Kaurismäestä Sharian kautta Carmeniin

Kuluneen viikon aikana olen ollut tilaisuudessa saada erilaisia esittävän taiteen annostuksia. Joutuu miettimään liittyvätkö ne jollain erityisen vaikuttavalla tavalla meidän aikaamme tässä ja nyt? Tai toisaalta olisiko hyvä, että ne veisivät edes hetkeksi meidän ajatuksemme tästä ajasta? No, vatuloidaan hieman.

Kaurismäen filmin trailerista kaapattu kuva Khaledin ja Mazdakin keskustelusta: ”Mutta älä hymyile kadulla, koska sinua voidaan luulla hulluksi.” Tässä linkki traileriin: https://vimeo.com/197280717

Ensimmäinen sarjassamme oli Aki Kaurismäen uusin teos: Toivon tuolla puolen. Sympaattisen oloinen perfektionistilta vaikuttava herrasmies hylkää Koskenkorvaa aamiaisella nautiskelevan papiljottipäisen vaimonsa. Herrasmies aloittaa uuden elämän. Uusi elämä tarvitsee alkupääoman. Hän saa sen vanhojen herrojen korttipeliluolassa. Katsojan odotuksista huolimatta vieressä kyttäävä nahkatakkimies ei surmaa häntä. Eipä tietenkään, silloinhan juoni katkeaisi. Mies ostaa ravintolan ja saa kokin, portsarin ja tarjoilijattaren kaupan päälle. Ravintola elää markka-aikaa. Ravintola tarjoaa lihapullia muusilla ja anjoviksia perunoilla hintaan 9 markkaa annos. Turvapaikkaa anova nuorehko syyrialaismies astuu kuvioon. Hän soittaa ihanasti ud-luuttua. Hän on Alepposta. Se säväyttää. Olenhan ajatellut niin paljon tuota puolituttua kaupunkia. Hänellä on irakilainen kaveri. Vielä tutumpaa minulle on arabikaverusten käyttäytyminen keskenään. Heidän pitkälliset tervehdysseremoniansa: Ahlan wa sahlan, masa il-kheer, kiif haalek, saiaara kwais, familia kwais, saalem aleikum, mafii mushkila, In shaa Allah. Sellaista kohtaamista ei meillä ole. On vain: moi! Ei ole myöskään kädenlyönnin raikuvaa läimäystä, eikä kosketusta olkapäähän tai hyvää rutistusta molemmin käsin. Ei myöskään partaista poskea vastaan poskea. Hieman haikeata – meiltä puuttuu tuo taito ja lämpö. Toisaalta meillä on avoimuutta tuntemattomia kohtaan. Sellaista ei kuulu noiden syyrialaispoikien tai irakilaispoikien työkaluvarastoon. Luottamus kohdistuu vain luotettaviksi luokiteltuihin. Siinä luokittelussa ei uskonnolla ole tekemistä. Olen kokenut tämän. Tuntui hyvältä, kun nuoret arabiasiakkaani aikoinaan kutsuivat ”opettajaksi”.

Takaisin Kaurismäkeen. Ottavat luuttua soittavan syyrialaispojan ravintolaan töihin paperittomana. Paikalle saapuu suomalaishakkeri joka tulostaa laitteellaan henkilökortin hintaan 1000 markkaa. Nahkapäät kuitenkin hyökkäävät ja lopuksi iskevät stiletin syyrialaispojan mahaan. Poika selviää iskusta ja ravintolaa pitävä sympaattinen perfektionisti organisoi pojan sisaren salakuljetuksen Baltiasta Suomeen. Siinäpä yksinkertaisuudessaan ”kaikki” mitä tapahtui. Oliko tarinaa, oliko opetusta, oliko draamaa, oliko sanomaa? Elokuvakerho vaikutti olevan hyvinkin kaurismäkeläistä sakkia. 1-5 asteikolla pisteiden keskiarvoksi tuli 3,4. Minä annoin kakkosen. Viittaa siihen, etten ollut ymmärtänyt tarinaa, opetusta, draamaa enkä sanomaa. Surullista minun kannaltani. Sanon vielä, että filmi oli juuri sellainen kuin toivon viihteen olevan: ei liikaa tarinaa, ei opetusta, ei suurta draamaa eikä varsinakaan sanomaa! Liisalta tuli kolmonen.

