Pari kiinalaista juttua

Ystäväni Eero Paloheimo soittaa.  Hänen uusin kirjansa julkaistaan Kiuas-kustantamon toimesta. Hän haluaa kutsua minut paikalle. Sanoo minun olevan yksi kirjan henkilöistä. Eeron kirjan nimi on ”Kiinalainen juttu”.

Eero uuden kirjansa esittelytilaisuudessa ravintola Messeniuksessa. Taustalla häivähdys kustantajan logoa.  

Kirjan esittely pidettiin Töölössä Eeron suosikkiravintolassa nimeltä Messenius. Kutsusta ilmenee kirjan kustantamon ilmeisestikin pilanneen jossain yhteydessä maineensa, sillä sitä ei oltu hyväksytty mukaan kirjamessuille. Tilaisuudessa oli tarkoitus kirjaesittelyn lisäksi haastaa kirjamessut. Se ei sitten onnistunut koska kirjamessujen edustaja ei ilmeisesti katsonut aiheelliseksi tulla paikalle. Eero epäili messujen kielteisen asenteen johtuvan Kiuas-kustantamon julkaisemasta kirjasta ”Islam – Yhdestoista vitsaus”. Tätä ei kustantamon edustaja myönnä. On jotain muita syitä. Kustantamolle joitain täysin tuntemattomia syitä. Syynä ei kuitenkaan ollut Eeron uusin kirja – sehän vasta ilmestyi kirjamessujen jälkeen.

Kiuaskivet sihisevät

Messeniuksessa oli paikalla Kiuas-kustantamon voimahahmo, maisteri Timo Hännikäinen. Tuo nimi tuntui niin tutulta? Nyt raksuttaa! No juu ja aivan. Hänhän se oli se mies, joka kävi blogidebattia vaimoni tyttären Laura Honkasalon kanssa. Hännikäinen julkaisi kirjan nimeltä Kunnia ja Honkasalo kävi blogissaan kirjan kimppuun, johon Hännikäinen vastasi omassa blogissaan ja peittosi Honkasalon esittämät arviot kyseisestä kirjasta ja itsestään kirjailijasta. Laura oli saanut arvostelijan kappaleen ja se joutui minun käsiini. Luin sitten kirjan. No, olen jo unohtanut. Jotenkin kepeältä se vaikutti – mutta vetävältä kyllä. Outoja ajatuksia miehistä ja naisista.  Sen sijaan tuo mainittu Islam - Yhdestoista vitsaus, 2017. Se taitaa olla kovempaa tavaraa. Kirjan on kirjoittanut norjalainen vasemmistolaisena ja feministinä tunnettu antirasisti Hege Storhaug. Hän on huolestunut kovan linjan Medina-islamistien johtavasta asemasta länsimaihin siirtyneiden muslimien parissa. Hän kirjoittaa asioiden kääntyneen päälaelleen. Nyt juuri meidän pitäisikin ryhtyä kotoutumaan muslimien luomaan vähemmistön arvomaailmaan. Hän kehottaa meitä nousemaan taisteluun omien arvojemme puolesta. Niin, tällaista tuossa kirjassa kuuleman mukaan kirjoitellaan. Ei kai se voi olla syynä kirjamessuilta ulos heittämiseen. Silloinhan juuri tuo väite meidän velvollisuudestamme kotoutua uuteen omaan maahamme olisi totta. Nyt on mentävä kirjakauppaan ja ostettava tuo kirja.

Mutta asiaan!

Nyt kuitenkin olemme katsomassa aivan toista kirjaa. Se on ”Kiinalainen juttu”. Kun ostatte kirjan niin älkää erehtykö. Tänä vuonna ilmestyi nimittäin toinenkin kirja samalla nimellä. Muuten aika kiinalainen juttu, etteivät huomanneet tuota toista samannimistä kirjaa. Se oli toimittaja Mari Mannisen ”Kiinalainen juttu”. Sekin on vielä ostamatta. Nyt ryhdyn ostopuuhiin.

