Hitaat syövät nopeat?

Kirjoitin pari vuotta sitten blogin aiheena ”poliitikot puhuvat ilmastonmuutoksesta ja sähköautoista”, siteerasin siinä Jaan Krossia hänen kirjastaan ”Pietarin tiellä”, WSOY, 1993. Hän kirjoitti: ”Valta pyörittää meitä kaikkia. Ei vain aina niin läpinäkyvällä tavalla. Vallan kohteliaisuus, vallan laillisuudentavoittelu, vallan moraalisuus – kaikkihan se on pelkkää teatteria… Ettekö vielä ole nähnyt sen lävitse? Ei valta halua olla kohtelias, ei laillisuusmielinen, ei moraalinen. Valta haluaa olla vallassa. Ja pysyä vallassa.”

Jaan Kross ei kirjoita meidän ajastamme. Hän kirjoittaa tsaarienaikaisesta hallinnosta 1700-luvun keskivaiheilla. Minua kiinnostaa hallinnon sielu. Onko Krossin kuvaamassa silloisessa hallinnossa jotain samankaltaisuuksia nykyiseen menoon? Jutun lopussa oli kappale nimeltä ”Harakan räpistelevä lento”. Siinä ei kirjoitettu meidän liikenneministerimme räpistelystä vaan isommista asioista.

Berend Falck, kirjan sankari pohtii: ”Mitkä ovat kohtaloita määräävien tapahtumien tuntomerkkejä ja mittapuita? Niitä mittapuita ei ole olemassa inhimillisten oletusten ulkopuolella, ja ne taas arvatenkin perustuvat historian kokemuksiin. Mutta se, mitä me oletamme tapahtumien tulevasta vaikutuksesta, on toisen kokemuksen mukaan väärääkin väärempi, liian usein väärä jotta vastuuntuntoisempi suhtautuminen yleensä saattaisi uskoa mihinkään eteenpäin viittaavaan. Sillä liian usein tapahtumat, joita me niiden sattuessa tuskin huomaamme, osoittautuvat perästä päin läheistemme tai meidän itsemme olemassaolon tienhaaroiksi ja vedenjakajiksi. Mutta tapaukset jotka tuntuvat muuttavan toiseksi, ellei sentään valtakuntien niin ainakin maakuntien ja kaupunkien elämänkulun, eivät muuta tosiasiassa maailmaa sen enempää kuin harakan räpistelevä lento.”

Siinäpä se. Asioitten merkityksen ja tulevan vaikutuksen arviointi tänään on vaikeata. Joku pitää odotuksia, tavoitteita ja keinoja väärääkin väärempinä, joku taas uskoo niihin kuin pukki sarviinsa. Vasta kun nykyisyys on selkämme takana, näemme totuuden. Ja sekään ei välttämättä ole koko totuus.

Edellisessä blogissani käsittelin saksalaisen sosiologin Hartmut Rosan ajatuksia. Yksi niistä jäi pyörimään mielessäni. Hän puhui hitaista ja nopeista sosiaalisen sektorin ilmiöistä, hän sanoi hitaiden ja nopeiden ilmiöiden synkronoinnin tuottavan vaikeuksia. Toisaalta hän sanoi, että nykytilanteessa kaikki on liian hidasta: talous on liian hidas, kulttuuri on liian hidas ja sielukin on liian hidas. Tämä rupesi kiinnostamaan. Mitkä muutoksista ovat tai voivat olla nopeita ja mitkä taas ovat auttamattoman hitaita?  Hän vaatii taloudellista vallankumousta, poliittista reformia ja kulttuurista vallankumousta. Jussi Pallasmaa taas vaatii Pekka Korpisen kanssa käymässään kirjeenvaihdossa entiselle kyseenalaiselle polulle palaamisen sijaan teknillis-taloudellis-kulttuurista strategiaa.

Niin, siis kysymys oli ilmiöiden hitaudesta tai nopeudesta. Enhän minä pysty arvioimaan globaalia strategiaa, enkä edes Suomen strategiaa teknillis-taloudellis-kulttuurisesti. Yritän kuitenkin ymmärtää jotain käytännön asioita, sellaisia joista olen aiemmin blogeja väsätessäni kerännyt tietoja. Mitä niitä nyt olisi muutosilmiöitä: väestönkasvu, elintaso, CO2-päästöt, koulutus, urbanisaatio, liikenne, elinikä, onnellisuus? Olisiko näistä toisiinsa hyvinkin kietoutuvista ”mittareista” luokiteltavissa nopeita ja hitaita ilmiöitä? Ja voisiko tarkemmin arvioida kunkin ilmiön aikaan ja paikkaan liittyviä hitausvoimia?

Joskus tein tällaisen kuvan yhteiskuntasirkuksesta. Sirkuksen varsinaisen koneiston osat ovat bisnes, byrokratia ja politiikka. Bisneksentekijöitä ovat suunnittelijat, tutkijat, rakentajat, rahoittajat ja kiinteistötaitajat, byrokraateissa on inkrementalisteja, modernisteja, strategeita ja säilyttäjiä, politiikassa ovat enemmistö, vähemmistö ja yhden asian uskojat, useat vain odottavat seuraavia vaaleja.   Bisnes kehittää rahantekokonsepteja, mutta myös tuottaa lähes kaiken tarpeellisen, byrokratia yrittää olla nuorekas, seuraa trendejä, eksyy joskus polulta, mutta on ainoa, jonka vastuulle on annettu tulevaisuus, politiikka keskittyy joidenkin johtohahmojen ympärille, muut odottavat seuraavia vaaleja, poliitikot ovat kuitenkin takaamassa kalleimman, eli demokratian. Media ja some muodostavat kansalle ainoan tirkistysreiän, jonka kautta voi tarkastella koneen toimintaa. Se, mikä reiästä näkyy, ei ole totta. Mikään ei ole totta! Tiede ja taide joutuvat pelkän taustakohinan osaan tässä tuntemattoman totuuden etsinnässä.

Olkoon tämä sirkus nyt alkukuvana nopeiden ja hitaiden etsinnässä. Yleisesti väitetään nopeiden syövän hitaat. Mahtaneekohan tuo totuus päteä makroilmiöihin. Nopeat ovat herhiläisinä, moittivat hitaita. Bisnes on nopea, se moittii hidasta byrokratiaa. Politiikka on myös nopea, sen elinaika on vaaleista vaaleihin. Budjetintekijät sanovat, ettei istuntokausi sovi budjetin aikajaksoksi. Meilläkin tehdään nyt 12 vuoden Liikenne 12 -suunnitelmaa. Ministeri Harakka sanoo sen olevan pitkä, mutta myös laaja. Toteaa kuitenkin, ettei maailma ole sittenkään valmis. Uskoo kuitenkin olevansa menossa valoa kohti. Onko kysymyksessä nopea vai hidas prosessi?

Väestönkasvu

Väestönkasvu on perusongelma hitaiden kategoriassa. Väestö kasvaa hitaasti, 1 % vuodessa, mutta sen pysäyttäminen ei onnistu edes 80 vuodessa. YK:n ”medium variant” ennustaa väestön kasvavan 11 miljardiin ihmiseen vuoteen 2100 mennessä. Kasvu on syntyneiden ja kuolleiden erotus. Alueittain mukaan tulee siirtolaisuus. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on nyt 1,1 miljardia asukasta. Heillä syntyy vuosittain 39 miljoonaa lasta ja kuolee 9 miljoonaa ihmistä. Väki lisääntyy joka vuosi 30 miljoonalla uudella afrikkalaisella. Se on kolmannes koko maailman väestönkasvusta. Tutkijat sanovat erityisesti uskonnollisten syiden Afrikassa estävän perhesuunnitteluohjelmien toteuttamista. Suuri perhe on turva vanhemmuuteen. Ongelmat heillä ja meillä ovat vastakkaisia. Heillä on liikaa nuoria, joille ei löydy työtä eikä toimeentuloa. Meillä on taas liikaa vanhuksia joille ei löydy hoitajaa eikä hoidon maksajaa. Heillä ei ole rahaa ja hyvinvointia. Meillä on niitä molempia, mutta jakautuvat epätasaisesti.

Vasen kuva kertoo syntyvyydestä miinus kuolleisuudesta, siis väestön lisäyksestä. Maailma on onnistunut 60 vuodessa pudottamaan kasvun 2 prosentista 1 prosenttiin. EU on tehnyt saman 1 prosentista nollaan. Kiina on pudottanut kasvun 3 %>0,5 %, Intia 2,5 %>1,5 % ja Pohjois-Amerikka 1,4 %>0,4 %. Kaikesta huolimatta tulevaisuus näyttää huonolta. YK:n väestöennuste oikeanpuoleisessa kuvassa kertoo, että vuoteen mennessä 2050 kaikki maanosat kasvavat. Sitten alkaa lievä kutistuminen, paitsi että Saharan eteläpuolinen Afrikka räjäyttää pankin. Pallomme väkiluku nousee vuonna 2100 yli 11 miljardin. On myös High ja Low variantit. Melkoinen haarukka. Väestötiede ei ole mikään tarkkuustiede.

Toinen kuva. Tässä ongelma näkyy selkeämmin. Kasvua on vielä tällä vuosikymmenellä kaikkialla. Kymmenessä vuodessa väkiluku kasvaa yli 800 miljoonalla. Puolet kasvusta tule Saharan eteläpuolelta. Toinen puoli pääosin Intian seutuvilta. Vasta vuoden 2050 jälkeen kasvu muualla laantuu, mutta Afrikka kasvaa lähes 500 miljoonalla asukkaalla kymmenessä vuodessa. Eikä kasvu laannu edes vuosisadan viimeisellä kymmenyksellä. Mitä olet mieltä, onko tämä ratkaistavissa kehitysavulla tai ymmärtävällä keskustelulla? Ei, se ei ratkea muulla, kun Afrikan omilla toimilla. Talouden kasvulla ja koulutuksella. Vain sillä tavalla syntyvyys laantuu.  Vai onko tämä juuri se sama kasvun välttämätön spiraali, joka on johtanut meidät ”kaaokselliseen” nykytilaan? Vai ovatko kansainvaellukset ainoa ratkaisu? Voitasiko sitten meidän työikäisen väestön pulaa korvata sillä, että tuotaisiin työikäistä väkeä Afrikasta? Nyt Afrikassa on työikäisiä 0,63 miljardia henkeä. Vuonna 2100 Afrikassa on YK:n medium variant -ennusteen mukaan 2,7 miljardia työikäistä. Euroopassa taas työikäisten määrä on tällä hetkellä 0,5 miljardia henkeä ja vuonna 2100 heitä olisi 0,35 miljardia. Jos työikäisten osuus haluttaisiin pitää nykytasolla eli 66 % väestöstä lisää mahtuisi vain 60 miljoonaa maahanmuuttajaa Afrikasta. Eurooppa (ml. Venäjän federaatio) ei siis ratkaise Afrikan asiaa. Ratkaisumahdollisuus on marginaalinen. Heidän ratkaisunsa on Afrikassa.

Ehkä tämän synkän jutun joukkoon mahtuu vielä pieni tarina. Edesmennyt suurlähettiläs emeritus ystäväni kertoi ostaneensa paikalliseen suurlähetystöön 200 kordarin paketin ja asetti sen kaikkien vapaaseen käyttöön. Muutaman päivän päästä paketti oli tyhjä ja hän marssi apteekkiin täydennysostoksille. Kun toinenkin paketti oli tyhjä, oli taas mentävä apteekkiin. Silloin apteekkiväki kerääntyi ihailemaan ostajan mahtavaa vitaliteettia.

