Määräkö kasvaa vai laatu?

Joulunpyhinä oli ennen konsulttiviennin suuraikaan rauhallinen hetki. Saattoi olla varma, ettei verovirasto tarjonnut 8 päivän lappua, eikä firman tuotantokoneistolta edellytetty äkkisuorituksia. Oli ikään kuin lepohetki. Nyt juuri joulun ja uudenvuoden välipäivinä on tällainen lepohetki. Blogin kirjoittamisen paineet eivät ole tuhoavia. Kaikki lukijatkin ovat samalla tavalla onnellisia, kun blogisti ei uhkaa, juuri samalla tavoin kuin vanha vientimies oli onnellinen siitä, ettei ulosottomies uhkaa.

Tilastot ilona

Tällaisen välipäivien ajan suurin innoitus saattaisi olla tilastojen tutkiminen. Kuulit oikein! Tilastot ovat fantastisia. Niitä voi tutkia ilman ehdotonta vaatimusta johtopäätösten tekoon. Tilastoja laaditaan yleensä trendien pohjalta. Muutaman vuoden nykyisyyttä ekstrapoloidaan tulevaisuuteen – pitemmälle kuin ajovalot ulottuvat. Hitaan muutoksen trendit räjäytetään eteemme ns. tulevaisuutena. Kysymyksessä on eräänlainen Angry Birds. Ammutaan ritsalla trendin suuntaan, katkaistaan lentorataa, muutetaan äkillisesti trendiä ja pudotetaan eteemme haluttu tulevaisuus. Haluttu tulevaisuus on visio. Niin sitä kutsutaan. Nyt sitten säädetään kaikki hitaat elementit päivä päivältä ja vuosi vuodelta, tiili tiileltä ja vuosirengas vuosirenkaalta rakentamaan tuota toivottua ja pelättyä tulevaisuutta. Sen todellisuuden vahvistavat poliitikot. Mikään tuosta prosessista ei perustu tieteeseen tai kulttuuriin, se kaikki perustuu sarjaan epälineaarisia jatkumoita, sarjaan, jonka elementit muodostuvat sattumasta, markkinatalouden äkkikäännöksistä, talouden ja vallan salaliitoista, terrorismista ja luonnonilmiöistä. Kaikki se, minkä ns. tutkijat väittävät tutkineensa, ja todeksi havainneensa, erityisesti silloin kun he mainitsevat kaksi sanaa: kilpailu ja markkinat – silloin tiedät olevasi metsässä. Tunnut epäilevältä, saatat tuntea lukevasi hölynpölyä.

Hetkinen, nyt kysynkin sinulta, voitiinko tulevaisuutta ennustaa ennen hyvinä aikoina? Ei koskaan, ei edes seuraavan kymmenen vuoden tulevaisuutta. Nyt sitten pienet ja suuret poliitikot ja yhteiskuntagurut ennustavat suuria tulevaisuuksia ja pienet ja suuret byrokratiat kumartavat. Kaikki perustuu tietysti tilastoihin. Siksipä juuri ryhdyin ihmettelemään jälleen tilastoja. Ajankohtainen aihe on kilpailukyky ja kaupunkialueiden kasvu. Sieltä löytyy takuulla ihania korrelaatioita ja trendejä. Sellaisia itsestäänselvyyksiä, että asioita voi kutsua itsestäänselvyyksiksi.

  

Euroopan kaupunkialueet kasvavat 0:n ja 1,2 prosentin haarukassa. Helsingin alue on tässä tilastossa 1,2 miljoonan asukkaan kokoisena. Kasvua on 0,8 % vuodessa. Mitään trendiä ei näytä olevan kasvun ja kaupunkialueen koon välillä. Trendiä ei myöskään löydy kaupunkialueen tuotannon ja kasvun välillä. Helsingin alue kuuluu kasvajien viiden kärkeen. Dublin, Porto, Wien, Rooma ja Pariisi kasvavat Helsinkiä nopeammin. Minusta Helsingin seutua pitäisi hissata alaspäin tuossa tilastossa. Nyt näyttäisi siltä, että ollaan innolla hissaamaan kasvua suuremmaksi. Miksi?

