tiistai 14. syyskuuta 2021

Pian kuolevat tyypit puhuvat

 

No mistä? Helsingin kasvusta. ”Vain kuolevat tyypit uskaltavat puhua suunsa puhtaiksi”, sanoo Olli Lehtovuori 88v parin viikon päästä 89v, kun soitin hänelle eilen aamulla. Hän oli kaksi viikkoa sitten kirjoittanut Hesariin mielipidekirjoituksen, joka meni näin:

 

”Helsingin yleiskaavassa on asetettu kaavoituksen pohjaksi 250 000 uutta helsinkiläistä. Asukkaat joudutaan asuttamaan liikenneväylien varteen, ja arvokkaita viheralueita nyrhitään. Halutaan vain järeitä kerrostaloja – yrityselämän toiveiden mukaisesti. Jopa hyväkuntoista kerrostalokantaa halutaan purkaa korkeamman tieltä. Helsingin vihreät perustelevat tätä ekologisuudella! Tällä tavalla Helsinki menettää hyviä veronmaksajia (HS Pääkirjoitus 15.8.), joille yksipuoliset elinympäristöt ja standardiasumisratkaisut eivät kelpaa. Jos uusi valtuusto korjaa väestötavoitetta esimerkiksi sataantuhanteen uuteen asukkaaseen, Helsingin kansainvälisestikin ainutlaatuinen luonne voidaan säilyttää ja aikaansaada esimerkiksi Sipoon suunnassa monipuolisempaa ja ihmisläheisempää asuinmiljöötä – jopa kaupunkiomakotitaloja.”

Olli Lehtovuori, arkkitehti, ympäristöministeriön rakennusneuvos, eläkkeellä, Helsinki

 Tähän kirjoitukseen vastasi viikon päästä Sameli Sivonen 30v, vihreä kaupunkiympäristölautakunnan varajäsen näin:


”Eläkkeellä oleva rakennusneuvos Olli Lehtovuori ihmetteli (HS Mielipide 1.9.) kaupunkisuunnittelun ekologisuutta sekä yleiskaavan tavoitetta vastata Helsingin asukasmäärän ennustettuun kasvuun.

Lehtovuoren ehdotus rakentaa väljää kaupunkia metsän keskelle oli kuin tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin vallalla oli tapa rakentaa hakkaamalla kerralla koko asuinalueen kokoinen alue metsää ja niin väljästi, että kaupungin liikennejärjestelmä ei voinut pohjautua muuhun kuin pitkien matkojen päivittäiseen yksityisautoiluun. Tämän ideologian seurauksena elämästämme syntyy paljon ilmastopäästöjä ja metsää on kaadettu valtavasti turhaan. Helsingin yleiskaava ohjaa nykyaikaisesti ja esimerkillisesti – ympäristökriisit huomioon ottaen – valtaosan uudesta rakentamisesta ihmisen jo käyttöönsä ottamille alueille, kuten moottoriteistä kaduiksi muuttuvien bulevardien varsille tai jo rakennetuille alueille. Tämä vähentää painetta luontoalueille suuntautuvalle rakentamiselle ja mahdollistaa Helsingille ja helsinkiläisille tärkeiden luontoalueiden turvaamisen. Rakentaminen suunnitellaan kestävien liikennemuotojen varaan, ja päästöt vähenevät. Helsingin väestöennusteet kuvaavat sitä, miten oletamme väestön kehittyvän seudulla. Ne ovat asiantuntijoiden parhaita arvioita siitä, millaiseen kysynnän kasvuun on varauduttava asuntotuotannossa. On vastuutonta esittää näiden ennusteiden ohittamista, sillä se tarkoittaisi asumisen hinnan entistä nopeampaa kasvua. Jos haluamme, että Helsinki on jatkossakin kaupunki, jossa voivat asua myös ne, joilla ei ole perittyä omistusasuntoa tai varaa ostaa hyvin kallista asuntoa, meidän on vastattava asuntojen kysynnän kasvuun. Olisi epäreilua tehdä politiikkaa, jonka seurauksena seuraavilla sukupolvilla ei olisi varaa asua Helsingissä, kun nykyisilläkin tekee jo tiukkaa.”

Sameli Sivonen, arkkitehtuurin ja taloustieteen opiskelija, kaupunkiympäristölautakunnan varajäsen (vihr), Helsinki

 Lauri Nordberg, vanha mies hänkin 81v, mutta ikänsä puolesta vielä kaukana kohtalon hetkistä, kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen vuosilta 1970-1992, hän on ottanut kantaa asiaan useissa kirjoituksissaan. Viime aikoina hän on keskittynyt erityisesti kotinsa naapurialueen eli Riistavuorenpuiston pelastamiseen uhkaavalta bulevardiasutukselta. Ovat jopa palkanneet vanhan ystävämme, yhäkin kiihkomielisen ”Susi” Launiksen laatimaan bulevardisuunnitelman vastasuunnitelman.

Kirjoitin (minä 87v) jossain vaiheessa blogin, jossa äimistelin meidän vanhojen – kohta kuolevien ja osittain jo kuolleiden kiihkeitä kannanottoja ja toisaalta meidän harmaiden voimien tuskallista tunnetta vaikutusmahdollisuuksien puutteen vuoksi. Olipa siinä vielä vertailua Ruotsin ja Suomen vanhusten osallistumisesta työelämään ja sitä kautta vaikuttamiseen. Taisin jopa ehdottaa kiistanalaista eläkeiän pidentämistä, jos ja kun nyt on pulaa työvoimasta alalla kuin alalla. Blogissa on mielenkiintoisia kommentteja, joista yksi on Lauri Nordbergin kirjoitus juuri nytkin ajankohtaisesta kasvuideologiasta. http://penttimurole.blogspot.com/2019/10/harmaat-voimat-hyokkayksessa.html

Otetaan nyt muutama lause kommenteista:

Anders Jansson: ” Tuo mahtava lista äksyistä vanhoista viisaista toi aivan liikaa mieleen sen 'ennen oli...' ja 'eihän ne klopit...'. En väitä, ettäkö kukaan heistä olisi väärässä, mutta pidän täysin luonnollisena ja sukupolvien historian valossa vääjäämättömänä, että meitä seuraavat sukupolvet eivät juuri meitä kuuntele.”

Kari Karanko: ”Korostamme sukupolvien välistä dialogia mutta kun se ei oikein tahdo toimia. Kun on liian kiire ja koko ajan viedään joka suuntaan niin vanhojen muistelut saattavat pitkästyttää.”

Lauri Nordberg: ”Nyt on henki toinen. Kaikki on potentiaalista rakennusmaata. Kaupunkisuunnittelun tavoite ei ole enää kaunis, viihtyisä kaupunki, vaan saada alueelle mahdollisimman paljon rakennusoikeutta.”

Eko Miettinen: ”Järjestelmämuutosten pitää viedä kehitystä eteenpäin ei taaksepäin.”

Arto Siitonen: ”Onko kokemus uhka muutokselle?”



Onpa tässä vilskettä. Nyt sain eteeni Lasse Nordbergin uuden tekstin vastauksena Samelille. Hesari julkaisi sen mielipidepalstallaan sunnuntaina 12.9. Olli Lehtovuori soitti ja hykerteli. ”Nyt keskustelu todella alkaa”, se oli hänen ääneen lausuma toiveensa. Lauri sanoi että järkevästi rakennettavat alueet loppuvat ennen pitkää. Hän on oikeassa.