Toinenkin tarina: minulla oli Libyassa töissä algerialainen yhden lapsen pariskunta. Kysyin heiltä ehkäisystä ja liiallisesta lapsenteosta maassaan. He kertoivat, ettei maaseudulla nainen voi mennä yksin apteekkiin, mies tarvitaan mukaan kontrolloimaan. Mies ei hyväksy ehkäisyä. Niin, mies taitaakin olla ongelman juurisyy. Niin, riittäkö asian ratkaisuun naisten koulutus. Ja saadaanko miehet ymmärtämään? Epäilys herää.

Väestönkasvun muutosmahdollisuus kuuluu sarjaan hitaita prosesseja. Meillä Suomessa hedelmällisyys eli naisten elinaikanaan synnyttämien lasten keskimääräinen lukumäärä oli vuonna 1900 Afrikan nykyisellä tasolla, eli 4,7 syntymää per nainen. Siitä kesti 43 vuotta, kunnes hedelmällissyysluku saavutti sotien aikana vuonna 1943 tason 2,1. Sitten se kyllä ponnahti juuri kriisiaikaan suurten ikäluokkien syntyyn, kun hedelmällisyysluku ponnahti tasolle 3,5. Maailmassa se on nyt 2,4. Voisiko Afrikassa odottaa samaa kehitysvauhtia? Ennusteiden mukaan Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa hedelmällisyysluku olisi 2,0 vuonna 2100. Heillä siis kestäisi 80 vuotta sama prosessi, joka meillä kesti runsaat 40 vuotta. Afrikkalaisiako nyt maailman väestökatastrofista syytetään?

Ystäväni Eero Paloheimo sanoo Kiinan yhden lapsen politiikan olleen merkittävin ympäristöteko maailmassa. Nyt pääsen häntä hieman oikaisemaan. Ilo sekin. Maon kulttuurivallankumous alkoi vuonna 1966 ja päättyi vuonna 1976. Yhden lapsen politiikka astui voimaan vuonna 1979. Kiinalaisten hedelmällisyysluku oli suurimmillaan kulttuurivallankumouksen alkaessa. Ja se putosi romahdusmaisesti kulttuurivallankumouksen kestäessä 6,3>3,0. Yhden lapsen politiikka vuoden 1979 jälkeen pudotti hedelmällisyysluvun sitten Suomen tasolle 1,8 tai hieman sen alle vuoteen 1993 mennessä. Se taisikin olla Maon kulttuurivallankumous, joka on maailman suurin ympäristöteko. Vuonna 2021 säädettiin Kiinassa laki, joka sallii kolme lasta.

Hedelmällisyysluku alkaa voimakkaasti nousta maissa, joissa kansantulo on alle 6000 USD per capita. Sellaisissa maissa asuu maailmassa 1,6 miljardia ihmistä. Keskimääräinen hedelmällisyysluku näissä maissa on 4,0. Huippuina ovat Niger, Somalia ja Kongo. 1 miljardi alhaisen tulotason ihmisistä asuu Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, puoli miljardia etupäässä Pakistanissa ja Bangladeshissa. Pakistanissa hedelmällisyysluku on korkea 3,5, mutta Bangladeshissa vain 2,0. Kriisimaissa syntyvyys on korkea, esimerkkinä 40 miljoonan asukkaan Afganistan jossa hedelmällisyysluku on 4,3. Bangladeshin parantuneen tilanteen sanotaan johtuneen voimalla toteutetusta laajasta perhesuunnitteluohjelmasta, johon maan hallitus lujasti sitoutui.

Mikä keinoksi väestön liikakasvuun?

Kysymys kuuluu, mikä keinoksi? Afrikan maissa koulutuksella on selvä korrelaatio hedelmällisyyslukuun. Kahden vuoden keskimäärisellä naisten koulutustasolla hedelmällisyysluku on 6 tai yli (esimerkkinä Niger), 10 vuoden koulutustaso johtaa hedelmällisyyslukuun 3,5 (esimerkkinä Etelä-Afrikka). Tutkijat ovat havainneet juuri koulutustason korreloivan parhaiden hedelmällisyyden laskun kanssa. Koulutustason nostaminen on hidas prosessi. Onko nopeampia? Tutkijat kiistelevät YK:n ja muiden organisaatioiden tarjoamista perhesuunnitteluohjelmista. Parhaimmissa tapauksissa laajoilla ohjelmilla, jotka sisälsivät neuvonnan lisäksi ehkäisykeinojen tarjontaa (pillerit, kondomit, ruiskeet, kierukat ja sterilisaatio) saavutettiin parissa vuodessa 1,0-1,5 pudotus hedelmällisyydessä. WHO sanoo ehkäisypalvelujen tarjonnan 700 miljoonalle kehitysmaan naiselle maksavan 6 miljardia euroa vuodessa. Toimintaa tulisi rahoittaa entistä tehokkaammin myös ao. maiden osalta, mutta se edellyttäisi enemmän opetusta, työpaikkojen luomista, tehokkuutta tulojen luomisessa ja verojen keräyksessä, ja kaiken lisäksi verojen korotusta. Syntyykö lisää hitausvoimia. Muuten, jos ongelmasta todella noin vähällä rahalla selvittäisiin, niin olisi pantava lisää rahaa tuuttiin. Hyödyt ovat uskomattomat. Hyötykustannussuhde ylittää muunlaiset investointikohteet. Minä uskon vakaasti afrikkalaisten itse hoitavan ongelmansa. Heilläkin on hyvä laskupää.

Ilmastonmuutoksen torjunta, nopea vai hidas?

Ilmastonmuutos on toinen maailman suuri kriisi väestönkasvun lisäksi. Maat asettavat hiilineutraalisuuden tavoitteita. Joku sanoo puheiden olevan pelkkää blaa blaata. Jotkut uskovat pyöräilyn pelastavan katastrofilta. Jotkut taas sanovat urbanisaation olevan osa ongelman ratkaisua. Jotkut puhuvat metsien istutuksista, jotkut taas sähköautoista. Lihansyönnistä luopumiseen uskotaan suurena hyppäyksenä, vegaanien määrä kasvaa. Voiko kulutusjuhlista luopua? Ja riittäkö se, että luovuttaisiin? Taloja eristetään paksuilla villoilla, toisaalta ilmastointikoneet tekevät kauppansa kautta maailman, riippumatta siitä onko talossa mitään eristyksiä, kunhan saa viileyttä. Tavaraa kuljetetaan, nettikauppa vähentää ostosmatkoja, mutta pakettiautot pyörivät jakelutehtävissä. Tuulimyllyt pyörivät, lämmön ja sähkön varastointia kehitetään, biopolttoaineiden riittävyys herättää kysymyksiä. Vety, sekö ratkaisee? Miten priorisoida? On säästettävä ja tuotettava. On päätettävä ja tutkittava. On käytettävä rahaa ja säästettävä rahaa. Pandemia sekoittaa kuviota. Antaa myös uskallusta uuteen. Velanotto tuntuu rahan panemiselta pankkiin. Velat muuttuvat saataviksi. Onko ihminen enää kuvioissa mukana? Onko tälle olemassa ratkaisukaavaa? Regressioanalyysiä tai sumean logiikan ratkaisua? Auttaisiko tekoäly ja big data? Liian monta tuntematonta?  Vai onko luotettava viisikon tilanneälyyn? Omalta osaltamme? Mutta kuka maailmasta huolehtii? Ennen uskottiin Jumalan huolehtivan, nyt usko on mennyt. Kuka sitten? Sitä ei kukaan tiedä.

Jos nyt tässä blogissa ryhtyisin noita ilmastonmuutoksen nopeita ja hitaita etsimään sivuja tulisi aivan liikaa. Nytkin jo väsähdit tuohon väestönkasvuun. Jatketaan seuraavassa blogissa.

Miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho

Iki-Kianto kertoi aikanaan Venäjän puolelta Suomen puolelle porolla ajellessaan kuulevansa jotain: ”Se oli miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho! Se liitää, leijailee ilmassa ikään kuin harmaja havukka, se soittaa kuulumattomia säveleitä ilman kielillä, se kummittelee pimeässä yössä aivan kuin yhteen pisteeseen tuijottava pöllö. Kaikki on hiljaa alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu – ylhäältäkö? alhaisuuden alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu...”

Nyt juuri aivan tällaiselta nykytila kuulostaa: miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho! Kuuletko mitään?

Muutos ja pysyvyys

Mitä ihmettä? Onko korona ohi? Olin kahdessa yleisötilaisuudessa. Vanhuksen suuri ajanviete on ihmisten näkeminen ja kuuleminen. Ehkä myös kysyminen ja vastaaminen. Nyt tarjoutui kaksi tilaisuutta. Ensimmäinen oli Arkkitehtuurimuseon kirjastossa pidetty kirjaesittely. Toinen oli yliopistolla pidetty Hartmut Rosan luento. Ensimmäisen tilaisuuden suhteen oli paljon ennakko-odotuksia. Se oli Pekka Korpisen ja Juhani Pallasmaan kirjaesittely. Virosta kirjat saapuivat viime tingassa. Esiteltiin kirjaa nimeltä ”muutos ja pysyvyys”. Kirjan kustantaja on ATLASART. Kustantajan esittelytekstin mukaan kirjassa käsitellään arkkitehtuuriperinteen kestävyyttä ja uuden epäilyttävyyttä, tilan näkemistä ja kokemista, valoa, geneettistä perimäämme valintojen ohjauksessa, evoluutiota ja estetiikkaa, kauneuden käsitystä, kokonaisuuksien hallintaa, suuren urbanisaation virheitä ja näköaloja uuteen renessanssiin.

Estradilla oli kaksi ystävääni Jussi Pallasmaa ja Pekka Korpinen. Jussi on ystäväni 60-luvulta. Pekkaan ystävystyin myöhemmin. Siksi tämä nimien järjestys. Nyt puhui ensin Pekka, sitten Jussi. Kumpikin heistä puhui ikään kuin nöyrästi. Ylpeitä miehiä, jotka puhuvat nöyrästi, se tuntui miellyttävältä. En saanut keskustelua nauhoitettua, puhelimesta en ajoissa löytänyt nauhurinappia. Nyt kaikki hienot sanat häipyivät pölynä ilmaan. Olisin halunnut niitä siteerata. Nyt on vain muisteltava. Pekka puhui vanhasta tuomarin ohjeesta: ”Mikä ei johda hyvään, kauniiseen tai kestävään ei voi määräyskään olla.” Hän puhuu myös taloustieteistä suurena mysteerinä. Jussi puhui silmän ominaisuudesta tarkentaa vain 4 % näköalasta. Epätarkkuus ja perifeerisyys liittyvät luovaan ajatteluun. Kaikki on hämyistä, tarkkuus ei ole hyve. Olisi hyvä piirtää hiilellä. Tieto sai myös epävarmuuden viitan. Osansa saavat kultainen leikkaus ja Pythagoras. Onko taide siirtynyt marginaaliin arkkitehtuurikoulutuksessa? Se oli Jussin kysymys. Itse kertoi opettajistaan Sam Vannista ja Unto Pusasta.  Surevat molemmat kirjeiden kirjoittajat yhtä sanaa: ”kaupunkisuunnittelu”, se on kuulemma vaipunut unholaan. Nyt on kaupunkiympäristön toimiala. Asioita ratkotaan konglomeraattien alatasolla. Ohjeetkin lisääntyvät, mutta laatu heikkenee, miksi? Pekka sanoo, että ”aivan liian suuri osa aikamme rakentamisesta on veltosti tilattu ja rutiinilla toteutettu vain määräysten täyttymiseen keskittyen.” Jussi puhuu paljon epävarmuudesta luovuuden lähteenä: ”Luova työ on aina tuntemattoman ja ennen kokemattoman hapuilua, joten se on epävarmuudessa etenevää etsintää.” Pekka uskoo, että koronakriisiin sisältyy mahdollisuus: ”Mahdoton voi olla hetken mahdollista.” Viimeisessä kirjeessään hän kysyy: ”Päättyykö urbanisoitumisen megatrendi?” Vielä hän arvelee kaupunkikylien ja puutarhakaupunkien tekevän uuden tulemisen ja toivoo koronaepidemian pitkän muistijäljen hillitsevän ylikorkeata rakentamista. Jussi kaipaa entiselle kyseenalaiselle polulle palaamisen sijaan teknillis-taloudellis-kulttuurista strategiaa. Merkkiäkään ei ole havaittu. ”Päinvastoin, uuden vuosituhannen alkuahan karakterisoi yhteisten globaalisten organisaatioiden kasvava voimattomuus ja saamattomuus, sekä nationalistisen, itsekeskeisen ja aggressiivisen ajattelun vahvistuminen.” Viimeisessä kirjeessään Jussi käsittelee etäopetuskokemuksiaan. Hän on kokenut ”turhautumista, vieraantumista ja väsymystä”, puuttuu läsnäolon tunne. ”Oleminen yhteisessä paikassa, tilanteessa, mielentilassa ja ajassa avaa tiedostamattomat vuorovaikutuskanavat ja antaa kanssakäymiselle luonnollisen moniulotteisuuden ja vivahteikkuuden.” Inhimillisen läsnäolon tunne. Sitä juuri tunsin, kun läsnä ja paikalla oli vuosien takainen ystäväni, se tuntui voimakkaana. Enemmän kuin sanat.

