Matkasin jälleen Tallinnaan. Kysymyksessä ei ollut
eläkeläisen lomailumatka. Kysymyksessä oli nyt vanhan tuttavan Leonhard Lapinin
70-vuotissyntymäpäivään liittyvä juhlanäyttely Kumussa. Matkasin tilaisuuteen
laivalla. Näytti nimittäin siltä, ettei Vesterbackan tunneli ole vielä valmis,
vaikka sanoikin jo pistävänsä lapiota maahan. Ehkä lapiot Kiinasta eivät ole
vielä saapuneet. Olin siis laivassa ja menossa kohti taidenäyttelyn avajaisia.
Olin matkalla poikani Jussin kanssa. Hänellä on ollut yhteistyötä Leon kanssa. Leo
teki Kehäradan Kivistön aseman fillaritunneliin parisataa metriä pitkän
seinämaalauksen. Hän teki sen värioppiensa mukaisena koodi-työnä. Sanoi vielä
virolaisten lentäneen persuksilleen, kun kuulivat tästä.
Kuva on Kivistön asemalta.
Siellä Leo Lapin pitää juhlapuhetta. Ollaan juhlistamassa hänen mahtavan
teoksensa vihkiäisiä. Hän on mainio puhuja. Hän puhuu ihmiselämän kaaresta syntymästä
kuolemaan. Hänen parisataa metriä pitkä teoksensa kuvaa juuri ihmiselämää
valkoisesta valkoiseen. Matkalla on värien kirjo.
Matkaseuraa
Yllättäen löysimme laivan ravintolasta matkaseuraa.
Siellä istuivat tyytyväisen näköisinä Juhani Pallasmaa ja hänen vaimonsa
Hannele Jäämeri. Yllättävä tapaaminen. Odotettukin, minulla on niin paljon
hienoja muistoja yhteistyöstä, niistä on ihanaa puhua. Juhanilla, minulle
Jussilla, on pitkäaikainen tuttavuus Leon kanssa. Ovatpa tehneet yhdessä
kirjankin. Sellainen oli Kumun näyttelypöydällä. Kysymyksessä oli yhteinen
näyttelyjulkaisu ”Architecture of Silence”. Taisi olla Tukholmassa vuonna 1992.
Minä taas muistan tavanneeni Leon ensi kertaa 70-luvun
alkupuolella rakennustaiteen museolla Kaivopuistossa. Pallasmaa oli siellä isännöimässä. Museolla
oli tapana kutsua virolaisia heimoveljiä näyttelyiden avajaisiin. Noina vuosina
Leo aloitti vaikuttavan grafiikan teon. Hän kuului SOUP 69 –ryhmään. Siinä
olivat aluksi mukana mm. Leonhard Lapin, Andres Tolts, Ando Keskküla ja Ülevi Eljand. Myöhemmin ryhmään liittyivät
myös Vilen Künnapu, Jüri Okas ja Sirje Runge. Ryhmän sanotaan innostuneen Andy
Warhollin poptaiteesta ja tomaattipurkeista. He pyrkivät saamaan pop-taiteensa
osaksi jonkinlaisen sosiaalisen näkökulman tai oliko se vapauden näkökulma. Massatuotannon
kritiikki tuon aikaisessa Virossa ei kai ollut kovinkaan relevanttia.
Tämä Leonhard
Lapinin posteri oli esillä ensimmäisessä SOUP 69 –näyttelyssä kirjailijatalon
Pegasus ravintolassa. Kävimmekin juhlanäyttelyn avajaisten jälkeen syömässä
sopat Pegasuksessa, sieltä jatkoimme perinteiseen Kukku-klubiin, jossa
pidettiin jatkot. Ajat muuttuvat, ihmiset harmaantuvat, nuoret eivät juuri yleensä
näyttäydy näissä puuhissa, tai tulevatko kutsutuiksikaan? Jatkot sujuivat siis lähes kirkollisissa
merkeissä. Kaipaanko vanhaa menoa? Kyllä – ainakin vähän!
Tühjus ja ruum
Astumme Kumuun sen isoon näyttelysaliin. Nyt me olimme
vuorostaan lentää persuksillemme, kun näimme Kumun isossa näyttelysalissa Leon
juhlanäyttelyn ”Tyhjyys ja Tila”.
