Säihkysääristä kevään väreihin, pärekoreihin ja konkursseihin

Kesän värit ovat kuulaita ja raikkaita, viileitä ja puuterisia, niitä on sävytetty valkoisella. Kesän sävyjä ovat pastellit, roosat, vaaleanpunaiset ja hempeät lilat ja vielä kova valkoinen, nutrianruskea ja farkunsininen. Valkoisen pitää kuulemma olla t-paidanvalkoinen. No kesätöissä se ei kauan valkoisena säily, paitsi sitten kun päästään maanmuokkaushommista elonkorjuuhommiin. Näin sanoo Wikipedia. Minun on tarkistettava hieman asiaa ja kysyttävä Maikilta. Hän on minulle todellinen väriasiantuntija.

Maikki on myös henkilö, jota huudan apuun, kun katselen televisiostudioon saapuvaa väkeä, joskus toimittajiakin. En nyt niinkään värien takia vaan vaatetuksen peittävyyden ja yleisen vaatevalintakulttuurin vuoksi. Tämä koskee niin naisia kuin miehiäkin. Mutta totta puhuen, anteeksi vaan, hieman enemmän naisia. No, kyllä minä säihkysääristä tykkään, myönnän sen, mutta…

Vuoden 1969 maalipurkissa oli kirkasta Miranolia

Maikki sanoo kesän muotivärien olevan viileitä, sininen pohjavire vallitsee, mutta todellisuudessa ikkunoista näkyy ärtsynvihreätä ja ärstynkeltaista ja ärtsynpinkkiä, kurjenpolvet antavat violettia, valkoinen raikastaa. Tämä on pysyvä ilmiö, siihen ei ihminen voi vaikuttaa. Toista on, kun itse ottaa maalipensselin ja ryhtyy muokkaamaan maailmaa mieleisekseen.

Maikki kertoo omista ja sisarensa Liisan tekosista. Heidän tekojaan voidaan pitää korkeasti opetettujen ammatti-ihmisten tekosina. Molemmat he olivat Atskin opiskelijoita, toinen jo taisi olla varsin valmistunut. 60-luvun puolivälissä he päättivät yllättää sukunsa ja naapurinsa maalaamalla vanhan harmaan kesämökin sisukset hetken muotiväreihin. Lattiat maalattiin kirkkaan ruohonvihreiksi, seinät vaalean keltaisiksi, osa kalusteista kirkkaan punaisiksi, osa auringonkukan keltaisiksi. Seurattiin muotia ja seurattiin trendiä.

Insinöörin sisustaessa vuonna 1970 hankittua vanhaa omakotitaloansa Espoo Friisilässä, hän maalasi olohuoneen tumman vihreäksi, makuuhuoneen tiilenpunaiseksi, välihuoneen oranssiksi, lasten huoneet sinisiksi ja eteisen kirkuvan keltaiseksi. Niin tekivät muutkin. Myös firman sisusasua muutettiin, aulojen katot maalattiin mustiksi ja seinät punaisiksi. Taisipa omankin työhuoneen katto ja seinät saada mustan peittovärin. Miranol-purkista löytyi kirkkaita värejä, eikä sävytys ollut koskaan ongelma – ei sävytetty. Nyt on kiva katsoa Hopeapeilin artikkelista asiaan kuuluvia trendejä tuolta ajalta. Menikö vikaan vai oikeinko tehtiin ihmisten henkisen vireyden innoitukseksi ja esteettisen nautinnon maksimoimiseksi?

Kesän traditioiden mukaan perheeseen kuuluva kirjailija kantaa mökille paikallisilta kirpputoreilta löytyneitä aikakausilehtiä. Nyt huussissa tarjoaa lukuhetkiä 70-luvun alun Hymy ja tuossa läppärin vieressä on Hopeapeili vuodelta 1969. Hymyyn palaamme myöhemmin, nyt käsittelemme Hopeapeiliä. Juuri se kertoo tuossa edellä mainitusta värien käytön ajasta sisustuksessa.

Hopeapeili käsittelee modernia asumista. Mutta yllätys, yllätys. Hopeapelin numerosta löytyy useita minun tuttujani. Sieltä löytyy arkkitehti Pentti Piha. Häntä haastatellaan tulevaisuuden asumisesta. Sieltä löytyvät Kirsti ja Egil Nordin, arkkitehdit perheineen, tarkastellaan heidän kotiuudistustaan Kapteeninkadulta, sieltä löytyy Kiki Pohjanpalo, minun sisustajani ja Cose Belle -nimisen sisustusliikkeen omistaja Uudenmaankadulta, sieltä löytyy myös Pekka Piirto, luokkatoverini. Hän kirjoitti lehteen arvostelun Pentti Saarikosken Matteus-käännöksestä vuodelta 1969. Vaatii selityskirjaa. Nyt kaikki jää hänen mielestään uskon asioiksi. Sekin, oliko Jeesus anarkisti.

Pihan Pena haastattelussa

Toimittaja Eila Saarinen haluaa selvittää, kuinka asutaan vuonna 2000. Hän menee arkkitehti Pentti Pihan luokse – tai minne menevät juttelemaan, se ei selviä, ehkä kaljalle Sikalaan tai johonkin muuhun lähikapakkaan, mahdollisesti Keitaaseen, tai olisivatko menneet Kosmokseen kateenkorvalle? Ei, varmaan kuitenkaan Kosmokseen. Minusta Pihan Pena ei käynyt useinkaan Kosmoksessa. Minä kävin. Ehkä he olivat sittenkin Sikalassa. Siinähän Pena asui naapurissa.

Toimittaja oli asennoitunut kuulemaan mehiläiskennotaloista, joissa nostokurjet siirtelivät asuntoja ulos tai sisään. Tai sylinteritaloista, joissa asunnot olivat ulkorenkaalla ja kaupat, pesulat ja parkkipaikat sisärenkaalla. Ei kuullut. Pihan Pena oli sanonut, ettei vuoden 2000 tilannetta voi vielä vuonna 1969 arvioida. Se on liian kaukana. Ehkä vuotta 1985 voisi miettiä.

Haastateltava ryhtyi puhumaan kahden tai useamman asunnon järjestelmästä. Puhui asumisen liikkuvuudesta. Asuntovaunutyyppisestä asumisestakin. Haastattelija kauhistui, häntä ei miellyttänyt tuon kaltainen amerikkalaisuus. Hän suri myös menetettävän kotipaikkarakkauden puolesta. (Haastattelu oli tehty huumorilla, ei siinä tosissaan mitään kauhistuttu tai surtu!) Muuten tuo kakkos- tai kolmosasuminen on nykyään tosiasia. Ihmisillä on talviasuttava kesämökki, lomaosake Aurinkorannikolla, mökkiosake Lapissa, talo Tallinnassa – mitä kaikkea, ei kuitenkaan kaikilla, mutta monella.

Pihan Penan tiimissä olin minäkin mukana vuonna 1968 voittamassa Linnanmäen arkkitehtikilpailua. Kuvassa näkyy punaisella Vapaudenkadun ehdotettu ratkaisu, sinisellä näkyy keskustaa kiertävä nojatuolirata tai vaakasuora hissi, miksi sitä nyt kutsuttaisiin. 1. PALKINTO, 10 000 mk, nimimerkki “Drive inn”, arkkitehti Pentti Piha. Avustajina: arkkitehtiylioppilaat Christer Bengs, Petri Blomstedt, Antti Gävert, Tapani Launis, taiteilija Annika Piha, arkkitehtiylioppilas Kari Silfverberg. Liikenneasiantuntijana dipl. ins. Pentti Murole ja rakenneasiantuntijana tenk. tri. Matti Ollila.

Pihan Pena ryhtyi puhumaan asuntojen elastisuudesta. Asuntoon ei pitäisi kuulua kuin ulkoseinät ja märkäyksikkö. Kaiken muun tulisi olla asujan muunneltavissa. Haastattelija epäili riisutun asunnon johtavan perheen sisällä epätasa-arvoon – keittiökaapit jäävät rakentamatta, mutta parkkipaikka syntyy asemakaavamääräyksen pakottamana. Haastateltava uskoi tällaiseen elementtirakentamiseen tulevan taloudellisen asumisen joustavana muotona. No, jälkeen päin voi todeta, ettei iskenyt suuremmin tulta. Mitä nyt hieman loftia.

Pihan Pena ryhtyi sitten pohtimaan kaupunkilaisuutta. Urbaanius on poissa. Lähiöt ovat epäinhimillisiä. Kaupunkimaisuuteen kuuluvat paitsi työpaikat, myös teatterit, kahvilat, ravintolat, koulut ja rakennetut puistot. Kaupunki on kuin palvelutalo. Palvelujen myötä syntyy kanssakäyminen. Toimittaja aikoi ryhtyä opettelemaan kaupunkilaiseksi.

Keskustelun viimeiseksi aiheeksi nousi maanomistus. Haastateltava halusi kaiken asuntomaan pakkolunastettavaksi yhteiskunnan haltuun. Hän piti outona sitä, että moottoritien alle jäävä maa voidaan kyllä pakkolunastaa ilman suurempaa porua, mutta jos asuntomaata pakkolunastettaisiin – niin kuin pitäisi – sitä kutsutaan heti sosialisoinniksi.  Hänen mielestään olisi priorisoitava ensin yhteiskunnan tarpeet, sitten käyttäjien yksilölliset tarpeet, kolmanneksi rakentajien tarpeet ja vasta vihonviimeisenä suunnittelijan tarpeet. Nyt asiat menivät päinvastaisessa järjestyksessä. Haastateltava piti asuntotuotantoa voiton maksimointina.  Lopuksi toimittaja ihmetteli haastateltavan omituisuutta. Olipas se omituinen arkkitehti. Ei puhunut ollenkaan fasadeista, rytmistä, tilasta avaruudessa. Olikohan se sosialisti? No minä vastaan jälkikäteen. Olihan se sen sortin sosialisti. Mutta kiva jätkä se oli.