Sharialaki ja kotoutuminen

Pian, parin päivän päästä katsoimme televisiosta tanskalaisen dokumentin islamistien kotoutumisesta. (Ulkolinja: Sharialakia Tanskassa) Dokumentissa salaisesti toimineet muslimireportterit vierailivat piilokameroineen Tanskan moskeijoissa ja teeskentelivät haluavansa neuvoja aviollisiin ongelmiinsa. Vaimo halusi lähteä ja mies halusi naida. Kun vaimo vastusteli, mies iski päin korvia. Imaamit useammassakin moskeijassa antoivat yksimieliset ohjeensa. Ohjeita antoivat myös naispuoliset moskeijoiden ”naispaimenet”.

Ohjeet olivat yksimieliset ja selkeät. Mies on perheen pää. Miehellä on oikeus lyödä naista, jos hän kieltäytyy seksistä. Miehellä on oikeus naiseensa. Uskovaiset eivät voi eivätkä saa noudattaa Tanskan lakia tässä asiassa. Sharialaki kulkee yli maallisten lakien.

Mahdollisesta avioerosta päättää sharianeuvosto. Sellainen kolmen miehen neuvosto kokoontuikin. He eivät myöntäneet naiselle eroa. Tätä kauhistelivat Liisa ja ystäväni naiset. Puhuttiin myös moniavioisuudesta. Rikkaat arabit sanovat, ettei heilläkään ole varaa pitää montaa vaimoa. Vaimoja on nimittäin Koraanin mukaan kohdeltava tasapuolisesti. Parempi siis erota ja ottaa uusi kuin yrittää mahdotonta. Näin meillä tehdään. Tunnettua on, että miehen ero on huomattavan helppoa. Tarvitsee vai sanoa kolme kertaa: Olet erotettu. Sillä siisti. Väittävät että, kun sanoo ”Fii settiin alf dahia” niin onnistuu kerralla.

Arabimaiden yleisen rahvaanomaisen käytännön mukaan, jos mies naisen erottaa, lapset jäävät yleensä naiselle 18-vuotiaaksi saakka. Äidin suku hoitaa homman. Uudelleen voi mennä naimisiin. Mahdollisesti äkkipikaista erottamistaan katuva mies ei kuitenkaan voi mennä entisen vaimonsa kanssa naimisiin, jos nainen ei ole välillä ollut naimisissa jonkun toisen miehen kanssa. Tämä toimenpide on luonut oman ammattikuntansa. Näin tietävät kertoa. Palveleva mies, väittävät usein sokeiksi vanhuksiksi, hän nai maksua vastaan naisen ja sitten erottaa hänet. Niinpä nainen onkin vapaa uuteen liittoon entisen miehensä kanssa.  Jos nainen sattuu olemaan rikas saattaa olla, ettei asiamies häntä erotakaan ja sitten nainen on jumissa.

Vielä näistä veljistämme muslimeista. Pojan täyttäessä 18 vuotta isä hakee poikansa pois. Tytöistä ei kai ole niin paljon väliä. Elatusmaksuja ei ole, mutta nainen saa pitää sen kullan ja korut jotka hän häälahjana sai. Minun tuntemissani maissa tuo kullan määrä normaali-ihmisillä saattoi olla 1-2 kg.  Kylläpä kai ne myötäjäiset olivat prinsseillä toista luokkaa.

