Matka Tarttoon 1

Olen matkalla Tarttoon. Olenhan siellä käynyt aiemminkin. Työasioissa hyvinkin. Meillä oli aikanaan toimisto Tallinnassa. Alkuun teimme pikkubisnestä myymällä Tallinnan osoitekarttoja. Peeter Tiks hoiti karttojen painattamisen Riiassa ja sitten kuljetti karttoja Tallinnan myyntipisteisiin. Hän myös suoritti karttojen päivityksen - jos uusia katuyhteyksiä sattui ilmestymään. No hidasta se noina aikoina, sosialismin viime vuosina oli, joten paljoa päivitettävää ei syntynyt. Vähitellen sitten pääsimme käsiksi varsinaisiin insinöörihommiin. Tästä syntyi yhteys Tallinnaan ja Viroon. Sen varmaan tiedätkin. Ehkä olet käynyt luonani Toompealla? Jos et ole niin tervetuloa.  

Virolaisesta elämänmenosta sopivana johdantona tarjoan sinulle luettavaksi tämän pari vuotta sitten kirjoittamani blogin: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/08/rakkaudesta-tallinnaan.html

Matkaan valmistautuessa ja osin matkan aikana luin syntyjään tarttolaisen Elo Tuglasin kirjaa: Elon kirja. Ajattelin löytäväni jotain kiinnostavaa, aitoa tarttolaisuutta. Olin nimittäin menossa upouuteen Viron kansallismuseoon Tartossa. Löysin kirjasta itse Friedebert Tuglaksen sanomaksi sanottua tekstiä, joka hyvin sopi matkan alustukseksi.

Tuglas sanoo, ettemme ole koskaan olleet sen enempää maantieteen kuin historian suosikkeja. ”Meillä on aina ollut ahtaat olot. Ei ole tilaa suurten ajatusten syntymiseen eikä aikaa niiden kehittämiseen. Tasainen vieraille kuuluva maa, matalarantainen meri, jolla yksikään orjakansan jäsen ei ole purjehtinut oikealla laivalla… Voisiko kuvitella, että Lemminkäinen seikkailisi tässä maassa? Mistä täältä voisi löytyä takametsiä ”Seitsemän veljeksen” erakkoelämään? Jo sellaisen yrityksestäkin olisi työorjaa odottanut raipparangaistus kartanon tallissa. Tuska oli suljettava sydämeen, orjan vihaa ja surua oli haudottava sisimmässä, eivätkä ne savupirtin kätkössä voineet koskaan paisua räjähdysalttiiksi. Sellainen sosiaalipsykologinen perimä on heittänyt varjonsa meidän myöhempään kirjalliseen ajattelutapaamme. On sitä paitsi ilmeistä, että tulevaisuudessakin kulttuurimme voi kasvaa vain sisäänpäin, syvälle…” (Elon kirja, Elo Tuglaksen päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1952-1958, SKS 1990.)

Nyt olen valmentautunut.  Mutta tuo Tuglaksen teksti, se kyllä mietityttää. Onko se noin? Voiko sen noin täydellisesti menettää? Tai onko se ollut noin haurasta? Siis mikä? Kansallinen itsetunto!  Nyt olen menossa sitä etsimään Tartosta. Sitä ennen joudun ajattelemaan nuoruudenaikaista naapuriani Lauri Kettusta.

Lauri Kettunen Tartossa ja Pakilassa

Kun ajattelen Tarttoa, mieleeni tulee aina Tarton suomalaisprofessori, kielitieteilijä, naapurimme Pakilassa, Lauri Kettunen. Kettusen vaimo oli teosofi ja sittemmin ruusuristiläinen. Katselin poikasena heidän tonttinsa tiuhaa kuusikkoa ”sillä silmällä”. Oli tunnettua, ettei heidän tontiltaan saanut kaataa puita. Puissa asui henki. Heidän talonsa oli kiehtova. Ja on vieläkin. Talo on itsensä Lars Sonckin piirtämä. Itse asiassa se taitaa olla Länsi-Pakilassa ainoa rakennushistoriallisesti merkittävä talo.

