meitä siihen velvoittaa. Politiikassa tuntuvat jatkuvasti riitelevän enemmän tai vähemmän karmivista ”kilahduksista”. Me, kaikki me kai haluaisimme, että rakennettaisiin kaunista ympäristöä. Jostain syystä emme sitä osaa. Ennen kai sitä osattiin? Uusista sotien jälkeen rakennetuista paikoista nyt nousi esiin vain Aurinkolahti ja Uutelan kanava, hieman yllättäen nousi myös Munkkivuori ja Kaskisaari. Erityisen ja vielä yllättävämpi oli esiin noussut myöhemmän ajan kauniiksi mainittu Meri-Haka. Sitähän on pidetty deedeeärräläisen arkkitehtuurin symbolina ja rumuuden perikuvana. Näin aika muuttaa meitä ja meidän mielipiteitämme.

Olipa taas hauskaa leikkiä vakavalla asialla. Kauneutta koskevaan haastatteluun osallistui 23 ihmistä. Nuorimmat olivat 7-vuotias Lotta ja 13-vuotias Niilo. Vanhin taisin olla minä itse. Arkkitehteja tai sellaiseksi opiskelevia oli porukassa neljä. Insinöörejä taisi olla jopa kahdeksan. Suunnittelijoita, osa itsekin näitä sodanjälkeisiä kohteista tekemässä, oli kokonaista 14. Että siis peiliin on katsottava. Kaikki kunnia kauneuden tuottamisessa meni edellisille sukupolville. Tämä kuva kertoo kauneuden lähteiden luonteen. 41 % meni urbaanille, 20 % meni puistoille, rannat omivat 25 % ja Suomenlinna nappasi mahtipotin 14 %. Tästä siis näemme mistä ihmiset tykkäävät.

Mikä on uusin haasteemme? Olemme juuri kuulleet kilpailusta Asema-aukiolla ja Elielinaukiolla. Ehkä se onkin paikka, jossa taitavat suunnittelijat luovat jotain kaunista. Haaste on valtava. Symbolisesti ja konkreettisesti. Olisivatko Asema-aukio ja Elielinaukio ensimmäinen kohde, jossa ihmisille luodaan uuden ajan kaunis paikka? Rautatieasema, sen edusta Kaivokadulla, yhteys Keskuskatuun ja erityisesti Asema-aukio ja Elielinaukio, ne ovat suuri mahdollisuus Uhka on ilmassa, mutta myös mahdollisuus. Tavoite on selvä: venustas. Miksi vain kauneus? No, siksi että käyttökelpoisuus ja kestävyys ovat vakioitua tavaraa. Muuttujana on ainoastaan kauneus.