Enkö maininnut mitään arkkitehtuurista ja sen suhteesta kuvataiteeseen tai musiikkiin? En maininnut, se olisi ylittänyt kykyni, nyt sinun on paras ostaa kirja. (Huomio, tämä ei ollut maksettu mainos).

Kirjeenvaihtokaverukset Pekka ja Jussi esittelyyn keskittymässä. (Kyllähän minä tiedän, että Jussi on oikeasti Juhani, mutta minulle hän on vanhojen aikojen Jussi). Joku kysyy esittelyn jälkeen, miten nuo kaksi kaverusta ovat yhteen osuneet – kuvitteli kiistakumppaneiksi. Pekka muistelee yhteistyötä Jussin kanssa: Kamppi, Kiasma, muitakin pienempiä töitä, kaupunkikulttuuriakatemia ja kokoon kuivunut ”Kaunis Helsinki” -projekti. Kertovat myös yhteisestä harrastuksestaan taiteen keräilijöinä. Harrastusta höystää kummankin omakohtainen taiteilu. Kuvassa Jussi vaikuttaa mietteissään suorastaan platoniselta, vai onko suorasta pythagoraaninen. Tilaisuus ja kirja osoittivat molemmat herrat varsin oppineiksi miehiksi. Se oli tiedossa, mutta herätti jälleen myöhäsyntyistä kateutta.

Minulla on tämä hullutus, lasken sanoja. Nyt lasken nimiä. Kirjassa on paljon nimiä. Henkilöhakemistossa on noin 300 nimeä. Hakuteoksia ei ole luetteloitu. Kirjassa on 136 kuvaa, pääosin valituista taideteoksista. Eniten on lainattu Alvar Aallon mietteitä. Leonardo nousee toiseksi, mutta ”Allu” Blomstedt pääsee kolmanneksi. Ainoa elossa oleva kahdentoista eniten mainitun listalla on vuonna 1947 syntynyt Steven Holl, Kiasman arkkitehti.

Kolme kirjaa

Minulla on nyt luettavana kolme kirjaa, jotka näyttävät jopa liittyvän jotenkin toisiinsa, yhtymäkohtia on. Yksi niistä on tietysti tämä edellä mainittu ”muutos ja pysyvyys”. Pekka siinä kysyy, olemmeko uuden renessanssin ja kultakauden kynnyksellä: ”Jääkö Trumpin ja kumppaneiden taantumus tilapäiseksi poikkeamaksi, kuten Savonarolan hallinto Firenzessä? Vapauden pyörteissä roska nousee pinnalle ja näkyviin, mutta totuuteen pyrkiminen ja tieto voittavat pitkällä tähtäyksellä.”  Näin hyväuskoiselta vaikuttaa ystäväni Pekka.

Tästäpä onkin helppo hypätä Pirkko Saision menestysuutuuteen ”Passio”, Siltala, 2021. Siinä on luku Firenze. Saikki antaa kuvauksen Savonarolasta ja hänen viimeisistä hetkistään hirttolavalla ja polttoroviolla, vaikka: ”Hän oli hylännyt lämpimät, upottavat patjat, lihan viettelykset, menestyksekkään uran ja aseman, ihoa hivelevät vaatteet, hevosvaunut, palatsit, suihkulähteet ja kauniiden naisten hilpeän seuran.”  (Kestävää kehitystä – todella, mutta johti polttoroviolle). En kuitenkaan toivo samaa loppukohtaloa meidän meidät nykytilanteeseen johdattaneille hallintonaisille ja -miehille, poliitikoista puhumattakaan.

Antaapa Saikki vielä hersyvää ”tietoa” varsinaisesta kaupunkirakentajasta, itsestään Potjomkinista ja hänen suurista kaupungeistaan (ehkä kulisseistakin) Dneprin varrella ja Krimin niemimaalla: ”Grigori Aleksandrovitš Potjomkin nyökkäsi tyytyväisenä, katseli hymyillen suoria, leveitä katuja, auringossa kimaltelevia kirkon kupoleita, taivasta raapivia torneja, ensimmäisiä hedelmiään kantavia appelsiinilehtoja, valkoisia taloja, Arsenaalin satoja kanuunoita, sataman fregattia ja kauppalaivoja, jotka keinahtelivat leppeässä tuulessa, narahtelivat, kitisivät, elivät.”

Jussi kirjoittaa Pekalle: ”On todella ajatuksia herättävää, että moderni vuosisatamme on synnyttänyt lukuisia vaikuttavia ja henkeviä rakennuksia, mutta ei montaakaan sykähdyttävää katutilaa tai kaupunkiaukiota.” Potjomkinin kaupunkirakennustaiteen Jussi ja Pekka kirjassaan unohtavat, vaikka hänen rakastettunsa Katariina Suuri oli Suomen ensimmäisen tsaarihallitsijan isoäiti. Kyllähän Helsinkiin sittemmin tehtiin katuja, mm. Sofiankatu, joka nimettiin Aleksanteri I:n äidin Maria Fjodorovan eli Sofia Dorotea Augustan mukaan.

Niin, muistuupa mieleeni yhdessä Pekan kanssa tehty jokiristeily Dneprillä. Silloin pääsimme ihailemaan Potjomkinin alkuun panemia kaupunkeja. Jos haluat hetkeksi Dneprin harhapoluille klikkaa tuohon:  http://penttimurole.blogspot.com/2014/10/dniepr-virta-lapi-ukrainan.html

No, onpa tässä kolmaskin mielenkiintoinen kirja. Noudin juuri sen postista. Se on Ode Soininvaaran 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka, Teos, 2021. Luin vasta esipuheen, johdannon ja loppuluvun ”Uusi hyvinvointivaltio”. Hän oli jättänyt kirjastaan pois aiemmin siihen aikomansa osan kaupunkien kehityksestä. Sääli, sehän olisi sopinut tähän kolmen kirjan konglomeraattiin. Seuraava luettava.

Siirrytään seuraavaan aiheeseen. Mutta pannaanpa tähän kuva, jonka John D. Barrow teki asioiden ennustettavuudesta. Tässä blogissa mainitut luennoitsijat puhuivat taloudesta ja sen yhteyksistä taiteeseen, ilmastonmuutokseen ja kaikkeen. Barrow kertoo yhteiskuntatieteiden, taloustieteiden ja rahoituksen olevan laskettavuuden tai vaikkapa ennustettavuuden ulkopuolella. Ilmiöt ovat liian monimutkaisia laskettaviksi. Elävät oliot taitavat olla sotkemassa kuvioita

Hartmut Rosa pystyttää tienviitta, polkua ei löydy

Hesarissa oli 8.11 Pekka Torvisen kirjoitus otsikolla “Ilmastoa ja talouskasvua ei voi yhdistää.” Jutussa kerrottiin saksalaisen sosiologi Hartmut Rosan ajatuksista. Hänen sanottiin nousseen koronakriisin hallitsemattomuuden kuvaajana julkkikseksi. Kiinnostuin. Hän käsittelee finanssimarkkinoita, joita ei kukaan hallitse. Sanoo moderniteetin luomiksi hirviöiden hirviöiksi ilmastonmuutoksen ja elonkirjon tuhon. Hän kirjoittaa ja sanoo: ”Säästämme aikaa kaikessa, olemme nopeita liikkumaan ja viestimään, mutta samaan aikaan aikaa tuntuu olevan vähemmän ja vähemmän. Miten näin voi olla?” Rosa väittää meidän elävän spiraalissa. Joka vuosi täytyy kasvaa, innovoida ja kiihdyttää ja se kaikki tarvitsee enemmän ja enemmän energiaa. Torvisen juttu siteeraa Rosaa mm. seuraavalla toteamuksella: ”Tämä aggressiivinen asenne maailmaan, halu hallita, teki meistä moderneja subjekteja ja niin kaikki instituutiomme toimivat. Asenne on vallitseva myös itseemme. Minun täytyy hallita verenpainettani, laskea kaloreita, ottaa enemmän askelia päivässä ja meditoida illalla. Kaikki on hallintaa.”

Rosa puhuu sosiaalisesta kiihtymisestä (social acceleration). Hän ei kuitenkaan uskoo hidastamiseen (slowness). Hän ei usko ilmastokriisin ratkeavan vihreällä teknologialla tai energiankäytön tehostamisella. Tarvitaan enemmän, sillä meidän tapamme olla olemassa, on väärä!  ”On yksinkertaisesti mahdotonta yhdistää ilmaston pelastaminen yhteiskuntaan, joka tarvitsee ikuista kasvua, innovaatiota ja kiihtymistä vain pitääkseen itsensä tasapainossa.”

Vaikuttaa hyvin pessimistiseltä. Luen nyt toista haastattelua, jonka on tehnyt Anne Guenther tämän vuoden tammikuussa. Siinä sävyt ovat hieman toivorikkaampia. Ensimmäinen kysymys koskee ihmisten läheisyyttä pandemian seurauksena. Rosa sanoo ihmisten tuntevan vaaraa toisen lähestyessä. Erityisesti isoissa kaupungeissa tulee tunne ”jätä minut yksin”. Enää ei syleillä ja kosketella, tätä Rosa pitää hälyttävänä. Sosiaalisen kiihtyvyyden ratkaisu oli toisen kysymyksen aihe.  Rosa ei usko pelkkään hidastukseen. Dynaamiseen tasapainotteluun perustuvaan yhteiskuntaan isketty hidastus saattaa johtaa suuriin taloudellisiin tai sosiaalisiin ongelmiin.

Rosa käyttää käsitettä “resonanssi”. Ihmisten resonanssi meitä ympäröivän maailman kanssa, kontaktit ihmisten, asioiden ja luonnon kanssa. Rosalla on käsitteessä neljä elementtiä: Ensimmäiseksi asiat jotka meitä puhuttelevat tai koskettavat. Toiseksi kykymme vastata kosketukseen ja vastaanottaa vaikutteita, olla elossa. Kolmanneksi kyky muuttua ihmisenä ja erityisesti suhteessamme maailmaan. Neljäntenä on havainto siitä, ettei resonanssia voi pakottaa tai tuottaa. Pandemian aikana menetimme paljon resonanssin kohteita, mutta se antoi myös aikaa uudistumiseen. Tosin monet ihmiset Rosan mukaan havaitsivat, ettei heillä ole aikaa uudistumiseen!