 Nytkö vihdoin? Onpa tässä yritelty toppuutella jo ennen yleiskaavan valmistumista. http://penttimurole.blogspot.com/2015/10/helsinki-kasvuideologian-vankina.html Tässä blogissa on hauskoja kommentteja mm. Mattikoo Mäkiseltä, innokkaalta metropoli-aatteen esitaistelijalta.

Väestömäärästä kaikki lähtee

Kaupungin kasvuennusteet ovat tinattuja yleiskaavassa. Väestöennuste on kasautumisteoriaan pohjautuva tavoite. Sen mukaan Helsingin vanhojen rajojen sisälle pitäisi saada 860000 asukasta. Sitten vielä Östersundomin asutus päälle. Ennusteilla on pitkät perinteet. Vuoden 1960 yleiskaavassa Helsingin vuoden 1980 asukasluvuksi arvioitiin 770000 asukasta. Vuonna 1990 ”me kaikki” luulimme kaupungin kasvun pysähtyvän puoleen miljoonan asukkaaseen.  Viimeisimmässä Helsingin kaupunginkanslian julkaisemassa ennusteessa vuodelta 2019 (Vuori, Kaasila) nopea kasvu antaisi vuodelle 2050 asukasluvuksi 880000 asukasta, peruskasvu 820000 asukasta ja hidastuva kasvu 770000 asukasta. Tämä siis Helsingin vanhojen rajojen sisälle, sillä Östersundomille ei ole vielä tänä aikana kasvua ennustettu. Tilastokeskuksen ennusteet ovat varovaisempia, niitä kun ekstrapoloi vuoteen 2050 saa lukemaksi 770000. Helsingin omassa ennusteessa kasvu ei suinkaan lopu vuonna 2050, sillä vuodelle 2060 on kaupungin omaksumassa nopean kasvun strategiassa saatu luku 950000 asukasta. No, mikä ettei, pian sitten helsinkiläiset voisivat sanoa asuvansa miljoonakaupungissa. Ja tämä miljoona tultaisiin sijoittamaan Helsingin rajojen sisälle. Törmäsin tässä väestöennustetouhussa kivaan blogiin: http://pitkaranta.blogspot.com/2016/07/onko-helsingin-yleiskaavan.html 

Kaupunki kasvaa metsään

Parjattuja esikaupunkeja oli muodostunut Helsingin ulkopuolelle jo viime vuosisadan alusta saakka. Sinne muuttivat köyhät, jotka rakensivat omakotimökkinsä ja perunamaansa ja rikkaat jotka halusivat oman villansa. Vuonna 1931 isoisäni, koulun vahtimestari, rakensi talonsa 2500 neliön tontille Pakinkylään. Kaupungissa vanha puutaloasutus muuttui kerrostaloiksi. Vuonna 1945 silloisen kaupungin alueella oli omakotitaloja vain Toukolassa, Kumpulassa, Pasilassa ja Käpylässä. Liitetyissä esikaupungeissa asui 65000 asukasta ja kaupungissa 280000 asukasta. Vuoden 1945 Helsinki oli pinta-alaltaan vain 29 km2. Asukkaita oli 280000 ja asukastiheys 9400 asukasta neliökilometrillä. Siis aivan oikeata kaupunkia, josta vihreätkin olisivat olleet tyytyväisiä. Silloin ei tosin vielä ollut vihreitä. Helsingin kaupunginvaltuustossa enemmistössä oli SKDL 15 paikkaa, kokoomuksella 14 paikkaa, ruotsalaisilla 12 paikkaa, demareilla 11 paikkaa ja edistyksellä 6 paikkaa plus yksi muu. Tämä valtuusto teki alueliitoksesta yksimielisen päätöksen. Kaupunginjohtaja asian käsittelyn aikaan oli Eero Rydman. Eihän alueliitoskeskustelu tähän päättynyt. Helsingin kaupunki ylläpiti keskustelua. Tavoitteena oli erityisesti itäinen Espoo selvitysmies Harvian ehdotuksen mukaan, Otto Larma teki tästä ehdotuksen vielä vuonna 1949. Keskustelu ei laantunut. Teuvo Aura ajoi 60-luvulla voimakkaasti alueliitosta. Siihen kuului mm. Helsingin maalaiskunnan liittäminen Helsinkiin. Lue tästä tarkemmin blogistani http://penttimurole.blogspot.com/2021/02/aika-aikaa-kutakin-sanoo-maailman.htm l

Nyt ryhtyy miettimään. Mutta pannanpa tähän vielä jonoon kaupungin rakentamisen apostolit vuosien varrelta. Se auttaa syyllisten etsinnässä.


Kasvussa täytyy vanhoja totuuksia uudistaa?

-mutta ei sentään ylettömästi. Vanhoista ajatuksista koskien liikenteen meluvaikutuksia ja ilman laatua on luovuttu. Nyt mennään rakentaminen edellä ja vaikutukset uskotaan saatavan korjatuiksi jälkeenpäin. Taloja rakennetaan suoraan moottoriteiden melulle altistettuina. Ja mitä korkeammalle sen parempi. Säästyy kuulemma maata ja asuntojen hinnat halpenevat. Ihmisetkin kuulemma viihtyvät paremmin. Vanhojen pientaloalueiden täydennysrakentamisesta Lehtovuoren malliin ei kuitenkaan tunnuta olevan kiinnostuneita. Lue vaikka tuosta: http://penttimurole.blogspot.com/2019/05/pientaloalueet-mahtava-elamisen.html

Takerruin siis tuohon Sivosen lauseeseen: ”Lehtovuoren ehdotus rakentaa väljää kaupunkia metsän keskelle oli kuin tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin vallalla oli tapa rakentaa hakkaamalla kerralla koko asuinalueen kokoinen alue metsää ja niin väljästi, että kaupungin liikennejärjestelmä ei voinut pohjautua muuhun kuin pitkien matkojen päivittäiseen yksityisautoiluun”. Oliko tuo aivan noin, tuo annettu todistus meidän vanhasta ajastamme. Ryhdyn sitä miettimään. Ja nimenomaan ”vallalla oli tapa rakentaa hakkaamalla kerralla koko asuinalueen kokoinen alue metsää”. Mistä Sivonen tuollaista päättelee? Eihän sellainen tapa ollut todellakaan vallalla. Lähiörakentamisen suuri periaate oli säilyttää luontoa mahdollisimman paljon. Rakentaa kaupunkia metsään, luontoa säästäen ja sen kohokohdat, kalliot ja kauniit puut jättäen. Helsingin ensimmäinen lähiö oli Maunula.

Taloja metsissä ja kallioilla, sehän se oli se synnillinen lähiörakentamisperiaate. Minäkin sitä aikanaan protestoin kirjoittamalla kompaktikaupungista kontaktikaupunkina. Silloin kysymyksessä ei ollut tiivistäminen maan puutteen vuoksi tai asuntotuotannon lisääminen kompaktoimalla, silloin oli kysymyksessä sosiaalisten kontaktien puute, niitä piti lisätä kohtaamisen kautta. Metsäkaupungissa sattui harvoin vastakkain toisen ihmisen kanssa.