Kelataan taaksepäin

1960-luku oli hurjaa purkamisen aikaa. Eliel Saarisen suunnittelema Kinopalatsi Espalta purettiin vuonna 1967, kun Alvar Aalto suunnitteli paikalle Akateemisen kirjakaupan uudisrakennuksen. Kohtalokas purkaminen hävitti myös Heimolan talon vuonna 1969 ja Kestikartanon talon vuonna 1967. Makkaratalo valmistui Skohan talon purkamisen myötä vuonna 1968. Kämpin purkaminen herätti suurta kohua. Konttoristuminen oli ajan sana. Keskustan vanhat asuintalot muutettiin toimistoiksi ja konttoreiksi. Arkkitehtitoimistot muiden ohella valtasivat vanhoja patriisiasuntoja. Kaakeliuunit purettiin ja kipsiset kattokoristeet piilotettiin alaslaskettujen kattojen taakse. Moderni aika ei kunnioittanut vanhaa. Elettiin uuden ajan alkua. Taas kerran! Niin, tuossa se taisi olla. Liisa juuri 1969 valmistuneena sanoi nuo sanat. ”Vanhalla ei ollut arvoa”.

Vastareaktio syntyy ja laajenee

Jyväskylän Kesässä vuonna 1967 oli jo aloitettu suomalaisen muotoilun ja muotoilijoiden itseruoskinta. Maailmanmenestystä saavuttanutta muotoilua pidettiin ”pinnallisena taiteena” ja ”kerskailutavaroiden tuottamisena”.  Oli käynnistynyt jonkinlainen kulttuurivallankumous. Severi Parko: ”Teknillisesti ja sosiaalisesti Suomen taideteollisuus on takapajulla. Viimeisen 10 vuoden aikana olemme salanneet epäkohtia, tuhlanneet miljoonia valheen peittämiseen, käyttäneet rahat edustukseen, laiminlyöneet koulutuksen ja tutkimuksen, riidelleet arvovallasta. Me olemme tuottaneet statussymboleita ja pönkittäneet alan ja ammattikunnan statusta.” Antti Nurmesniemi: ”Minusta Suomen olisi viimeisen 5-10 vuoden aikana tullut luoda luovaa teollisuutta, eikä valita pinnallisen taiteen tietä - nyt on valittu jonkinlaisen pinnallisen ja näennäisen taiteen myymisen tie ja sitä on valtion koulussa tuettu aika kauan aikaa. Muotoilija ei ole kuluttajan luottamusmies vaan palvelee lehdistön luomia myyttejä luksuskodeista ja kerskatuotteista.” Annika Piha: ”Olisi aiheellista jättää pari vitriiniä rakentamatta ja pari mitalia hakematta.”

Enemmistö ry:n perustaminen vuonna 1969 ja Alas auton pakkovalta -pamfletin ilmestyminen samana vuonna osoittavat ajan kuvaa. Pamfletissa sanotaan: ”Auto, neljä kirjainta, joihin ei voi luottaa. Jalankulkija! Lakkaa kumartelemasta autoilijalle, kun hän antaa sinun ylittää kadun suojatietä pitkin. Pui mieluummin nyrkkiä, kun hän ei kunnioita tätä sinun laillista oikeuttasi.”

Myös metropäätös Helsingissä sattui vuodelle 1969. Oltiin huolestuneita ympäristömme saastumisesta, vastustettiin materialismia, oli syntynyt protesti ympärillämme olevaa esinepaljoutta vastaan, mutta toisaalta kannatettiin liikkuvampaa elämänmuotoa. Ehkä tässä kaikessa tarvittiin jotain romantiikkaa. Sitä se varmaan oli tuo kotien maalaaminen ja räiskyvät värit.

Mitä muuten muodissa tapahtui juuri tuolloin 1969? Nyt on tarkistettava vielä Maikin muotikuvastosta. Maikki kertoo, että muodissa elettiin voimakkaan muutoksen aikaa. Vuonna 1968 elettiin A-linjaa, mutta muodollinen 60-lukuisuus alkoi väistyä rennomman 70-luvun tieltä.  Housupuku ylipäänsä oli ratkaiseva askel ja muutos.

Kai Frank puhuu pärekorista ja pajupillistä

Suuresti arvostettu muotoilumaestro ja professori Kaj Frank, teki vuonna 1973 Avotakka-lehden pyynnöstä listan kymmenestä parhaasta suomalaisesta käyttöesineestä.  Frankin lista kuvaa sekin osaltaan ajan henkeä. Hän ei kuitenkaan tuonut esiin kännyköitä tai muita elektronisia vimpaimia, hän se puhui pärekorista ja pajupillistä, siis kymmenen parasta käyttöesinettä:

·        pärekori

·        viilivati

·        raidallinen puuvillakangas

·        syvä lautanen

·        foliovuoka

·        turveruukku

·        mukana kannettava tuoli a la Harri Moilanen

·        pajupilli

·        potkukelkka

Hopeapeili 1969 kertoo ajankohtaisista sisustusideoista niitä näitä, mm. näitä: nyt on maalauksen aika, laatikoiden aika, purkkien ja purnukoiden aika, mattojen ja verhojen aika, julisteiden aika, kehyksettömien peilien aika, avohyllyköiden ja kaapistojen aika, värikkäiden hellojen ja jääkaappien aika, sälekaihdinten aika, esille pantavien levysoitinten, vahvistimien ja ämyreiden aika, siis kaikki käy. Tuo aika oli minunkin aikaani.

Nyt tuleekin kysymys. Onko sisustukseen ja seinien väreihin liittyvä keskustelu jotenkin merkityksellistä? Onko mitään mieltä lueskella vanhoista aikakausilehdistä silloin ajankohtaisia ja ihmisiä kiinnostaneitakin väritysohjeita ja kodinsisustusfilosofioita. Ehkä ei olekaan. Lukeminen saattaa olla mielenkiintoista historiantutkijoille, trendianalyytikoille ja etenkin meille entisiä aikoja muisteleville. En usko, että saisin lastenlapsiani ikähaarukalla 10-35 kiinnostumaan moisista jutuista. Jatkopäätelmänä on, ettei niistä kannattaisi blogejakaan kirjoitella. Pitäisikö sitten mieluummin kirjoitella hallituksen juuri tekemästä lisäbudjetista? Kaikki aikanaan. Liikennehankkeilla ryyditetty lisäbudjetti saattaa olla raideliikennerakastajan kannalta hyvinkin kiinnostava aihe. Mutta kuten sanottu, kaikki aikanaan. Ehkä jo ensi viikolla.

Keltainen viiva tai valkoinen viiva

Otetaan vielä tähän alkuun yksi ärsyttävä värijuttu. Suomessa tuli kesäkuun alussa voimaan uudenlaista liikennelainsäädäntöä. Siinä lienee paljon hyviä ajatuksia, osittain outojakin uudistuksia, mutta yksi tuntuu erityisen huonolta. Se on värijuttu. Päättivät säästellä väreissä ja maalata ohituskieltoviivat valkoisella, nyt meillä tutuksi tulleen keltaisen sijaan. Liikenneturva ja Autoliitto tätä uudistusta vastustivat, mutta puoltajia lienee löytynyt riittävästi, sillä keltaiset väripurkit joudutaan viemään jäteasemalle. Väittävät jotain niin älytöntäkin, että robottiautot ja tekoälynäkijät eivät oikein osaa erottaa keltaista, kaiken pitäisi olla vain samaa valkoista. Höpö, höpö! Nyt pääsin kokeilemaan muutoksen vaikutuksia. En suinkaan tieteellisillä mittauksilla, mutta ajamalla vastikään päällystetyllä Perniön ja Strömman kanavan välisellä 13 kilometrin tieosuudella, joka oli juuri varustettu uusilla vitivalkoisilla viivoilla. Keltaista vanhaa väriä oli sentään käytetty maalarille merkkinä siitä, missä uusi kokoviiva alkaa. Tein koeajoja pari kolmekin kertaa viikon aikana. Vertailun vuoksi ajelin sitten Strömmalta Kemiön keskustaan ja edelleen vanhoilla viivoilla. Miltä tuntui?

Valkoiset viivat on maalattu uudelle mustalle asfaltille. Vanhat keltaiset ja valkoiset viivat ovat haaleina vaaleaksi kuluneella ja kauhtuneella asfaltilla. Yritin ajatella positiivisesti ja katsoin valkoisia viivoja suopealla silmällä. Aivan selvää on, että uusi valkoisten koko- ja katkoviivojen kooste on huomattavasti vanhaa valko-, keltaviivoitusta epähavainnollisempi.  Keltainen viiva iskee kortit pöytään. Huono uudistus!

Konkurssiin?

Nyt kohutaan ministerin koulutuksesta. Puhekoulutuksesta tai ajatuskoulutuksesta, vai mistä itse asiassa on kysymys?  Yksikään firma ei mene konkurssiin, näin sanoo valtionvarainministeri. Outoa puhetta. Meneehän firmoja konkurssiin.