Kaikkea teettävät nuo avioliittolait. Suomessa vuoden 1889 laki salli vaimon hallita ansioitaan ja irtainta omaisuuttaan, mikäli tehtiin erillinen avioehto. Minun mummuni äiti meni leskeksi jäätyään oikeuteen vuonna 1899 perinnönjakoa varten. Hän oli ottanut mukaansa holhoojana naapurin isännän. Käräjäoikeuden tuomari, olikin itse Juho Kusti Paasikivi nuorena auskultanttina, sitten ilmoitti naisella olevan oikeuden edustaa itse itseään. Mummon äiti ei sitten tarvinnut holhoojaa perinnönjaossa. Suomessa oli muuten vuoteen 1930 saakka sellainen laki, että täysivaltaiset naiskansalaiset olivat yksityiselämässään ja perhe-elämässään miehensä edusmiehisyyden alaisia eli rinnastettavissa osittain alaikäisiin lapsiinsa. Mutta siitä on aikaa. Jopa niin paljon että sen jälkeen me eurooppalaiset kristityt saimme aikaan maailmansodan, jossa sai surmansa 80 miljoonaa ihmistä. Toisen sijan saavutti Tsingis Khanin väki. He pystyivät surmaamaan kymmeniä miljoonia hekin. Muslimit ovat muuten näissä kansainvälisissä surmatöissä surkeasti hännillä meistä parempiuskoisista.

Siinä se on Juho Kusti Paasikiven allekirjoittama Asikkalan käräjäoikeuden paperi vuodelta 1899. Sanoo ettei Suomessa nainen enää tarvitse holhoojaa perintöasioita hoitaessaan.

Rakkauden tilastot

Koska tuossa tanskalaisdokumentissa avioero sai pääroolin, on pakko hieman katsoa meidän avioerotilastojamme. Onko totta se mitä Kimmo Kiljunen sanoo? Hänhän sanoo, että meillä maahanmuutto on huomattavalta osaltaan rakkauspohjaista. Väite on mielenkiintoinen. Kyllähän me tiedämme nämä paljon puhutut venäläisvaimot ja thaimaalaisvaimot puhumattakaan paljon puhutuista uimarannoilta noudetuista tunisialaispojista tai marokkolaispojista tai mainitsemattakaan paljon puhuttuja ghanalaispoikia tai nigerialaispoikia. Paljonko heitä on? Teinpä noista ilmiselvästi oleskelulupa-potentiaalisista pikku taulukon.

Anteeksi nyt ihanat naiset! En tällä syyllistä tai väitä että kukaan olisi mennyt naimisiin oleskeluluvan vuoksi, rakkaudesta varmaan ja aina, mutta kun kiinnosti, niin katsoin. Kaikista naisten tuona aikana 1987-2015 solmimista avioliitoista ulkolaisen kanssa 25 % on solmittu muslimien kanssa. Miehillä samana aikana muslimiavioliittoja on 5 %. Miesten morsiamista lähes 20 % on buddhalaisia. Miehillä ulkomaalaisten kanssa solmittujen avioliittojen määrä vuosina 1987-2015 oli 41800 liittoa, kun luku naisilla oli 38000 liittoa. Veri siis vetää sukupuolesta riippumatta. Olisihan tuon voinut panna päikseen, mutta ei ole kelvannut. Ihme muuten etteivät nuo maahanmuutosta huolestuneet hommamiehet lainkaan puutu näihin miesten naimakauppoihin.

Suomessa solmitaan vuodessa noin 22000 uutta avioliittoa. Avioerojen määrä on lähes kummallisen tasainen, noin 13000 eroa vuodessa. Paljon puhuttu suomalaisten naisten avioituminen ulkolaisten kanssa on suhteellisen vähäistä. Kymmenen vuotta sitten tällaisia avioliittoja oli 5,1 %, vuonna 2015 niitä oli 7,6 % kaikista avioliitoista. Avioeroja tapahtuu noin 1,3 %:ssa avioliitoista vuosittain - jos molemmat ovat suomalaisia. Jos mies on ulkolainen eroja on vuosittain 4 %:ssa. Miehet menevät ulkolaisten kanssa naimisiiin hieman enmmänkin kuin naiset. Vuonna 2015 oli kuitenkin pooikkeus, sillä miehet menivät ulkolaisten kanssa avioon 1875 kertaa ja naiset 1951 kertaa. Historiallisesti ottaen avioeroisuus on dramaattisesti lisääntynyt. Vuonna 1966 avioeroja tehtiin 4500 kpl, kun niitä nyt tehdään 14000 kpl vuodessa. Suomessa tehdään vuosittain lähes 10000 maahanmuuttoanomusta perhesuhteiden perusteella. Näistä lumeliittoiksi on paljastunut muutama sata – vain murto-osa paljastuu.