Ville Helander kirjoitti Maunulasta näin: ”Ekelundin Maunula on lähiörakentamisen ihanteiden parhaita toteutuksia, urbaanimpi kuin hienoja yksittäisiä asuntoryhmiä käsittävä mutta hajanainen Tapiola. Ekelundin asuinalueet eivät jotakin ’puistokylien’ tapaista poikkeusta lukuun ottamatta kuitenkaan ole maastoon siroteltua ’metsäkaupunkia’. Niissä on samalla kaupunkikulttuurin henki. Ekelundin arkkitehtuurissa on läpikäyvänä pyrkimyksenä yhteisöelämää kannustavien muotojen luominen.”

Samoja periaatteita noudatettiin Munkkivuoressa, Pohjois-Haagassa, Roihuvuoressa, Pihlajamäessä, Herttoniemessä ja Laajasalossa ym. 60-luvun kohteissa. Metsää ei hakattu muuta kuin välttämättömistä kohteista, talojen alta ja katujen alta. Välttämättä tuo rakennusaloilta kaadettu metsä ei ollut kovin tukevaa, ei ainakaan mitään talousmetsää. Usein alueet olivat Helsingin tapaan kallioisia männiköitä.  

Ehkäpä on hyvä muistaa, että vuonna 1958 Uusi Suomi uutisoidessaan Helsingin uutta yleiskaavaa arkkitehti Olof Steniuksen esityksen pohjalta kirjoitti, että syntymässä on ”tietty esikaupunkilaisen tyyppi”. Tyyppi syntyi ja metsääkin kaatui. Tuossa vaiheessa kantakaupungissa asui 280000 asukasta ja esikaupungeissa 140000 asukasta. Uudessa yleiskaavassa kantakaupungissa asuu 250000 asukasta ja esikaupungeissa 600000 asukasta.  Olli haluasi saksia yleiskaavan tolpasta 100000 asukasta. Muitakin saksimishaluisia löytyy. Lauri N. tietysti, mutta minäkin ilmoittaudun kerhoon.

Metsää kaatuu

Kartoittelin taannoin blogissani Helsingin seudun metsiä. Erityisesti tarkastelin sitä, kuinka metsiä oli hakattu uuden maankäytön alta. Helsingin maapinta-ala on 215 km2. Siitä nk. virallista metsää on 37 km2 ja puistoja 10 km2. Minun kuvassani Helsingin alueella on metsää tai metsäpuistoa 55 km2. Minun pikalaskelmani mukaan metsää on hakattu maankäyttötarkoituksiin 12 km2. Kuvassa nähdään oranssilla Helsingin vuonna 1943 vielä olleet ja sitten hävinneet metsät, punaisella näkyvät vuoteen 1963 mennessä hävinneet metsät.  Suurimpia punaisella merkittyjä metsäalueita olivat Itä-Helsingissä Myllypuron ja Kontulan metsäalueet sekä Länsi-Vantaalla Myyrmäen ja Martinlaakson metsäalueet. Huom! Vihreällä on merkitty vain metsät ei peltoja, kenttiä tai muita viheralueita. On valtava saavutus, että tuohon keskelle Helsinkiä on jäänyt suuri metsävyöhyke – meidän Keskuspuistomme. Eipä Espoon keskuspuistokaan mikään aivan mitätön saavutus ole. Mahtavia ovat Sipoon korpi ja Nuuksio. https://kartta.paikkatietoikkuna.fi/

Oli pakko tarkemmin tutkia tuota metsän hävitystä. Räpelsin Google Earthiin vanhoista ortokartoista metsät vuonna 1943. Jotenkin kiinnosti. Nehän olivat minun lapsuuteni metsiä. Pakilan seudulla aivan tuttuja. Olin silloin 9-vuotias. Sitten on toinen kuva, joka kertoo metsistä nyt.

Näissä pikakuvissa näkyy metsien hupeneminen vuodesta 1943 nykyhetkeen. Oikealla yläkuvassa kirkas vihreä näyttää metsien määrän 1943. Oikealla alakuvassa tummempi vihreä on metsien määrä nyt. Isossa kuvassa vihreät ovat päällekkäin. Tumma vihreä on nykymetsää, kirkas vihreä hävinnyttä metsää. Älä katso suurennuslasilla, ei tämä mikään tieteellinen työ ole, virheitä on jäänyt. Vanha metsän määrä oli 87 neliökilometriä ja nykyinen määrä on 57 neliökilometriä. Östersundom on laskelmassa mukana. Sen osuus on huomattava. Siellä metsiä on 15 km2 eli neljännes Helsingin metsistä.  Olisi kiva, jos joku viisas tekisi näistä metsäaloista kunnolla tutkitun kuvan.

Liikenne autoistuu

Toinen Sivosen väite koski liikennettä. Hän sanoi metsää hakatut alueet rakennetun...: ”niin väljästi, että kaupungin liikennejärjestelmä ei voinut pohjautua muuhun kuin pitkien matkojen päivittäiseen yksityisautoiluun”. Tämäkin lennokas huomautus vaatii kommentointia. Nythän on niin että useimmat nukkumalähiöt on rakennettu hyvän joukkoliikenteen varteen ja erityisesti raideliikenteen varteen. Silloin kun asumalähiöt rakennettiin, henkilöautotiheys oli hyvin matala. Vuonna 1950 henkilöautotiheys oli 15 ha/1000 asukasta ja 1969 50 ha/1000 as. Noilla lukemilla asukkaat eivät voineet perustaa liikkumistaan henkilöautoon. Myöhemmin innostuivat niin kantakaupungissa kuin lähiöissäkin. Jos tehtäisiin sellainen ajatusleikki, että vuoden 1946 jälkeen tullutta uutta asutusta ei olisi levitetty esikaupunkeihin vaan puolet siitä olisi sijoitettu kantakaupunkiin, jolloin kantakaupungin asukastiheys 9500 as./km2 olisi noussut tasolle 13000 as./km2, niin mitä silloin olisi tapahtunut liikenteelle? Henkilöliikennetutkimuksen aluekohtaisten matkasuoritteiden mukaan henkilöautoliikenteen ajosuorite koko kaupungissa olisi 5 % alhaisempi. Hullu esimerkki näyttää, ettei Sivosen heitto tunnu perustellulta. Liikutetaan marginaaleja.

Kuoleva mies – ennen pitkää

Nyt sitten jäädään odottelemaan Lehtovuoren, Sivosen ja Nordbergin mielipidekirjoitusten pohjalta syntyvää keskustelun pursketta. On mainiota, että valtakunnan päälehti on antanut kirjoituksille tilaa. Yksi osapuoli tässä olemattomassa keskustelussa onkin ollut varsin hiljainen. Norsunluutornissaan? Se on tuo kaikkivoiva virkavalta. Vuorovaikutusta hehkutetaan, mutta siihen ei näytä liittyvän debattia tai dialogia tehdyn suunnitelman suhteen. Kriittinen ja tosissaan oleva kirjoittaja vaietaan kuoliaaksi. Varsinkin jos hän kuuluu kuolevien armoitettuun joukkoon. Olli Lehtovuori, itseään kuolevaksi mieheksi kutsuva toivoo, että sanoisivat edes hänen puhuvan täyttä paskaa. Sekin helpottaisi. Mutta hiljaisuus vallitsee.

