Tämä vuosi on varmaankin raiderakastajan täyttymys. Erilaiset
suunnitelmat tuntuvat hellivän raideinvestointeja. Sitä kun miettii, joutuu
haikailemaan vanhoja aikoja. Haikailee vanhojen aikojen sanomisia ja tekemisiä ikään
kuin sovittaen niitä nykypäivään ja etsii ”mitä minä sanoin” -tilaisuutta. No,
ei nyt aivan tosissaan niin, mutta totta kyllä – hieman joskus niinkin. Minun
seitsemän vuosikymmentäni alkavat 1950-luvulta. Alkuvuosikymmeninä elimme
autoliikenteen kasvun huumaa. Auto ajateltiin yhteiskuntamme modernisoinnin peruspilariksi.
Jörn Donner filosofoi Maamme-kirjassaan
vuodelta 1967 autonomistusta. Hän kirjoitti: ”Arvo Salon ajatus, että valtion
pitäisi hankkia autot kaikille aikuisille, on mielestäni täysin oikea. Auto
merkitsee jo sinänsä vapautta. Eräs osoitus yhteiskunnan vapaudesta on ihmisten
liikkuvuus. Suomea uhkaa alituisesti eristäytyminen, ei vain ulkomaista vaan
myös maan rajojen sisäpuolella. Auto on eräs keino tämän eristäytymisen
murtamiseksi. Hyväksykäämme päämääräksi se, että ihmisten on voitava muuttaa
paikasta toiseen ja nähdä niin paljon teitä kuin suinkin, jos niin
haluavat." No, tämä oli vain yksi lause irrotettuna kokonaisuudesta, ehkä
puoliksi vitsi, mutta myös puoliksi totta. Donner uskoi sähköautoihin, niin
mekin. Mutta hän uskoi myös jokamiehen lentokoneisiin ja pintaliitäjiin. Niihin
me emme näytä uskovan.
Emme me
liikenneinsinööritkään olleet tulevaisuuden suhteen aivan sanattomia.
70-luvulla jo ryhdyimme havaitsemaan outoja ilmiöitä. Sanoimme: ”Ajattele itse,
auto ei ajattele.”
Minun silloiseen repertoaariini kuului paljon puhetta
joukkoliikenteestä. Emme tainneet olla harvalukuisessa konsulttipiirissä moottoritielobbyn
itseoikeutettuja jäseniä. Minun maailmaani kuului metron puolustamista ja
rautateiden puolustamista aina opportunismiin saakka. Taisipa olla niin että
koko ammatillinen uskottavuus kiikkui ja kaakkui erään rataprojektin myötä. Se
oli Savon rata ja sen ensimmäinen osa: Lahden oikorata. Silloin vuonna 1990 ministeriö
palkkasi toisen konsultin tutkimaan meidän epäilyttäviä aikaansaannoksiamme.
Olimme todistaneet oikoradan Lahden kautta oikeaksi ratkaisuksi. Kun nyt elämme
raiderakastajan joululahjojen aikaa, minun on pakko kertoa mitä tapahtui
silloin kun kuulin Tripolin matoilla loikoessani Deutsche Wellen kautta Suomen
uutiset. Outoa muuten, että kotimaan uutisia voi tuolla Pohjois-Afrikassa
kuunnella lautasantennilla televisiosta DW:n kautta. No kuvaa ei tietystikään
tullut. Tuli vain radioääni.
Radio kertoi ministeriön päättäneen oikoradan valinnasta
toteutettavaksi ratkaisuksi. Riemu repesi kattoon. Ammattikunnia oli ollut
koetuksella - nyt se pääsi lentoon. Niin mieskin. Ensimmäinen kone Eurooppaan
ja Helsinkiin. Laivalla Tukholmaan ja X2000- junalla Göteborgiin. Sieltä
laivalla Tanskan Fredrikshavniin ja toisella laivalla Osloon. Oslosta junalla
pohjoiseen päämääränä Bodö. Sieltä bussilla 200 km Narvikiin. Siis miksi tällä
matkalla? Oli menossa ilon ja ylpeyden ristiretki. Voitto oli kotona!
Narvikissa jälleen junaan ja kohti Umeåta läpi loistavien tunturimaisemien.
Junarikko ennen pääteasemaa ja taksilla satamaan. Laivan portit olivat
sulkeutumassa, mutta viimeisellä sekunnilla juosten perärampin kautta sisään.
