Tien olemus kiehtoo, kysyy itseltään onko siinä samaa intensiteettiä kuin joella tai veden pinnan jatkuvuudella – vai onko se vain tunteeton kone. Kirjoitin joskus: "Tieympäristö ei ole vain tekniikkaa. Se ei myöskään ole estetiikan yksinkertaisuuksilla kuorrutettua tekniikkaa. Mukaan on otettava etiikka. Tie on paljon muuta kuin liikenneväylä. Se on virta, saavutettavissa oleva paikka tai tulevaisuus. Tie yhdistää ihmisiä ja tavaroita, mutta se yhdistää myös tunteita. Tien yhdistävyys on osa meidän tajunnanvirtaamme ja aineetonta perintöämme."
Matkailua 20-luvun loppupuolella
Nyt olen juuri lukenut käteeni kodin kirjahyllystä osunutta Suomen Matkailijayhdistyksen vuosikirjaa vuodelta 1929. On ihanaa ja nostalgista miten nuo matkailusta kirjoittavatt puhuvat matkailun liittymisestä luontoon. Oikeusneuvos Einar Thesleff kertoo Muroleen kanavasta ja isosta forellista. Mitenkä tämä tieasiaan liittyy? No, esimerkiksi siten, että Alexander August Thesleff, Einarin setä, oli tie- ja vesirakennusten ylijohtaja, taidemaalari Ellen Thesleff oli taas A. A:n tytär. F. E. Sillanpää kertoo vuosikirjassa hehkeän lemmentarinan nimellä Bacchus, Venus, Flora ja Luna. Kirjassa puhutaan heimoista. Savolaiset ja hämäläiset ovat jatkuvan ”vastakkainasettelun” kohteena. Ahtäri-nimikin on savolaisten viäntämä oikeasta nimestä Ätsäri. (Vrt. mehtä /metsä). Tämänkin rikkauden olemme kadottaneet? Miksi minä liityn tähän Muroleen kanavan juttuun? No tietysti nimen vuoksi, Muroleella asunut isoisäni otti tuon nimen aikanaan kun nimiä suomennettiin.
Suomen matkailun vuosikirja 1929 kertoo nousevasta luontomatkailusta ja uskoo palkoveneilyn suureen tulevaisuuteen. Myös autoteiden tulevaisuus on toiverikkauden lähteenä.
Suomen matkailuun uskotaan nimenomaan luontomatkailuna. Eniten kirjoitetaan sisävesistä ja sisävesiliikenteestä kauniin luonnon kokemistapana. Sisävesiliikenteessä olikin hienoa tarjontaa. Saimaalla liikkuivat Leppävirta I ja II, Heinävesi I ja II, Orivesi I ja II, Mikkeli, Punkaharju I ja II, Savonlinna, Imatra I ja II, Onni, Tähti I ja II. Päijänteen laivoja olivat Suomi, Jyväskylä, Taru, Aallotar, Kaima I ja II. Laatokalla liikkuivat Janaslahti, Woima, Siro ja Ystävä. Vanajavedellä liikkui Hämeenlinna. Tampereella Pohjola, Tarjanne, Kuru, Intti, Teisko, Länsi-Teisko, Tervalahti, Ylöjärvi, Aitolahti sekä Alho, Pajulahti, Laine ja Sampo. Oulunjärvellä Salo I ja II.
Rautatiet olivat tietysti toimiva osa matkailuverkkoa. Olihan Suomessa tuossa vaiheessa jo 3500 km rataverkkoa, rataverkko oli siis kutakuinkin täydellinen. Tieverkko oli sen sijaan vielä alkeellinen. Teiden hoito perustui lapioon ja haravaan, koneellinen hoito pääsi käyntiin vuosikymmenen lopulla. Autoja oli yhteensä noin 8000, joista runsas puolet kuorma-autoja tai linja-autoja. Talviaurattuja teitä oli vuosikymmenen lopulla vain 40 km. Ensimmäiset asvalttitiet tehtiin samoihin aikoihin.
Rydman: Tie on elävä olento jonka auto tappoi
Juuri kreivin aikaan silmiini osuu Kari Rydmanin blogi. Päätän ryhtyä tuon blogin vakioseuraajaksi. Kari Rydman kirjoitti juuri toissapäivänä teistä – Suomen maanteistä. Otsikko on raflaava: ”Tie on elävä olento jonka auto tappoi”. Hänellä on nostalgista tekstiä: ” Tiet ovat syntyneet metsästäjien ja joskus myös isojen eläinten tallomina polkuina. Ne kulkivat kylästä kylään, haarautuivat joskus kohti yksinäistaloja ja etäniittyjä ja -peltoja. Tiet kasvoivat kuin sienirihmasto. Ne joutuivat valitsemaan reittinsä maaston mukaan, kiertämään järvet, lammet ja jyrkät kalliot. Ne joutuivat varomaan upottavia soita, ja etsimään niiden kapeimmat kohdat. Kuivat kankaat ja matalammat harjut olivat mainioita kulkureittejä, eikä tie niin helposti kasvanut siellä umpeenkaan. Korkeampien harjujen alarinteet olivat samoin mainioita etenemispaikkoja. Näin poluista ja ratsasteistä tuli eräänlaisia maaston röntgenkuvia”.