Joku paikalla ollut piti Eeron kirjaa huippuunsa hienona tietokirjana. Sen olisi pitänyt olla kilpailemassa vuoden tietokirja-Finlandiasta. Joku toinen piti Eeron kirjaa aitona dokkarina, joka itse asiassa olikin aito dekkari. Sain Eeron kirjan mukaani Messeniuksesta. Ensimmäiset selaukset tein jo ravintolapöydässä ja sitten oli pakko selata liikennevalojen punaisilla. Kotona lukeminen alkoi välittömästi. Sitten tuli jokin lukutauko ja kirja hävisi. Etsin, etsin ja lopuksi huutelin Liisalle. Vastaus kuului: ”Minä luen tätä ja olen koukussa.” Kirja siis saavutti jo ensimmäisenä päivänä kaikkien kirjojen tavoitteen: koukuttaa lukijansa.

Kirjassa koukuttaa vauhti ja vilinä

Olen tottunut Eeroon perusteellisesti ja syvällisesti haastavana miehenä. Joskus suorastaan liian hitaasti etenevänä. Nyt on toinen ääni kellossa. Kirjassa on vilinää ja vauhtia. Nuo ihmiset ja erityisesti nuo sadat kiinalaiset nimet vilisevät kirjassa yhtenä vyyhtenä. Miten he nyt voivat olla noin kiinnostavia? He ovat täysin tuntemattomia ja usein aivan tavallisia ihmisiä, opiskelijoita, sihteereitä, tulkkeja - usein myös nimenomaan nuoria ja kauniitakin naisia. Joukossa ei ole valtakunnan vaikuttajia, ei suuria tiedemiehiä tai -naisia, ei pääjohtajia eikä ministereitä. Pakosti ryhtyykin pohtimaan tuon kirjan kuvaaman Mentougoun ekokaupunkiprojektin epäonnistumisen syitä. Syntyy kysymyksiä. Oliko ekokaupunkipaketin toteuttaminen Kiinan valtion erityisenä tavoitteena? Oliko sillä valtion johdon kunnianhimoinen tuki? Oliko projektilla todellista ostajaa? Miten ostettava tuote oli ostajan toimesta määritelty? Vai oliko kysymys ulkopuolisen tahon synnyttämästä heräteostosta? Oliko myyjä ainoa, joka todella luuli tietävänsä kauppatavaran laadun ja luonteen? Oliko niin, ettei ostaja koskaan ymmärtänyt olevansa tekemisissä radikaalin muutoksen kantasolun kanssa? Ymmärsikö ostaja tuotteen ja projektin olevan musta joutsen? Pitikö myyjä tuotteen ymmärtämistä ja sen luomista liian yksinkertaisena prosessina? Riittikö myyjän mielestä vain ja yksinkertaisesti hänen luomansa ”ekokaupungin perustuslain” noudattaminen? Oliko kysymys ilmestyksestä Mooseksen taulujen tapaan? Vai olisiko ollut ymmärrettävä suuren muutoksen vaatima hitaus? Tosiasia lienee kiteytettävissä noihin kysymyksiin. Ostaja ei tiennyt mitä hän oli ostamassa eikä myyjä havainnut ostajan tietämättömyyttä. Ostajalla ei myöskään ollut kaupan vaatimia rahoja - henkisistä resursseista puhumattakaan. Totta puhuen myös myyjällä itsellään asiat olivat liiaksi perustuslain varassa. Nyt juuri sanottaisiin, että olisi pitänyt olla allianssimalli. Tilaaja, suunnittelija ja toteuttaja yhteisvastuullisena symbioosina. Heti alusta asti. Mutta silloin olisi saattanut hävitä myyjän yksinoikeus perustuslakiinsa - noihin (moneenko?) käskyyn.

Eero teki ekokaupungin perustuslain. Perussääntöjä oli kolme: synergia, radikaalisuus ja vauhti. Radikalismista kirjoitettiin näin: ”Saavuttaakseen uskottavuuden, ekolaakso ei saa olla monien ekokaupunkien kaltainen kompromissi. Se ei saa samanaikaisesti tavoitella halpaa hintaa, viihtyisyyttä ja ympäristön säästöä. On vältettävä pintapuolista kosmetiikkaa. Ekolaakso on pioneeriprojekti. Siksi on hyväksyttävä, että sen hinta on tavanomaista korkeampi. Se on esimerkki ja siksi sen tulee olla kiinnostava.”       Elintarvikkeiden tuotanto, energia, jätteiden kierto ja sähköiset ajoneuvot olivat perustuslain peruskamaa.