tiistai 7. syyskuuta 2021

Pienet riskit ja isot riskit

Tämä blogi ei ole poliittinen blogi eikä ajankohtainen blogi, tämä on sillisalaattiblogi. Miten tässä voidaankin samaan tekstiin sotkea Nokian strategia, Kuninkaantammentien pyöräväylä ja maailmaa uhkaava ekokatastrofi. Tässä johtavana ajatuksena on kuitenkin päivittäinen tajunnanvirta. Edellytyksenä on siis virta. Joskus virta on heikkoa. Silloin aiheissa on palattava muisteluun. Tulevaisuuden ennustelu vaatii valtavasti virtaa. Se vaatii myös nykyisyyden tutkiskelua. Olihan nykyisyys joskus suunnittelijan tulevaisuutta. Paitsi että nykynykyisyys on jo vanhan miehen vanhan tulevaisuuden ulkopuolella. Vaikka toisaalta sitä ihmettelee, miten tulevaisuudelta on aina odotettu enemmän kuin se on antanut. No, mitä sitten? Mietitään. Ja toisaalta sitä ihmettelee, miten tulevaisuuden ennustaminen on ollut sen suhteen heikoissa kantimissa, ettei koskaan ole pystytty edes kymmenen vuoden tähtäyksellä ennustamaan maailmanhistorian suuria tapahtumia. Vuonna 1910 kukaan ei ennustanut Venäjän vallankumousta ja Neuvostoliiton syntyä, ensimmäinen maailmansota oli sekin ennustekirjoista poissa, vuonna 1920 kukaan ei ennustanut vuosikymmenen lopun maailmanlamaa, vuonna 1930 kukaan ei ennustanut Natsi-Saksan syntyä ja toista maailmansotaa, vuonna 1940 ennusteet maailman tulevasta tilasta olivat todella hatarassa, osasiko joku ennustaa sodan päättymisen vuosiluvun, atomipommit ja Euroopan uusjaon, no ei sen paremmin kuin kukaan olisi ennustanut vuonna 1980 Varsovan liiton hajoamisen ja Itä-Euroopan ja Baltian maiden itsenäistymisen kymmenen vuoden päästä, saatikka että joku olisi ennustanut Berliinin muurin murtuvan vuonna 1989. Tai ennustiko joku Neuvostoliiton hajoamisen vuonna 1990? Ei, mutta sehän kaatui vuoden päästä. Näitä vuosikymmeniä voisi jatkaa ja päätyä aina samaan tulokseen. 10 vuotta on liian pitkä aika suurten ja pitävien ennusteiden tekoon. Niinpä yksityisten firmojen visiotkin tuppaavat olemaan vuoden tai parin mittaisia. Kvartaaleja taaperretaan.

Nokia ei ilmoita ennusteen ohjevuotta

Nokia ilmoitti uudessa strategiassaan näin: ”Alamme on kokenut syvällisiä muutoksia. Teollinen automaatio ja digitalisaatio lisäävät asiakkaiden kysyntää korkean suorituskyvyn verkkoihin, ja suuntauksemme on avoimiin rajapintoihin, virtualisointiin ja pilvipalveluun.” Nokia strategiateksti sanoo tulevaisuuteen suuntautuvina toteamuksina esimerkiksi seuraavat sanat: "uskoa", "odottaa", "odotukset", "toimittaa", "ylläpitää", "vahvistaa", "kohdistaa", "arvioida", "suunnitella", "aikoa", "olettaa", "keskittyä", "jatkaa", "pitäisi", "täytyy". Nokia strategiassa on lueteltu toiminnan riskitekijöitä. Niitä taisi olla 32 kappaletta. Puolet riskeistä näytti keskittyvän omaan toimintaan, toinen puoli koostui toimintaympäristön ulkopuolisista riskeistä kuten yleisestä talouskehityksestä, Covid-kehityksestä, verotuksesta ja kilpailutekijöistä. Huomattavia riskejä näytti sisältyvän IPR (Immaterial Property Rights) -oikeuksiin. On tunnettua, että teollisuudessa riskianalyysit ovat merkittävää toimintaa. Toimintaa johon todella panostetaan. Yhdyskuntasuunnittelussa ja kaupunkien rakentamisessa, vaikkapa esimerkkinä metron rakentaminen ja muut suurinvestoinnit, riskianalyysi on jäänyt tekemättä tai tehty huonosti. Tämä ilmenee kustannusarvioiden tuplaantumisessa ja toimitusaikojen viivästymisessä. Se ilmenee myös kaavojen joutumisena juristien punnittavaksi ja sitä seuraaviin ratkaiseviin muutoksiin. No, visoista piti olla kysymys. Nokian strategiassa ei mainittu yhtään vuosilukua. Ei siinä myöskään ollut mitään ennusteita 5G-jälkeisestä ajasta. Kai nyt jossain piironginlaatikossa kuitenkin. Kaipa se sitten on 6G. Onko meillä samat ihmiset? Joku vaikutus tällä kaikella täytyy olla tuotantoon. Eihän tätä kaikkea voi oikeuttaa, jos sillä on vain vaikutus viihteeseen - pelikoneiden nopeuteen? Vielä summa summarum, jos Nokia noin paljon erittelee riskejä ja siten myöntää niiden olemassaolon, olisi ehkä otettava samanlaista ajattelua käyttöön, kun teemme asunto-ohjelmia, bulevardisuunnitelmia tai yleiskaavoja.

Pienet riskit keskuspuistossa

Pienemmän riskianalyysin paikkoja katselin tänään, kun kävin pyöräilemässä keskuspuistossa pitkin Kuninkaantammentietä. Keskuspuistoryhmän aktiivit olivat esittäneet asiasta kannanoton Anni Sinnemäelle. Sanoivat ettei puita saisi kaataa. Sen estävät jo kaavat ja ohjeet. Anni vastasi ja sanoi pysäyttäneensä prosessin. Nyt Hesarissa pari päivää sitten virkaatekevät Katriina Arrakoski ja Jussi Luomanen kertoivat asian olevan harkinnassa. Sanoivat kyllä kaiken alkuna olleen tuon aiemmin tehdyn opastussuunnitelman. https://dev.hel.fi/paatokset/media/att/79/79bd347710febf49538a78a7e3f6e95e1158cdff.pdf  

Opastusta varmaan tarvitaan, se on todella olematonta, tosin meikäläinen pärjää ilman opastusta, tutut paikat. Otso Kivekäs se juuri varmaan leikillään kertoi puistossa eksyneensä. Olipa otettava suunnitelma esiin. Se oli meidän firman porukan tekemä. Projektipäällikkönä toimi rakas ystäväni Pia Salmi apunaan iso joukko tekijöitä. Tuttuja nimiä löytyy myös tilaajapuolella. Siellähän on rakas ystäväni Tiina Saukkonen puisto- ja viheraluesuunnittelun suunnitteluvastaavana. Kyllä, baanaa oli esitetty Kuninkaantammentielle ja näkyi siellä toinen pienempi baana Paloheinän jätemäen takana. Raportti sanoo: ”Em. reitit ovat aiemmin olleet talvella hiihtolatuina. Keskuspuistoon aikaisemmin tehtyjen suunnitelmien aikana ja muuten saadun käyttäjäpalautteen pohjalta ohjausryhmässä tehtiin päätös muuttaa Kuninkaantammentie ympäri vuoden auratuksi kävelyn ja pyöräilyn reitiksi. Myös toivottu talvisin käveltävä yhteys Torpparinmäestä Niskalaan opastetaan. Pitkäkosken luonnonsuojelualueen kohdalle suunniteltiin uusi latuyhteys peltoladulle Kuninkaantammentien reunaan. Paloheinän majan läheisyyteen päätettiin linjata ja opastaa uusi ympäri vuoden ylläpidetty kävelylenkki Paloheinän huipun ympäri, mistä syystä sen viereen suunniteltiin korvaava latuyhteys.”