Suomessa menee kuukausittain 200-300 firmaa konkurssiin. Monet menevät konkurssiin huonon hoidon tai heikon bisnesidean takia. Sellaisia firmoja ei kannata tukea koronan varjolla. Nyt koronan aikana konkurssiin menevien määrä kasvaa. Vielä ei kuitenkaan kevään tilastoissa tai huhtikuun tilastoissa ollut mitään piikkiä näkyvissä.

Vuoden 1990 laman jälkeen konkurssien määrä nousi 700 konkurssiin kuukaudessa. Kesti 10 vuotta eli vuoteen 2000, ennen kuin määrä tasaantui ”normaalitasolle”, joka Suomessa näyttää olevan tuo 250-300 firmaa kuukaudessa. 1990-lama tappoi noin 15000 firmaa enemmän kuin kymmenen vuoden aikana olisi muuten kuollut. Se oli 5 % kaikista firmoista. Suomessa on noin 350000 yritystä. Noin 30000 yritystä aloittaa ja lopettaa vuosittain. Yritysten kokonaismäärä ei juurikaan kasva. Konkurssiin menee vuosittain alle 1 % yrityksistä. 1990-laman aikana konkurssiin menneiden osuus tuplaantui. Pahimpina vuosina 2 % yrityksistä meni konkurssiin. Nyt ei jouduta samaan kurimukseen. Mutta tukien myöntäminen vaatii kontrollia. Huijareitakin on liikkeellä.

Olipa sekalaista antia

Maalareista keltaisiin viivoihin ja konkursseihin ja kaikkea siltä väliltä. Kesken kaiken Olli Lehtovuori soitti. Hän siunaili Pirkkolan uimahallin kylkeen suunniteltua uutta verkkopallohallia. Sirenien vanhat ideat on unohdettu, rakennuslupa on jo olemassa. Totesin tehneeni asian hyväksi jo sen minkä olin tehnyt: http://penttimurole.blogspot.com/2018/06/keskuspuisto-poikki-mutta-ei-ehdoitta.html 

Hanke on huonosti mietitty. En kuitenkaan aio ripustautua puihin. Toivon että nuoremmat sen tekevät. Ja niin tuntuvat lupailevan. Halli kyllä tarvitaan ja on paikallaan, kunhan saadaan paikalleen.

PS. Nyt asiat menivät niin dramaattisiksi, että on pakko päivää myöhemmin lisätä pieni jälkikirjoitus. Konkurssien pelastajaksi ilmoittautunut valtionvarainministeri sai puhestrategiaopetusta, mutta joutui itse poliittiseen konkurssiin. Ihmeteltyäni puhestrategiaopettajan konsulttipalkkion tuntiveloitusta, se on nimittäin kuusinkertainen insinöörien ja arkkitehtien huippuveloitukseen, päädyin ihmettelemään konsultin vastuuta. Nuori ministeri ja nuoret avustajat eivät ehkä tiedä mitä tekevät, mutta konsultin luulisi tietävän. Kysynkin miksi Saukkomaa-konsultti ei kertonut oppilaalleen ministerille toimeksiannon tulevan johtamaan hänen poliittiseen konkurssiinsa?  Konsultin jos kenen olisi pitänyt tämä ymmärtää. 

Arkkitehdit tukkanuottasilla - aiheetta

Monet toivovat korona-ajasta muutosten ajan toiveikasta alkua. Toiveet ovat erilaisia. Joku toivoo markkinatalouden nyt saavan kohtalokkaan kuoliniskun. Moni toivoo kaupunkien tiivistämisintoilun nyt päättyvän ja vanhojen arvojen palaavan kunniaan, ehkä jopa tiivis ja matala nousisi uudelleen toiveiden tynnyriin. Joku uskoo autoilun nyt romahtavan ja yhteiskunnan siirtyvän pysyvästi korona-ajan ruuhkattomuuteen. Etätyön uskotaan olevan tulevaisuudessa normi. Kodeista tulee monelle toimisto ja tämä muuttaa asuntosuunnittelun trendejä. Ehkä sivuasunnot suorastaan palaavat sanastoon. Ainakaan täysin avoimet maisema-asunnot eivät sovellu lasten ja aikuisten yhteiseksi työtilaksi. Joku puhuu varttitunnin kaupungeista. Hyvässä kaupungissa kaikki palvelut olisivat vartin matkan päässä. Kävellen vartissa pääsee yhden kilometrin päähän, pyörällä jo neljän kilometrin etäisyydelle. Totta puhuen tuollainenhan se on se perinteinen jokaiselle tämän ikäiselle tuttu kaupunki.

Elin 15 minuutin kaupungissa

Kun aikanaan sotien aikaan ja niiden jälkeen elelin tällä samalla maapalalla missä nytkin istuskelen ja tätä blogia kirjoittelen, oli matka Elannon kauppaan 500 metriä. Kaupassa oli kolme osastoa, maitokauppa, leipäkauppa ja sekatavarakauppa. Nyt aikovat sen nostalgisen rakennuksen purkaa. Kaupunkia on näet tiivistettävä, siinä ei merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön statuksen saanut kaupunkiympäristö paljoa paina. Leffaan, Pakilan Bio Tarjaan oli 1900 metriä. Hammaslääkäri oli Itä-Pakilassa, sinne oli matkaa 2500 metriä. Koulu oli lähellä, mutta minä kävin koulua Helsingissä. Sinne mentiin Saaren keltaisella bussilla Alman hallitsemalta keltaiselta kesäkioskilta Alkutien ja Pakilantien risteyksestä. Almalta ostettiin saunaportterit ja sitruunasoodat. Tie oli kylläkin siihen aikaan nimeltään Lepolantie. Niin, palvelut, mitä niitä nyt tarvittiinkaan, apteekki ja parturi olivat Bio Tarjan naapuritalossa, rautakauppa, se oli Käpylässä. 15 minuutin kaupunki, siinäpä se oli. Ravintolassa käynti ei kuulunut nuorison ohjelmaan, sen paremmin kuin se olisi kuulunut vanhempien ohjelmaan. Ehkä vain vakuutusmagnaattina toimivan maalaisserkun kutsumana saattoi vanhempi väki käydä Fenniassa. Palokunnan talolla oli kyllä joskus juhlat, siellä pääsi teinipoika näyttämään kyläläisille jivetaitojaan. Jotenkin tuo kaikki oli hyvin yksinkertaista. Nyt se on mennyt monimutkaiseksi. Lapsiperheillä on treenit, on monimuotoiset harrastukset, toisaalta eristäydytään omaan kuplaan – kännykkäkuplaan. Onko elämä tylsää? Pitääkö välttämättä elävöittää tai varsin elämöittää, niin kuin Tarja Nurmi – Arkkivahti kirjoittaa blogissaan:  http://arkkivahti-arkkivahti.blogspot.com/2020/05/nyt-kohosivat-kulmakarvat.html

Arkkivahti vihaa elämöittämistä

Mistä Arkkivahti kirjoittaa, kun hän kirjoittaa elämöittämisestä? Arkkivahtia aivan ilmeisesti ärsyttää Hesarissa ollut juttu jonka laatijat edustavat Elävät kaupunkikeskustat ry:tä. Yhdistyksen toiminnanjohtaja Pokko Lemminkäinen ja yhdistyksen hallituksen jäsen Aulis Tynkkynen julkaisivat Hesarissa 11.5. juttunsa: ”Viihtyisä ja elävä keskusta ei synny itsestään”.  Tuo on minulle tuttu yhdistys. Olen usein osallistunut yhdistyksen kokouksiin ja jopa päässyt pitämään esitelmiä kyseisessä poppoossa. Kerran pidimme Roger Wingrenin kanssa duettoesitelmän. Se tapahtui Oulussa vuonna 2003. Esitelmän nimenä oli: ”Suuret teot ja pienet teot.” Se alkoi teeseillä ja antiteeseillä. Ensimmäinen teesi kertoi, ettei ole mitään hyötyä, vaikka Pietarsaaren Jaro pelaa luovaa, älykästä, nopeaa, taidokasta ja rohkeata jalkapalloa jos ei tule maaleja. Toisena teesinä kerrottiin kaupungin hahmottuvan, jos se tekee jotakin. Antiteesinä väitettiin ihmisen hahmottuvan tekemällä jotakin. Ehkä siis kaupunki tarvitsee ihmisensä hahmottuakseen. Yksi teesi sanoi: Hyvä suunnittelu edellyttää ohjeita ja standardeja. Antiteesi väitti: Hyvä suunnittelu edellyttää runoutta, rakkautta ja rohkeutta.  Toinen teesi sanoi: On toimittava tämän päivän standardilla. Antiteesi dementoi: Se elämä meni jo ohi. Tästä linkistä löydät Elävät kaupunkikeskustat ry:n historiaa omaan historiaani sotkettuna: http://penttimurole.blogspot.com/2018/10/kavelykeskusta-hitaasti-mutta-varmasti.html

Jos haluat perehtyä yhdistyksen historiaan oikein kunnolla klikkaa tuohon: https://www.kaupunkikeskustat.fi/wp-content/uploads/2017/08/EKK_historiikki_2017_A5_aukeamat.pdf

En aio nyt ylpeänä esitellä aivan kokonaisuudessaan tuota 17 vuotta sitten pidettyä esitelmää, mutta itsekkääseen tyyliini haluan kuitenkin kertoa itselleni tuon hetken tunnelmista muutamalla lauseella. No, niitä tulee aika runsaasti. Ne liittyvät jotenkin tämän blogin aiheeseen, eli puheisiin kaupungista ja niistä puheista ärsyyntymiseen. Roger puhui rakkaudesta kaupunkisuunnittelun johtavana voimana. Minä suolasin päälle runouden ja rohkeuden. Runous on Dostojevskin mukaan pyrkimystä kohti tuntematonta, jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. No, sitähän kaupunkisuunnittelu on. Rohkeus taas on uskallusta olla nöyrä tämän suuren ja etuoikeutetun tehtävän edessä. Ohessa olevat kuvat olivat Oulun esityksessä rekvisiittana.