Lars Sonck taisi piirtää tämän talon. Talo rakennettiin Suomen Teosofisen seuran toimitilaksi, juhlahuoneistoksi ja Pekka Ervastin asunnoksi vuonna 1910. Ervast sitten riitautui seuransa kanssa ja perusti Ruusu-Ristin. Sittemmin talo siirtyi professori Lauri Kettusen omistukseen. Hänen vaimonsa oli ruusuristiläinen. Puissa asuivat henget, eikä tontilla olevin puihin saanut kajota. Talo on vieläkin meidän ilonamme. Puitakin on jäljellä vielä muutama.

No puhutaan nyt ensin Pakilan talosta, sitten vasta Tartosta. Talon historia on sellainen, että se ensin rakennettiin Suomen Teosofisen seuran toimitaloksi ja juhlahuoneistoksi. Talon haltijana oli silloin Pekka Ervast, teosofisen seuran päämies. Taisi olla vuosi 1910. Talon piirsi Lars Sonck (ehkä, mutta siltä näyttää). Sonckin veli oli johtava teosofi ja sai siksi veljensä tähän hankkeeseen mukaan. Pekka Ervast seuroineen rakennutti myös naapuritontille temppelin. Kun teosofit sitten riitautuivat, talo ja tontit myytiin. Puronvarsitontti päämajoineen joutui professori Lauri Kettuselle vuonna 1925. Kettusen vaimo oli teosofi ja ruusuristiläinen. Tämä ehkä myötävaikutti vuokrasuhteen ja sittemmin kaupan syntymiseen.

Temppelin tontteineen osti kukkakauppias Leo Piltz. Pari vuotta kaupan jälkeen temppeli paloi, salamaniskusta ehkä. Piltz rakensi kivijalalle uuden mansardikattoisen talonsa. Se talo tuli tutuksi. Nyt se on poissa. Ainoa vanha talo joka on jäljellä, on tuo Kettusen, tai alkuaan Ervastin talo. Kettunen muuten möi talonsa takaisin Ruusu-Ristille 70-luvun alkupuolella. Nyt siinä on päiväkoti.

Pekka Ervastin teosofinen temppeli rakennettiin Pakilaan Alkutien varteen Tuonenkyläksi nimetylle alueelle vuonna 1913. Siitä oli tarkoitus tehdä teosofien ”siirtokunta”. Teosofien sisäisten uskonerimielisyyksien vuoksi tontit kuitenkin myytiin vuonna 1925 ja Lauri Kettunen alkuun kai vuokrasi ja sitten osti Pirkkolan puron varrella sijaitsevan tontin taloineen, kukkakauppias ja motoristi Leo Piltz taas otti haltuunsa temppelitontin. Temppeli kuitenkin paloi parin vuoden päästä.

Eniten kuitenkin professori Kettunen tulee minun mieleeni kiivaista 40-luvun kieliriidoistaan turkulaissyntyisten E. A. Saarimaan ja Lauri Hakulisen kanssa. Savolaissyntyinen Kettunen ei hyväksynyt varsinaissuomalaisten professoreiden tiukkaa kielentulkintaa ja ohjeistusta. Saattoi olla, että Kettunen viittasi juuri näihin kahteen kiistakumppaniinsa lausuessaan tämän tunnetun totuutensa:

”Jos tahdot hankkiutua määräävien piirien suosioon, niin kehu heitä ja yhdy heidän mielipiteisiinsä, miten perustelemattomia ne sattuvat olemaankin, mutta varo samalla mainitsemasta edes nimeltä jotakin sellaista tutkijaa, jonka mainitsemisesta saattaa olla itsellesi vahinkoa, jollei hänestä ole jotain negatiivista sanottavaa.”