Laiva saapui Vaasaan puoliltaöin. Taksi Pietarsaareen. Tapaaminen Pietarsaaren
kävelykadulla kello kaksi yöllä. Vastassa Roger Wingren. Kävelykatu oli vihitty
edellisenä päivänä. Kaksinkertainen ilon ja onnen päivä.
Raiderakastajan episodit
Jos olisi etsittävä jotain kaikkein mahtavinta elämässä
ja se liittyisi raiderakastajan kokemuksiin, olisi se ilman muuta juuri tuo Savon
rata ja sen osana oikorata. Rata sinänsä ja siihen liittyvät insinöörityöt,
nopea toteutus ja ennätyshalpa hinta - se
oli kaikki mahtavaa. Mutta minä haikailen nyt sitä prosessia ja niitä ihmisiä
joiden myötävaikutuksella kaikki nytkähti liikkeelle.
Kerronpa pari episodia: Istun toimistossani
Lauttasaaressa. Pöydällä ja seinillä tungeksii kuvia Libyaan suunniteltavasta kaupungista.
Päässä hävitty taistelu Haaganväylästä. Puhelin soi. ”Täällä Pertti Punkamaa,
tarvitsemme konsulttia tutkimaan uutta ratayhteyttä Helsingistä Lahteen ja
edelleen radan johtamista ja parantamista Lahdesta Heinolan kautta Mikkeliin ja
edelleen Kuopioon ja Kajaaniin.” Hups! Ammattikunnia oli jo ollut liiankin
kovilla Helsingin byrokratian kurimuksessa. Oli Töölönlahtea ja oli Pasilaa. Ja
nyt vielä tämä. Oli jälleen odotettavissa pään iskeminen virkamiesvallan
visakoivuun. ”Pertti, odotatko huomiseen saakka, tämä on niin huimaava kysymys,
että on otettava laskutikku esiin ja suoritettava muutamia laskutoimituksia!”
Pertti lupasi odottaa ja minä laskuhommiin. Laskutikku on oiva työkalu. Sillä
ei tapahdu kymmenyspilkkuvirheitä. Tikku näytti yllätyksen. Tuo Lahden ja
Helsingin välinen oikorata ja edelleen jatko Savoon näyttikin järjen rajoissa
olevalta hankkeelta. Vai oliko kysymyksessä oikea ajatuksen kultamuna? Soitto
Punkamaalle: ”Pertti, yllätyinpä tuosta, mutta tsekkailin ja hyvältä näyttää,
tätä taistelua emme häviä, olemme käytettävissä!”
Timo Ahonen, Jarkko
Paronen, minä itse, Olli Hyönä ja taustalla tirkistelevät Jouko Rautela ja Eero
Kaitainen. "Kyllä se Paavi meidän hankkeemme siunasi, sen kunniaksi
huurteinen!" Kuvan nappasi Leo Baarman, yksi johtoryhmän jäsenistä.
Vielä yksi episodi: Savonradan ekskursiotiimi on
tutkimassa nopeita junia Roomassa. Retkeen kuuluu vierailu Pietarin kirkossa.
Rataprojektin kanssa olimme tottuneet tunteiden aallokkoon. Mutta nyt
kirkastui! Näimme itse paavin polvillaan rukoilemassa yhdessä kirkon
kappeleista. Olimme varmoja asiastamme. Hän oli siunaamassa Savon rataa. Joku
rautatiehallituksen koiranleuka epäili hänen siunailevan tuota hanketta. Hänet
vaiennettiin.
Muistakaan suurista hetkistä ei ole viimeisenä lähivuosina
jääty paitsi. Kehärata aloitti liikennöinnin 2015 ja Länsimetro 2018. Ne ovat
todellakin ihmeellisiä haaveiden todeksi muuttumisen hetkiä. Hetkien ihme
omalta kohdaltani ei suinkaan ole se alkanut liikenne ja ensimmäinen juna. Ihme
on tuo monipolvinen prosessi joka johtaa ensimmäiseen junaan.