Opastussuunnitelmassa esitetyt kaksi hiihtolatua jotka herättävät keskustelua. Ylempi kuva esittää Kuninkaantammentietä Pitkäkosken luonnonsuojelualueen kohdalla. Ehdotettu leveä latu-ura tulisi Kuninkaantammentien eteläpuolelle rinnemaastoon. Punaiset kepit osoittavat tilan tarvetta. Isoja puita kaatuisi. Ei hyvä. Jos luisteluhiihto kiellettäisiin tällä 360 metrin matkalla saataisiin aikaan hyvä sopuratkaisu. 5,5 metriin mahtuisi kevytliikenneväylä kävelijöille ja pyöräilijöille  sekä kaksi perinteisen latua.

 

Isot riskit

Minun ei pitänyt lainkaan jumiutua tähän Kuninkaantammentien pikkuriskiin, minun piti mietiskellä globaaleja suurriskejä. Mitähän nyt on tulossa, ennen vuotta 2030, sellaista jota ei lainkaan osata ennustaa? Liittyykö se väestönkasvuun, ilmastonmuutokseen, terroritekoihin, sotiin, tekoälyyn, kansainvaelluksiin vai talousromahduksiin? Olisiko jotain muuta niin yllättävää, että ennusteen tekijät eivät voi sitä käsittää? Tosiasia on, että kriisit toistuvat. Nyt jos ryhtyisi arvaamaan mikä on seuraavan vuosikymmenen kriisi ja ennusteiden kohtalokas aukko, niin mikä se olisi? Onko se joku noista seitsemästä kohtalon hirviöstä? Voisimmeko oppia menneisyydestä? Opimme ainakin sen, että valta se on ollut maailmanhistorian ykkösjuttu. Vallan tavoittelu tai vallan siirto on ollut viime vuosisadan makrokriisien selkeä pääsyy. Nyt valta on jotenkin radikaalisti vaihtanut paikkaa. Ennen valta liittyi maahan. Nyt se on siirtynyt pilveen. No ei aivan, kyllä Krimin valtaus liittyy vielä perinteisesti maahan. Nyt maailmanvaltaa liikuttelevat sosiaalinen media ja valtamedia trollauksineen. Valta on siirtynyt siniverisiltä punaverisille ja myös alueiden tai heimojen tai kansallisuuksien välille ja paljolti palautunut vanhaan satojen vuosien aikana muodostuneeseen maan hallintaan ja kansallisen identiteetin tilaan. No katsotaan karttoja sadan ja kahdensadan vuoden takaa, maailmansotien aikoihin ja verrataan niitä nykykarttaan. Valta on heitellyt rajoja, mutta kansat ja rodut ovat pysyneet entisillä sijoillaan. Mikään suuri kansainvaellus ei ole muuttanut tilannetta.

Vuonna 1807 Euroopan keskiosat Italiaa myöten olivat Ranskan keisarikuntaa. Ottomaanit hallitsivat Eurooppaa Itävalta-Unkarin rajoille, nykyisen Kroatian, Unkarin ja Slovakian rajoille, nykyisessä Ukrainassa ottomaanit pitivät valtaa Tsernobyliin saakka. Ruotsi hallitsi Suomea ja Tanska Norjaa. Sadan vuoden päästä Itävalta-Unkari oli laajentunut Adrianmeren rannoille ja itään. Saksa kehitti valtakuntaansa. Ensimmäinen maailmansota muutti Keski-Euroopan tilannetta. Syntyivät Puola ja Jugoslavia. Syntyivät myös Baltian maat ja Suomi. Toinen maailmansota pienensi Puolaa ja Saksaa. Suomi menetti suuria alueita. Muuten nuo Puolan aluevaihdot olivat todella rajuja. Maa menetti Neuvostoliitolle noin 190 km2 ja sai Saksalta 130 km2. Suomen menetykset Neuvostoliitolle olivat 50 km2. Suurimpia aluemuutoksia olivat Venäjän Federaation syntyessä muodostuneet Ukraina ja Valko-Venäjä. Ovatko aluemuutokset vallan symbolina odotettavissa? En laskisi tulevaisuuden riskejä tässä suhteessa kovin suuriksi.

Minulla oli noita maailmaa muuttavia kuolemansyntejä seitsemän. Väestönkasvu on kaiken taustalla. Nyt olisi arvioitava riskin todennäköisyyttä ja riskin suuruutta. Mitkä olisivat kriteerit? Poliittinen päätöksenteko ja kansan valmius muutoksiin, siinä ne teoreettisesti ovat.  Mutta ne eivät pure. Poliittisen päätöksenteon on seurattava kansan tahtoa. Kansallisvaltiot eivät piittaa riskeistä. Riskit ulkoistetaan muille kansoille ja muille yksilöille. Kansa voidaan kyllä villitä mielettömään uskoon ja uhrautumiseen. Tästä on esimerkkinä Hitlerin kyky muuttua Saksan kansan jumalaksi ja kohtaloksi ja kansa uskoi häneen syöksyen taisteluun. Kysymyksessä oli valta ja maat ja mannut. Jotain hyvin konkreettista. Mutta voisiko joku hallitsija saada kansansa uskomaan ilmastonmuutoksen torjunnan uhrauksiin. Hyvin abstraktia. Otetaanpa nyt dementianestoharjoituksena pieni katsaus näihin uhkatekijöihin kuhunkin erikseen.

Sodat ja pandemiat

Sodat ja pandemiat ovat ihmiskunnan kokemusmaailmassa pitkään muistettuja ja historian kirjojen suuria juttuja. Sotasankarit ja voittajat muodostuvat legendoiksi. Nyt on pakko taas hieman kerrata tautien ja sotien voittokulkua.

Kuvassa on tappamisen mestareita vuosisadoittain kuvattuna. Siinä kuninkaat ja keisarit kilpailevat tautien kanssa. Suurin tappaja oli musta surma. Sille eivät mahtimiehet pärjänneet. Tsingis Khan ja Hulagu Khan tappoivat 1200-luvulla. 1300-luvulla Timur Lenk mestaroi. Sodissa kuoli 100 miljoonaa, mutta rutto nappasi 200 miljoonaa. 1500-luvulla espanjalaiset ryhtyivät Kaarlen V johdolla valloittamaan atsteekkien maita. Sodat kestivät 200 vuotta ja vainajia syntyi 35 miljoonaa.  Silloin puhkesivat myös kulkutaudit eurooppalaisten tuontitavarana.  Niihin kuoli puolet atsteekki- ja inkaväestöstä. Samoihin aikoihin Kustaa II Adolf kävi 30-vuotista sotaa ja väkeä tuli surmattua 6 miljoonaa. Ranskan Aurinkokuningas ja hänen edeltäjänsä kävivät Ranskassa uskonsotia, joissa syntyi 3 miljoonaa vainajaa. Rutto teki säännöllisiä vierailuja, mutta ei saanut aikaan muuta kuin miljoonien uhrilukuja. Kummallista että 1700-luku oli noin rauhallista. Olihan silloin Suuri Pohjan sota, Hattujen sota, perimyssotia Euroopassa, Amerikan itsenäisyysjulistus ja Ranskan vallankumous, vielä Britannia valtasi Intian, mutta tilastoissa ei näy miljoonalukuja. Kunnes 1800-luvulla alkoi tapahtua. Kiinassa Qinq dynastia säilytti valtansa, mutta sodassa tuli 60 miljoonaa ruumista. Kunnes sitten saavumme ennätykselliselle 1900-luvulle.  I maailmansota, Venäjän vallankumous ja II maailmansota nostivat vuosisadan sodissa kuolleiden määrän yli 120 miljoonan. Tautien jumalatkaan eivät olleet toimettomia sillä 1918-luvun maailmaan iski Espanjan flunssa, joka tappoi 80 miljoonaa ihmistä. Siinä kenraalit jäivät tappiolle. AIDS 2015 kilpailu myös ansiokkaasti sotapäälliköiden kanssa, sillä taudin uhrien määrä kohosi 36 miljoonaan. Virusten jälkeläiset ja kenraalien jälkeläiset eivät kuitenkaan näytä jättävän meitä rauhaan. Koronavirus on saanut uhrikseen jo 5 miljoonaa ihmistä. 