Rydmanin tekstissä tien liittyminen luontoon, mutta erityisesti tien liittyminen ihmisten elämään saa kauniin kuvauksen. Hän teilaa lopuksi nykyiset tiet:
”Tänä päivänä useimmat pitävät tietä pelkästään välttämättömänä pahana paikkojen A ja B välillä. Mitä lyhyempi se on, mitä suorempi ja leveämpi, sitä nopeammin pääsee ohi mitäänsanomattomista maisemista. Nykyaikainen autoja varten tehty tie on kuin väkivaltainen haava, joka halkaisee kallioita ja harjuja, pengertää itsensä vesistöjen yli, halkoo soita ja metsiä, on leveä, suora ja vaarallinen. Loistoautoillaan nykyihmiset kiitävät A:sta B:hen luurit korvilla, sivuilleen vilkuilematta. Joskus he näkevät tienvieren pelloilla merkillisiä valkoisia paaleja, "traktorinmunia", joita sitten pääsevät paheksumaan valtakunnallisten lehtien pääkirjoituksia myöten.
Mutta nykyinen valtatie on kuollut tie. Se ei synnytä vierelleen uutta elämää, vaan tuhoaa sitä. Tämän vuoksi valitsen aina kun mahdollista vanhemman, vaikka kuinka paljon pitemmän ja kiemuraisemman tien. Kiire on sairaus, joka vie kiirehtijän suoraan "piä eillä helvettiin", kuten Arvo Turtiaisen mummo olisi sanonut.”
Rydman oli laittanut bloginsa kuvitukseksi Werner Holmbergin maalauksen "Maantie Hämeessä", (1860), toiselta nimeltään "Helteinen kesäpäivä".
24 metriä tuhosi kylät, ihanat puutalokaupungit tuhottiin muuten vain lämpimikseen
Rydman on ajassa kaukana. Hän ei analysoi suomalaisen ”suunnitellun” maantien kehityshistoriaa. Häneltä jää huomiotta suomalaisten kylien – taajamien – tuhoutuminen. Vielä 50-luvulla, meikäläisen autoilun alkuvuosina tiet kiemurtelivat ihastuttavalla tavalla navetan ja talon välistä tai risuaitaa kaartamalla seuraten, pihakoivun kiertäen. Osuuskaupan edessä oli Matkahuolto ja kylän tapahtumakeskus. Bussilla liikkujat olivat varustautuneita paperipusseilla. Myös kuljettaja oli valmis pysäyttämään bussin oksennuspussin pois heittämistä varten. Teiden nostalgia huokui tunnelmaa. Nopea ajaminen vaati erityiskonsteja. Siitä miehet keskustelivat. Mistä saa optisen johdatuksen. ajolinjan valintaan? No sen saa parhaiten teiden varsilla olevista puhelintolpista. Ajaminen oli taitolaji ja nopeus kunniakysymys.
Mutta sitten tulivat maantiet. Ne vedettiin viivasuoraan – mahdollisuuksien mukaan. Suorin tie on taloudellisin, se on lyhyin. Kylät pyrittiin ohittamaan. Tämä ei kuitenkaan ollut kylän elinkeinojen kannalta toivottavaa. Näin kunnat pyrkivät säilyttämään valtatien vanhalla tielinjalla – kylän läpi, ohitustie raunioitti kylän. Tieviranomaiset asettivat ehtoja. Piti olla riittävä tiealue – kuivatusta ja avo-ojia varten, pysähtymiskaistat, suojavyöhyke jne. Teknisen analyysin jälkeen tuoksi maagiseksi mitaksi määrättiin 24 metriä. Tämä tie ei mahtunut suomalaiseen kylämiljööseen. Tuhottiin siis miljöö. Tiehän piti saada valtion rahoilla. Tapahtui kaupunkien vanhan rakennuskannan purkamiseen verrattava katastrofi. Purettiin kylät ja kylänraitit. Suomalainen kylämiljöö katosi. Tilalle tulivat osuuskauppalaatikot ja parkkipaikat. Katu levisi sataan metriin. Näin on ja pysyy. Ulkomainen sukulaiseni kysyi: ”Miksi kaikki suomalaiset kylät näyttävät samanlaiselta?” "No, se on tuo 24 metriä."