Kaupunkikulttuurimme manifestoituu yhteisessä julkisessa tilassa

Kaupunki on suuri palapeli. Se koostuu paikoista. Paikat ovat rakennusten väliin jäävää tyhjää tilaa. Ne ovat myös rakennusten sisäistä tilaa. Kaupunkisuunnittelu on tyhjän tilan suunnittelua. Ihmiset kokevat kaupunkinsa paikkojen ja totunnaisten kulkureittien kautta. Paikat ovat historiallisissa kaupungeissa selvästi hahmottuvia. Meidän uudet kaupunkimme ovat kadottaneet paikan ja tilan ja samalla yhteisöllisyyden. Teesi: Kaava ohjaa ensisijaisesti taloudellisia arvoja. Antiteesi: Henkinen energia kytkeytyy fyysiseen rakenteeseen. Businescityt ovat kiiltäviä, mutta sulkeutuvia, maanalaiset keskustat välittävät liikennettä, mutta synnyttävät pelkoa, kadut ovat tilana olemassa, mutta niiden hyvyyttä mitataan pitkittäisellä - ei poikittaisella liikenteellä, puistot ovat vihreitä, mutta eivät anna hiljaisuutta, torit antavat perspektiiviä mutta pinnat täyttyvät tavaralla. Ainoastaan energia aikaansaa materiaa kuten: maailmankaikkeus, aivot, kaupungit: kadut, torit, puistot, talot, ainoastaan merkitys pystyy tuottamaan energiaa (David Bohm), merkitys ei ole keksittävissä, ainoastaan löydettävissä, merkitys ilmaantuu yhteisössä, vastuussa ja luovuudessa. Roger&Pena jatkuu.....

Kaupungeissa paikat erottuvat

Paikkoja erottelevat kanssaihmiset, sosiaalinen turvallisuus, liikenne, henkilökohtaiset liikkumiskyvyt, näyteikkunat ja tavarat, kaupallisuus, valo ja varjo, pinnan kaltevuus ja korkeuserot, arkkitehtuuri, pintojen materiaalit ja värit sekä maa ja siitä voimansa imevä vihreys.

Erottelevista tekijöistä sosiaalinen ympäristö - toiset ihmiset - on selvästi kauneutta tärkeämpi tekijä. Kaupungin tilojen täytyy olla ”välittäviä” ja ”koskettavia”. Kaupunki on enemmän taideteos kuin artefakti: ”Totuudesta ja valheesta syntyy kolmas elementti, jonka kätketty olemus meitä lumoaa”.  Ilmiö lepää salatun päällä. ”Kaupunki valehtelee aina, etenkin kun itse Perkele iltaisin sytyttää lyhdyt asettaakseen kaikki epätodelliseen valoon” (Gogol).

Kaupungin miellyttävät tai epämiellyttävät paikat ovat rakennetun kaupungin talojen väliin jäävä tyhjä tila. Tapa ottaa tila haltuun vaihtelee. Tilalle löytyy valtaajansa. Tila vallataan autoilla, pysäkeillä, katoksilla, liikennemerkeillä, kioskeilla ja mainoksilla. Tilaa vallataan myös melulla, pakokaasulla, roskilla ja hajulla. Yksittäinen puu, suihkulähde, puisto, tyhjä pinta, hiljainen paikka, ne taistelevat olemassaolostaan. Ne taistelevat tilasta, valosta, maasta, vedestä, ilmasta ja äänettömyydestä. Kaupunkitilassa hallitsee ihmisen tekemä. Ihmisen tekemä on elämisen ja rakentamisen kulttuuria. Kulttuurit kehittyvät ja muuttuvat. Kulttuuri on peilimme. Kulttuuri kuvastaa suhdettamme aineettomaan, ihmisyyteen, luontoon ja ihmisten kätten töihin. Ihmisen tekemässä kaupungissa on paljon keinotekoista, mutta myös paljon luonnosta otettua ja maasta kasvavaa. Musta lehdetön puunrunko huurteisin oksin. Lokkien kirkuna kauppatorin rannassa. Syksyn keltaiset lehdet mattona jalkakäytävällä. Katukivien välistä esiin tunkeutuvat siniset kukat. Sateessa kiiltävä graniitti. Poskia punaava pakkastuuli. Kirkon tornia vartioivat naakat. Sillankaiteen kiiltävä messinkinuppi, jota isoäidinäiti kosketti. Puiden lehvästöistä siivilöityvä valo kaupungin bulevardeilla. Roger&Pena jatkuu...

Abstraktit arvot muuttuvat rahaksi

Sanoimme vielä, että esteettisyys, viihtyisyys ja esteettömyys ovat abstrakteja arvoja, joita ei osata verrata suoriin kustannuksiin, mutta jotka muuttuvat rahaksi jossain toisessa ympäristössä, kuten sosiaalihuollossa, terveydenhoidossa, nuorten pahoin- tai hyvinvoinnissa.

Ja lopuksi sanoimme jotain rakkaudesta: Ainoa millä on väliä, on rakkaus. Rakkaus ei vaadi koulutusta: Augustinus ymmärsi rakkauden yleiseksi järjestykseksi - vaikuttavaksi voimaksi, syvemmäksi järjestykseksi, jossa asialle ilmeiset muodot voivat luovalla tavalla ilmetä. Hän ilmaisee asian äärimmäisen osuvasti kielen korkeimmalla asteella, huudahduksessa: "rakasta ja tee mitä tahdot!" Näin syntyvät teot, teokset... ikonostaasi.... kaupunki. Rakkaus on taide, ja kaikki taiteenharjoittaminen asettaa tiettyjä, yleisiä vaatimuksia. Ensinnäkin tarvitaan kuria. Ilman kuria elämästä tulee hajanaista, sotkuista ja keskittymätöntä. Toiseksi tarvitaan keskittymistä, sisäistä kokoamista. Keskittyminen on ehdoton edellytys sille, että tulee mestariksi. Kolmanneksi tarvitaan kärsivällisyyttä ja kestävyyttä. Jos haluaa heti tuloksia, ei pääse minnekään. Ilosanoma: rakkaus ei vaadi koulutusta, ”minäkin voin tehdä elämässäni jotain”, mutta: rakkaus on kytketty tahtoon: TAHDOTKO? Roger&Pena päättyi.

Arkkitehti ärsyyntyy kollegojen kirjoittelusta

Kunnioittamani Arkkivahti loukkaantuu, hän äityy uhoamaan. Hän äityy peittoamaan näitä kahta arkkitehtia, jotka kirjoittavat kaupunkikeskustasta. Heidän kirjoituksensa otsikko on: ”Viihtyisä ja elävä keskusta ei synny itsestään”.  Hän sanoo oudosti: ”Mutta mennäänpäs Tynkkysen ja Lemminkäisen kirjoitukseen: he käsittelevät noita eläviä keskustoja, jolla he ilmeisesti tarkoittavat vain ja ainoastaan Helsinkiä - vaikka mainitsevat jopa taajamat ja niiden elävyyden.” Tässä juttu:  https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006503503.html?share=43294e3901c6bf5d89d72acd04c32ad0

Minusta taas tuntuu, ettei Lemminkäisellä tai Tynkkysellä ole mitään erityistä suhdetta Helsinkiin. Yhdistys on jakanut palkintoja kaupungeille vuodesta 1999. Helsinki sai palkinnon vasta vuonna 2017. Elävät kaupunkikeskustat yhdistys syntyi aikanaan maaseutukaupunkien kehittämisen innoittamana. Ei suinkaan Helsinki-keskeisenä ilmiönä. Ensimmäisenä puheenjohtajana oli ”oma poikani” Pekka Kettunen, silloin elettiin vuotta 1997. Pekka oli Jyväskylän kaupunginjohtaja vuodesta 1994. Minun hommistani hän erosi vuonna 1988 ryhtyessään Keravan kaupunginjohtajaksi. Marjukka Kulmanen oli yhdistyksen intomielinen toiminnanjohtaja 1998-2005. Hän kutsui Rogeria ja minua ”munmiehiksi”. Olimme joskus häntä auttamassa kokousohjelmia suunniteltaessa. On siis omakin lehmä ojassa! Olimme tästä arvonimestä ylpeitä.