Eero nimeää kirjassaan huijareita. Hän tuntee itsensä petetyksi. Hän tuntee myös aatteensa petetyksi. Muistan hyvin, miten Eero menneinä suunnittelukaupan vientivuosina yhteisessä yrityksessämme syytti minua. Hän sanoi minun olevan mies, joka ruumiita pesee. Itse hän sen sijaan sanoi olevansa mieluiten mies, joka ruumiita tekee.  Eeron mielestä kaikkinaiset agentit ja komissionäärit ovat rehellisen kaupanteon syöpä. Niitä tyyppejä olin kuulemma hellimässä. Sellaisista tyypeistä Eero halusi päästä eroon. Sotkeutumisesta agenttimaailman intohimoihin näyttää nyt kuitenkin tulleen Eeron uusimman kirjan pääaihe. Se on koukuttavasti kerrottu. Eerokin joutui ruumiita pesemään.

Liittyykö Kiina jotenkin minuun?

Ei juurikaan. Pari kertaa olen päässyt ystävieni Eero Paloheimon ja Pekka Salmisen kanssa Kiinan ihmettä arvioimaan. Se on tapahtunut kilpailujen puitteissa ja niissäkin vain liikennesuunnittelun rajoitetussa sfäärissä. Pekka Salmisen kanssa pääsin ihmettelemään Wuhanin lentoasemakilpailun sisääntulorinkuloita. Ne olivat kivan näköisiä, mutta oliko niissä mitään järkeä? Eero Paloheimon ja Pata Erikssonin kanssa sitten pääsin ihmettelemään Tianjinin ekokaupunkikilpailun liikennettä. Oli kai niin että liikenne oli fiksattu jo ennen kilpailua. Ideat – jos niitä nyt olikaan – menivät hukkaan. No jos nyt jotain oli, koskivat ne kai ”smart card” –sähköautoja siiloineen sekä kompakteja eritasoliittymiä. Kyllä kai vielä tuli ehdotettua mummojen ja pappojen sähkörollaattorien ja muiden sähköpienvälinekuljettimien ikiomia baanoja. Ei tainnut upota!

Yläkuvassa on Pekka Salmisen tiimin kilpailuehdotus (2004) Wuhanin Tianhen lentokentän sisääntuloksi. Liikennesysteemin sisällä on vesiputouspuisto. Tuli vain kunniamaininta. Vieläkin hieman naurattavat nuo kiehkurat silmäkulmissa. Toinen kuva on Eero Paloheimon ja Pata Erikssonin porukan kilpailuehdotuksesta 0,5 miljoonan asukkaan Tianjinin Eco-Cityyn vuodelta 2014. Oli sähköautobaanaa, älykorttiautoja ja automaatti-people movereiden putkia. Ei tehonnut.  Ei tullut edes kunniamainintaa. Mutta oli ilo miettiä. Kunniamaininta sekin.

Osallistuin suureen kongressiin Tianjinissa. Eero Paloheimo oli yksi key-note puhujista. Hänen lisäkseen iso joukko VTT:läisiä oli esitelmiä pitämässä. Silloin oli ilmeisesti alkamassa Kiinan ekokaupunkivalloitus. Vuosi oli 2007 (neljäs reissu). Olin kävelyllä puistossa. Kirsikat kukkivat. Kiinalainen mies ottaa tukevan haara-asennon. Virittää kameransa ja painaa pitkällisen fokusoinnin jälkeen harkiten liipasinta. Syntyy yhteiskuva kukkivasta kirsikkapuusta ja tutuksi tulleesta vaimoihmisestä.  Niin juuri! Jos hän olisi ollut ottamassa kuvaa rakastajattarestaan, jostain uudesta ja hetkellisestä, hän ei olisi ottanut tuota juurevaa haara-asentoa.