Tulevaisuuden tie - ainetta vai henkeä?
Nyt konkreettisesti. Tulevaisuuden tie. Onko se ainetta vai henkeä? Tie on rakenteena ainetta, mutta sen yhdistävyys on virtaa. Materian virtaa ja ajatuksen virtaa. Tie tarjoaa mahdollisuuden mennä tai se tarjoaa kiihottavan ajatuksen menemisen mahdollisuudesta. Kun Werner Holmberg 1800-luvun puolivälissä maalasi Hämeen Härkätien, joka luikertaa metsän siimekseen postikärryineen, niin hän maalasi turvallisen, viihtyisän, ekologisen, orientoivan, elämyksellisen tien. Ei tien funktio ole niistä päivistä miksikään muuttunut!
Ennen mielikuvituksemme oli aktiivinen ja käänteissään nopea, nyt mielikuvituksen lento on hidastunut.
Vaikka tien funktio ei ole muuttunut, niin tien tunnelma ja tien virtausnopeus ovat näin tehneet. Ennen tuntemattomalla tiellä liikkuvan mielikuvitus askarteli luonnon ilmiöissä, maahisissa, karhuissa ja jopa maantierosvoissa. Ennen meidän mielikuvituksemme oli aktiivinen ja käänteissään nopea, vaikka etenemisvauhti oli verkkaista ja äänetöntä. Nyt mielikuvitus on arkipäiväistynyt, sen lento on hidastunut. Kulkemisen nopeus korvaa ajattelun nopeuden. Nopeus tuo mukanaan suuresti arvostamiamme etuja. Ehdimme samassa ajassa kauemmaksi. Emme kuitenkaan säästä aikaa, sillä liikkumiseen käyttämämme aika näyttää vakioituneen yhteen tuntiin päivässä. Nopeassa liikkeessä emme myöskään kykene tarkkailemaan vastaantulijoita tai ympäristöämme. Silti liikkumiseen sisältyy vapauden tunnetta. Hetki yksinäisyyttä. Siihen sisältyy valtavaa voimantunnetta. Kiihtyvyys tuntuu nivuksissa asti. Pätemättömät saavat liikenteen suorituksista pätevyyttä. Yksinäiset saavat kohtaamisen mahdollisuuden. Liftari tiellä!
Monelle nopea tie on painajainen
Se on painajainen lapsiansa kouluun lähettävälle äidille. Se on painajainen pyöräilevälle vanhukselle. Se on painajainen kahden rekan lähipuristuksessa olevalle autoilijalle. Myös ruuhkautuminen synnyttää painajaisen: ulospääsemättömyys, tien vankina oleminen, tietämättömyys kestosta, epätietoisuus syystä. Onnettomuus! Keitä mukana? Kaaosmaiset ruuhkat ovat nykyisyyden painajainen, suurissa kaupungeissa.
Nyt tarvitsemme ehdottomasti uusia malleja ja uutta ihmislähtöistä ajattelutapaa. Tietoisuus lisääntyy. Aikakäsitys muuttuu. Sota terrorismia vastaan muuttuu sodaksi meitä itseämme vastaan. Uhat maailman luonnonjärkytyksistä koetaan totena. Ihmisen elinympäristön saasteettomuus tulee ykkösprioriteetiksi. Ympäristömelun lisääntyminen tuo hiljaisuudelle rahassa mitattavan arvon. Elämme nyt tätä muutoksen aikaa.
Tie voi olla painajainen – jokapäiväinen!
Miten siis tiemme muuttuvat?
Millainen on Lahden ja Helsingin välinen moottoritie vuonna 2050? Ohjaako telematiikka tienkäyttäjää? Valvooko isoveli jokaista askeltasi? Toteutuiko Orwellin uusi uljas maailma? Miten lohjalainen tulee
Lauttasaareen töihin? Minne hävisi Venäjän transito? Missä kulkee Helsingin kävelykeskustan huoltoliikenne. Onko Kehä III:n joukkoliikennekaistoilla busseja vai rekkoja? Toteutuvatko kehäväylien ”bussimetrot”? Onko kaupunkiemme keskustapysäköinti siirtynyt maan alle? Kustantaako työnantaja korvauksetta työntekijänsä käyttöön 40 000 euroa maksavan parkkipaikan? Sietävätkö pakilalaiset Kehä I:n melua? Vaativatko markkinat autoilta lisää kiihtyvyyttä vai alhaista kulutusta? Onko sujuvuusmaksujärjestelmä käytössä kaikilla kaupunkialueilla? Onko suomalainen tiensuunnittelu maailmankuulua - niin etiikan kuin estetiikan kannalta? Loppuiko bensa?