No ei sittenkään löytynyt korrelaatiota kasvun ideologialle!

Olen kautta koko ammattihistoriani marissut yhteiskunta- ja taloustieteilijöiden puutostautia Suomessa. Nyt heitä on alkanut löytyä. Mutta en näytä olevan tyytyväinen heidän johtopäätöksiinsä. Tutkijat Laakso ja Loikkanen ovat yksiä tämän meidän uuden ja kritiikittömän ajatteluprosessimme alkuunpanijoita – niin kuvittelen. Juuri nyt kun olisi löydettävä keinoja kasvun hillitsemiseen ja alueellisesti tasaisempaan elinmahdollisuuksien jakamiseen he julistavat tarvetta luoda lisää kasvua Helsingin seudulle. He ovat ikään kuin löytäneet viisastenkiven. Kiven jalous perustuu uskoon kiven tiiveydestä. He julistavat kaupungin tiiveyden olevan kilpailukyvyn ja innovaation sampo.

  

Kööpenhaminan kaupungissa on 6200 asukasta / maa-km2, Tukholmassa luku on 4500 asukasta / maa-km2, Helsingissä 2700 asukasta / maa-km2 ja Oslossa 1400 asukasta / maa-km2. Kaupunkiseuduilla väki jää pariin kolmeensataan asukkaaseen maa-km2 kohti. No, onpa Köpiksessä sentään seudullakin yli 700 asukasta / maa-km2. Olisiko näillä tiheyksillä jotain asiaa kansainvälisille kilpailukentille – jos se tiheydestä on kiinni?

He eivät ehkä ole kuunnelleet Pekka Himasen esitelmää antiikin Ateenasta. Tuo kulttuurien kulttuuri ei edellyttänyt tiivistä kaupunkia. Suurta sulatusuunia ei ollut olemassa. Oli vain vajaan 200000 asukkaan ”piilaakso”. Tosin tuon kulttuurin syntyminen edellytti monikulttuurisuutta. Ateenassa asui tuohon aikaan paljon väkeä, joka piti ”huoltosuhteen” tasapainossa. Kansalaisoikeuden omisti vain 30000 ateenalaista - miestä. Loput olivat perheenjäseniä ja sitten tätä ”avustavaa kansaa”. Nytkin kilpailukyvyn edellytyksenä pidetään laajaa nykyajan ”orjakansaa”. He suorittavat kaikki kolmenkymmenen vuoden takaisen sairaalasuunnittelun terminologiassa tunnetun likaisten käytävien työn ja palvelut. Puhtaassa tilassa toimivat voivat sitten keskittyä kirjailemaan, runoilemaan, maalaamaan, kaupunkisuunnittelemaan, juoksemaan maratonia, keksimään keksintöjä, manageroimaan, kaupallistamaan, brändäämään, palveludisainaamaan, pörssisijoittamaan ja valuuttadiilamaan. Kilpailukykyä ei synny ilman orjakansaa. No, tiedämmehän Roomasta, että orjat saivat mahdollisuuden kansalaisuuteen, kunhan ensi käyttäytyivät kiltisti muutaman sukupolven. Sehän on suoranainen mahdollisuus myös meidän maahanmuuttajillemme.

PS. Tähän juttuun tuli pieni lisähuomautus. Pekka Korpinen sanoo Himasen Ateenan ”pikkukaupunkikulttuuria” virhekäsitykseksi. Korpisen mukaan asukkaita oli antiikin suuruuden aikaan puoli miljoonaa. Näin sanoo Rooman viisas. Kysyn kuitenkin: "Eikö todellakaan ole mahdollista luoda sellaista kilpailukykyistä ja menestyvää kaupunkikulttuuria joka perustuu väljään kaupunkirakenteeseen, luonnon läheisyyteen, hyvän joukkoliikenteen tarjoamiin liikkumismahdollisuuksiin, palveluihin jotka ovat ”oman kylän” ympärillä ja etätyön mahdollistamaan innovaatioon?" No, jos sanotte että ei, niin en usko siihen. Silloinhan johtopäätöksenä olisi, että kaikki suomalaiset oli lapioitava Helsingin nykyisten rajojen sisäpuolelle. Silloin saavutettaisiin tiheys 25000 asukasta per km2. Sehän on sama tiheys kuin Pariisin keskustassa tai Manhattanin Greenwich Villagessa ja vain puolet Mumbain Badra Wardin tiheydestä. Tuo Mumbain kaupunginosa on taas maailman tiheimmin asuttu alue.