En ryhdy Leon taidetta selittelemään. En ole
taidehistorioitsija enkä taiteen tuntija. Näin kuitenkin Leon tietoja tutkaillessani
yllättävän otsikon: ”Taidehistorian asiantuntemus – ketä kiinnostaa? Leonhard
Lapin ja avantgarde-skandaali”. Oliko Leo siis sotkeutunut skandaaleihin
Suomessa? Vuonna 2009 Pirkko Holmberg
kirjoitti Turun taidemuseossa olleeseen näyttelyyn liittyen tuosta skandaalista.
Skandaali ei kuitenkaan liittynyt Leo Lapiniin vaan hänen näyttelynsä yhteyteen
liitettyyn venäläisen avantgarden näyttelyyn. Oli kuulemma väärennettyjä töitä.
No, kun tuohon juttuun törmäsin, niin panenkin tähän Pirkko Holmbergin lähes
kymmen vuoden takaiset sanat tuosta Turun näyttelystä ja Leo Lapinin taiteesta.:
”Lapinin tuotanto
on mielenkiintoinen sekoitus syvällisyyttä ja popia. Varhaistuotannon sirpit,
vasarat, hakaristit ja pornoaiheet eivät ole sisällöltään kovinkaan vaikeasti
avautuvia. Pikkuhiljaa Lapinin teosten monitulkintaisuus lisääntyy. Sanattoman
alueelle päästään jo 1970-luvun kone-organismi-aiheisissa maalauksissa, jotka
koostuvat ympyrä-pisteistä ja viivoista. Itseäni kosketti eniten 1970-luvun
lopun Merkit-sarja, jossa symbolisuus antaa tilaa puhtaalle visuaaliselle
kauneudelle. Kuviot häipyvät utuisilta reunoiltaan elegantisti rajattomuuteen.
Uusimmissa viivakoodimaalauksissa ympyrä tavallaan sulkeutuu, yksinkertainen
kuvio saa kantaakseen koko universumin informaatio- ja merkityssisällön.”
Leo aloitti 2000-luvun
alussa koodisarjan. Kivistön suuri seinämaalaus kertoo ihmisen elämästä valkoisesta
valkoiseen. Sääli etteivät ohiajavat pyöräilijät varmaankaan tiedä katsovansa
elämäänsä syntymästä kuolemaan. Ihailimme
Jussin kanssa Leon viivakoodia Rutu-kadun matolla. Siinä olivat ristikkäin
virolainen viivakoodi ja libyalaiset matonkuteet. Leo on kehittänyt ”Arhetuupilisen
värvioppinsa”, libyalaisilla värioppi perustuu kansanperinteeseen ja luonnonväreihin. Hyvin sointuvat!
20 vuotta sitten
Toompealla
Muistelen Leon juhlanäyttelyä Tallinnan vanhalla
ritarihuoneella eli silloisessa taidehallissa 20 vuotta sitten. Näyttelyn oli
monine masiina-töineen melkoisen vauhdikas. Myös väki oli vauhdikkaan vilkasta.
Suomesta oli paikalla useita arkkitehteja. Paikalla oli myös Leon ystävä ja
kollega Jorma Hautala. Jorman olen nähnyt monissa Leon näyttelyissä. Heillä on
ilmeistä sielun veljeyttä. Muistelen erityisesti näyttelyn jatkoja minun
luonani Toompealla. Juhlamenossa hyöri Viron arkkitehtikunnan huippunimiä.
Vieraskirjani on täyttynyt rennoista nimikirjoituksista, niitä olen yrittänyt
tuskallisesti tulkita. Kahdessakymmenessä vuodessa hiukset ehtivät harmaantua
ja vatsat pyöristyä. Niinpä en nyt tunnistanut ketään silloisista vieraistani.
Vain Leo itse jyhkeänä shamaanina oli osa menneisyyttäni.
Leo vasemmalla SOUP
69 näyttelyn avajaisissa ja oikealla Tühjus ja ruum
–näyttelyn jatkoilla
Kukkuklubilla. Aikaa on kulunut yhtä vuotta vaille 50 vuotta.