Eräitä itsestäänselvyyksiä
• Ajoneuvoissa nopeusrajoittimet ja ajonhallinta-automatiikka pakollinen
• Ajo kaupunkikeskustoissa vain saasteettomilla ajoneuvoilla
• Ajoneuvokohtainen informaatiojärjestelmä – nopeusrajoitukset gps-pohjalta suoraan ajoneuvoon
• Bussit ja kuorma-autot diesel-hybridejä – keskikulutus 8 l/100, meluttomuus tärkeä prioriteetti
• Hiljaiset päällysteet
• Hybridiajoneuvot tai sähköautot ainoita sallittuja – henkilöauton keskikulutus 3 l/100
• Maksullinen reittiopas ja ajoaikapalvelu, on-line ruuhkamallinnus
• Nastarengaskielto täydellinen
• Puolet ajoneuvokannasta täysin saasteettomia
• Saattueajo-ohjaus ja saattuekaistat moottoriteillä - yhdistetty satelliittipaikannus ja ajoneuvotutka
• Tuotteistettuja teitä, erityisesti matkailutiet ja rahtitiet, on-line informaatiopalvelu
• Yleinen kattonopeus 90 – 70 – 50 - 30 km/h, automaattiset nopeusrajoittimet maanteillä ja kaupunkialueilla
• Kattava liityntäpysäköintijärjestelmä myös ”moottoritieporteilla”
• Kaupunkien automatisoitu pysäköintijärjestelmä – automaattiset p-siilot
• Kaupunkimoottoriteiden ja pääväylien arkkitehtuuri maailman huipputasoa
• Kaupunkimoottoriteiden joukkoliikennekaistat ja vaihtoterminaalit, ”liikennetorit”
• Maisemataide oleellinen osa teitä
• Matkailutiet kansainvälinen myyntituote
• Melunsuojaus kaupunkialueella päällyste + nopeusrajoitus + ”melutunneli”
• Moottoriteiden ja katujen sulanapitojärjestelmä aurinkoenergialla ja lämpöpumpuin (??)
• Rahtitiet tai rahtiliikennekaistat moottoriteillä
• Seuraavan asteen kaupunkimoottoritiet lasiputkiviadukteja tai tunneleita
Kehä 1 vuonna 2050 kulkee putkessa, eikä levitä melua ympärilleen
Matkailutiet, Suomen matkailun valtti
Tässä jutussa oli tarkoitus käsitellä matkailua ja matkailuteitä 20-luvun henkeen. Eksyttiin kumminkin ajan yleisiin trendeihin. Palataan asiaan. Matkailutiet ovat Suomen matkailun valtti. Suomen luonto on turistille parasta, mitä maa tarjoaa. Meillä ei ole valitettavasti tarjolla kauniita kyliä tai intensiivisiä kaupunkitiloja. Ne me olemme tieten tahtoen hävittäneet. Mutta meillä on tarjolla hengästyttävän kaunista aitoa luontoa. Sitä ei kuitenkaan ole nähtävissä valtateiden kulku-urilla. Näiltä Rydmanin ”väkivaltaisilta haavoilta” ihmiset on johdettava verkostona valtateitä kehystäville pikkuteille – aitoon suomalaismaisemaan. Miten se tehdään? Se tehdään uudenlaisilla matkailukartoilla. Automatkailijaa tai pyörämatkailijaa informoidaan digitaalisilla navigaattorissa tai älypuhelimessa toimivilla matkailukartoilla. Kartoista näkyvät maisemareitin varrella olevat luontokohteet, rakennushistorialliset kohteet sekä palvelupisteet. Onko siis Suomessa tällaista ”varjotieverkkoa”. Tutkin nettiä. Sieltä löytyy hienosti tehtyjä esityksiä Suomen ”kymmenestä kauneimmasta paikasta”. Useimmiten kaunomaisemien kohteena on joko saaristo tai Lappi. Talvi esiintyy tasavertaisesti kesän kanssa. Sieltä löytyy myös hieno italialaisen Franco Figarin opaskirja Sentieri della Finlandia – patikkaretkien 500 sivuinen ohjekirja. Hyviä asioita löytyy muitakin, mutta yhtä puuttuu: se on autoilijan, moottoripyöräilijän ja polkupyöräilijän sovellettu digitaalinen SUOMIOPAS. Tervetuloa markkinoille!
Tunteellisin tuntemani insinööri tuskien tiellä!
VastaaPoistaHieno teema, sielun sepeliä (ellei peräti sielun sepalus).
Kyllä Setä osaa, siihen verrattuna mun tunteeni ovat geenimuunneltua sepeliä,
miettii Mattikoo