Suomalaiset naiset tykkäävät eri kansallisuuksista kuin suomalaiset miehet.  Ainakin avioliittotilastoista voisi päätellä tällaista. Uskonto ei kai tuossa paljoa vaikuta, sillä naisista 25 % on ottanut aviomiehekseen muslimin. Miehillä taas muslimien osuus vaimoista on 5 %, mutta buddhalaisten lähes 20 %.

Ihana ja petollinen Carmen

Pääsinpäs eroon näistä avioliittotilastoista. Minun piti vielä kertoa kolmannesta ”kulttuurishokista” - positiivisessa mielessä sanottuna. Se oli toissapäiväinen ooppera. Kysymyksessä oli Carmen. Aihe sopii päivän teemaan. Bizet sävelsi oopperan vuonna 1875. Libreton kirjoittajat saivat idean Prosper Mérimée novellista nimeltä Carmen. Hänen taas sanotaan saaneen inspiraation Aleksandr Puskinin runosta ”Mustalaiset”. Siinä mustalaistyttö Zemfira hurmaa ”lainkuuliaisen” poikasen nimeltä Aleko. Kaikki päättyy kun Aleko mustasukkaisuudessaan surmaa Zemfiran ja hänen uuden rakastajansa. Ooppera oli ja on ylistys mustalaiskulttuurille. Saattaa olla juuri sen vuoksi että ooppera herätti alussa kielteisiä asenteita. Kai tuollainen ooppera voitiin tehdä vain Ranskassa? Ei kai Espanjassaa olisi voinut tehdä oopperaa jossa  mustalaiskulttuuri jyrää ja vieläpä häpäisee Guardia Civilin. Andalusialaiset mustalaissalakuljettajat paukauttavat hengiltä ja huijaavat kunniakkaita karabinieerejä. Siinä kolmikolkkahattu tricornio vain heilahtaa. Espanjassa kuitenkin mustalaiskulttuuri oli ja on arvossaan. Flamenco on eräs tuon kulttuurin symboli. Tämä ”mustalaisuus” on monikansallisuutta. Se on sekoitus maurilaisuutta, juutalaisuutta ja roma-paikallisuutta. Hän, ken on Sevillassa käynyt, on sen voinut havaita. Vai onko? Kun kävin Sevillassa kymmenen vuotta sitten, etsin kuumeisesti paikkaa jossa voisin kuunnella annoksen muistoja Manitas del Platan kitarasta ja laulusta, sekä nähdä loisteliasta flamencoa. (Totta puhuen Manitas on ranskalainen). Ajattelin Andalusian keskuksen ja Carmenin kuvitteellisen tapahtumapaikan olevan juuri sen paikan, jossa tämä kaikki virtaa ja valtaa mielen ja sielun.  Petyin. Löysin vain yhden teatterin, jossa esitettiin turistiohjelmaa – jonkinlaista flamenco-potpuria.