Rosa sanoo meidän tarvitsevan fyysistä läheisyyttä. Vaikka epidemian aikana ihmiset ovat voineet tuottaa läheisyyttä digitaalisen median kautta, se ei kuitenkaan ole samaa, jotain puuttuu.

Haastattelija kysyy koronan takia vähentyneen matkustamisen vaikutuksista, auttaako se hallituksia ja yleisöä toimimaan ilmastonmuutoksen hillitsemisessä? Rosa vastaa, että kriisin jälkeen kansa toivoo paluuta vanhaan normaaliin, mutta toteaa samalla, ettei vanha normaali suinkaan ollut onnellinen, ei psykologisesti, ei poliittisesti eikä ympäristön kannalta. Hän kuitenkin toivoo, että ympäristöongelmien jälleen palattua agendalle, ymmärrämme ja olemme voimaantuneita toimimaan yhdessä ja teemme jotain niin ilmastonmuutoksen kuin sosioekonomisten ongelmienkin eteen. Unohdamme tunteen siitä, ettemme voi tehdä mitään.

Haastattelija kysyi, onko meidän palattava vanhaan taloudelliseen systeemiin, vai onko meillä vaihtoehtoja? Rosa sanoo, että meidän on avattava elämässämme uusi kappale, löydettävä uudet raiteet. Ehkä meidän olisi tehtävä velkojen leikkaus. Velat ovat suurin syy jatkuvan kasvun vaatimukseen. Jotain olisi keksittävä.

Lopuksi Rosa puhuu sosiaalisesta energiasta, haastattelijan kysyttyä hyvän elämän muutoksista koronan jälkeen. Energiaa saadaan vuorovaikutuksesta ja jopa fyysisestä kosketuksesta. Sanoo, ettei sosiaalisen energian käsitteestä yleensä puhuta sosiologiassa. Hän haluaisi ymmärtää asiaa paremmin.

Vaikka Hartmut Rosan ajatukset eivät nyt niin maata mullistavia olleet, tai kyllä vaatimukset ihmisen muutoksen suhteen sellaisia olivatkin, mutta minkäänlaisia lääkkeitä muutoksen toteuttamiseen ei ollut tarjolla. Tai oli yksi: velkojen leikkaus. Mielenkiintoinen kysymys. Olenkin tutuhesan sivuilla seurannut velkakeskustelua. Juuri viimeksi Jouko Kajanoja kirjoitti asiasta. Hän kirjoitti: ”Oma painopisteeni on tulevaisuusinvestointien ja niiden kaikille synnyttämien mahdollisuuksien puolella. Uskon yhteisöllisyyden ja tasa-arvon voimaan. Tarvitaan verotuksen kiristämistä.”

Luento Unioninkadulla – tupa täynnä

Nyt kuitenkin luettuani Hartmut Rosan juttuja netistä, ja kun havaitsin hänen pitävän yleisöluennon Helsingin yliopistolla, päätin juhlistaa tätä koronasta vapautumisen aikaa ja mennä paikalle kuuntelemaan luentoa. Moni muukin oli ajatellut samalla tavoin, sillä Unioninkatu 35, luentosali 116 edessä oli ulos pihalle ulottuva jono. Tunkeuduin keppini kanssa ovesta aulaan ja luentosalin oven pieleen ja jäin siinä lehmänkatseella odottamaan armoa. Vihdoin invalidivanhukselle löytyi istumapaikka miltei eturivissä. Luulin kasvomaskeista jo vapaudutun, mutta ei, nuori opiskelijayleisö istui kuuliaisesti maskit kasvoillaan – minä melkein häpesin turpa paljaana.

Kuvasta päätelleen Martmut Rosalla oli saarnamiehen otteet. No, ei nyt aivan kuvan veroiset, karisma ei aivan riittänyt, mutta mielenkiintoinen luento kumminkin.

Rosan luento oli minulle tuttu. Olin sen netistä katsonut. Eräitä uusia lauseita tai täydentäviä käsitteitä tuli kuitenkin esiin. Hän puhui kasvunjälkeisistä yhteiskunnista. Niissä pitäisi tehdä taloudellinen vallankumous, poliittinen reformi ja kulttuurinen vallankumous. Hän puhui myös hitaista ja nopeista sosiaalisen sektorin ilmiöistä, synkronointi on vaikeata. Toisaalta hän sanoi, että nykytilanteessa kaikki on liian hidasta: talous on liian hidas, kulttuuri on liian hidas ja sielukin on liian hidas. Kolmen A:n konsepti on hänen teoriaansa. Ihmisillä on jatkuva halu laajentaa horisonttiaan sellaista kohti, joka on tarjolla, saavutettavissa tai lähestyttävissä. (Available, Attainable and Accessible). Ihminen pelkää putoavansa kilpailussa. Yksi käsite, joka kuuluu hänen teoriaansa, on syrjäytyminen. Luennolla hän määritteli käsitteen näin: ”Syrjäytyminen (alienation) määrittelee kuulumisen maailmaan jossa ei ole mitään sisäistä, sykkivää suhdetta. Maailma on ulottuvilla, mutta mykkä, kuollut, hiljainen, ei vastaa, harmaa, vihamielinen ja välinpitämätön. Rosa puhuu toistamiseen modernismista. Yhteiskunta on moderni silloin kun sen koneisto toimii dynaamisesti, kun se systemaattisesti vaatii materiaalista kasvua, teknologista kiihdytystä ja kulttuurista innovaatiota, jäljentää rakenteitaan ja ylläpitää institutionaalista status quota. Miten luodaan mukautuva stabilisaatio (Adaptive Stalilization) – se jää ilmaan. Toista tuntia kului kuunnellessa, mutta toivottua varsinaista ratkaisua, uutta kappaletta, polkua tai raidetta ei löytynyt.

Tienviitta oli, mutta polku puuttui. Ajattelin sen polun kulkua teille kertoa blogini lopuksi. Tällä kertaa jäi kertomatta. Mutta kiitos Martmut Rosa, luento oli hyvää ”back to normal” -elämää. Elämässämme ei vain tulisi sinne palata, niin hän sanoo. Ja siitä puhuivat ja kirjoittivat myös Jussi ja Pekka.

Töölönlahti, kohtauspaikka?

Ryhdyin tuon Elielinaukion innoittamana ihmettelemään aluetta laajemmin. Pysähdyin Oodin eteen ja mietiskelin kansalaistoria. Itseasiassa halusin löytää sen torin. Tiesin sen olevan jossain Sanomatalon, Oodin ja Musiikkitalon kulminaatiopisteessä, mutta en osannut hahmottaa sen paikkaa. Tori on yleensä rajattu tila ja sen voi paikallistaa, aluksi tuotti vaikeuksia, nyt hahmottui. Olin juuri kuullut miten paikka on erityisesti nuorten käytössä. Joskus ihmettelemäni kalteva ruohikkoaukio, joka laskeutuu Musiikkitalolta alas torille, sekin on valtavan suosittu paikka, täynnä väkeä. Mainio juttu, torit ja aukiot ovat juuri tehty ihmisten kohtaamista varten. Usein myös kaupantekoa varten, mutta sellaistahan ei esiinny kansalaistorillamme. Kaksi asiaa kiinnitti huomiotani. Toinen niistä täysin näkymätön – illuusio vain, toinen varsin silmiinpistävä, suorastaan häikäisevä. Ensimmäinen asia on jo unohdukseen siirtyneet makasiinit ja toinen tämä silmiinpistävä.

Mitkä makasiinit ja mikä rata?

Koko makasiineihin liittyvä historia on runsaan sadan vuoden mittainen. Makasiinit rakennettiin vuonna 1899 palvelemaan vuonna 1862 valmistuneen rautatien ja erityisesti vuonna 1870 valmistuneen Pietarin radan tarpeita. Satamarata kääntyi makasiinien päätyjä hipoen nykyiselle Baanan pyörätielle Rautatiekatujen leikkauksessa. Makasiinien käyttö loppui 80-luvulla rautateiden kappaletavaraliikenteen hiipuessa ja lopulta siirryttyä Pasilan suureen terminaalirakennukseen. Mekin pääsimme mukaan suunnittelemaan vihivaunuratoja automaattisen kuljetuksen hoitamiseksi.  Sekin terminaali on nyt muuttunut rautakaupaksi. Kaupunki elää nopeaa muutosta.

Kuvassa näkyy valkoisin viivoin vanhat makasiinit ja punaisella aikanaan suojeltu makasiinin pätkä. Kansalaistori on neliönmuotoinen harmaa alue Oodin edessä. Vuonna 2015, ennen kirjastokilpailua kaupunkisuunnitteluviraston keskustaprojektin hankeohjelmassa kirjoitettiin makasiinirakennusten suojelumääräyksestä ja uusista paviljonkimaisista makasiinirakennuksista. Niiden määräksi arvioitiin 1500 m2. Niitä oli myös piirretty kaupunkirakennekuvaan. Näin kirjoitettiin: ”--palaneen makasiinin tila selvitetään jatkossa, eli säilyykö se fragmenttina puistossa vai voidaanko se purkaa.”

Makasiinien ja niiden jäänteidenkin häviämiseen sisältyy kansalaisaktivismin ja jopa ilkivallan vaiheet, kunnes kohde kaupunginvaltuuston juhlavalla päätöksellä vuonna 2018 päätettiin lopullisesti purkaa. Makasiinin pään kapea tiilirakennus oli sinnitellyt isojen makasiinien purkamisen jälkeen odotellen muistojen tehtävää aivan parinkymmenen metrin päässä Oodin seinästä. Se oli ansiokkaasti mukana vielä Oodin kilpailun aikaan. Miksi muuten kaupallisuutta vastustava nuorisoryhmä halusi polttaa tuon makasiinin pätkän? Ei siinä ainakaan kauppaa käyty. Pressujen alla nökötti. No, sehän oli tuo pieni asemakaavalla suojeltu jäänne yhden rautatiemakasiinin päästä, ja lopuksi vain pieni jäljelle jäänyt muistoseinä, joka sekin päätettiin purkaa.

Mitä itse radalle tapahtui? Vielä Kamppi-Töölönlahti osayleiskaavassa 1991 rata oli säilytetty. Osayleiskaavaa väännettiin Erkki Tuomiojan johdolla ja meikäläinenkin pääsi siihen vetämään pukinsorkkiaan.  Juuri eläkkeelle siirtynyt pitkäaikainen Helsingin kaupunkisuunnittelun maestro Lars Hedman halusi Hesarin mukaan vetää yli osayleiskaavasta Tuomiojan ja Muroleen "pukinsorkat" ja toivoi Helsingin kaupunginhallituksen palaavan kaupunkisuunnittelijoiden osoittamaan lähtöruutuun.  Kampin laakso ja puistot merkitään puistoalueiksi ja linja-autoasema siirretään rautatieaseman viereen, Asema-aukion pohjoispuolelle, jonne se luontevasti sopii. Osayleiskaava sitten hyväksyttiin Pekka Korpisen allekirjoituksin. Kukaan arkkitehti ei siihen halunnut nimeään panna.