Tilastotiedot historiallisista sodista ja pandemioista ovat tietysti hataria. Jos ottaa tilastoitujen suursotien ja suurpandemioiden luvut voisi sanoa noin 300 miljoonan ihmisen kuolleen suurpandemioihin ja 250 miljoonan ihmisen kuolleen suursotiin. Historian saatossa sodissa on yleensä kuollut 10 ihmistä maailman 100000 asukasta kohti. Suursotien aikana luku on kohonnut 150 henkeen 100000 asukasta kohti. Toinen maailmansota on yksittäisistä sodista selvästi eniten ihmisiä tappanut kriisi. Ihmisiä kuoli noin 3,4 % silloisesta maailman väestöstä. Saksalaisista kuoli 8,2 %, neuvostoliittolaisista 13,7 % ja suomalaisista 2,6 %. 1900- ja 2000 lukujen aikana pandemiakuolemia on ollut 140 miljoonaa ja sotakuolemia saman verran.  Suurimman uhrien määrän eli 80 miljoonaa kuollutta aiheutti espanjantauti vuosina 1918-1920. AIDS on toiseksi suurin surman tuoja. Vuodesta 1980 tautiin on kuollut 36 miljoonaa ihmistä. Koronavirukseen kuolleita on 5 miljoonaa. Tämän ja viime vuosisadan sodista pahin on toinen maailmansota. Kuolleita oli 70 miljoonaa, heistä yli puolet siviilejä. Afganistanin sodissa on kuollut 30 vuoden aikana 0,7 miljoonaa ihmistä. Iranin ja Irakin välisessä sodassa kuoli 0,8 miljoona ja ISIS-sodassa 0,2 miljoonaa ihmistä. Hirvittäviä lukuja nämäkin.

Tekoäly

Tämä on uusi asia. Voisiko se olla tuhon airut? ”Tekoäly tuntuisi saavan jumalallisia voimia. Sen uskotaan alistavan ihmisen älylliseksi orjakseen jo parin sukupolven päästä. Ehkä ihmisen suhde tekoälyyn tulee olemaan suunnilleen samanlainen kuin koiran suhde isäntäänsä. Ihminen on tässä koirana. Tai niin kuin ihmisen suhde jumalaan. Uskoo sen olevan olemassa, mutta ei voi saada siihen vuorovaikutuksellista suhdetta. On vain yksisuuntainen suhde. Rukoilet ja anot, mutta kukaan ei vastaa. Olet yksin itsesi kanssa. Ehkä näet hyvän enkelin istuvan sydämen puolella vasemmalla olkapäälläsi laskemassa hyviä tekojasi ja pahan enkelin oikealla olkapäälläsi laskemassa pahoja tekojasi. Ne sitten kertovat taivaan porttien vartijoille tulevaisuutesi koodin. Tekoälyn jumaluuden apostolit näkevät jo nyt enkelien korvautuneen älypuhelimella. Puhelin laskee ja kirjaa hyvien ja pahojen tekojesi lisäksi myös pulssisi ja askeleesi. Se kirjaa elämäsi loppuun saakka omiin pilviinsä sinun kaikki tekosi ja ajatuksesi. Digitaalisella hautausmaallasi tulee olemaan BIG DATA juuri sinusta. Sitä hautaa et voi sulkea ja saattaa itseäsi onnelliseen unohdukseen. Suorastaan päinvastoin jokin sinua rakastava jälkeläisesi tai onnellinen perijäsi voi siirtää sinuun datasi aivan itsesi näköiseen robottiin ja niin saavutat RAAD-uskojien tavoitteen etkä koskaan kuole.” Tällaista hullutusta kirjoitin pari vuotta sitten blogiini http://penttimurole.blogspot.com/2018/12/tekoaly-vie-vanha-vikisee.html . Sieltä voit lukea Oxfordin yliopisto ja ruotsalainen Global Challenges –säätiön ennusteita maailman tuhoutumisen todennäköisitä syistä. Sadan vuoden aikana tapahtuvan maailmantuhon suurimmaksi vaaraksi arvioitiin tekoäly nollasta kymmeneen prosentin todennäköisyydellä. Muiden ilmeisten vaarojen lukemat jäivät prosentin kymmenyksiin ja pitkälle sen alle. Ilmastonmuutos tuhoutumisen syynä oli arvioitu tasolle 0,1 %. Ydinsodan todennäköisyys oli 0,005 % ja tulivuoren purkaus 0,00003 %.  Tällaisia olivat heidän todennäköisyysprosenttinsa:

 ■ Tekoäly 0–10 prosenttia

■ Tuntematon vaara 0,1 prosenttia

■ Ilmastonmuutos 0,01 prosenttia

■ Synteettinen biologia 0,01 prosenttia

■ Nanoteknologia 0,01 prosenttia

■ Ydinsota 0,005 prosenttia

■ Asteroidi-isku 0,00013 prosenttia

■ Globaali pandemia 0,0001 prosenttia

■ Supertulivuoren purkaus 0,00003 prosenttia

■ Ekokatastrofi - ei arviota

■ Sivilisaation romahdus - ei arviota

■ Ihmiskunnan huono johto - ei arviota

Nyt ehkä pitäisi hieman nostaa tuota viimeksi mainittua huonon johdon uhkaa ja pistää sille prosenttiluvuksi vaikkapa 1 %. Ehkä pandemian kokemusten valossa sekin luku voisi olla hieman korkeampi kuin tuo tiedemisten arvioima 0,0001 prosenttia. Niin, tässä puhuttiin maailmanlopun uhasta.