Liikenteen kasvussa oli/on
liikenneinsinöörin työmaa
Liikenneinsinöörinä työskentelyyn on ilmeisesti
oleellisena osana liittynyt henkilöautoliikenteen kasvu. Se koko kasvu ja
aikakauden muutos mahtuvat näihin minun urani vuosikymmeniin. Mielenkiintoista
muuten miten alkuvuosikymmeninä keskityimme henkilöautoliikenteen suorastaan
toivotun kasvun tarpeisiin ja tarpeiden tyydyttämiseen. Nyttemmin
loppuvuosikymmeninä on pikemminkin keskitytty henkilöautoliikenteen liikakasvun
torjuntaan ja vaihtoehtoisten liikennemuotojen kehittämiseen. Jotenkin ihanteeksi on muodostunut paluu
entiseen. Sekään ei ole mahdollista. Joskus tuntuu, että vain kriisi toteuttaa
nyt tavoitteeksi asetetun oli sitten kysymys maailmankuvasta tai
kaupunkivisiosta. Poliitikot eivät ole siihen valmiita. Ja siitä voikin olla varma. Olen myös varma
siitä, että meidän yhteiskuntapolitiikkaamme tai suunnitteluprosessiimme ei lainkaan
sisälly kriisiskenaarion tarkastelua, johtui se sitten ilmastonmuutoksesta,
singulariteetista tai tulivuoren purkauksesta. Vai uskomme johonkin niin
perinteiseen kuin sota?
Liikenneinvestointien
painottuminen raideliikenteeseen tieliikenteen kustannuksella on vuosikymmenten ilmiö. Pääkaupunkiseudun liikenteen painotuksissa tämä asia näkyy
selvästi. Kun aloitusvuosikymmeninä teiden ja katujen osuus oli 60 % ja yli, on
se nykyään 20 % ja alle. Tämä on kehitys, joka 70-luvulla oli vain unelma.
Oliko se oikea, sitä nyt kysytään. Kansliapäällikkö emeritus Juhani Korpela
kyselee asiaa tänään Hesarissa epäillen tuon rataintoilun perään.
Palataan maalliseen ja liikenneinvestointeihin.
Ei yksin jakauma
raideliikenteen ja tieliikenteen välillä ole muuttunut, vaan myös raideinvestointien
määrä samassa nykyhetken rahan arvossa on aivan toista luokkaa kuin
alkuvuosikymmeninä. Vielä Ilaskiven mietinnössä ehdotettu vuosi-investointien
taso oli 90 milj. euroa. Nyt Helsingin seudun liikennejärjestelmäsuunnitelma
lisättynä Helsingin tavoittelemilla pikaraitioteillä huitelee tasolla 300 milj.
euroa vuodessa. On tapahtunut paradigman muutos. Mennäänkö överiksi? Siinä
pohdittavaa liikenneinsinööreille ja muillekin.
Miten autokanta kasvoi?
Vuonna 1950 Suomessa oli 8800 henkilöautoa. Kymmenessä
vuodessa automäärä kasvoi 3-kertaiseksi. Vuoden 1960 183000 henkilöautoa
lisääntyi sitten vuoteen 1970 mennessä 3,9-kertaiseksi, oltiin luvussa 711000. Se
merkitsi 155 henkilöautoa silloista 1000 asukasta kohti.
Enemmistö ry:n
perustaminen ja ”alas auton pakkovalta” -pamfletin ilmestyminen osoittavat ajan
kuvaa vuonna 1969. Pamfletissa sanotaan: ”Auto, neljä kirjainta, joihin ei voi
luottaa. Jalankulkija! Lakkaa kumartelemasta autoilijalle, kun hän antaa sinun
ylittää kadun suojatietä pitkin. Pui mieluummin nyrkkiä, kun hän ei kunnioita
tätä sinun laillista oikeuttasi. Demokratisoimispyrkimyksen pahin vihollinen on
auto. Se on luonut uuden luokkajaon. Se siirtää kansantuloa köyhiltä rikkaille.
Auto on kilpailuyhteiskunnan tiukka ote jäsenistään; se lietsoo veljen veljeä
vastaan, pojan isää vastaan.”
1970-luvulla kasvu oli 1,7-kertainen. Öljykriisi vuonna 1973
näkyy värähdyksenä autokannan kasvua. Vuoden 1980 henkilöautokanta oli 1,2
milj. autoa. Vuoteen 1990 jatkettiin 1,6-kertaistamalla. Sitten iski lama.
Vuodesta 1990 vuoteen 2000 autokannan kasvu oli vain 1,1-kertainen. Vuosisadan
ensimmäinen kymmen lasketeltiin 1,2-kertaisessa kasvussa. Vuonna 2010
henkilöautoja oli rekisterissä 2,9 milj. kappaletta. Liikennekäytössä oli 2,5 milj.
autoa. Suomalaisia oli 5,5 milj. henkeä. Se tarkoittaa 2,3 henkilöä autoa
kohti. Kaikki suomalaiset siis mahtuisivat väljästi henkilöautojen matkaan. Nyt
on tapana sanoa nuorison kiinnostuksen henkilöautoiluun olevan vähentymässä.