Vuoden 1992 yleiskaava ja Vuosaaren satamapäätös sitten laukaisivat Helsingin ranta-alueiden uuden tulevaisuuden ja satamaradan kohtalon. Päätös Vuosaaren satamasta syntyi Helsingin valtuustossa pitkien kiistojen jälkeen, 253 selvitysraportin ja 11500 raporttisivun höystämänä. Se tapahtui vuonna 2002 äänestystuloksella 58-27. Kaikki oli alkanut kaupunginvaltuuston satamapäätöksellä vuonna 1996 tai oikeastaan yleiskaavasta vuonna 1992. Siinä esitettiin Vuosaaren satamaa sekä Jätkäsaarta ja Sörnäistenrantaa/Kalasatamaa selvitysalueiksi, jos satamatoiminnot niiltä poistuvat.  Se oli Pekka Korpisen suuri voitto.

Eihän tämä syy/seuraussuhde nyt aivan näin suoraviivainen ollut, että ranta-alueiden, Jätkäsaaren ja Kalasataman rakentaminen olisi mahdolliseksi havaittu vasta Vuosaaren satamapäätöksen kautta, sillä jo Ilaskiven selvitysmiesraportissa pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksista vuonna 1989 näitä alueita esitettiin asuntorakentamiseen. Silloin vain Helsingin suursatama ajateltiin siirrettäväksi Kirkkonummelle.

Mutta, tyhjäksi jääneet makasiinit, mitä niissä tapahtui? Ne tulivat täyteen muuta toimintaa. Se oli tietynlaista alakulttuuria, underground oli päivän sana. Kaupungin keskustaan syntyi ”kirjava talo”, mahtava sellainen. Oli kauppaa, oli konserttisalia, oli työpajaa, varsinaista garage-kulttuuria – oli tietysti pultsareitakin. Pekka Korpinenkin sanoi innostuneensa Muu ry:n toiminnasta ja harkinneena laajempaa makasiinien säilyttämistä. Ajatteli että vanhan ja uuden viritys olisi mahdollinen. Mietiskeli myös Renzo Pianon erästä projektia, jossa vanha rakennus oli jätetty uuden lasirakennuksen sisään. Pekka Niska tanssin harrastajana oli suunnittelemassa tanssintaloa ja havaitsi makasiinin rekonstruoinnin hyväksi ideaksi. Olisi ollut valmis tiili tiililtä homman hoitamaan. Ideat kuolivat ja makasiinit kuolivat. Ei jäänyt edes sitä muistoseinää.

Tässähän sitä nyt on kaupunkiarkeologiaa. Päällekkäin näkyvät makasiinit ja nykytilanne. Valkoisella viivalla on satamarata, joka vielä vuoden 1991 osayleiskaavassa oli paikallaan, lähinnä Hietalahden telakkaa varten. Rata purettiin vuonna 2009 ja sen paikalle rakennettu Baana valmistui vuonna 2012. Junia satamaradalla kulki kaksi junaa päivässä, nyt siinä kulkee yli miljoona pyöräilijää vuodessa.

Varsinainen rataleikkauksen käyttötarkoitus on vuosikymmeniä ollut nelikaistainen moottoriväylä, keskustan kehätie. Sellainen suunnitelma oli voimassa vuodesta 1959 vuoteen 2020. Muita käyttötarkoituksia oli mm. raitiotielinja Jätkäsaareen sekä vuonna 2017 esitetty urBaana. Minun salainen ajatukseni on, että jonain päivänä rataleikkauksessa on mahtava galleria liiketiloineen, siellä kulkisi myös rakastettu pyöräbaana.

Rataleikkauksen historiaa

Rataleikkaukseen tehtiin rata vuonna 1891. Se toimi ratana 1950-luvun lopulle saakka, kunnes valtaajat astuivat kehiin.  Rataleikkaukseen asettuvaa liikenneväylää ei vielä ollut vuoden 1954 Lindgren-Kråkström -keskustasuunnitelmassa. Siinä oli nimenomaan säilytetty satamarata. Rataleikkauksen suuri liikenneväylä esiintyi virallisesti ensimmäistä kertaa Alvar Aallon luonnoksissa vuonna 1959. Se ylitti ratapihan Liisankadun ympyrästä terassitoreille ja painui sitten alas rataleikkaukseen. Myös Aalto oli tässä vaiheessa jättänyt satamaradan ratkaisematta. Vuoden 1960 yleiskaavassa Pasilasta tuleva pääväylä jatkui Rautatiekatujen alla tunnelissa Länsisatamaan ja viaduktina läntiselle kaaritielle. Minä taas piirtelin 50-luvun lopulla Rautatiekatujen länsipäätä, sieltä rataleikkauksen väylä syöksähti kadunalaisessa tunnelissa hautausmaiden välistä tulevalle Länsiväylälle. Purkivat sitten minun väyläni eli Leppäsuonkadun kauniine kaarineen kaksikymmentä vuotta sitten. Yleiskaavan itäinen haarautuma lähti Linnunlaulusta, josta jatkettiin itäiselle kaaritielle Pohjoisrantaan.

Vaikuttaa sekavalta. Tuo minun selostukseni. Liisa sanoo, ettei hahmotu. Selvittäisivätkö nämä kuvat jotain?

Vuoden 1972 Aallon jälkisammutussuunnitelmassa rata oli selkeästi merkitty. Se kulki liikenneväylän kanssa rinnakkain.  Keskustan kehäväylä olikin voimissaan vielä vuonna 2017 urBaanaa suunniteltaessa. Silloin ehdotettiin varsinainen kehäväylä painettavaksi syvätunneliin. Eipä se enää pinnassa voi mennäkään: kukapa nyt Baanasta luopuisi. Nyt Vapaavuoren ajaman keskustan tunnelikokoojakadun myötä vanha linjaus Ratakatujen alla on hylätty ja koko väyläkin vaikuttaa ainakin toistaiseksi hylätyltä. Rataleikkauksen moottorikehäväyläsuunnitelma eli siis elämäänsä vuosina 1959-2020 ja satamarata taas todellista elämäänsä vuosina 1891-2009.

Ehkä on vielä hyvä muistin virkistämiseksi katsoa mitä maailmanmaestrot suunnittelivat Helsingin pään menoksi 60-luvun alussa. Turkoosilla en esitetty Aallon alkuperäisen suunnitelman mukaisia terassin reunoja sekä liikenneväyliä. Keltaisella vilahtelee Smith-Polvisen liikennehässäkkä.

Olisiko jotain tehtävissä?

Lopuksi kysyn itseltäni olisiko jotain tehtävissä, mikä on jäänyt tekemättä? Jäikö siis jotain tekemättä? Minua ajatteluttavat nuo paviljongit ja makasiinin muistopätkät. Olisiko niistä jotain villoja toteutettavaksi – nyt hännästä jälkeen päin? Kansalaistori ja Makasiinipuisto vaikuttavat hyvin autioilta. Aiemmin listoilla olleet paviljongit tuntuisivat kivalta ajatukselta. Voisihan sinne tehdä esimerkiksi mahtavan kasvihuoneen lakkautetun Viikin Gardenian uudelleensyntymisenä. Keskeinen paikka takaisi kannattavuuden. Keskustelin tästä ystäväni Pekka Salmisen kanssa. Yhdessä fabuloimme.

Töölönlahden 7 hehtaarin autio puisto on herättänyt keskustelua. Vuoden 1997 puistokilpailun voittajaehdotuksessa (Hannu Tikka ja Kimmo Lintula) oli kanavia ja metsäpuisto. Keskuspuiston metsä tuotiin suoraa Helsingin sydämeen. Nyt tilalla on laaja nurmikko outoine kaariteineen. Puita ja pensaita on siellä täällä. (Näkymä Oy). Raha ei kuulemma riittänyt. Kilpailun voittajapuisto olisi maksanut lähes 70 miljoonaan euroa, nykyiseen päästiin kymmenesosalla. Taisi säästö tulla väärään paikkaan: ”Finlandia-aukiolle”. Hyvä ettei tätä suunniteltua nimeä kuitenkaan otettu käyttöön säästösuunnitelman toteuduttua. Jossain sanotaan puiston olevan väliaikainen! No jos näin on, saattaisi olla aihetta tehdä jotain. Pekka Korpinen aikanaan ehdotti ”Korpisen nurmikkoa”. Nyt se toteutui. Korpisen nurmikko oli aikoinaan vastaveto kaupunkisuunnitteluviraston hyvänä pitämille kansirakenteille Kiasman ja Sanomatalon pohjoispuolella. Ehkä olisi pitänyt sanoa ”Korpisen metsä”, olisi saatu metsä.

On vielä yksi juttu. Mainitsin edellisessä blogissani Rautatiekatujen gallerian.  Martti Aihan ja SRV:n kehitelmä, nimeltään urBaana, jossa minäkin sain olla alkuvaiheessa mukana, se sortui. Ei ollut kehiteltävissä riittävästi volyymia. Nyt olisi jatkettava ajattelua. Toisenlaisella konseptilla. Jos ei mitään ajatella, jos idea tai projekti ei ole agendalla, ei mitään synny. On jatkuvasti synnytettävä - siinä se.

 Silmiinpistävä

Lopuksi se varsinainen toinen juttu, se silmiinpistävä. Onkohan se iso juttu, vaikka se minua rassaa? Se on juttu valomainoksista ja big skriineistä. Mainonta, onko se paha asia? Ei tietenkään, mutta joskus sen liiallisuus ärsyttää. Liisan tavanomainen valitus aamulehteä lukiessa on mainonnan määrä: ”Eikö tätä lehteä saisi ilman mainoksia maksamalla lisää?” Mainoksista luopumisesta oltaisiin siis valmiita maksamaan! Pahin niistä on minulle silmää iskevä Musiikkitalon mainostaulu. Sitä mainostetaan Pohjoismaiden suurimpana. Kokoa mediaseinällä on 172 m2 ja ulkomitat ovat 13,5 m x 12,8 m. Kuvassa mainoskuva on kylläkin vuosien takaa. Vieläkö muistat vauhtikumin?

Joku ulkomainonnan tekijöistä kertoo markkinoijien arvostavan ulkomainonnan voimaa laajan peiton ja korkean toiston viestintäkanavana. Sen sanotaan myös tuovan ihmisille turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta. Erityisesti tällaista sanotaan tapahtuvan koronakriisin aikana. Mainostajan tekstin mukaan ulkomainonta tavoittaa heterogeenisen yleisön: naiset, miehet, nuoret, keski-ikäiset ja vieläpä seniorit. Erityisesti liikkuvat ja aktiiviset ovat potentiaalisen ostopäätöksen tekijöitä. Heidät ulkomainonta sytyttää. Digitaalisen ulkomainonnan sanotaan olevan ympäristöystävällistä. Siihen ei liity lainkaan paperia.

Ei tämä ulkomainonnasta valittaminen ole ensimmäinen kerta. Olen erityisesti itkenyt ratikoiden mainosvaunuista. Haluaisin itkeä vielä tienvarsimainonnasta, joka on tehty ilmoituspohjaiseksi, mutta toisella kertaa. Jos haluat kuulla vanhaa itkua lue: https://penttimurole.blogspot.com/2016/04/digiaika-mutta-paperimainoksia-ja.html?m=0

Kaupunki yrittää ohjeistaa ja hyvin yrittääkin. Helsingin kaupungilla on kolmisivuinen ohje sähköisten vaihtuvanäyttöisten mainoslaitteiden sijoittamisesta rakennusten julkisivuun tai tonteilla. https://www.hel.fi/static/rakvv/ohjeet/Sahkoiset_vaihtuvanayttoiset_mainoslaitteet.pdf

Kiellettyjä alueita ovat mm. Senaatintori ympäristöineen, Esplanadin puisto, Vanha kirkkopuisto, Kaivopuisto, Hietalahden tori, Kauppatori ja Kasarmitori. Myös arvokkaat ympäristökokonaisuudet kuten Olympiakylä, PuuKäpylä, Puu-Vallila, Torkkelinmäki ja Suomenlinna ovat kieltoalueita. Mainitaan myös rakennuksia joiden edustalle näyttötauluja ei saa sijoittaa: Ateneum, Säätytalo, Vanha Ylioppilastalo, Työväenopisto, Päärautatieasema, Eduskuntatalo, Finlandiatalo ja Kansallismuseo. Vielä mainitaan puistot, ranta-alueet, avoimet maisematilat, Viikin pellot, kirkkojen ja hautausmaiden ympäristöt sekä taideteosten ympäristöt. Siltasuunnittelija ei myöskään pääse rahoittamaan sillan ylläpitoa mainostauluilla, sillä sillat ovat kielletty alue mainosnäyttöjen suhteen.