Tulevaisuuden kaupungin toivotaan olevan metropoli. Monet tuntuvat ajattelevan kaupungin aineena. Harvat puhuvat kohtaamisista. Monet puhuvat työmuurahaisista, harvat puhuvat kulttuurista. Monet puhuvat kilpailusta, harvat puhuvat turvallisuudesta. Tarvitaanko uuteen kaupunkiin uusi ihminen?

Olemisen sietämätön vaikeus??

Lueskelen tässä hieman puolihuolimattomasti Laura Kolben kirjaa: ”Yläluokka – olemisen sietämätön vaikeus”, Kirjapaja, 2014. Kolbe on hyvä kirjoittaja. Tässä kirjassa kyllä hieman ärsyttää sellainen tunne, että osa tekstistä on suoraa luentotekstiä. Mutta erityisesti takerruin tuohon virkamieseliitistä kertovaan kohtaan. Se ei tuntunut luentomonisteelta, sehän tuntui liittyvän omaan elämään.. Kolbe kirjoittaa ihailevasti ”Miijanmäen patruunasta” Jaakko Nummisesta. Hän mainitsee myös Nummisen kotitalon, kaksifooninkisen Pohjanmaalta, jonka Numminen oli kuljetuttanut Sipooseen. Minäkin sain tilaisuuden tutustua tuohon taloon. Vein kerran Nummisen kotiin, saattoiko se olla Nummisen perustaman Vapauden Akateemisen Liiton kokouksesta. Numminen esitteli innolla ja asiantuntemuksella Pohjanmaalta tuotujen sokkelikivien päälle eristeeksi asetettuja tuohia. No, tuoda nyt sokkelikivet ja valtava hirsitalo ja sokkelituohetkin Lapuan lakeuksilta kallioisen mäen huipulle Sipooseen - onko siinä mitään järkeä? No ei ole mitään järkeä. Mutta kaiken tämän järjettömän talonrahtauksen sivuvirtana Jaakko Numminen oli ajan merkittävä byrokraatti. Aivan oikein. Heitä oli muitakin. Laura Kolbe kirjoittaa vanhan ajan karismaattisista virkamiehistä, jotka ”pitivät julkisuutta käsissään”. Hän leikittelee nimillä: ”jaakkonummiset, aimopajuset, juhaniperttuset ja bunttawahlroosit.” Hän mainitsee vielä ”sylvisiltaset, heikkikosket, tomwestergårdit, evariittasiitoiset, juhanijiikortesalmet sekä pirkkotyöläjärvet.”

Lauta Kolben kirjassa on hieman luennoitsijan kuivakkuutta, mutta ehdottomasti suvaitsevaisuutta ja värikkyyttä – meidän menneisyydestämme. Ilmeistä kulttuuriministeriainesta - parhaasta päästä.

Hän ei mainitse minun elämääni varsinaisella ammatti-iällä kuuluneita karismaatikkoja: ”marttiniskalat, yrjöhongistot, lauritarastit, väinöskogströmit, teuvoaurat, eskorekolat, raimoilaskivet, pekkapaavolat, erkkituomiojat, ja untovaltaset.”  Ryhdyin oikein tarkemmin miettimään keitä he oikeastaan olivat nuo minun elämäni ensimmäiset suurella karismalla varistetut byrokraatit? Ne joilta karisma puuttuu, niitä ei kukaan muistakaan.

Minun ensimmäisiä suuria kunnioitettuja – pelättyjäkin – olivat 50-luvun rautatiehallituksen ”erkkiaallot ja arvipeitsarat”. Helsingin kaupungilta, vielä teekkariaikaan, tunkivat tajuntaan ”väinötuukkaset ja reinocastrenit”. Ensimmäisiä kohdattuja karismaisia arkkitehtiguruja olivat ”penttiaholat, ristosammalkorvet, ahtikorhoset ja aarnervit”, puhumattakaan kaikkien sankariarkkitehtien isähahmosta  eli ”heikkivonhertzeneistä”. ”Alvaraallot” tulivat myöhemmin, vasta 70-luvun alussa.