Kettunen piti itseään ”sellaisena tutkijana”. Kettusen naapurina taas koulupoika Murole oli selkeästi naapurinsa kannalla, vaikkei asiasta paljoa ymmärtänytkään. Mutta nämä kiistat kielitieteestä ja sanomisen vapaudesta kiinnostivat ihmisiä noina aikoina – sotien jälkeen. Nyt juuri kun kieli – tai onko se vain tapa puhua - on kovassa muutoksessa, aihe saattaisi olla jälleen hyvinkin uusajankohtainen. Luinkin tässä aihetta selatessani pienenä sivupolkuna Paavo Pulkkisen hauskan jutun suomalaisten murteiden ”väärinkäytöstä”. Klikkaa tuohon: http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=654

Tässä on kaksi kuvaa Lauri Kettusesta. Vasemmalla on Meelis Brikkerin (?) tekemä muotokuva nuoruuden ajoilta, oikeanpuoleinen on taas signeerauksesta päätellen pakilalaisen valokuvaaja Jukka Kuusiston teos. Tuollainen signeeraus on kaikissa meidän perheen kuvissa, sillä ne ovat Jukka Kuusiston ottamia.

Vihdoinkin Tarttoon

Mutta nythän olimme matkalla Tarttoon. Varmaan moni - mutta yleisesti ottaen hyvinkin harva - tietää Lauri Kettusen osuuden kirjallisen vironkielen kehittäjänä. Hän teki väitöskirjansa vuonna 1912 Kodaveren murteen historiasta. Kielitieteen ohella hän oli vapaustaistelija. Viron vapaussotaan hän värväsi kesällä 1918 vapaaehtoista suomalaispataljoonaa ja seuraavana vuonna hänet nimettiin Viron Avustamisen Päätoimikunnan emissaariksi - salaiseksi lähettilääksi. Hän oli sitten Tarton yliopiston professorina heti Viron itsenäistymisen jälkeen viiden vuoden ajan. Kettunen on yksi viron kielenhuollon perustajista. Hän tutki laajasti heimokielten historiaa ja oli mm. Viron Akateemisen Äidinkielen Seuran esimiehenä. Tarton yliopiston seinässä on vuonna 1991 paljastettu Lauri Kettusen reliefi. Sellaisia naapureita!

Eesti Rahva Muuseum

Arkkivahti - Tarja Nurmi – vahvakynäinen nainen, hän tuskailee Tartossa sijaitsevasta lähes upouudesta kansallismuseosta. Hän kertoo istuneensa iltaa nuorten suunnittelijoiden kanssa. Hän on ikään kuin sisäpiiriä. Häntä naurattaa kun erinäiset miehet luulevat museon olevan korjattu versio vanhasta neuvostoliittolaisesta lentekonehangaarista. Hän viittaa Otso Kantokorven ystävien käymään somekeskusteluun. No, hangaari joka sijaitsee suoraan kiitoradan päässä olisi tietysti aika erikoinen rakenne. Varsinkin laskevien koneiden osuttaminen hangaarin ovista sisään, läpi ja ulos - vaatisi erinomaista tarkkuutta. Ja ovet pitäisi muistaa avata ennen koneen tuloa. No höpöhöpö, asiaan!

Viron kansallismuseolla on moninaisia vaiheita. Ensimmäisiä syntysanoja lausuttiin 1880-luvun lopulla mm. ylioppilas Oskari Kallaksen toimesta. Hän oli silloin ”museon asialla”. Oskari Kallaksen me tietysti tunnemme Aino Kallaksen puolisona ja Viron suurlähettiläänä Suomessa vuosina 1918-22. Muina tunnettuina museon asiaa ajavina henkilöinä olivat taitelija Kristjan Raud ja silloinen Postimees-lehden omistaja ja päätoimittaja Jaan Tõnisson. Heillä oli ajatuksissaan vaatimattomasti vain käsityömuseo. Myöhemmin 1907 Oskari Kallas oli perustamassa Viron kansallismuseota (Eesti Rahva Muuseum ERM), tai oikeammin yhdistystä joka ryhtyi hoitamaan museoasiaa. Kallas oli yhdistyksen johdossa. Kaikki tämä tapahtui keisarillisen Venäjän byrokratian saattelemana. Historia sitten kulki kulkuaan ja museon tilat vaihtuivat useaan otteeseen.