Aika hyvä lista. Sehän nyt tässä kuitenkin jää ihmetyttämään, miten Musiikkitalon mainostaulu on mahdollinen, sehän selvästi sijaitsee Eduskuntatalon edustalla, sen toisella puolella on puistoaluetta ja sen pääjulkisivun edustalla on kulttuuritoimintojen aluetta. No jos tarkkoja ollaan, niin toinen todella ärsyttävä valotaulu on Kampin ostarin seinässä. Kun istuu vastapäisen entisen linja-autoaseman aurinkoisella terassilla, niin tuo inhottava taulu iskee valosäteitään aukiotilasta ja nestemäisistä juomista nauttivan kansalaisen (minä) silmäkulmaan. Todella paha. Ja täysin määräysten vastaisesti, sillä Narinkkatorin kulmassa on kirkollinen rakennus eli Kampin kappeli. Mikko Summasen ja kumppaneiden mestarityö.

Että menikö tämä blogi tällaiseksi turhan valittamiseksi? Eikö parempaa tekemistä olisi? Se on niin, että usein asioita lähestytään negaatioiden kautta. Valittaminen on helppoa, mutta oikean ratkaisun esittäminen on vaikeata. Tai onko tässä siitä kysymys, että:

 Aikuiset eivät koskaan ymmärrä mitään, eivätkä lapset jatkuvasti jaksa selittää heille asioita.

— Antoine de Saint-Exupéry

Elielinaukio, se panee miettimään!

Elielinaukiossa on yksi maaginen sana, se on aukio. Nyt esillä olevissa kilpailuehdotuksissa tuo aukio aiotaan poistaa. Tulee läpikulkupaikka. Voisiko aukion sittenkin säilyttää? Onhan ennenkin päätösvalmiita ehdotuksia voitu perua. Niitä on tietysti monia, mutta esimerkeiksi sanon Puu-Käpylän pelastamisen vuonna 1959 arkkitehtikilpailun voittaneen ehdotuksen hyllyttämisellä ja Katajanokan kanavan pelastamisen nuorten arkkitehtien ehdotuksella vuonna 1964. Tässä viimeksi mainitussa operaatiossa sain itsekin olla mukana, vaikken arkkitehti olekaan. Siitä olen kirjoittanut blogin: http://penttimurole.blogspot.com/2016/09/katajanokan-kanava-aallon-keskusta-ja.html

Vieläpä ryhdyin pelleilemään ja sijoitin maailman kolmanneksi korkeimman asuinrakennuksen, nyt korkean rakentamisen huuman kunniaksi aukion keskelle. Se on 432 Park Avenue Manhattanilta. Siinä on 85 kerrosta ja korkeutta riittää 426 metriä eli kuusi kertaa Stadionin tornin korkeus. Se on Manhattanin miljardöörikadulla ja näköalat ovat keskuspuistoon. Elielin aukiolle sijoitettuna tornilla turvattaisiin näkymä Lappiin, joka kuulemma Kiasmaa rakennettaessa menetettiin. Ja onhan siinä meidän oma keskuspuistomme näköperspektiivissä. http://penttimurole.blogspot.com/2020/09/elielilla-leikki-leikkina-voittaako.html

Nyt on siis offensiivin paikka. Vaikka myöhässä ollaan. Kaikkeen kyllä aikanaan tottuu. Triplakin alkaa näyttää jo alkua paremmalta. Kai sitten totun tuohon Elieliinkin - jos aika sallii. Blogisti saa kuitenkin näitä mietteitä vapaasti esittää ja siinä nyt tartun tilaisuuteen.

Maailman aukioita

Kaupungissa aukiot ovat helmiä. Kaikki muistavat Sienan Piazza del Campon, Venetsian Markuksen torin, Brysselin Grand-Placen, tai onnelliset ehkä Bergamon Piazza Vecchian, Rooman Piazza Navonan, Luccan Piazza Anfiteatron. Onko Bergamon tori teille tuttu? Itse maestro Corbusier piti sitä maailman kauneimpana torina. No, katso itse: http://penttimurole.blogspot.com/2014/10/kauneinko-toriaukio.html .

Liisan herkkua on kylläkin itsensä Michelangelon suunnittelema Piazza de Campidoglio Roomassa. Siinä estetiikka ja arkkitehtuuri ovat pääosassa.

Jokaisessa hienossa kaupungissa on mahtavia aukioita ja myös intiimejä aukioita. Kaupungeissa tori tai aukio on keskeinen paikka, kokoontumisen paikka ja kohtaamisen paikka. San Giminianon Piazza del Duomo tai Firenzen Piazza della Signoria ovat mielessä. Pariisin Place Vendôme hurmaa, mutta ehkä vielä enemmän Montmartren Place de Tertre, ei ehkä kuitenkaan itse torin vuoksi (liikaa taulukauppiaita), vaan perinteisten kapakoiden vuoksi – onko niitä enää? Le Grenier minun kuppilani – pois muuttanut! Tallinnan Raekoja Plats on suomalaisille tuttu. Oliko se Paloheimon Eero, joka sanoi sitä yhdeksi maailman kauneimmaksi toriksi. Helsingissä on myös hienoja aukioita. Senaatintori, Rautatientori ja Kasarmitori, Kauppatorista nyt puhumattakaan. Eivät kuitenkaan varsinaisia kohtaamispaikkoja. Vuotavat nurkista. Töölöntori on saamassa arvokkuutta, kunhan uudistus etenee. Fredan tori on hieno intiimi aukio. Uusista aukioista liian suuri Narinkkatori on helsinkiläisten läpikulkupaikka. Töölönlahdelle ei valitettavasti torin tai aukion teko toivotulla tavalla onnistunut. Siellä pyörii kuitenkin runsaasti nuorisoa. Skeittilaudat kolisevat. Liittyikö alueen epämääräinen laajuus sitten vanhojen makasiinien tietoiseen tai tiedostomattomaan tuhoutumiseen? Kanavatkin jäivät tekemättä. Liisa tuossa vieressä määrittelee hyvän torin tai aukion sellaiseksi, joka valuu sisäänpäin, huono on taas sellainen joka vuotaa nurkista. Pohdimme Suomen hienointa toria. Olisiko Mikkelin tori, tai olisiko Hämeenlinnan tori vai pitääkö tässä mainita ”Mualiman napa”, Kuopion tori? Onko kannen päälle rakennetuista toreista mihinkään? Miten on Tallinnanaukio? Nyt useiden torien alle on tehty parkkitilaa. Hyvää ja huonoa: kannella eivät ainakaan puut kasva, paitsi isoissa laatikoissa. Tämä se on ongelma Elielilläkin. Moni on siihen ehdottanut viheriöivää puistoa.

Minun ykköspaikkoihini maailmassa kuuluu aukioita, myös muuta, jos kiinnostaa klikkaa tuohon: http://penttimurole.blogspot.com/2018/03/

Mitä on esitetty?

Eliel Saarinen ei esittänyt Munkkiniemi-Haaga -suunnitelmassa Asema-aukiota laajennettavaksi, alue jäi ratapihan käyttöön. ”Stor-Helsingfors” -suunnitelmassa asema siirtyi Pasilaan ja läntinen asemasiipi purettiin, alueesta tuli pohjoiseen johtavan Kuningas-Avenyyn alkupiste.

 Vuonna 1962, Alvar aalto esitellessään keskustasuunnitelmaansa sanoi näin: ”Uusilla julkisilla rakennuksilla on taipumus yhteistoimintaan. Noin sadan vuoden ajan ovat julkiset rakennukset olleet Euroopassa jonkinlaisen pallopelin objekteja – niitä on sijoitettu sinne, missä jonkinlainen tyhjiö on ollut olemassa.”

Nyt tämä tyhjiö on Elielinaukio. Miten Alvar aikoinaan käsitteli Elielinaukiota?  Alvar Aalto oli detaljien ja miljöiden mestari. Kaupunkisuunnittelun tasolla ja erityisesti Terassitorilla mittakaava katosi. Hän puhui piazza triangolosta, Markuksen torista Venetsiassa ja piti sitä terassitorien esikuvana. Mittakaavaltaan Markuksen tori on yhdistetyn Elielinaukion ja Asema-aukion kokoinen. Asema-aukiot jäivät Alvarin suunnitelmissa, niin vuonna 1964 valmistuneessa varsinaisessa keskustasuunnitelmassa kuin vuonna 1971 valmistuneessa ”miljöösuunnitelmassa” oudon vähäpätöiseen asemaan ja suorastaan suunnitelman ulkokehälle. Postin sivulle oli esitetty aukion julkisivuksi soveltuvaa massaa ja nykyisen asemahotellin kohdalla oli pieni poikittainen massa. 1964-suunnitelmassa se oli kannen reuna, 1971-suunnitelmassa se oli siltarakenne, jonka alta kulki liikenne. Tiedänhän minä, olin mukana. Kuvassa on Markuksen tori samassa mittakaavassa. Havaitaan että tuollainen torien helmi mahtuisi aukiomitoiltaan Elielinaukio-Asema-aukiolle. Niukin naukin, mutta kuitenkin.

Kamppi-Töölönlahti aatekilpailussa vuonna 1986 kukaan kolmesta voittaneesta ei jättänyt asema-aukiota varsinaiseksi aukiotilaksi. Tila joko täyttyi rakennusmassalla tai sen läpi johti laaja puistokatu. Ehkä Arto Sipisen ehdotuksessa oli eniten aukiotilaa. Janne Söderlund oli sijoittanut aukiolle lähinnä nykyisiä kilpailuehdotuksia vastaavan rakennusmassan. Olipa ”Jallis” Jallinojan lunastetussa ehdotuksessa nykyisen asemahotellin paikalla jopa pienoinen pilvenpiirtäjä, kansalaistalo. http://penttimurole.blogspot.com/2020/09/tyhjan-tilan-suunnittelun-ankara-debatti.html

Helsingillä on yksi potentiaalinen aukio

Se on Elielinaukio, nyt bussipysäkkinä, mutta tulevaisuuden mahdollisuutena. Tämä mahdollisuus aiotaan menettää. Saa kai siitä kirjoittaa? Vaikka ei saisikaan, nyt kirjoitan.

Nyt on siis esitteillä kaksi kilpailussa valittua jatkokehitelmää. Ne ovat hieman muuttuneet alkuperäisistä.

Kilpailuehdotukset olivat saaneet muutoksia toisessa kilpailuvaiheessa. Ylempi kuva esittää alkuperäistä ja alempi kuva toisen vaiheen ehdotusta. Varmaan jotain syvällistäkin, mutta päältä katsottuna Klyygan rakennus Postin kulmalla näyttää hieman madaltuneen ja aseman puoleisen katon terassimaailmaa on hillitty. Klyygassa on 27500 k-m2 maan pinnalla, se on siis vain hitusen pienentynyt, sillä ensimmäisen vaiheen kerrosala oli 30000 k-m2. Alberon jalanjälki on hieman kaventunut. Alberossa on suuri kerrosalamuutos. Maanpäällinen kerrosala oli ensimmäisessä vaiheessa 37450 k-m2 ja nyt toisessa vaiheessa 28600 k-m2.