Leon kirjat ja kuvat
Minulla on useita Leon kirjoja. Hän on uskomattoman
energinen kirjoittaja. Kirjoista on luettavissa Viron Sosialistisen Neuvostotasavallan
taitelijoiden muutospaineet tunkeuduttaessa kohti itsenäistä Eestiä. Ajassa
näkyy virolaisten kulttuurihenkilöiden rohkea pyrkimys vapauteen. Leon kirjat
kuvaavat yksityiskohtaisesti tunteita ja toimintaa. Ne kuvaavat myös ilmaisulle
asetettuja ongelmia. Ne kuvaavat
rohkeutta ja intohimoa. Leo on ollut aatteiden taistelija. Ilmaisun
lipunkantaja. On kunnia tuntea Leon kaltainen ihminen. Leo on taiteilija,
arkkitehti, kirjailija ja runoilija. Taisi olla Dostojevski, joka sanoi
runoilun olevan pyrkimystä kohti tuntematonta jonka olemassaolosta ei ole
varmuutta. Juuri sitä kohti Viron taiteilijat olivat pyrkimässä. Olen kuullut
sanottavan juuri kulttuuriväen olleen se, joka uskoi vapauteen ja antoi
rohkeutta kamppailla kohti itsenäisyyttä. Toisaalta itse Jaan Kross tätä
epäili. Olin kerran tilaisuudessa jossa alustajana oli virolainen
lempikirjailijani. Kysyin häneltä pitääkö paikkansa, että kulttuuriväki oli
itsenäisyyden saavuttamisen takana oleva voima? Jaan Kross ei suostunut
antamaan kunniaa kulttuuriväelle, ei itsellensäkään. Kenelle kunnia kuului – se
ei selvinnyt.
Lapin ryhtyi
työstämään ”Masiinat” sarjaansa 1970-luvulla. Naine-masinat ovat minua aina
miellyttäneet. Tiettävästi nämä kuvat tuottivat vaikeuksia tekijälle. Ehkä ne
olivat jonkun mielestä liian seksistisiä. Ne taitavat kuitenkin olla
ostetuimpia kuvia Leon tuotannossa. Leon naiset ovat viehkeitä, mutta mikä on
tuo masiina? Arvaan: se olemme me naistemeehed,
joskus tunteettomia, mutta aina rakastavia. Nykyään jokaisen koululaisen
taskussa oleva älypuhelin syytää seksiä tukkukaupalla. Lapin teki tuonkin asian
tyylillä ja kiehtovasti. Hän muuten sanoi äskeisessä lehtihaastattelussa kolmeksi
kauneimmaksi asiaksi seksin, rakkauden ja hyvyyden. Iankaikkisen nuoruuden
säilyttämiseksi hän suosittelee kaikille naisille valkoviiniä ja seksiä.
Lapinin
puheenvuorot vanhan vallan aikaan olivat voimakkaita. Ei ihme, että näyttelyitä
jouduttiin järjestämään ”salaisissa” paikoissa. Alimman teoksen nimi on ”Suihkulähde”.
Se on vuodelta 1971. Nämä teokset ovat kaiken uskomattoman laajan muun
tuotannon ohella nyt esillä Kumun näyttelyssä. Näyttely on avoinna toukokuun
13. päivään saakka. Aikaa siis on. Suosittelen ehdottomasti
Leo Lapin on
kehittänyt jatkuvasti uusia konsepteja luovalle työlleen. Muutamia vuosia
kestänyt idea maalata kaavapohjille on mennyt ohi. Kaikesta ei voi pitää,
vaikka tekijänä onkin pidetty mies. Minulle nuo työt eivät ehkä kertoneet taiteilijan
toivomaa sanomaa. Olen niin tuon vanhan tuotannon pauloissa. Akryylimaalausten
sarja hehkuu väreissä, mutta ei sittenkään minulle. Onko niin, ettei mikään
uudesta tuotannosta miellytä? Kyllä miellyttää. Kun silloin tällöin menen sähköpyörällä
alakaupunkiin, pysähdyn aina Kunstihoonen baarin eteen nappaamaan ”Valge kurg”.
Toivon näkeväni Leon ulkona viiniä nautiskelemassa. Joskus
hän siellä kesäaikaan istuukin. Silloin ajamme hissillä ylös hänen
ateljeehuoneeseensa. Pari kertaa on mukaan ajautunut jokin hänen veistoksistaan.
Leo pakkaa veistoksen suurella huolella, täsmällisyydellä ja taidolla. Se on
kaiken hänen työnsä malli:
exactitude.
Kiitos hyvästä muistelosta. Lähden reissuun sinne ensi keskiviikkona.
VastaaPoistaHei!
PoistaValitettavasti en ole nyt Räävelissä, olisin kutsunut sinut lämmittävälle kupposelle Toompealle, mutta ensikerralla.