Uusi museo sijaitsee linnuntietä mitattuna 2 kilometrin päässä Tarton kaupungin keskustasta. Se on rakennettu Neuvostoajan sotilaskentän kiitotien päähän. Museon alta kulkee vanhan ritarikartanon puistoon liittynyt vesiuoma. Suomeen tuon kentän liittävät sota-aikojen öiset pommituslennot.

Tuota kehityskulkua on mainiolla tavalla kuvattu Tuglas-seuran sivuilla: http://www.tuglas.fi/viron_kansallismuseon_vuosisata

Raadin kartano, jonka alueelle uusi nyt valmistunut museo toteutettiin, oli jo alusta saakka museon kokoelmien sijoituspaikana. Hyppäämme siis nyt yli satavuotisen kehityskulun ja saavumme nykypäivään.

Lue ensin Arkkivahdin juttua: http://arkkivahti-arkkivahti.blogspot.fi/2016/10/erm-kansainvalista-tasoa.html#!/2016/10/erm-kansainvalista-tasoa.html

Keskustelimme ennen museolle saapumista kymmenen vuotta sitten pidetystä kilpailusta. Joku muistelee ALA-Arkkitehtien siinä pärjänneen. Niinpä niin, ALA sai toisen palkinnon. Hienoa. Olipa lunastetuissa myös Esa Laaksonen kumppaneineen. Voittajakolmikko oli lontoolaispariisilaistokiolainen. Yksi palkintosija meni virolaisille. Vielä palkittiin itävaltalaiset, britit ja sveitsiläiset. Kaikkiaan kilpailuun jätettiin 108 ehdotusta. Kuvassa ylimpänä on voittaneiden toteutetusta museosta otettuja kuvia. Alla vasemmalla on kolmannen palkinnon saanut itävaltalaisten kuutio ja oikealla alhaalla kuva ALA:n toisen palkinnon saaneesta ehdotuksesta.

Auton kiertyessä pimentyneessä talvi-illassa puiden reunustamalla tiellä kohti entistä sotilaslentokenttää kaikki ovat jännittyneitä. Sitten museo sukeltaa esiin valossa hehkuvana valtaisan suurena jäälyhtynä. Näkymä on vaikuttava. Mielessä välähtää: miksi täällä? Lähestyttäessä rakennusta syntyy vaikutelma mielettömästä pituudesta. Kyllä, onhan se mieletön: lähes 400 metriä. Joku sanoi auton takapenkillä: ”Ranskalaista suuruudenhulluutta!” Hän on frankofiili – tietää asian.  Pituus hieman hämää, sillä kolmannes pituudesta on vain tyhjiä siipiseiniä kiitoradan suunnassa. Sisäänkäynti nielaisee meidät. Joku sanoo, että joku tällainen palikka olisi sopinut Eteläsatamaan Guggiksen paikalle permmin kuin sinne aikanaan valittu ja sitten huonoksi havaittu viritelmä. Ihan totta. Olen melkein samaa mieltä. Tuo monumentaalinen yksinkertaisuus – se on hyvä.

  

Voittaneet Dan Dorell, Lina Ghotmeh and Tsuyoshi Tane sanovat heidän ehdotuksensa ominaisuuksista seuraavaa:

”Ehdotus pyrkii asettamaan alueen uudelleen paikallisen yhteisön käyttöön kulttuurin ja ilon paikkana, kuitenkin tiedostaen ja viitaten sen ongelmalliseen ja joskus tuskalliseen historiaan.

Rakennus on muodostettu jatkeeksi kiitoradan betonipinnalle, josta muodostuukin rakennuksen katto. Katon lievä kaltevuus ilmentää valtion nousua huolien täyttämästä menneisyydestä uuteen tulevaisuuteen.