Kerrokantasi

Helsingin ”kerrokantasi” -palvelussa ehdotuksiin on tullut runsaasti kommentteja. Nyt juuri niitä näyttää olevan viitisen sataa. 63 % vastaajista haluaa säilyttää aukion aukiona, usein vihreällä ehostettuna, 17 % pohdiskelee erityisesti sitä miksi kaupunki tällaista kyselee, kun ei kuitenkaan välitä mitään vastauksista. 13 % vastaajista ilmoitti kannattavansa Alberoa ja 7 % Klyygaa. Moni vastaajista vertasi kielteisessä mielessä Alberoa Enson taloon Katajanokalla. Klyygaa taas pidettiin puhtaasti neuvostoliittolaisena tuotteena. Johtuneeko Viipurin terassihotellista, joka on Perusyhtymän aikanaan rakentama, suomalaisten tuttu. Triplakin saa useita kielteisiä vertauskohteita. Moni sanoo Helsingin olevan täynnä rumia rakennuksia ja nyt olisi tulossa yksi lisää. Sitä pakosti pohtii tällaisen kansalaispalautepalvelun mielekkyyttä. Ikään kuin avoimuutta, mutta todellisuudessa somemellastelua. ”Paskaa” oli usein toistuva arviointi. Syyllistyinkö itse samaan mellasteluun, oliko tuo disinformaatiota? Tarkistin asian, tuo haiseva sana olikin mainittu vain neljä kertaa. Näin se lipsuu.

Oli vielä tavanomaisesti pantava nuo rakennukset Google Earthiin ja katseltava niitä massoina. Ei tietysti juuri oikean kokoisina ja muotoisina, arkkitehtuurille hallaa tehden, mutta jonkinlaisina suurpiirteisinä rakennusmöhkäleinä kumminkin. Siinä ne ovat väsyneinä keskellä potentiaalista aukiota. Korkein massa kummassakin on Postitalon korkuinen.

Olisiko aukio vielä mahdollinen?

Aukio olisi tietysti mahdollinen, jos rakentaminen jätettäisiin silleen. Mutta olisiko aukio mahdollinen, jos rakennettaisiin? Jos rakennettaisiin toisella tavalla ja hieman pienemmällä volyymilla. Millä volyymilla? No jos vaikka 25000 kerrosneliömetrillä. Rakennettaisiin Holiday Inn hotellin eteen 7000 kerrosneliön lisärakennus, joka voitaisiin silloilla liittää nykyiseen hotelliin. Postin sivurakennuksen eteen rakennettaisiin toinen rakennus, hyvinkin 18000 kerrosneliömetriä. Sen ja postirakennuksen väliin voitaisiin tehdä katettu kauppagalleria. Elielin aukio säilyisi aukiona. Miksi?

Miksi aukiota tarvittaisiin? Vastaus: Elielin aukio on ratkaiseva linkki Helsingin kävelykeskustaa suunniteltaessa. Siihen liittyy Keskuskadun kävelykadun jatkaminen yli Kaivokadun, siihen liittyy Rautatieaseman pääjulkisivun vapauttamien sitä vitsaavista muutamista parkkipaikoista, siihen liittyy Laajasalon ratikan päätepysäkin välttämätön siirtäminen Rautatientorille. Ratikkalinja voitaisiin hyvinkin johtaa Kaisaniemenrantaa ja Kaisaniemen puistokujaa Läntiselle teatterikujalle ja siitä aseman eteen Rautatientorille. No, käy tämä kyllä nykyisten Kaisaniemenkadun ja Vilhonkadun reittien kautta, mutta ruuhka, ruuhka, liikaa raitiovaunuja. Ja voitaisiinko Kaisaniemenkadun murtokatuosasta tehdä kävelykatu, sekin askarruttaa. Keskustaan saattaa liittyä myös kauempana tulevaisuudessa olevia kehityskulkuja. Minun mielikuvituksessani sellainen voisi olla Ratakatujen suuri galleria Töölönlahdelta Marialle. Ole huoletta, en hävittäisi Baanaa, se olisi gallerian osa.

Joku sanoo Helsingin keskustan olevan pelkkää tyhjää tilaa, pelkkää aukiota. Oliko se Jussi tuossa vieressä, vai oliko se Juuso, kiinteistökehittäjä. Oikeita rajattuja toreja aseman seudulla on kuitenkin vain kaksi, Rautatientori ja Narinkkatori. Tarvitaanko siis uusia aukioita? Minä ajattelen omia askeleitani – muinoin. Nousin bussista Rautaientorilla Fennian edessä, siitä kävelin aseman läpi Asema-aukiolle, nuo ovet ja ovenkahvat, niissä on nostalgiaa. Asema-aukiolla ihailin vossikoiden rivistöä, siitä askellus jatkui Mannerheimintien Arkadiankadulle, siitä matka jatkui rauhallisissa merkeissä pitkin Nervanderinkatua. No, ainakin 3000 kertaa. Olen siis kokemusasiantuntija. Saattaapa olla, että reitti nyt kulkisi Elielin kautta kansalaistorille ja sieltä Musiikkitalon ohittaen Cygnaeuksenkadulle. Haluaisin tuon Elielin aukion. En vain kaupan paikkana tai läpikulupaikkana vaan toimivana, upeana kaupunkitilana. Siitä syntyisi mahtava Espa-Keskuskatu-Kaivokatu-Eliel-Töölönlahti -akseli.

Pallopeli

Saatat pitää tätä kirjoitelmaa tarpeettomana ja vailla asiantuntemusta. Asiaa tuntematon se saattaa olla, mutta ei tarpeeton. Minulle se oli tarpeellinen. Huonomminkin aikaansa voi käyttää. Oli saatava sanottua mielipiteensä. Mielipiteistä huolimatta asia tulee etenemään omaa rataansa. Mikään ei muutu. 60 sekunnin ihme ei tähän pure. On katkeraa joskus ajatella hetkeä, joka vielä oli olemassa: NYT. Rautatientorin seutu on Helsingin sydän. Se on tärkein osa tulevaa kävelykeskustaa. Se ei saa olla paikka jossa ”rakennukset ovat jonkinlaisen pallopelin objekteja – niitä on sijoitettu sinne, missä jonkinlainen tyhjiö on ollut olemassa”.

Täytyykö nyt vielä pyytää anteeksi kaikilta arkkitehtiystäviltäni, kun olen mennyt sorkkimaan heidän armoitetulle reviirilleen hulluilla ehdotuksilla? No, pyydetään sitten, anteeksi!

Lappi takoo Sampoa

Kaikki alkoi siitä, kun minut kutsuttiin 11 vuotta sitten Oulun yliopistoon pitämään esitelmää ilmastoa ja liikennettä käsittelevään eduskunnan tulevaisuusfoorumiin. Jussi Tervala keksi minut sinne kutsua ja minähän menin. Oli ryhdyttävä tutustumaan asioihin. Minun esitelmäni nimi oli ”Junalla Jäämerelle”. Oras Tynkkynen oli valtioneuvostoa edustava ilmastopoliittinen asiantuntija. Hän esitteli tulevaisuusselontekoa. Vikkeläpuheinen Tytti Tuppurainen nousevana suuruutena puhui vähäpäästöisestä Pohjois-Pohjanmaasta. Hän oli maakuntaliiton varapuheenjohtaja. Oli iso joukko muitakin arvovaltaisia puhujia. Itse asiassa oma esitelmäni oli aika hyvä – kun sen itse pääsee sanomaan. Jos olet kiinnostunut 11 vuoden takaisista ajatuksista niin klikkaa tuohon: https://www.oulu.fi/vimma/2010_seminaarit/tulevaisuusfoorumi/12/player.swf

 Kirjoittelin sitten asiasta pari blogia: http://penttimurole.blogspot.com/2013/03/junalla-jaamerelle.html ja http://penttimurole.blogspot.com/2014/04/jaameri-ja-lappi-uusiko-ulottuvuus.html

Lappi-sopimus

Mikä sai nyt sitten aiheen tähän blogiin? Se tuli Lappi-sopimuksesta. Lappi-sopimus on Lapin maakunnan kehittämisen asiakirja, joka sisältää maakuntasuunnitelman vuoteen 2040 ja maakuntaohjelman vuosille 2022–2025. Lappi-sopimus on ollut lausunnoilla ja marraskuun aikana se on tarkoitus saattaa valmiiksi. Tekstissä on paljon ylevää trendisanastoa, siinä kirjoitetaan ilmiölähtöisyydestä, älykkäästä erikoistumisesta, vihreästä siirtymästä ja läpileikkaavista teemoista, unohtamatta arktisuutta ja kansainvälisyyttä. No, tietysti vakioteemoina ovat osallisuus ja yhdenvertaisuus ja mikäpä muu kuin digitalisaatio. Ison D:n ja erityisesti digitasa-arvon avulla synnytetään uusi palvelukonsepti, jonka sanotaan olevan edellytys hybridityön ja monipaikkaisuuden kehittämiselle. Etteivät vain veisi ajatusta harharetkille.

Lapin liitolla on Sampo taottavana. Näin sitä kuvasi Akseli Gallen-Kallela vuonna 1893.

Luen juuri Jukka Kivisen kirjaa, jossa kerrotaan Lemminkäisen harharetkistä. Kyseessä ei kuitenkaan ole Lieto Lemminkäisen kosiomatka Pohjolaan Pohjan Akan kartanoille. Pohjan Akka vaatii kosijoilta ihmetekoja, mm. Sammon takomisen, kyisen pellon kyntämisen, Hiiden vauhkon hevosen valjastamisen, suomuhauin pyydystämisen, Hiiden hirven kiinnihiihtämisen, ja Tuonelan joutsenen ampumisen. Lappi-sopimuksen haasteet taitavat olla vielä tätäkin suurempia. Kirja kertoo rakennusfirma Lemminkäisen, pikipoikien, harharetkistä ja tuhosta. Tuhon syyksi nousevat digitalisaatio, konsultit, uudet palvelukonseptit ja ylenmääräinen tuhlaus tällaisiin haihatuksiin. Tämä vain varoituksena.

 

Sanoi lieto Lemminkäinen: "En huoli koto-oloista!

Ennen juon joesta vettä melan tervaisen terältä:

makeamp' on juoakseni, kuin kaikki kotoiset kaljat.

Tuo tänne sotisopani, kanna vainovaatteheni!

Lähen Pohjolan tuville, Lapin lasten tanterille

kultia kyselemähän, hope'ita haastamahan."

Lapin rataoptiot

Lieto Lemminkäisen Lapin retki kyllä kiinnostaa ja on kaivettava pitkästä aikaa Kalevala esille ja tutkittava tuon retken salat. Uskon että Lapin liitossa Kalevala on yksi hakuteoksista. Mutta nyt luen Lapin liiton Lappi-sopimusta ja olen kiinnostunut Lapin radoista. Muistelen samalla aikoinaan itse esittämääni.