Kansainvaellukset

Afganistanin sodan päättymisen yhteydessä on ennusteltu suuria siirtolaisvirtoja ja kansainvaelluksia. Arkeologi Walter Lang antaa esimerkkinä koko kansan vaelluksesta Vanhassa testamentissa kuvatun israelilaisten paon Egyptistä. Hän mainitsee myös kreikkalaisten koloniat antiikin aikana, jopa viikinkien suorittama Orkneysaarten asuttamisen sekä eurooppalaisten suorittamat Amerikan ja Australian kolonisoinnit. Varsinaisissa suurissa kansainvaelluksissa 1000-luvulla oli liike kohti hyvinvointia. Kansainvaellukset suunnistivat erämaista ja aavikoilta kohti Roomaa ja Britanniaa, kohti hyviä laidunmaita ja peltomaita. Nyt maailmassa on 280 miljoonaa siirtolaista. Se on 3,5 % maailman väkiluvusta. Luku vaikuttaa aika pieneltä, kun ottaa huomioon asiasta puhumisen. Mutta miten on Euroopan tilanne? Se on niin lähellä meitä. Euroopassa on aasialaisia siirtolaisia 25 miljoonaa, afrikkalaisia siirtolaisia 11 miljoonaa ja latinalaisen Amerikan ja Karibian siirtolaisia 4 miljoonaa. Pohjois-Amerikan siirtolaisten luku jää yhteen miljoonaan. Väestöön nähden eniten siirtolaisia on Sveitsissä (25 %), Ruotsissa (20 %), Itävallassa (20 %) ja Saksassa (17 %). Vähiten heitä on Puolassa, Romaniassa ja Bulgariassa. Kaikissa alle 2 %. Suomessa siirtolaisia on 7 %. Pakolaisia on EU-alueella 2,6 miljoonaa henkeä ja turvapaikan hakijoita 0,7 miljoonaa. Jos katsotaan koko Eurooppaa ml. Venäjä, Turkki ym. luvut ovat 1 miljoona ja 1,5 miljoonaa. EU-maista eniten pakolaisia on Saksassa 1,2 miljoonaa, Ranskassa 0,4 miljoonaa ja Ruotsissa ja Italiassa päälle 0,2 miljoonaa. Suomessa pakolaisia vuoden 2019 tilaston mukaan oli 24000 ja turvapaikan hakijoita 9000. Nyt kysytään ovatko mahdolliset kansainvaellukset meidän globaalin kriisilistamme kärjessä? Eihän ihmisten tuntema riski ole suinkaan väestön kasvu ja työikäisten määrän lisäys - meitä pystyssä pitämään, vaan riskinä ovat rodut ja uskonnot. Laura perussuomalainen, hänkin pelkää eniten muslimisaatiota. Onko muslimisaatio eli tämä uskonto ja siinä elävät ihmiset meidän suuri riskimme? Muslimeita on maailmassa tällä hetkellä neljännes maailman väestöstä. Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa, siis arabialueilla, asuu 20 % muslimeista. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa muslimeista asuu 16 %. Euroopassa asuu 3 % muslimeista, ja Amerikoissa loput noin 1 %. Pelkäämmekö juuri arabimuslimeita? Terroristeiksi kasvatettuja – niinkö? En pelkää. Laura näistä asioista puhuu:

http://penttimurole.blogspot.com/2017/09/laura-istuu-maahanmuuton.html

Lähi-idän kuningas- ym. itsevaltiaskunnissa vierasväestö tekee työt. Paikallisväestö manageroi. Siellä ei vierasväestöä pelätä. Kuinka se nyt taas olikaan, kun kysyin eräältä saudilta: ”What is your work?” Hän vastasi: ”Me no work, me manager!”

 

Taloudelliset kriisit

Taloudelliset kriisit iskivät 1900-luvulla sotien seurauksena erityisesti Saksan, Japanin ja Italian talouteen. Suomessa sisällissota pudotti suhteellisesti enemmän kansantuotetta kuin 2 maailmansota. Kriisit ovat syntyneet sotien seurauksena, mutta palautuminen on aina ollut hyvin nopea. Öljykriisi 1974 tuskin näkyy muuta kuin pienenä värähdyksenä. Vuoden 1990 lamaa Suomessa ei voinut pitää värähdyksenä. Meillä se näkyi selvästi muita maita pahempana. Mutta taisi siinä olla annos omaehtoisuutta asioiden huonossa hoidossa. Kuka silloin olikaan Suomen johdossa? Mauno Koivisto oli presidenttinä ja Harri Holkeri pääministerinä. Esko Aho joutui suorittamaan pesänselvitystä. 2008 lama iski kaikkiin maihin ja kun nousuun oltiin lievästi pääsemässä, iski koronapandemia. Maailmankirjat ovat sekaisin. Kansantuotteen jatkuva 2 maailmansodan jälkeinen suoraviivainen nousu pysähtyi vuonna 2008 ja nyt räpistellään. Ehkä vuoden 2008 jälkeisistä kippuroista näkee sen, että talouskriisin vaikutus voi olla samaa luokkaa kuin on nyt pandemian taloudelle aiheuttamat vahingot. Joku sanoo – ei vahingot, joku on sitä mieltä, että nyt Siperia opettaa. Molemmat asiat on pidettävä mukana kriisinhallinnan riskianalyysissä.

Vuosisadan alkupuoliskolla Britannia, Saksa ja Tanska kulkevat yhdessä noin kaksinkertaisella asukasta kohti lasketulla kansantuotteella Suomeen, Italiaan ja Japaniin verrattuna. Toisen maailmansodan järkytysten jälkeen Saksa ja Tanska erottuvat joukosta. Suomi on aluksi Italian seurassa, mutta sotien jälkeen Japani ja Italia nousevat, Suomi seuraa tiiviisti kannoilla, kunnes 1990-lama pudottaa Suomea pahasti, Japani ja Italia karkaavat, Britannia on Suomen seurassa, kirivauhti sitten vie jo Saksan kannoille, Suomi saavuttaa huippunsa 2008, mutta nyt lama rankaisee kaikkia. Parhaiten kestävät Tanska ja Saksa. Pandemia antaa lopullisen niitin jatkuvan kasvun huumalle.

 

WHO CARES?

Olisiko vielä lopuksi yritettävä arvioida riskien suuruutta ja vaikuttamismahdollisuuksia niiden torjuntaan? Tai siis myöskin sitä kenen pitäisi pitää huolta riskisalkusta. Laitoin itselleni tabelin, johon kirjasin erilaiset tässäkin blogissa mainitut riskit, yritin vielä erotella biosfäärin riskit, yksittäisten valtioiden riskit ja lopuksi sitten yksilöiden tuntemat riskit. Ja ryhdyin huomaamaan outoja. Kaikki tuntuu kaatuvan yksilöiden päälle.  Valtioiden tai valtioliittojen riskien torjunta törmää kilpailuun ja panostus riskien torjuntaan vie resursseja kilpakentältä. Suomessa ministerit julistavat erityisesti ilmastonmuutoksen riskien torjunnan tuovan Suomelle runsaasti vientikelpoista bisnestä.  Hyvä bisnes vaatii hyviä ostajia. On suuri riski, ettei sellaisia ole.


Väestönkasvun riski on suuri. Kuka välittää biosfääristä? Kansallisvaltioille ja yksilöille se tuntuu ulottumattomalta. Eero Paloheimo sanoo Kiinan yhden lapsen politiikkaa suurimmaksi ympäristöteoksi. Hekin ovat siitä luopuneet. Yksilö ei tunne tuota riskiä ja kansallisvaltiotkin ovat voimattomia. Ilmastonmuutos on kaikille suuri riski, yksilökin sen tunnistaa. Ihmiset ovat valmiita pieniin tekoihin. Pelastavatko ne maailman. Eivät riitä! Kansallisvaltiot ja valtioliitot näpertelevät hiilineutraalisuuden kanssa. Sähköautot eivät maailmaa pelasta. Muut riskit kohdistuvat yksilöiden pelkoon ja tunteisiin. Mutta eivät voi tehdä niiden torjumiseksi mitään. Eivätkä ne olekaan maailman elinmahdollisuuksien kanalta merkittäviä. Mikä eteen? Liisa sanoo, että ihmisten pitäisi nyt olla rohkeita!