Näkyykö se henkilöautokannan kasvussa? No ei nyt aivan selkeästi. Rekisteröidyn
henkilöautokannan kasvu vuosikymmen viimeisinä vuosina 2016-2017-2018 on ollut
noin 80000 henkilöautoa vuodessa. Se on kasvua runsaat 2 % vuodessa. Autokauppiaat ennustavat
myyntimäärien hieman lisääntyvän. Nyt on uusia tuulia. Vastajulkaistu
ministeriön raportti kasvattaisi sähköautojen määrän vuoteen 2045 mennessä 2
miljoonaan. Autokanta kääntyisi vähitelleen laskuun. Konventionaalisten autojen
suhteen romutus olisi noin 70000 autoa vuodessa. Uusia ei juuri myytäisi. Tai
ne olisivat kaikki hybridejä tai ladattavia hybridejä. Sähköautoja pitäisi
alkaa myydä hetimiten 80000 autoa vuodessa. Myöhemmin määrän täytyy nousta
reilusti yli sadantuhannen vuodessa.
Aiheellinen kysymys
kuuluu, liittyykö tämä kuva jotenkin sellaisen firman historiaan, jonka nimi on
Liikennetekniikka Oy. Kyllä liittyy. Mutta siihen liittyy paljon oheistarinaa. Halusimme
irti yksipuolisesta kuvasta. Halusimme mukaan ympäristön. Jos sitä halusimme,
niin nyt olemme siinä tilanteessa. Joskus niinkin vahvasti että vanha joutuu
toppuuttelemaan. Sillä ei näköjään ole vaikutusta. Tai harmittaahan se vähän,
kun eivät halua vilkaistakaan menneisyyteen. Aika aikaa kutakin.
Ministeriö leikkaa päästöjä – lisää jouluiloa vai epärealismia?
Ministeriö
julkaisee tavoitteellisen ohjelman päästöjen vähentämiseksi. Se tarkoittaisi
käytännössä nyt muodissa olevaa ulkomaisten käytettyjen autojen ostamisen lopettamista ja vanhan suomalaisen
autokannan myymistä esimerkiksi Venäjälle. Siellä ne ajokit jatkaisivat
elämäänsä. Me siirtyisimme sähköautoilemaan. On kuitenkin hieman vaikeata uskoa
todeksi tuota muutosta juuri tuolla ennustetulla nopeudella. Täytyy näköjään ryhtyä piirtelemään uusia
kippuroita. Ensimmäinen ministeriön tavoite on, että henkilöautojen suoritteen
eli ajoneuvokilometrien kasvu taittuu vuonna 2025, minkä jälkeen henkilöautolla
ajettujen kilometrien määrä ei enää kasva. Raideliikenteen,
linja-autoliikenteen, pyöräilyn ja kävelyn yhteenlaskettu matkustussuorite
puolestaan halutaan kaksinkertaistaa vuoteen 2045 mennessä. Yhdyskuntasuunnittelun
halutaan olevan kestävän liikkumisen ytimessä, ajatellaan että se
parhaimmillaan ohjaa kulkemaan jalan, pyörällä, kimppakyydillä tai julkisella
liikenteellä. Kun vähäpäästöisten liikkumispalveluiden tarjontaa näin parannetaan,
saadaan tai ainakin toivotaan saatavan yksityisautoilulle vaihtoehtoja. Vielä
sanotaan tämän koskevan erityisesti kaupunkiseutuja. Haasteet ovat kovat väen
ikääntyessä. Muuttuko ikääntyvä autoilija pyöräilijäksi? Vai jalanko hän
siirtyy keppeineen konkkailemaan? Onko joukkoliikennepysäkki riittävän lähellä?
Testaan itseeni. Matkaa
bussipysäkille on 300 metriä. Liikaa kepin kanssa konkkailtavaksi. Kesäisin
voisin ajaa sinne sähköpyörällä. Mihin muuten lukitsen pyörän? Miten nyt
talvella? Niin se on. Vain taksi on autolla liikkumisen korvaaja. Taksilla en
kuitenkaan voi ajaa kesämökille tai viedä lastenlapsia treeneihin. Lopputulos:
en luovu autosta ennen kuin minulta viedään kortti. Ministeriö ei vielä
mietinnössään onneksi ehdottanut ikääntyneiden ajokortille sakkoveroa tai
määritellyt ajokortin yläikärajaa.