Nyt nuo hahmot ovat hävinneet. Hienot vanhat perinteiset byrokratiat on uudelleen organisoitu. Ne eivät tunnu henkilöityvän ihmisolentoihin. Kolbe kirjoittaa: ”Valtiota puretaan. Kuka edes muistaa kansliapäälliköiden ja johtavien virkamiesten nimiä? Juuri niin, ei kukaan. Alasajo tapahtuu vaivihkaa politiikan keinoin. Ensin hävitettiin läänit. Tilalle tulivat elyt ja alyt. Viimeiset kaksi vuosikymmentä on karsittu ministeriöiden ja hallintovirastojen toimintoja… Tavoiteltu lopputulos, keskus- ja aluehallinnon toimintojen tehostuminen ei ole lähempänä.”

Tässähän se on se tietoinen pyrkimys, vai onko se tiedostamaton, hävittää hierarkiat ja sankaruus ja luoda poliitikkoja sokeasti totteleva pikkuvirkamiesten sopulilauma. Ennen vanhaan sopuleiksi kutsuttiin toimittajia, mutta nyt tuntuu, että entisajan vahvat byrokratiat ovat muuttumassa sopulilaumoiksi. Mihinkään ei voi enää luottaa. Kunhan vapaat ajattelijat - (no, älä hermostu Särelä, olet nyt tässä vain symboli kaikelle sille vallattomuudelle, jonka entisajan byrokraatit olisivat panneet järjestykseen) - esittävät Facebook -sivustollaan mitä tahansa mielikuvituksellista ja saavat 6000 tykkääjää, se onkin yhtäkkiä suuri todellisuus ja merkittävä trendi.

Onnea Särelä – vuoden kaupunkilainen

Kun nyt vinoillaan, niin saatetaan onnitellakin. Hieman sekavaa tulee mieleen kun lukee Helsingin Sanomia vuoden viimeiseltä päivältä 2014. Siinä kerrotaan Mikko Särelän valinnasta vuoden kaupunkilaiseksi. Särelä perusti viisi vuotta sitten Facebookiin Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmän, jossa käydään keskustelua Helsingin kaupunkisuunnittelusta – siis kaavoituksesta.

Särelän ryhmän unelma on tämä: ”Tämä ryhmä on kaikille niille, joiden mielestä Helsingin seudulla on aivan liian vähän oikeaa kaupunkia. Tiheästi rakennettuja kerrostalokortteleita, joiden kivijalat ovat pikkuliikkeitä täynnä ja joissa on sopivasti puistoja luomassa kaupunkilaisille kohtauspaikkoja. Haluamme, että vuonna 2100 jengi sanoo kuinka 20-luvulla tehtiin hyvää kaupunkia.”

Kaupunkitoimittajien vuoden kaupunkilainen -tittelin ovat aiemmin saaneet muun muassa Ravintolapäivän perustaja Olli Sirén, Korson Ankkarockin ja Tavastia-klubin Juhani Merimaa sekä Helsingin Olympiastadionin maailmankartalle lentänyt Bubi-huuhkaja. Särelä itse ei tunne kärsivän huuhkajaklubiin joutumisesta. Hän sanoo: ”Oikeastaan palkinto on koko Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmälle. Viidessä vuodessa me ryhmäläiset olemme muuttaneet sitä tapaa, jolla kaupunkisuunnittelusta ja kaupunkirakentamisesta keskustellaan. Ryhmäläiset ovat vaikuttaneet keskustelun lisäksi kaavoitukseen ja tehneet uusia avauksia kuten Koskelan sairaalan rakentamissuunnitelmat ja vaihtoehtoisen Pro Helsinki 2.0 yleiskaavan.”  

Olen muuten kommentoinut Särelän ajattelua mm. blogissani: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/03/helsinki-kaappasi-asukkailta.html .