Lemminkäinen ja Tynkkynen kirjoittavat elävästä keskustasta. He kirjoittavat tällaisia: Keskustan elinvoima ei ole itsestään selvä, sitä on kehitettävä. Keskustoja on kaupungeissa, mutta myös tuhannessa pikku taajamassa. Elävässä keskustassa tulisi olla paikkoja. (Space for place). Niitä varten olisi oltava tila. Kirjoittajat kutsuvat sitä raamiksi. ”Raami voi tarkoittaa esimerkiksi kauniita rakennuksia ja rakennelmia, korkeatasoista viherympäristöä tai kiinnostavia ulkotilassa myönteisesti erottuvia muotoja.” Historialliset elementit vahvistaisivat raamia. Jotta paikasta tulisi merkityksellinen tarvitaan ihmisiä. Ihmistiheydestä syntyy elävyyttä. Houkutteleva kävely-ympäristö edellyttää ihmistiheyttä. Tämäkään ei riitä. Tarvitaan vielä toimintoja, yksityisiä ja julkisia palveluja, ehkä kioski. Niittinä on toiminnallinen kulttuuriperintö, esimerkkinä vanha apteekki. Kirjoittajat uskovat etätyön ja keskusta-asumisen vahvistavan keskustoja. Mutta mikään ei synny itsestään. Tarvitaan ”perusteellista suunnittelua, loputonta sovittelua”. Hieman outona loppukaneettina kirjoittajat kosivat mainostajia, sanovat elävää paikkaa olevan helppo mainostaa ja kaikki voittavat.

Tarja Nurmen – Arkkivahdin – kulmakarvat kohosivat, kun hän luki Lemminkäisen ja Tynkkysen kirjoituksen. Ensin hän kirjoittaa pudonnensa kirjoittajien terminologiasta. Kyseli raamin perää, arveli sen olevan käännöstä sanasta framework. Kyseli sitten ”kiinnostavasti ulkotilassa myönteisesti erottuvien muotojen” perään. Niistähän parivaljakko Pokko & Aulis kirjoittivat. Mainitsi esimerkkinä Allas-lautakasan ympäristöstä riitasointuisasti erottuvana muotona. Arveli kirjoittajien tarkoittavan juuri tällaisia ilmiöitä. Muuten tämän päivän Hesarissa kunnioitettu emeritus Matti Klinge puuttui merkittävien paikkojen tuhoutumisvaaraan kirjoituksella ”Kuka puolustaisi Helsingin julkisivuja?”. Hän kirjoitti Senaatintorista ja Kauppatorista ja viittasi uutisiin ”lokkisyöttölöistä” torilla. Hän myös mainitsi ”rumentavan maailmanpyörän ja surkuhupaisan uimalan”. Arkkivahti oli taas huolissaan terasseista kaduilla. Terasseista jotka yhdessä laittomasti jalkakäytävällä pyöräilevien ja sähköpotkulautojen kera työntävät koiran kanssa kulkevan kansalaisen suorastaan ajoradalle. Tarjan uho jatkuu: ”Helsingin Vihreät ja päin sääntöjä fillarointi sekä latten ja ns. käsityöoluen ja kivojen viinien auringonpaisteessa hatuitta päin terasseilla latkiminen ovat voittamassa ja luomassa aivan uutta kaupunkikulttuuria ja "merkityksiä". Arkkivahti puuttui myös tiheyden vaatimukseen: ”Mutta merkityksellinen paikka ei tarvitse ihmisiä, ollakseen merkityksellinen. Eikä kahvilaa, eikä kioskia. Eikä ihmistiheyttä.”

Tarja kirjoittaa yleensä kivasti ja kipakasti, mutta nyt meni uhon puolelle, varsinkin siltä osin kuin Pokko Lemminkäinen ja Aulis Tynkkynen saivat huutia. Eihän heidän kirjoituksensa mikään merkittävä ”teos” ollut. Kunhan leipätekstiä omasta ja edustamansa yhdistyksen puolesta. Kun kevään perinteiset kokouksetkin peruuntuvat on saatava yhdistyksen olemassaolosta jotain ilmauksia. Sitä se kai oli. Koukeroista pikatekstiä, kryptisyydessään ehkä ilman varsinaista laatusisältöä, pikemminkin rutiinitekstiä. Mutta ei nyt haitaksikaan ollut. Nyt korona-ajan lientyessä yhteinen tila nousee uuteen arvoonsa. Siitä kirjoittaminen ei ole tabu eikä vain harvojen oikeus. Onnittelen teitä kaikkia kolmea ansiokkaasta toiminnasta kaupunkien ja ihmisten eteen!

PS. Minulla on puhelimessani Tarjaan liittyvä viesti tai oikeammin pyyntö puhelinnumerosta huhtikuulta. Ystäväni Kari Karanko pyysi Tarjan puhelinnumeroa. Numeroa hän tarvitsi koska halusi kirjoittaa Tarjalle kauniin viestin. ”Ansaitsee rohkaisua. Hän on bloginsa kautta minulle tärkeä alue- ja asuntosuunnittelun auguuri.” Kari siirtyi ajasta ikuisuuteen. Rohkaisu jäi antamatta. Nyt sen kuitenkin välitin, kuolleen ystävän viestin.

Persoonallisuus puntarissa

Muutama päivä maalla antaa taas näkötuntumaa maaseudun töihin. Pellot odottavat viljelijän kosketusta, paitsi syysviljapellot, jotka jo viheriöivät komeasti. Naapuri juuri eilen jyristi valtavan leveällä äkeellä peltoa ristiin rastiin, ei kuitenkaan sikin sokin vaan huippuunsa järjestelmällisesti. Tulee mieleen lapsuuden ajan peltotyöt Hämeessä. Hankmo ja äes olivat tavanomaiset muokkauskeinot. Risuäkeitä ei sentään enää näkynyt kuin museossa. Kaksi hevosta, nimeltään Peku ja Leija ahersivat valjaissa. Joskus ajomies intoutui itse hankmon painoksi. Äkeessä oli tyydyttävä sivussa kävelyyn ja joskus suun maiskauttamiseen hevosten innostamiseksi reippaampaan askellukseen. Muokattu pellon pinta on kaunis. Pian se vienosti vihertyy, sitten vihreys sakenee, kunnes loppukesällä kellastuu. Mahtava prosessi, jota meillä yleensä ihaillaan saunan verannalta. Me olemme meren saaressa, mutta pellon reunalla, joten meillä ilta-auringon seurana on lainehtiva pelto. Nyt sataa. Pellon kylväjän täytyy olla mielissään, kun siemenet pääsevät heti kasvun alkuun. Meillä kasvimaan laitto jää Liisalta hieman odottamaan. Ruohosipulit ja persiljat omasta kasvihuoneesta ovat kuitenkin jo aamiaismunien koristeena ja mausteena. Miten nuo tuoreet ruohot ovatkin herkän maukkaita. Pari päivää sitten söimme Eemelin nokkoskeittoa. Sekin aivan herkullista.

Testimaakarit meitä muokkailemassa

Kevätluonnon ihailu keskeytyi hetkeksi, kun kännykkään tuli postia. Sieltä välittyi linkki persoonallisuustestiin: https://www.16personalities.com/fi Ilmaisen testin omasta rakkaasta persoonallisuudestaan saa vastaamalla rasti ruutuun menetelmällä muutamaan kymmeneen kysymykseen. Firma, joka toimii testin isäntänä, on NERIS Analytics Britanniasta, Cambridgesta. Firman tirehtööreinä näyttäisivät olevan latvialaiset Jolita ja Gediminas. Lienevät siinä kolmenkympin iässä. Ovat ilmeisesti innovatiivista väkeä, kun ovat keksineet ihmistä näin lähellä olevan kysymyksen: testata ihmisiä heidän luonteenpiirteistään ja kaiken lisäksi saada heidät kaikki iloisiksi ja ylpeiksi luettuaan testin tulokset. Mikään bisnes tämä ei yhtiön tilitietojen nojalla näyttäisi olevan. Testi on ilmainen. Mutta siihen saattaa liittyä suuria bisnesmahdollisuuksia. Ehkä niitä onkin jo pyörimässä. En suorita nyt kuitenkaan tutkivaa journalismia ihmisten höynäyttämisestä. Otan kuitenkin tämän testin hauskuuden nyt niin vakavasti, että kerron mitä minun perheeni jäsenille näytti testaushuumassa tapahtuneen. Ja itselleni tietysti. Sitä ennen hieman kännykkätesteistä, nehän ovat nyt muotia. Paljastuu nimittäin, että jo tämä persoonallisuustestien bisnes onkin varsin laaja imperiumi. Saatikka kakki muu testaus.

Testi asiasta kuin asiasta, koirat enemmistöksi

Oletko testannut itseäsi mitä erilaisimmista asioista? Esimerkiksi siitä tunnetko Helsingin julkiset rakennukset, tai tunnetko Suomen tai Euroopan kaupungit maantieteellisen aseman perusteella, tai että tunnetko Euroopan maat niiden ääriviivojen perusteella tai että tunnetko iskelmälaulajat heidän suosikkikappaleidensa perusteella tai että tunnetko armeijan asetyypit, tai voit myös testata, minkä eläimen sielu sinulla on. En ole törmännyt vielä testiin tai syväpsykologiseen analyysiin, jossa ihmistä verrattaisiin koiraan. Siinä tulisi myös ulkonäkö suureen rooliin. Ihmisethän ovat jotenkin saman näköisiä, koirat ovat taas totaalisen eri näköisiä. Kyllä, ihmisiä on hyvin helppo verrata koiriin. Yritäpä vaikka. Kokeile aviopuolisoasi tai pomoasi. Libyassa ollessa teimme koko suomalaisporukasta koira-analyysin. Kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen aivan jetsulleen. Minut noteerattiin bernhardilaiseksi, mutta tynnyri oli juotu tyhjäksi. Koirat ovat nykyään valtavan suosittuja. Olin itsekin nuorena koiraihminen. Nyt olen tullut niuhoksi. Maassa taitaa nyt olla hilkkua vaille miljoona koiraa. Koiramäärä on viime vuosina lisääntynyt 10 % vuodessa. Ihmismäärä on sen sijaan tilastokeskuksen ennusteen mukaan lähes vakioitunut 5,5 miljoonan tasolle, pientä laskua, vuonna 2050 asukkaita olisi 5,4 miljoonaa ja vuonna 2070 asukkaita olisi 5,2 miljoonaa. Kun nyt yleensä kaikissa asioissa mennään trendin mukaan, niin mennään sitten ja havaitaan koiramäärän Suomessa tulevan jo vuonna 2038 enemmistöksi.