Manitas de Plata - Por el camino de Ronda

https://www.youtube.com/watch?v=Eex1aqbfP08

Nyt siis odotin Carmenin palauttavan minulle mieleen jotain tuosta 60-luvun Manitas-hurmasta. Mielessäni haihatteli myös jokin yhteys ja epäilys monikulttuurisuuden dilemmaan. Mustalaiset, juutalaiset, arabit, suomalaiset, tataarit, kiinalaiset, saamelaiset, voiko heistä jokin ”kotoutua” ja muuttua ja sulautua näkymättömäksi - osaksi enemmistöä ja massaa? Ajattelin Carmenia mustalaisjoukkoineen, vapaan rakkauden aatteineen, sehän ei olisi edes mahdollista! Miten tuo joukko hyväksyisi suhteet sinne ja tänne? Oli sitten kysymyksessä karabinieerikorpraali tai loistelias matadori. Ooppera oli koominen. Oliko se silloin epätodellinen ja siksi koominen? Nykymenossa se tuntuu olevan realistinen, edustavan verismoa – totuutta. Rakkaus on ohimenevää tavaraa. Habaneerassa rakkauden sanotaan olevan mustalaisen lapsi. Rakkaus on kapinallinen lintu, jota kukaan ei voi kesyttää. Rakkaus ei ole koskaan noudattanut lakia. Mikään ei auta, ei uhkaus eikä rukous. Harvinaisen totta. Oliko Carmen loistavasti laulava paholaismainen portto vai oliko hän uhrautuva palvelutyöntekijä jonka sisäisenä missiona oli tehdä mahdollisimman monta miestä onnelliseksi? Escamillo, matadori, hän sanoi ettei Carmen voi puolta vuotta kauempaa yhtä miestä rakastaa! Sitä jäin miettimään.

Savonlinnan Carmenin nettisivuilla kirjoittivat Carmenin olevan ilkikurinen, miehiä kumartamaton - feministinen ikoni. Siinä sanottiin, ettei Carmen piittaa romanttisen rakkauden pakkopullasta, saati sitoutumisen ja yksiavioisuuden edessä matelemisesta. Carmenia ei myöskään kiinnosta miesten maailman nurjien lakien noudattaminen. Näin sanoivat. Kuvassa on ensimmäisen Carmenin mainos Pariisista vuodelta 1875. Ihanko feministiltä näyttää? Kaivoin sitten esiin wikipediasta feministin määritelmän: “Feministi ajaa naisille samanlaisia sosiaalisia, laillisia, poliittisia ja taloudellisia oikeuksia kuin miehilläkin on.” En juuri tätä huomaa ihastuttavassa Carmenissa. Miltei olen juuri häneen rakastumassa.

Kansallisoopperan Carmenissa itse Carmen pukeutuu haalareihin. Hänet on ”nykyaikaistettu”. Karabiniereillä on päässään tricornio, karabinieerien kolmikolkkahattu. He ovat kuin ennen. Myös  vanhan ajan hyvä tyttö Micaëla on puettu menneen ajan vetimiin. Tässä on selvä ohjauksellinen yhteys Kaurismäen filmiin. Kulisseissa kuvataan samanaikaisesti nykypäivää ja menneisyyttä. Kummallista että hyvä on nykypäivää ja paha menneisyyttä. Onko se niin?

Carmenia esittävä ruotsalainen Katija Dragojevic laulaa loistavasti. Nimestä päätellen hänenkin perheensä on kokenut maahanmuuton ongelmat ja ilot. Muutkin laulavat hienosti. Niin tekee ennen kaikkea surkean hahmon ritari Don Jose. Hänkin on ruotsalainen.  Liisa moittii köntysmäiseksi, minä en tuollaista huomaa. Suosikkini Mari Palon ääni tosin joskus häviää miltei kuulumattomaksi. Minulla herää epäilys. Onko laulajilla mikit ja tuleeko ääni vahvistimista? Siksikö se tuntuu niin yllättävän vahvalta? Näyttämön sivussa olevissa suurissa vahvistinbokseissa palaa valo. Ehkä olenkin ollut lapsellinen. Olin aina kuvitellut kuulevani oopperassa luonnollista akustista ääntä. Nytkö Carmen petti myös minua? Olin juuri rakastumassa häneen.

”Rakkaus on kapinallinen lintu, jota kukaan ei voi kesyttää, sitä on turha kutsua jos se haluaa kieltäytyä.”