  

Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmän vaihtoehtoinen yleiskaava on vahvasti omaksunut bulevardi-idean. Siitähän minun täytyisi olla erityisen iloinen. Kaikille lienee tullut jo selväksi, jos ei muualta niin minun blogeistani, että Kehä I:n sisäpuolisia säteittäisiä moottoriteitä (tai sen tapaisia) ehdotettiin muutettavaksi bulevardeiksi vuonna 1989 ns. Ilaskiven mietinnössä. Tosin silloin tarkoitettiin, että katukin jäisi olemaan Mäkelänkadun tapaisena pääkatuna, eikä vain niin, että tiealue otetaan rakennusmaaksi ja katu muutetaan paikalliskaduksi.

Onko kaupunkisuunnittelu kaavasuunnittelua – siis geometriaa?

Kun nyt viimeaikaiset asianharrastajat näyttävät uskovan kaupunkisuunnittelun olevan lähes pelkkää geometriaa haluankin tässä siteerata ystäväni Pekka Korpisen tekstiä. Hänen tekstinsä kertoo kaupunkimosaiikin moniulotteisuudesta: ”Luova kaupunki on monikulttuurinen, tiheä ja kuhiseva metropoli, joka on avoin ja salliva, kaikki unelmat, visiot, halut, oivallukset ja innovaatiot syliinsä sulkeva kokonaisuus. Se muuttaa koko ajan muotoaan luovuuden etsiessä toteutusmahdollisuuksia samanaikaisesti sekä marginaalissa että eriasteisissa järjestyneissä yhteisöissä. Luovuuden kultakausi ei synny itsestään, mutta ei myöskään suunnittelemalla. Joskus tulee Helsingin vuoro nousta kärkeen eurooppalaisten metropolien verkostossa. Sen eteen kannattaa tehdä työtä. Kaiken motivaation ja toiminnan liikkeellepanevana voimana on unelma paremmasta elämästä ja yhteiskunnasta. Unelmat luovat toivoa ja synnyttävät innostusta ja iloa. Kaupungin kehittäminen on unelmien, intohimojen ja taloudellisten etujen demokraattista yhteensovittamista. Mikäli ihmiset joutuvat kamppailemaan selviytymisestä pelon ilmapiirissä, on lopputuloksena ainainen kärsimys ja ennenaikainen loppuun palaminen. Luovuus sen sijaan tarvitsee tuekseen yhteisten unelmien lisäksi rikastavan yhteisön, jossa iloitaan jokaisen jäsenen menestyksestä.” Pekka Korpinen, Helsinki – tulevaisuuden kaupunki, EVA-raportti 2007 s. 57.

Jatkuvia törmäyksiä

Hyötykustannussuhde törmää liikennerevoluutioon. Kyllä se on totta, että nyt törmäillään. Vanha, ikään kuin auktorisoitu viisaus, törmää uusiin aika tavalla lonkalta heitettyihin uusajattelun tuotteisiin. Muistan elävästi syksyisen Tutuhesan tilaisuuden, jossa Eeva Linkama esitelmöi liikennerevoluutiosta. Eeva kehitteli liikenneministeriön virkamiehenä uuden ajan ajattelua liikennepolitiikkaan. Hänellä oli valtiosihteeri Raimo Sailaksen tuki. Hän sanoi perinteisen hyöty/kustannussuhteen olevan menneen talven lumia. Vanhat liikennetalousmiehet tiemiesten tukemina kiemurtelivat jakkaroillaan. Niin teki myös kunnioitettu entinen liikenneministeriön kansliapäällikkö Juhani Korpela. Hän kirjoitti kynä sauhuten muistilappuunsa ja heti ensimmäisenä tilaisuuden tullen lausui vastakommenttinsa kiihkeän käheällä äänellä. Taloustieteilijänä hän oli varma hyötykustannussuhteen lahjomattomuudesta. Kun erehdyin lievästi kehumaan Eevan esitelmää, ystäväni Juhani syöksähti kimppuuni. Hän sanoi, että harhaopissani saattaisin jopa kannattaa Kymijoen kanavan rakentamista. Niin kannatankin. Suomen sisävesiliikenne olisi ehdottomasti hoidettava Suomen rajojen sisäpuolella hyötykustannussuhteesta riippumatta. Valtionvarainministeri Antti Rinne – tartu hankkeeseen! Siinä on punamultahallitukselle oivallinen investointiprojekti.