Kissoja on tällä hetkellä saman verran eli miljoona yksilöä. Hevosia on 75000 kappaletta. Minun nuoruudessani, hevosmiesaikana, niitä oli 400000 kappaletta. Nautoja on 0,9 milj. kappaletta, joista lypsylehmiä noin 250000, lampaita 160000 ja sikoja 1,2 milj. kappaletta. Poroja on 200000. Viilieläimistä hirviä ja peuroja on kumpiakin 100000 kappaletta, susia 200, karhuja 2000 ja villisikoja 2000 kappaletta. No tässäpä tuli eläintilasto. Havaitaan siis ihmisen olevan vielä ylivoimaisesti suurin suureläinlaji, seuraavina ja keskenään melko tasavertaisina siat, naudat, kissat ja koirat. Lintuja Suomessa pesii vuosittain ehkä 60 miljoonaa. Muurahaisista ja hyttysistä en saanut lukua.

Takaisin testiin

Joko kerkesit testata itsesi? Varmaan testasit itsesi salaa kesken blogin luvun. Nyt et vain kehtaa tunnustaa.  Jos olisit minä, olisit jo sen tehnyt. Onneksi et ole minä. Minä olen ilmeisen testiaddiktoitunut. Vaikka testattuani iskelmämusiikkituntemustani päätinkin sen olleen viimeinen testini. En edes katso ”Vain elämää” -suosikkiohjelmaa, miten tietäisin? Persoonallisuustesti on tietysti humpuukia, mutta se on hauska. Siitä syntyy keskustelua. Se ei pahoita kenenkään mieltä. Siinä kehutaan kaikki persoonallisuudet maasta taivaaseen. Kaikki ovat viisaita ja ajattelevia, henkisiä maailman valloittajia, ihmiskunnan toivoja, suorastaa harvinaislaatuisen poikkeavia persoonallisuuksia. Kaikki ovat sympaattisia, eikä kukaan ole paha.  Todellakin jos kohdalle osuneen persoonallisuustyypin ominaisuuksilla varustettu ihminen hakisi työpaikkaa, oli työnantajan tarve sitten mikä tahansa, hänet valittaisiin.  Kuitenkin testaajat kertovat, ettei heidän tarkoituksenaan ole tuottaa liitteitä työhakemuksiin, vaan sen sijaan rohkaista kunkin henkilökohtaista kehitystä ja edesauttaa oman itsensä ymmärtämistä ja muidenkin ymmärtämistä siinä ohella. Kun joku kysyy, soveltuisivatko testitulokset apuvälineeksi työhakemusten käsittelyyn, vastaavat testimaakarit kielteisesti. He eivät he usko testissä havaitun persoonallisuustyypin olevan luotettava indikaattori menestykselle työssä. Antavat vielä eettisen ohjeen: ketään ei tule pakottaa testiin, tuloksena olisi ”roinaa sisään, roinaa ulos”.

Persoonallisuustesteillä on suuri menneisyys, mutta pinnallinen ja rahakas tulevaisuus. On oikeastaan suureksi kunniaksi näille nyt kansalaisia kiinnostaville persoonallisuustesteille että niiden kehittäjäksi on keksitty psykoanalyysin toinen founding father eli C. G. Jung (1875-1961). Jung työskenteli yhdessä Sigmund Freudin kanssa. Freud ajatteli Jungista oman oppinsa vahvistajaa. Miehet joutuivat kuitenkin oppiriitaan koskien seksuaalisuuden merkitystä silloin muodissa olleisiin erityisesti naisten neuroottisiin kohtauksiin. Jungin mielestä kysymyksessä olivat myös muut elämän voimat. Tiet erosivat, keskusteluyhteys päättyi loppuun, joka oli täydellistä hiljaisuutta.  Elävästä Arkistosta löytyy kiinnostava keskustelu, jossa Kaarle Nordenstreng vuonna 1961 haastattelee itse maestroa. Klikkaa tuohon: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/yksilollisyyden-profeetta-c-g-jung

Carl Gustav Jung oli mystikko, taiteilija, tutki myyttejä ja satuja, parapsykologiaa, meediot ja myöhemmin myös ufot, kaikki mistä kansa puhui, se oli kiinnostuksen kohteena. Jung otti esille psykologiset tyypit, hän ryhtyi puhumaan introverteista ja ekstroverteistä. Oli kysymyksessä energian saanti sisäisistä tai ulkoisista lähteistä. Jung yritti löytää kollektiivista ja yhteistä arkkityyppistä kokemusta kansojen mytologiasta ja uskonnoista. Hän tutki yksilöllistymisen symboleita eri kulttuureissa, millaista on olla ihminen, ihmisen suhde maailmaan, on mentävä syvemmälle, kokemus merkityksestä voisi olla parannus, tietoisen ja tiedostamattoman energian yhteisvoimat olivat ajattelun kohteena.

Luopuminen ja uuden luominen

Tulevaisuutta ennakoivaa oli hyvinkin hänen ajatuksensa luopumisesta ja uuden luomisesta osana jo hänen aikaisensa ihmisen todellisuutta. Nyt tuo todellisuus on hyvin konkreettinen, ihmiset vaihtavat perhettä, joutuvat vaihtamaan työpaikkaa, joutuvat kouluttautumaan uuteen ammattiin. Luopuminen ja uuden luominen tulevat arkipäiväksi. Tällaisia hän pohti, mutta tuli sitten luoneeksi nämä persoonallisuustyypit, joista Isabel Meyers ja hänen äitinsä Katherine Briggs kehittelivät II maailmansodan aikaan kynä-paperiversiona testin, jonka kuviteltiin voivan erotella yksilöllisiä eroja ihmistyypeissä. Briggs ja Meyer uskoivat testinsä auttavan ihmisiä elämään terveempinä ja onnellisempina. Alkuun he eivät varmaankaan uskoneet testiänsä käytettävän kymmeninä tai satoina miljoonina testauskertoina vuosittain. Mahtoivatko päästä taloudellisestikaan hyötymään innovaatiostaan? Nyt asioita hoitaa säätiö.

MBTI kaiken perustana

Pääsenkö vihdoin testituloksiin?  Kun tätä persoonallisuustestimaailmaa tutkii, havaitsee sen olevan valtaisa markkina. Netti vilisee testausta. Yleensä testi on ilmainen, mutta lähes kaikki instituutiot kertovat mahdollisuudesta saada myös tarkempi henkilökohtainen raportti maksamalla 20 taalaa. Minä keskityn tässä MBTI-testeihin eli C. G. Jungin oppien perusteella kyhättyihin testeihin. En kuitenkaan kirjoita mitään maksetuista testeistä, koska sellaista en ole kokeillut. Niin, kertauksen vuoksi sanon, että testillä sinulle etsitään joku persoonallisuustyyppi kuudestatoista. Testi selvittää aluksi, miten suuntaat tai keräät energiaa, teetkö sen suuntautumalla ulospäin, olemalla vuorovaikutuksessa ihmisten ja ulkomaailman kanssa, vai teetkö se suuntautumalla itseesi, ideoihin, muistoihin ja kokemuksiin? Sitten selvitetään, miten keräät informaatiota, teetkö sen omilla aisteillasi havaitsemalla, vai teetkö sen intuitiolla tarkastelemalla isoa kuvaa, suhteita ja lukujoukkoja? Kolmantena asiana testataan, miten teet päätöksiä, teetkö niitä loogisesti analysoimalla vai luotatko enemmän tunteeseen? Neljänneksi testataan suhtautumistasi ulkomaailmaan, elämäntyyliäsi, teetkö asiat ennalta suunnitellulla tavalla vai oletko suhtautumisessasi spontaani? Vastauksista saat kirjaintunnuksia. Energian suhteen olet ekstrovertti E tai introvertti I. Informaation suhteen olet tosiasiallinen S tai intuitiivinen N. Päätösten suhteen olet ajatteleva T tai tunteva F. Elämäntyylin suhteen voit olla harkitseva tai spontaani, J tai P.

Loistavia tyyppejä – kaikki tyyni!

Testien n tarjoajat yrittävät keksiä mahdollisimman houkuttelevia nimityksiä persoonallisuustyypeille. Mitä pidät tällaisista nimikkeistä: virtuoosi, protagonisti, logistikko, konsuli, guru, velho tai asentaja? Joskus tuntuu, että persoonallisuusnimikkeet ovat suorastaan Google translatorin tekemiä. Käänsin huvikseni 16personalities nimikkeet englannista suomeksi. Täytyy myöntää, että kääntäjä on jatkuvasti kehittynyt. On kuitenkin jotain huvittavia käännöksiä. Erityisesti tuo logistikko. Sehän on kuljetussuunnittelija tai varastojärjestelijä. Näissä persoonallisuustesteissä logistikko eli The Inspector on henkilö, jonka piirteitä ovat vakavuus, muodollisuus ja kunnollisuus. He rakastavat vanhoja traditioita, raskasta työtä, kunniaa sekä ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti vastuullisia.  Jotkut muut persoonallisuussivustot sanovat tällaisia ihmisiä tarkastajiksi, tunnollisiksi tai etsiviksi. On myös The Crafter, käsityöläinen, jota kutsutaan asentajaksi, virtuoosiksi tai yksinäiseksi ratsastajaksi. Sellaista hauskaa.