Pekka on toiminut Kiinassa vuodesta 2003

Olin jo pitempään halunnut jutella Pekka Salmisen kanssa kiinalaisesta tekemisen kulttuurista. Hän on ollut mukana noin sadassa projektissa. Arkkitehtitöissä Kiinaan mennään useimmiten kilpailujen kautta. Pekan toimisto on osallistunut noin 60 kilpailuun. Kilpailuista neljässätoista on tullut ykköspalkinto. Viimeisin suuri hanke oli juuri äskettäin käyttöön vihitty Strait Culture and Art Center Fuzhoussa. Hankkeeseen sisältyi useita taidelaitoksia. Kerrospinta-alaa on lähes 160000 neliömetriä. Edellinen suuri hanke oli Wuxin ooppera rakennuspinta-alaltaan 78000 k-m2. Pekka kertoilee myös Beijingin talviolympialaisten kilpailuehdotuksesta yhden vuoden takaa. Kustakin kilpailuehdotuksesta maksettiin noin 200000 euroa. Juuri muutama päivä sitten olivat saaneet tiedon maksusta, joka on prosessoinnissa ja saapunee ennen pitkää. Suomalaisten osuus rahasta oli puolet tuosta summasta. Hän kertoo myös eräästä käynnissä olevasta suunnitteluprojektista. Kysymys on hankkeesta, jossa Suomikin on hengessä mukana. Luonnossuunnitelmat on tehty, mutta sopimus on allekirjoittamatta. Rahat ovat saamatta. Lisää pitäisi piirtää ja aikataulua kiristää. Tämä tarina ryhtyy nyt muistuttamaan Eeron kirjan menoa ja meininkiä. Kiinassa tarvitaan pitkää pinnaa ja likviditeettiä. Rahattoman ei kannata yrittää.  Pekalla on positiiviset lasit. Hänellä on tällä hetkellä 15 ihmistä Kiinan hommissa. Osa Shanghaissa ja osa Helsingissä. Pian porukka taas kasvaa – toivon ja vakaan uskon mukaan. Uudet haasteet ovat oven suussa.

Pekka Salminen on toimistoineen menestynyt Kiinassa. Hän oli juuri vihkimässä suurta kulttuurikeskusta Fuzhoussa. Pekka on mielestään onnistunut viemään Kinaan hyvän rakentamisen kulttuuria. Hän on ylpeä toiminnastaan – eikä syyttä. Pekka kertoi hauskan jutun. Hän oli menossa vaimonsa Tellen kanssa Kiinaan. Piti pitää juhlaesitelmä kiinalaisen ja suomalaisen suunnittelukäytännön eroista. Pekan viisumi oli kuitenkin mennyt vanhaksi ja Telle joutui pitämään Pekan valmisteleman esitelmän. Kiinalainen ystävä oli pitänyt tuota esitystä yhtenä Pekan parhaista esitelmistä.

Jotain pitää olla… ja lisäksi hyvä partneri

Lopuksi pyydän Pekkaa kertomaan Kiinan menestyksen avaintekijät. Hän sanoo, että ensinnäkin pitää olla näyttöä tehdystä ja tehdystä tehtyjä näyttäviä referenssejä. Jotain pitää olla… Se on ykkösjuttu. Hän vielä mainitsee ongelmallisena esimerkkinä ekokaupungit. Niistä kun ei ole näyttöä. On vaikea myydä tuotetta, joka on vasta tavoitteissa. Ei tehtynä. Eerolle hän kyllä antaa tunnustuksen hyvästä yrityksestä. Eeron tuote oli hänen kirjoissaan, esitelmissään ja ideoissaan. Mutta konkretia puuttui. Se on se mitä kiinalaiset etsivät. Sellaisen tuotteen – hienon aatteen, myyminen paikallistasolla on Kiinassa miltei mahdotonta.

Pekka hyväilee hellästi Beijingin Wen Yu joen varteen tehtyä kilpailuehdotusta laajasta puistosta sekä uudesta kaupunginosasta. Hän oli pääsuunnittelijana kilpailuehdotuksessa, joka tehtiin yhdessä Kiinan valtion rakennusyhtiön ja Suomen Rambollin kanssa. Voittoa ei tullut ja kutsukilpailun palkkiorahojakin vielä odotellaan. Rahat ovat tulossa.

Toisena Kiinan menestyksen salaisuutena hän mainitsee ehdottoman välttämättömyyden. Se on kiinalainen partneri. Partneri on oltava. Suunnittelijalle se ei tarkoita vain agenttia. Se tarkoittaa instituuttia tai paikallista yritystä jolla on suunnitteluvoimaa. Osallistuminen kilpailuun tällaisen laitoksen kanssa on avainjuttu. Kilpailu täytyy vielä voittaa. Ulkopuolisia suunnittelijoita tarvitaan bulkista nousemiseen. Tässä on suomalaisen toimiston sauma. Siinä saumassa Pekka ja PES-Arkkitehdit ovat onnistuneet. Ovatko he rikastuneet? Pekka sanoo, ettei Kiinan töillä rikastu. Uskoisiko tuohon. Mutta elää kuitenkin. Ja minä söin maittavan kiinalaisen lounaan. Kiitos Pekka!

Ja kiitos Eero!