Olin joskus aiemmin tehnyt
hatustavedon Suomen henkilöautokannan kehityksesta ja siihen liittyvästä CO2
päästöjen kehityksestä. Perusteinani oli silloin konventionaalisten autojen
vuotuisena keskimääräisenä CO2 päästönä 5 tn/auto, hybrideillä tai ladattavilla
hybrideillä 2,7 tn/auto, sähköautoilla 2,0 tn/auto ja paljon puhutuilla
robottiautoilla 3 tn/auto. Miksi muuten ministeriön raportissa ei puhuta mitään
robottiautoista? Suomen kokonaispäästöt henkilöautoliikenteen osalta alenisivat
vuoteen 2045 mennessä 25 %. LVM:n upouudessa raportissa uskotaan vahvemmin sähköautokannan
kehitykseen. Minun luvuillani päästövahennmykset vuoteen 2045 ovat 38 %. Jos
sähköntuotantoa saataisiin päästöttömämmäksi ja sähköautojen päästöksi
voitaisiin laskea 1 tn/auto oltaisiin jo 70 % säästössä. Haasteita riittää.
Tanssiva LT – Hyvää Uutta
Vuotta!
Kun
aloitin tämän vuosikymmenillä ja kun nyt on juhlien aika, synkistely on hyvä
hetkeksi unohtaa, siispä laitan tähän loppuun kuvia firmahistorian
vuosikymmenten pikkujouluista. Mahtuupa sinne joku muukin juhla.
Uuden Vuoden aikaan on tapana
juhlia. Meilläkin on ollut firmassa tapana juhlia. Juhlinnan mallina ja Uuden
Vuoden onnentoivotuksena laitan tähän loppuun juhlakavalkadin. Laitoin kuvat
varmuuden vuoksi niin pieninä että intimiteettusuoja säilyy. Tarkaan
suurennuslasilla katsomalla ja kuvia sopivasti zoomaamalla näet vasemmassa
yläkuvassa vesipiipun polttajia libyalaisissa asuissa, keskellä Robin ja Batman
suorittavat rituaalistanssia, myös kissanainen esiintyy parissa kuvassa,
oikealla firman Vale-Taabe puhuu pehmosia ja taustalla hihittelevät Hessu ja
Ossi. Vasemmalla keskellä ansioituneet laulutaiteilijat Masa ja Bjöte esittävät
duettoa. Ihanat naiset keskellä hurmaavat – Maritta, Mari ja Marja. Oikealla
alhaalla juhlavieraat Edu ja Janne vuorovaikutuksellisessa keskustelussa.
Aulikki säestää. Vasemmalla alhaalla vakiomusikantit Freddy ja Nalle.
Nythän
on syytä juhlia sillä raiderakastajalla on jo avattuina lahjapaketteina Kehärata
ja Länsimetro. Raidejokeri on vielä paketissa, mutta jo pukin kontissa. HYVIÄ
JOULUN VÄLIPÄIVIÄ JA UUDEN VUODEN ODOTUSTA.
Miksiköhön robottiautojen mahdollisen tulemisen vaikutuksista pääkaupunkiseudun liikenteeseen ole kaiketi tehty minkäänlaista huomioonotettavaa tarkastelua? Käsitykseni mukaan esim. raidejokeriin liittyviltä matkustajamääräennusteilta putoaisi pohja pois. Hankkeen käynnistämiseen pitäisikin ottaa aikalisä, vaikka se raideuskovaisia harmittaisikin.
VastaaPoistaYstävyydellä Harto
Robottiautot vievät saman tilan kuin henkilöauto. Massojen liikutteluun tarvitaan tehokkaammat vehkeet kaupungeissa. Jakamistalous kun ei oikein (vielä?) istu länsimaiseen kulttuuriin...robottiauton tehokkuus ei riitä, jos kyydissä istuu 1-2 ihmistä.
VastaaPoistaRobottiautot vievät tosiaan liikaa tilaa Helsingin keskustaan suuntautuvilla väylillä voidakseen korvata raide- tai bussiliikenteen. Laajaan verkkoon hajaantuvassa kehämäisessä liikenteessä tilanne on täysin toinen.
Poista