Kerroin jo alussa, miten sukulaiseni, lapsia myöten innostuivat testaamaan itsensä. Näyttää siltä, että lapset ovat hyvin määrätietoisia mielipiteissään. Heistä tuli aktivisteja, The Campaigner, The Champion, innoittaja, vaikuttaja, mestari. Nuorista teini-ikäisistä näytti tulevan The Debater, edelläkävijöitä, väittelijöitä, visionaareja, keskustelijoita. Onnistuipa joku nuorista saamaan itsestään testatuksi loogikon ja ajattelijan Mikäpä tuossa, nuorena näkee. Vanhemmiten minun perheestäni näytti löytyvän asianajajia, puolustajia, hoitajia ja johtajia. Arkkitehteja ei löytynyt lainkaan, vaikka niitä perheessä on ainakin kolme kappaletta. Itse sain persoonallisuustyypikseni sovittelijan, The Mediator, idealisti, sovittelija ja parhaimmillaan velho. Tästä tuli hieman kotisohvalla kritiikkiä. Ei kuulemma tuo sovittelijan rooli oikein soveltunut. Päätin sitten höynäyttää testijärjestelmää ja tehdä aivan järjettömän testin, jossa vastaan kaikkiin kysymyksiin – muutama kymmenen niitä on, aivan niin järjettömästi kuin osaan. Kaikki asiat juuri mahdollisimman älyttömästi tai ainakin viimeisen päälle kielteisesti. Annoin siis sellaisen testituloksen, jonka perusteella kukaan ei olisi ainakaan töihin ottanut, jos testiä siihen tarkoitukseen käytetäisiin, niin kuin mainostavat.

Mikä oli tulos: Virtuoosi! Ehkä olisi pitänyt käyttää originaalinimitystä "asentaja" tai "käsityöläinen". ”Virtuoosit ovat usein mekaanikkoja tai insinöörejä, joille suurinta iloa tuottaa käsien likaaminen koneiden purku- ja kokoonpanotöissä ja koneiden saaminen edes hieman entistä parempaan kuntoon.” Virtuoosien päätökset pohjautuvat kuulemma käytännölliseen realismiin ja heillä on sisimmässään vahva oikeudenmukaisuuden taju. Virtuoosit eivät kuulemma välttele astumista toisten varpaille. He ovat myös ensimmäisenä kertomassa tahdittomia vitsejä, sekaantumassa toisten projekteihin, käyttäytymässä karskisti, pelleilemässä ja muuttamassa suunnitelmiaan heti kun jotain uutta ja kiinnostavaa ilmenee.

Hetkinen mitä ihmettä? Jos testiin vastaa tahallaan aivan väärin, vastoin omaa ajatustaan hyvästä ja oikeasta, niin saakin oman luonnekuvansa!

Vanhusten liikkuminen, vireyttä vai taloutta?

Vanhusten liikkuminen on jotenkin omakohtaisesti kiinnostava juttu. Tunnustan heti, olen laiska liikkumaan, mieluummin istun läppärin ääressä ja mietin seuraavaa blogiani tai teen lempiharrastustani Excel-taulukoita joistain vanhoista tilastoista. Miten tuo tilastografiikoiden tekeminen voikin olla niin mielenkiintoista? Tiedän miksi, kysymys oli turha. Se on siksi mielenkiintoista, että odottaa kuumeisesti näkevänsä jotain yllättävää lopputuloksen hahmottuessa graafisina kippuroina silmien eteen. Aivan totta. Sitä kuvittelee löytävänsä jotain. Useimmiten ei löydä mitään yllätyksellistä, mutta joskus, aivan totta, joskus luulee löytäneensä. Siis löytöretkeilyä tilastojen joukossa. Erityisen kiinnostavia ovat kriisiaikoihin liittyvät muutokset. Olen usein vaahdonnut kriisiskenaarioiden tarpeellisuudesta yhdyskuntasuunnittelussa. Kriisi tarkoittaa muutoskohtaa, useimmiten muutosta kohti hallitsematonta. Kriisiin menevät vain yksilöt, ryhmät tai yhteisöt, koko yhteiskuntakin voi mennä kriisiin. Kone ei mene kriisiin. Vai oletko kuullut jonkun kertoneen autonsa moottorin tai pölynimurin menneen kriisiin? Ei, kriisiin menee vain koneen käyttäjä.

Miten on tekoälyn laita? Onko se muuten kone? Voiko se mennä kriisiin? Tekoälyn suhteen meillä on tiedossa ongelmia. Meille tekoälyn kohtelemaksi joutuminen saattaa olla suuri kriisi. Tekoäly kerää dataa juuri meistä ja jos siitä odotusten mukaan tulee jumalamme viimeistään singulariteetin syntyessä, kysymyksessä ovat todelliset sisäsiittoisuuden kriisit. Meidän nykyiset jumalamme ovat meidän ulkopuolellamme, ne eivät ole meille sukua, mutta tekoäly on meistä tehty. Singulariteetin arvellaan syntyvän ennen vuotta 2050. Se on jo ennen kuin meidän pitäisi olla fossiilivapaita. Niin pian! Miksi siitä puhutaan niin vähän? Onhan se ihmiskunnan historiassa käännekohta ja kriisi. Kone on ihmistä viisaampi. Kone ryhtyy monistamaan itseään.  Jotkut viisaat ovat sanoneet tekoälyn olevan suurin maailmanlopun uhka. No, en nyt puhu maailmanlopuista, mutta jos maailmanloput kiinnostavat niin klikkaa: 

http://penttimurole.blogspot.com/2018/02/maailmanloppu-ja-bang-nyt-on-kylla.html

http://penttimurole.blogspot.com/2019/08/singulariteetti-tulee-joutuvatko-jumala.html

http://penttimurole.blogspot.com/2018/03/tekoaly-huijareiden-ja-armeijoiden.html

Vireyttä vai taloutta?

Minun tarkoitukseni oli kirjoittaa vanhusten liikkumisesta. Ei suinkaan maailmanlopuista. Hesarissa oli tänään juttu liikkumattomuuden hinnasta. Siinä sanottiin liikkumisella ja taloudellisella menestyksellä olevan yhteytensä. Tuo hieman särähti tuo taloudellinen menestys. Eikö nyt olisi voinut sanoa jotain henkisestä vireydestä. Puhui taloudesta juuri nyt kun meillä on ahkerasti kuunneltu Pentti Linkolaa äänikirjana. Siinä ei juuri taloudellista menestystä mainosteta suurena elämän päämääränä.

Mutta sain oikeastaan ajatuksen tästä aiheesta käytyäni eilen lääkäriasemalla. Oli siis jotain tyypillistä vanhuusajan kremppaongelmaa. Ei kuitenkaan koronaoireita. Lääkäri kuunteli ensin puhetta ja sitten keuhkoja. Sydänkin siinä taisi samalla tulla kuunneltua. Hyvin tuntuivat pelaavan. Sitten määrättiin vielä verenkuvaan. Ei vikaa siinäkään. Mutta kerroin ohimennen pyöräileväni sähköpyörällä joka päivä tunnin verran keskuspuiston ihanilla poluilla. Tästäkös tohtori innostui. Hän ryhtyi puhumaan pörrötukkaiselle vaarille yhä kiihtyvämmin pohjaalaasesti. En tunnistanut murrealuetta, mutta se tuntui kivalta. Ajatteli varmaan minut joksikin sukulaisvaarikseen lakeuksilta. Halusi tietää, olinko jo kauan harjoittanut tuota lajia. Kehui potilasta. Potilas siinä jo kerralla tervehtyi. Ei kysynyt lainkaan annosten määrästä. Ja olisihan sitä ollut vaikea muistaa, kun ei ole varma annoksen koosta.

Lisääkö liikkuminen onnellisuutta vai päinvastoin?

Niin, tämä Hesarin juttu. Kertovat yliopistotason tutkimuksesta jossa kysytään: ”Onko totta, että ihmiset, jotka liikkuvat tietyllä tavalla, menestyvät, ovat onnellisempia ja tuottavat vähemmän kustannuksia yhteiskunnalle?” Tutkimusta johtava professori kertoo aikuisten liikuntasuosituksen olevan nykyään sellaisen, että reippaasti pitäisi liikkua 2,5 tuntia viikossa, rasittavasti jos liikut niin riittäisi tunti ja vartti, vielä pitäisi kaksi kertaa viikossa venytellä, sekä kehittää lihashallintaa ja tasapainoharjoittelua. No, minä katson nyt sport trackerista, paljonko on viikossa tullut pyöräiltyä. Onkohan se edes reipasta liikuntaa, kun sähköpyörällä ajaa. Ainakin tuntuu siltä että 90 % matkasta on alamäkeä. Firman pyöräkisassa sähköpyörällä ajosta joutuu ottamaan 50 % alennuksen. Viime viikolla tuli 5 tuntia ja 70 kilometriä, edellisviikolla tuli 4 tuntia ja 55 kilometriä. No, sanotaan keskimäärin kuukaudessa 20 tuntia.  Keskinopeus on ollut hillitty 14 km/h. Pitäisikö nuo kaikki lukemat nyt redusoida puoleen? Nyt piti sitten kysyttämän, tekeekö onnellisuus ja menestys minusta pyöräilijän vai tulenko pyöräiltyäni onnelliseksi ja menestyväksi?