Pohjoisen julkisivun laajat aukot luovat epäsuoran valon näyttelytiloihin ja julkisiin tiloihin. Rakennuksen eteläisellä puolella kaikki toimistot, luokat ja kirjastot saavat auringonvaloa.” Niinpä niin!

Tässä vielä kymmenen vuoden takaisten muistojen virkistämiseksi lista palkituista:

Palkinnot:

Memory Field - Dan Dorell, Lina Ghotmeh jaTsuyoshi Tane.

Gems -  Juho Grönholm, Antti Nousjoki, Janne Teräsvirta ja Samuli Woolston.

Estonia is on the verge of a new millennium - Alfred Bramberger, Thomas Pucher, Heidrun Steinhauser, Martin Mathy ja Christa Pucher.

Lunastukset:

Lightfield -  Gianni Botsford.

Crochet - Ott Kadarik, Villem Tomiste, Mihkel Tüür, Krista Saluveer ja Urmas Oja.

lake whisper -  Manuel Bieler, Marco de Francesco, Antoine Robert-Grandpierre ja Laurent Saurer.

kivi kive sisu, Kimmo Friman, Esa Laaksonen ja Marko Pulli.

Voittaneiden insinööriavustajana oli kilpailuvaiheessa Arup. Toteutusvaiheessa insinöörisuunnittelua hoiti virolainen AE Reng. Paikallisena arkkitehtina toimi toteutusvaiheessa tallinnalainen HG Arhitektuur.

Museo on jakanut virolaisia ja tarttolaisia. On kysytty rahan perään. Museo kai maksoi 70 miljoonaa euroa – suurin piirtein. Se ei ole paljon kun pinta-alaa lienee 34000 m2 – vain kaksi tonnia neliöltä. Varsinaista näyttelytilaa museossa on noin 6000 m2. Museo uskoo keräävänsä 200000 kävijää vuodessa. Lipputulojen arvellaan korvaavan kolmanneksen museon vuosikustannuksista.

Rahvaan museo mahtavissa puitteissa

Museon korostetaan olevan kansan – rahvaan – museo. Sitä se onkin. Museossa eivät näy valloittajien ja miehittäjien luomukset. Siellä eivät näy saksalaisten, ruotsalaisten tai venäläisten perinnöt: Tallinnan vanha kaupunki tai Tarton vanha kaupunki - ne jotka meitä suomalaista kiehtovat. Ainakin minua - eihän meillä ole sellaisia. Vaikka virolaisilla on sellaisia, ne eivät ole museossa esillä. Ne eivät olleet rahvaan luomuksia. Ei vaikka kuinka lukisi Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikkaa. Museossa on käsitöitä, koruja ja kansallispukuja, oluttuoppeja ja kalastusvälineitä, astioita ja puukkoja. Niinhän se oli, Oskari Kallas ja Jaan Tönisson haaveilivat juuri käsityömuseosta. 

Minulle mielenkiintoisin oli pysyvä näyttely Uralin kaiku. Se kertoo suomalaisugrilaisten kansojen elämästä. Ehkä näyttelyllä on poliittinen sanoma. Halutaan alleviivata näiden kansojen elämisen oikeutta. Jotkut sanovat sanoman kertomisen olevan virolaisten velvollisuus ja oikeus. Suhteet Venäjään ovat jo muutenkin niin huonot, etteivät ne tästä hetkahda. Virolaiset uskaltavat selkeämmin sanoa sen mitä me arastelemme.

On museossa paljon mielenkiintoista ja vuorovaikutteista. Nykyaikaan asti. Minua kiinnosti radio, sellainen kuin meilläkin oli. Siinä voi kuunnella Helsingin ääntä tai Lontoon ääntä. Ja muitakin sota-ajan asemia. Saattoi siellä kuulua myös Fuhrerin pauhu. Moskovan Tiltun ääntä en kuitenkaan löytänyt. Muistatteko Tiltun?

Tässä Tiltun ääni:  http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/moskovan-tiltu-puhuu

Tartosta olisi paljon kerrottavaa. Kerron lisää seuraavassa blogissa.