Pakkokasvun ideologia törmää hallittuun kaupunkikehitykseen. Ilmiselvän ihanasti näen edessäni kolmen eminenssin ryppään Yhdyskuntasuunnittelun seuran vuosikokouksessa kolme kuukautta sitten. Paikalla vierekkäin istuvat tyylikkäät herrasmiehet Jussi-Pekka Alanen ja Olavi Syrjänen, heidän vieressään istuu kolmas tyylikäs hahmo. Olisiko hän ollut Lauri Jääskeläinen. Laakso kertoo alustuksessaan kilpailukyvyn ja tiiviin kaupungin palavasta yhdisteestä, Mikko Särelä kertoo ryhmänsä suunnitelmista Koskelan sairaala-alueen suhteen, kortteliuudistuksesta Mannerheimintien päässä Pikku-Huopalahden kohdalla, sekä Mannerheimintien kaventamisesta Lasipalatsin kohdalla.   Nuohan ovat ihan kivoja maallikkojuttuja.  Laakso panee parastaan kertoessaan tiivistämisen autuudesta. Väkeä lisää molemmin käsin! Katson vanhoja herroja. He vääntelehtivät. Haluaisin olla mukana samalla penkillä päivittelemässä ja vääntelehtimässä. Kaikki tuntuu oikealta, mutta niin väärältä.

Bulevardit törmäävät keskuspuistoon. Oli hauskaa kun kunnioitettu ympäristöministeriön entinen kansliapäällikkö Olavi Syrjänen lähetti minulle keskuspuiston tuhoamista koskevan kommenttinsa – liittyen bulevardisointiin. Vanhat arvot eivät nyt paina vaa’assa. Hän kirjoitti kommentissaan näin: ” 100 vuotta on vaalittu keskuspuistoa. Nyt kaupunkisuunnittelulautakunta noin vain pitää sitä pelkkänä rakennusmaareservinä, josta keskeinen osa keskuspuistoa ja Pirkkolan urheilupuistoa voidaan nielaista ja tuhota ulkoilureitit. Suuret puolueet tänään olivat HS jutussa liikuttavan yksimielisiä bulevardisoinnin autuudesta. Jos keskuspuiston muuttaminen rakennusmaaksi sallitaan, se on päänavaus keskuspuiston tuhoamiselle.”

Hauskan outo ilmiö maakunnasta. Helsingissä vihreät poliitikot panevat asioita uusiksi. Ely ei älähdäkään. Kuitenkin on vielä lähikokemus maakunnasta. Mikkelissä ely älähti ja kaupungin hyvät aikeet kuivahtivat kasaan. Ei edes silloisen suurvisiirin ”juhanitervalan” mielipide painanut. Saattaa olla, että byrokratia karjaisee viimeisiä mahtiärähdyksiään maakunnissa. Pääkaupunkiseudulla ne ovat päättyneet. Kunnat saivat vielä viimeisillä hetkillä Kehä III:n parannuksen ja hieman Kehä ykköstäkin. Nyt se näyttää olevan loppu. Sen sijaan valtio suuntaa suurinvestointeja raideliikenteeseen. No, sehän on juuri se mitä olen koko elämänurani aikana toivonut ja todistellut. Nyt pitäisi siis olla aika juhlaan. Miksi siis murisen?