Meillä on nyt pieni ongelma, kun ohjeita ja tietoja pukkaa, ei tiedä pitäisikö uskoa kragallisia tai kragattomia?

Mainittu tutkimus taitaa olla vasta aluillaan, mutta noista ”onko totta?”- kysymyksistä kuvittelisin noin ensi alkuun, että sellaiset ihmiset jotka menestyvät ja ovat onnellisempia, he maksavat enemmän veroja, mutta toisaalta tuottavat yhteiskunnalle myös enemmän kustannuksia, he myös liikkuvat enemmän. Muna vai kana ongelma on ilmeinen.

  

Liikutaanko Suomessa suositusten mukaan? Ei liikuta, jos valtakunnalliseen henkilöliikennetutkimukseen on luottamista. Keskivertoaikuinen kävelee vuorokaudessa 15 minuuttia ja pyöräilee 4 minuuttia. Viikossa tästä tulee (jos yksi päivä pidetään sapattina) 1,5 tuntia kävelyä ja runsas 20 minuuttia pyöräilyä. Tämä ei aivan täytä asetettua liikkumisvaatimusta, mutta ei paljon puutukaan. Nyt oli kysymys keskiarvoihmisestä. Lapset ja nuoret liikkuvat viikossa lihasvoimalla 2,4 tuntia, lasten vanhemmat liikkuvat 1,8 tuntia ja ikäihmiset, meidän kohderyhmämme 1,7 tuntia. Otettiin vielä vertailun vuoksi autoilijat. He liikkuvat jalan tai pyörällä 1,6 tuntia viikossa.

Keskivertosuomalainen aikuinen ja keskimääräinen helsinkiläinen ovat eri asioita. Helsinkiläinen kävelee viikossa 3h 10min ja pyöräilee 36min. Tämähän jo ylittää lasketun tarpeen. Hyvä! Mutta kun keskiarvoihmistä ei ole, vaan osa ihmisistä on liikkumattomia ja osa taas “ylisuorittaa”. Sohvaperunoita on Suomessa paljon. Liikunnan harrastajien määrästä yritän tutkia viisaita raportteja. On vain arvioita. Sanotaan että alle kouluikäisistä 20 % harjoittaa liikuntaa, kouluikäisistä heitä on 40 %, aikuisiässä liikkujia arvataan olevan 20 %, kun eläkeläisistä aktiivisia liikkujia olisi vain 5 %. No, liikunta ja liikkuminen ovat tietysti eri asioita. Jos tästä kuitenkin laskisi ikäluokkien suuruuden mukaan liikkujien osuutta niin voisi saada sellaisen tuloksen, että vain viidesosa suomalaisista liikkuu. Huh! Tästä emme voikaan olla ylpeitä.

Olisiko tilanne jotenkin tällainen? Tamperelaiset UUK-Instituutin tutkijat sanovat, että tällä hetkellä kestävyysliikuntasuositus toteutuu vain noin 10 %:lla yli 75-vuotiaista, lihasvoima- ja tasapainoharjoittelu noin 6 %:lla sekä molemmat suositukset vain muutamalla prosentilla. En tiedä mistä tämän vieressä näkyvän tilaston olen temmannut. Tämänhän kertoo noin 5 % ylin 60-vuotiasta olevan liikunnallisia. Ei se tunnu paljoa heittävän, kun tuohon UKK-instituutin juttuun vertaa. Tuo luku on kyllä hyvin alhainen. Toisaalta liikunnallisuuden käsite on epämääräinen. Johtopäätös on selkeä. Ikäihmisten liikunnallisuutta on nostettava.

Keskuspuiston vastaantulijat

Teen joka päivä tilastollista tutkimusta vastaan tulevista ihmisistä keskuspuistossa. Otos ei ole kovin valtaisa. Yhden tunnin ajolenkillä minua vastaa tulee (tai ohitan) 200 ihmistä. Heistä 20 % pyöräilee, 5 % työntää lastenvaunuja ja 20 % ulkoiluttaa koiraa. Vanhuksia kanssakulkijoista on 15 % ja lapsia 10 %. Vanhoja mieskulkijoita ulkoiluttaa yleensä nuorempi rouva. 90 % lapsista kulkee metsässä kännykkää tutkien. Ruuhkaa toivoisi esiintyvän enemmän, sillä niin ihana paikka on Helsingin keskuspuisto. Hetkinen, unohdin mainita, että tapasimme siellä juuri pari päivää sitten Olli Lehtovuoren, joka sauvoilla itselleen vauhtia lykkien pyyhälsi kohti Haltiavuorta. Sanoi siellä olevan salaisia aukioita, jonne ei pyörällä pääse. Olli teki ensimmäisen version keskuspuistosuunnitelmasta. Pekka Salminen sitten jatkoi. Kilkkaapa:

http://penttimurole.blogspot.com/2016/05/keskuspuisto-olli-lehtovuoren-tekosia.html

https://penttimurole.blogspot.com/2020/04/kaksi-elamysta-ja-kaksi-pyoraily.html

Liikunta ja terveys

Raportit kertovat: ”Liikunnalla on kiistattomia terveyttä edistäviä vaikutuksia. Liikunnalla vaikutetaan suotuisasti mm. sydänsairauksien, kohonneeseen verenpaineen, aivohalvausriskin, masennuksen, diabeteksen ja muistisairauksien kehittymiseen. Terveydenhuolloin kustannukset pienenevät, elämänlaatu paranee ja työssäkäyvien poissaolot vähenevät.” Viisaat ovat arvioineet, että liian vähäinen liikunta aiheuttaa Suomessa 600 miljoonan euron vuosittaiset suoran terveydenhuollon kustannukset. Milloinkahan tuo raportti olikaan kirjoitettu? No, uskotaan että varmaan jotain puolen miljardin ja miljardin välillä, jos ei sitten reilusti enemmän. Reilusti enemmän väittäisin. Ja kun luen raporttia edelleen, havaitsen, että suorien terveydenhuollon kustannusten lisäksi olisi laskettava tuottavuuskustannukset. Niitä olisi 5 miljardia vuodessa. Suurin tuottavuuskustannusten osuus tulee kuolleisuuden pitkittymisestä. UKK:n tutkijat ovat laskeneet, että liikunnan puutteen vuoksi tulee runsaat 4000 ennenaikaista kuolemaa. Sehän olisi noin 8 % kaikista kuolemista. Kuitenkin, minä puhun nyt pääasiassa ikäihmisistä.  Puolet ikäihmisten hoivamenoista liittyy kuoleman läheisyyteen, jolloin liikunnalla ei enää välttämättä ole oleellista merkitystä suorana kustannusten vähentäjänä. Sitä vastoi kyllä nuoremmilla vanhoilla, liikunnallisella aktiivisuudella on suuri merkitys toimintakykyyn ja yhteiskunnalle muodostuviin kustannuksiin, sillä liikunnallisesti aktiivisilla on huomattavasti pienempi riski joutua laitoshoitoon. Nyt tämä taitaa mennä liiaksi arvailujen puolelle.

Se miten vanhuksia joudutaan hoitamaan, siinä on valtavat kustannuserot. Meillä vanhuspalvelutyön asiakasmäärä on noin 100000 henkeä. Heistä tehostetussa palveluasumisessa on 40 %, laitoshoidossa 5 % ja kotihoidossa 55 %. Suurten kaupunkien terveydenhuollon kokonaiskustannuksista reilu puolet (53 %) eli 2 652 miljoonaa euroa käytettiin yli 65-vuotiaiden terveydenhuoltoon. Me yli 85 vuotiaat haukkasimme siitä 19 %.

Kuvassa esiintyy tilastoa maamme suurten kaupunkien osalta. Kun tässä nyt lämpimikseen tarkastele esimerkiksi oman ikäryhmänsä (85+) syntitaakkaa Suomen kansantalouden kannalta niin havaitsee lieventävänä asianhaaran sen, ettemme sentään vuosittain syö kuin viidenneksen kaikista maamme terveydenhuollon ja pitkäaikaisen vanhustenhuollon kustannuksista. En myöskään tiedä kuinka suuri osa hoidon tuesta pystytään perimään vanhuksilta itseltään takaisin. Jos tiedät niin kerro. Sen tiedän, että palvelumaksujen suhteen lakiuudistuksia on tulossa, mutta niiden yhdenvertaisuudesta ja kikkailuestoisuudesta esiintyy sekavia tietoja. On ilmeisesti pyrittävä omahoitoon palvelun sijaan.

Jaaha! Taas tulimme metsäretkeltä. Kilometrejä kertyi 14,5. Aikaa meni istumataukoineen 1h 9min. Ihailin puunrunkoja. En ole puunhalaaja, mutta nyt teki joskus mieli pysähtyä ja ryhtyä halaamaan.  Toivotan teille kaikille metsäistä helatorstaita. Itse aion viettää sen Kemiönsaarella. Puhuivat ennen aikaan helatorstain lemmensaunoista. Se on varma, saunaan mennään.