Lappi-sopimuksessa tai sen luonnoksessa on otsikolla Rautatieliikenne tällainen teksti:

”Osana saavutettavuuden parantamista ja vihreää siirtymää kehitetään Lapissa aktiivisesti myös rautatieliikennettä. Hallitusohjelmaan kirjatun Laurila—Tornio—Haaparanta-radan sähköistämisen jälkeen lyhyen aikavälin tavoitteena on Tornio—Kolari-välisen ratayhteyden sähköistäminen. Myös Soklin kaivoksen ratayhteys rakennetaan kaivosteollisuuden kuljetusten edellytysten mukaisesti. Pitemmän aikavälin tavoitteena on kehittää poikittaisia- sekä kansainvälisiä ratayhteyksiä. Uusi Kemijärvi—Sodankylä—Kittilä—Kolari-rata yhdistää Itä-Lapin ja Tunturi-Lapin poikittaisella ratayhteydellä sekä muodostaa olemassa olevan radan kanssa käänteisen pisaran muotoisen ympyräradan, sujuvoittaen tehokkaasti sekä henkilö- että logistiikkakuljetuksia alueiden välillä. Itä-Lapissa uutena yhteystarpeena on myös Kemijärveltä Rukan kautta Taivalkoskelle suuntautuva yhteys. Rajat ylittäviä ratayhteyksiä kehitetään Ruotsiin ja Venäjälle. Radan yhteystarpeena on tiedostettu sekä Kolarista Kiirunan suuntaan lähtevä yhteys sekä Kantalahti–Alakurtti-yhteys. Molemmat yhteydet tehostavat erityisesti kansainvälisiä teollisuuskuljetuksia ja muodostavat yhdessä Kemijärvi—Kolari-radan kanssa uuden yhtäjaksoisen ratayhteyden Venäjältä Norjaan saakka.” 

Mitä on tapahtunut? Lapin liitto luopunut lobbaamasta Jäämeren ratoja!

Tämäpä sattui mielenkiintoisella tavalla. Oulun esitelmässäni sanoin:

”Tämähän on todella ihana tämä tilanne, ajatelkaa noita kaivoksia ja matkailukeskuksia. Mikä mielenkiintoinen kysymys tässä on. Tämä poikittainen yhteys. Svappavaarasta Kolariin ja edelleen itään. Onko tämä nyt se sellainen ratkaisu. Ratkaisu joka antaa käyttöön eri satamia. Syntyy kilpailua. Jos kaikki viedään yhteen paikkaan ei synny kilpailua.” Jäämeren suhteen kehotin panemaan jäitä hattuun: ”Jäämerelle suuntautuvat kaksi vaihtoehtoa voisivat säilyä suurina haaveina. Puhutaan rahasta. Jos ja kun Etelä-Suomen radat vaativat 400 miljoonaa euroa vuodessa, Lapin radat vaativat 200 miljoonaa euroa vuodessa - tämän päälle.”

Kaiken taustaksi ÅF Infraplanin vanha ennuste Pohjolan tavaravirroista. Poikittainen liikenne korostuu Lapissa. Venäjän mahdollisia tulevaisuuden virtoja on osoitettu punaisilla nuolilla.

Blogissani kirjoitin vielä: otsikolla Luonto ja tuotanto rintarinnan:

”Lapissa on kysymys mahtavasta kehitysvyöhykkeestä, joka vaikuttaa koko Suomeen. Luonto, luonnosta nauttiminen ja tuotanto ovat siinä rinnakkain. Kansainvälisyys on tuotannon ja logistiikan kannalta avainsanoja. Aikaa ja kärsivällisyyttä vaaditaan. Jatkuvaa innovaatiota ja tutkimusta edellytetään. Haaste on ennenkuulumaton ja ihana!”

Kilpailevia ratavaihtoehtoja oli aluksi viisi kappaletta. 1) uusi rata Rovaniemeltä tai Kemijärveltä Kirkkoniemeen, 2) uusi rata Kolarista Tromssaan, 3) uusi rata Kolarista Svappavaaraan, 4) nykyinen rata Torniosta Narvikiin ja 5) uusi rata Sallasta Alakurttiin. (Lapin liikennejärjestelmäsuunnitelma 1.12.2020). Vaihtoehto 1, eli rata Kirkkoniemelle tuntui vetävän voiton. Suurimpana ongelmana oli paliskuntien poronhoitoalueiden pirstoutuminen. Kuljetuksia Ramboll arvioi Jäämeren radoille tulevan 2,0-2,5 milj. tonnia vuodessa ja Svappavaaran radalle 2,0 milj. tonnia. Sallan radalle kuljetuksia tulisi vain 0,5 milj. tonnia vuonna 2030. Maaginen hyöty/kustannussuhde maksimiennusteella on Jäämeren radoilla Kirkkoniemeen 0,06, Tromssaan 0,09. Jos Tromssan rata tehtäisiin vain Skibotniin saakka luku olisi 0,11. Parhaan hyötykustannuksen saa rata Kolarista Svappavaaraan, se on 0,22. Yhteys Kantalahteen jää lähes nollille, vain 2 % kustannuksista peitetään hyödyillä. Jos hyötyjä ja kustannuksia tarkastellaan vain Suomen kannalta Kirkkoniemen rata antaa 0,06, Tromssa 0,04, Kolari-Svappavaara 0,05 ja Kantalahti -0,07. Nykyisin tärkeä puheenaihe ovat hiilidioksidipäästöt. Laskelmien perusteet eivät ole tiedossani, mutta näyttää siltä, ettei päästövähennyksistä tule villoja. Kirkkoniemen radan hyödyistä liikenteen päästövähennys on -0,8 miljoonaa euroa. Päästöt siis lisääntyvät. Tromssan radalla hyötyjä tulee 4,8 milj. euroa ja Svappavaaran radalla 5,7 milj. euroa. Ei siis mitään!

Maakuntavaltuuston päätettyä Jäämeren ratojen hyllyttämisestä uudelleen valmisteltu maakuntaohjelma puhuu Kemijärvi—Sodankylä—Kittilä—Kolari-radasta sekä Kemijärveltä Rukan kautta Taivalkoskelle menevästä radasta. Yhteydet Jäämerelle ja Narvikiin hoidettaisiin Kolarista länteen rakennettavalla radalla sekä Murmanskiin Sallasta Kantalahteen rakennettavalla/parannettavalla radalla. Tämä on minun mieleeni. Pitäisikö nyt arvailla tämän uuden suunnitelman hyöty/kustannussuhdetta? Ei voi muuta kuin arvailla. Arvaan että päästään yli noiden Jäämeren ratojen. Ainakin liikutaan tasolla 0,25-0,30. Se ei ole paljon, mutta se on kuitenkin lähellä eräitä valtakunnan suurhankkeita. Niin, Turun tunninjunassa luku on 0,44, Kouvolan kautta kulkevassa itäradassa 0,37, Kotkan kautta kulkevassa itäradassa 0,20 ja Helsingin Pisararadassa vuoden 2014 laskelmien mukaa 0,5. Nyt kun laskettaisiin kaikkine tarpeellisine muutoksineen luku olisi ehkä 0,4.

Mihin on hävinnyt Sokli ja Soklin rata? Minulla oli Oulun esitelmää pitäessäni ajatuksena Soklin yhdistäminen Kouteroon. Voisiko Soklin tuotteita käsitellä Kouterossa? Olisiko tällaiseen teolliseen yhteistyöhön mahdollisuuksia? Tuotiinhan Raahen rautapelletitkin Venäjältä parinkymmen vuoden ajan. Satamakin löytyisi Murmanskista. Olen ehkä lapsellinen vanhus, kun kuvittelen jonakin päivänä tulevaisuudessa Venäjän avautuvan.

Otetaan vielä yksi kuva. Siinä näkyvät vielä muistumana linjaukset Jäämerelle. Sokli kiinnostaa. Ratalinjalle on löydetty useita vaihtoehtoja. Lähtöpaikkoina ovat olleet Kemijärvi-Pelkosenniemi tai Kelloselkä Sallassa. Sallan kautta menevä linja lienee nyt suosikkina. Mutta jos uutta ”pisararataa” ajetaan Lähtö Pelkosenniemeltä ei tuntuisi hullummalta. Tähän kuvaan on piirretty hiihtokeskukset ja kaivoskohteet. Hyvältä näyttää. Minä olen niin tulevaisuudenuskoinen, että ajattelen Muurmannin sataman ja Muurmannin radan vielä tarjoavan suomalaisille palveluksia. Ratayhteys Kantalahteen on siis tulevaisuutta. Tapahtuuko se Sallan vai Kouteron kautta, siinäpä hyvä vertailukohde.

Mitä maksaa?

Jäipä vielä kiinnostamaan mitä kaikki maksaa. Viimeisimpiä kustannusselvityksiä on Rambollin tekemä: ”Jäämeren ratayhteyden kysyntäpotentiaalin ja vaikutusten arviointi”, 2018. https://julkaisut.vayla.fi/pdf8/ramboll_jaameren_ratayhteyden_web.pdf   

Siinä Jäämerenradat saivat lunta tupaan. Kirkkoniemen linjan kustannuksiksi oli arvioitu 2,9 mrd. euroa, josta Suomen osuus 71 %, Tromssan linjalla kustannus oli 7,5 mrd. euroa, josta Suomen osuus 30 %. Kolari ratayhteyteen Svappavaaraan oli laskettu mukaan Kolarin radan sähköistys ym. ja rakennuskustannusarvio oli 1,5 mrd. euroa. josta Suomen osuus 5 %. Haaparannasta lähtevä vanhojen ratojen reitti Narvikiin vaati Ruotsilta 0,6 mrd. investoinnit, Suomelta vain 3 % kokonaisuudesta. Kelloselkään ja Kantalahteen johtavalla idän radalla kustannuksiksi oli saati 0,8 mrd. euroa, josta Suomen osuus 13 %.

Lapin liiton uusi ehdotus on ”ylösalainen pisara”. Siinä syntyy Kemi-Tornio-Kolari-Sodankylä-Kemijärvi-Rovaniemi-Kemi ratalenkki, jonka pituus on 640 kilometriä. Siinä on vanhaa rataa 410 km ja uutta rataa 230 km. Vanhasta radasta Kolarin rata vaatii sähköistyksen – ja muun perusparannuksen tietysti. Siihen on upotettava 200 miljoonaa. Uusi ”pisara-rata” Kolarista Kemijärvelle maksaa 1,2 miljardia. Se on pituudeltaan 230 km ja kilometrihinnaksi arvioin runsaan 5 milj. euroa per km. Muita maakuntasuunnitelmassa ehdollistettuja ratoja on Taivalkosken ratayhteys 175 km ja 900 milj. euroa, sekä kansainväliset yhteydet. Kuka ne maksaa ja kuka niistä hyötyy? Mutta jos niitä tarvitaan, jonkun täytyy maksaa. Kolarista Svappavaaraan on 120 kilometriä, rata maksaa 600 milj. euroa. Jos taas ollaan menossa Venäjälle ja Muurmannin radalle pitäisi parantaa 75 km Sallan rataa ja sitten rakentaa 70 km uutta rataa vähintään Alakurttiin, nämä toimet vaativat sekä Suomen että Venäjän puolella runsaan 200 miljoonaa euroa. No, kun Sallan rata on kunnostettu, voitaisiin Soklin 105 kilometrin rata rakentaa Kelloselästä 300 miljoonalla. Pelkosenniemeltä olisi muuten sama matka Sokliin. Sieltä voisi yhdistää Kouteroon. Olisi halvempi ratkaisu kuin Sallan kautta. Säästyisi parisataa miljoonaa.

Tässä taulukossa on Suomen ja ulkomaiden investointeja sekaisin. Svappavaaran rata kuuluu kokonaisuudessaan Ruotsin maksettavaksi, Kelloselästä Alakurttiin on taas Venäjän heiniä. Suomen heiniksi tästä jää 3 miljardia euroa. Siinä on kaikki Lapin radat yhden tunninjunan hinnalla.

Lapin liitto ja ihmiset siellä elävät mielenkiintoisia aikoja. Minä toivotan parasta työniloa ja onnentähteä poronsarven koristeeksi. Nyt ovat ajatukset oikealla hollilla!