Kysynkin nyt? Miksi siis Helsingin metropoli, jonka suurin ongelma ei tule olemaan rikkaiden asuttaminen, vaan köyhien asuttaminen, jonka suurin ongelma ei tule olemaan työperäisten maahanmuuttajien asuttaminen, vaan sosiaalisesti syrjäytyvän väestön asuttaminen, jonka suurin ongelma on maan puute, jota puutetta laaja vaikutusalue ei koe, miksi tämä Helsinki, metropolin keskus, pyrkii imaisemaan itseensä massiivisella tavalla tulevan yhteiskunnan keskeisen ongelman: sosiaalisen ongelman.  Tämä halutaan tehdä kasvattamalla asukaslukua keinotekoisella tavalla. Perusteena on tähän kasvukonseptiin sopimaton ideologia jalankulkukaupungista tai joukkoliikennekaupungista. Liikenne ja liikenteen järjestäminen mikrotasolla on näin muodostunut pelastavaksi näennäisenkeliksi koko metropolistrategialle. Mielenkiintoista, hauskaa, toisaalta yllättävää ja yhtäkkiä ajateltuna mahdotonta. Kuitenkin niin vallankumouksellista, että sitä ei voi sanoitta ja teoitta syrjäyttää. Olisiko siinä sittenkin?? Mutta tiedän – tähän kysymykseen vastaaminen ei olekaan niin yksinkertaista. Odotan silti vastausta. En usko ruutukaavan olevan se vastaus.

  

Kai tässä nyt saa hieman kiusoitella. Ette kai tekään ”Enemmän Helsinkiä” - ihmiset tosissaan ole sitä mieltä, että nykyisten kaupunginosien identiteettiä voi käsitellä miten tahansa. Tuossakin olette suolaamassa Munkan ja Munkkivuoren välimaastoa. Tulee mieleen Onni –klovnin ”Suolaa, suolaa”.

Ja vielä siunatuksi lopuksi. Tämän aamuisessa Hesarissa olikin yllättäen jotain, jota olen mielessäni odottanut. Kun eduskunnan tulevaisuusvaliokunta on intomielisen kritiikittömästi julistanut monia käänteentekeviä uudistuksia pian tapahtuvaksi, ja olen näitä pikaisen muutoksen ennusteita kummastuksella katsellut ja myös hieman kritisoinut, näenkin nyt aamukahvilla edessäni Marko Hamilon jutun ”Hypekäyrää ylös ja alas”. Juttu kertoo amerikkalaisen Gartner IT-alan yhtiön kippurasta. Kippurassa ensimmäinen vaihe on uuden innovaation laukaisu julkisuteen. Technology Trigger(1.). Medialla on tässä tärkeä osuus, vaikka hanke on sinänsä vasta esikonseptiasteella. Nousukiidon alussa ovat älykkäät robotit ja verkottunut koti. Peak of Inflated Expectations (2.) on kippuran huippukohta. Siellä ovat tällä hetkellä mm. itsenäiset liikennevälineet, esineiden internet ja älyasut. Through of Disillusionment (3.) on pettymysten vaihe. Epäonnistujat vaikenevat. Suuria lupauksia jo antaneet yrittävät korvata asiakkaiden pettymyksiä. Pohjalla tai sinne menossa ovat nyt mm. pelillistyminen, koneiden välinen viestintä ja mobiili terveydenseuranta. Slope of Enlightement (4.) kertoo eräiden tuotteiden osalta valoa olevan ikkunassa. Rohkeat aloittavat tuotannon. Menossa on mm. 3D skannerit. Plateau of productivity (5-) on todellisen tuotannon taso. Gartner on sinne sijoittanut vain puheen tunnistuksen.

  

Gartner tutkimuslaitos tarjoaa jenkeissä palvelujaan tulevaisuuden teknologiamuutosten suhteen. Heillä on kehitettynä Gartnerin Hype Curve. Se kertoo miten innovaatioiden kuvitellulla nopealla nousulla ja median toiminnalla on yhteyksiä. Robottiautot, älyvaatteet ja esineiden internet ovat nyt tasolla 2. Sieltä ne sitten putoavat pettymykseen tasolle 3. Nyt siellä on mm. pelillistäminen. Eikö Clash of Clans kelvannutkaan Suomen hallituksen työkaluksi vaikka sitä tunnetusti pelattiin eduskunnan täysistunnoissakin?  Jotkut asiat selviävät kriisistä ja pääsevät aikanaan tasolle 4 ja sieltä vielä harvemmat tasolle 5. Se on tuotannon taso.

Tästä linkistä voit tutustua Gartneriin: http://www.gartner.com/technology/research/hype-cycles/