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Yhden elämän ajopelit

Nyt on muutoksen aika. Nyt on luovuttava vajaan sadan vuoden perinteestä. On luovuttava omista vankkureista. Näin monet viisaat sanovat ja Sitran viisaatkin hieman sinne suuntaan viittailevat. ”Henkilöliikenteen energiankulutusta ja siten päästöjä voidaan vähentää pienentämällä liikkumistarvetta sekä suosimalla kävelyä, pyöräilyä ja joukkoliikennettä. Suurimman päästövähennyksen odotetaan kuitenkin tulevan siirtymisestä uusiin käyttövoimiin eli sähköön, biokaasuun ja vetyyn.” Jos päästöjen vähennykseen ei synny sodanomaista pakkotilaa ja kriisiä, saattaisi siis olla, että vaikka henkilökohtaisista vankkureista osin tai paljonkin luovuttaisiin, niin osa jälkeläisistämme käyttäisi vielä noita tuomion ajopelejä. Niinpä sitten yhden elämän ajopelien kuvauksella saattaisi olla pienen pieni kiinnostavuusarvo omien lastenlastenlasten joukossa, kunhan tulevat vankkuri-ikään. Olenhan minä aiheesta jo aiemminkin kirjoittanut, se oli vuonna 2013 nimellä ”Kun isä auton osti”. Minun isälläni ei muuten koskaan ollut autoa, eikä kenelläkään minun sukulaisellani ennen sotia. Isähän kuoli Rauhan junaonnettomuudessa jo vuonna 1938. http://penttimurole.blogspot.com/2013/07/kun-isa-auton-osti.html

Aluksi ajettiin lihasvoimalla. Isoisän tekemä polkuauto näytti olevan myös sisareni mieleen. Hän näytti ottaneen ohjat käsiinsä. Vuosi taisi olla 1938.

Vespalla aloitettiin

Minun ensimmäinen ajopelini oli Vespa. Oli vuosi 1953. Olin juuri päässyt ylioppilaaksi. Ikää oli 18 vuotta. Ajokortti oli tullut suoritettua Töölössä Männistön autokoulun isolla letukalla viimeisenä koulukeväänä. Mistä rahat Vespan ostoon? Ne vaadittavat 90000 markkaa tulivat Nestor Aallolta, Nekiltä. Hän oli mummuni veli ja SYK:n talonmies. Hänen sukanvarsisäästönsä ne lipsahtivat Pentin Vespaan. Skootterilla ajettiin Suomessa ja ulkomailla. Polkupyörä oli tietysti ollut edeltävä ajoneuvo. Polkupyörän aika alkoi kuitenkin olla menneen talven lumia. Symbolina ajan hengelle oli Turun yleiskaava-arkkitehti Olavi Laisaaren kanta pyöräilystä: ”Polkupyöräkysymystä ei tässä käsitellä tämän enempää, sillä pyöräliikenne on siirtymässä auto-, moottoripyörä- ja mopediliikenteeksi. Amerikassa näkee polkupyöriä vain lasten leikkikaluina, eivätkä ne muodosta mitään liikennekysymystä.” Laisaaren mukaan polkupyörät eivät lainkaan soveltuneet kaupungin keskustaan. Vuonna 1954 Laisaari hahmotteli Turun keskustaan kahta lentokenttää ja kolmea helikopteriterminaalia, koska ennusti lentoliikenteen syrjättävän junat ja bussit.

Minun maailmankuvaani ja liikkuvuuttani 50-luvun alussa laajensi Vespa 125 - mallia 1951. Vespalla kierrettiin Eurooppaa ja Skandinaviaa. Vespan 125 cc moottori antoi huippunopeudeksi 70 km/h. Moottorin teho oli 4,5 hevosvoimaa. Kuvassa Vespa sukulaislasten hellässä huomassa.

Ensimmäinen auto

Kun vuonna 1955 olin Tukholman laivalla tulossa koko kesän kestäneeltä Göteborgin harjoittelumatkalta ja sitä seuranneelta Pohjois-Euroopan kiertueelta tapasin Eki Siivosen, hän oli puolestaan tulossa moottoripyörällä tehdyltä Välimeren kiertomatkalta reitillä Turkki - Israel - Egypti - Libya - Tunisia – Italia. Tämä ensitapaaminen ennakoi pitkäkestoista ystävyyttä niin moottoriajoneuvojen kuin Polin NeKuSton ympärillä. Eki toimi teekkariaikana katsastusmiehenä, ja sellaisia miehiä käytettyjen autojen ostaja aina tarvitsi. Ei niin että näkemättä katsastettaisiin, mutta kuitenkin ymmärrystä jakamaan. Vaikka kyllä minun ensimmäinen autoni vuodelta 1955 kerran katsastettiin näkemättä. Oli kysymyksessä Donau Meisterklasse vuosimallia 1949. Olin lähdössä autolla Espanjaan. Moottori oli männäntappiremontissa Teekkarien Autokerhon hallilla Lönnrotinkadulla. No, itse olin remonttimiehenä. Lähtö huomenna. Viikonloppu ja lauantai. Sain Rautatiekadun katsastuskonttorilta leiman ja nimen. Ystäväni Eki ei ollut asialla. Muut luottomiehet. Männäntappiremontti ei täysin onnistunut, hoonasin kiertokangen helaa hieman liian innokkaasti ja matkan edistyttyä Lyoniin saakka hela löystyi niin että kolina kuului, jos nopeus nousi yli 60 km/h. Niinpä sitten 1300 kilometrin loppumatka Lyonista Madridiin ajettiin alle kuuttakymppiä. Madridissa olin harjoittelijana tehtaassa, jonka mahtavilla sorveilla tehtiin uusi hela ja kotimatkakin onnistui.

DKW ”Meisterklasse” suunniteltiin Hitlerin Saksassa jo vuonna 1940. Saman näköistä autoa valmistettiin Itä-Saksassa mallinimellä F9. ”Idän ihmeessä” oli kuitenkin isompi moottori. Kuvassa näkyy minun ensimmäinen autoni valmistusvuodelta 1949 rekisterinumerolla AF-373. Auto on kuvassa parkkeerattu Espanjan ylänkömaille. Auton ilmanvastuskerroin oli 0,34. Melkoisen hyvä siis. Moottori oli kuitenkin kaksisylinterinen, kaksitahtinen kuutiotilavuudeltaan 690 cm3. Moottorin vaatimaton teho 17 KW eli 23 vanhaa hevosvoimaa antoi huippunopeuden 100 km/h. Kulutus oli 8,5 litraa sadalla. Autolla matkustettiin Tornion kautta Madridiin harjoittelemaan. Miksi Tornion kautta? Koska köyhälle opiskelijalle oli halvempaa ajaa Tornion kautta ympäri, kuin laivata auto Turusta Tukholmaan. Niin, kaikki tämä tapahtui vuonna 1956.

Välillä mentiin kyllä aasillakin.

Rättäri

Nuori mies ryhtyi perheelliseksi. Auto oli tarpeen ensimmäisen lapsen kuljettamiseksi päivähoitoon Krunikasta Sibeliuksenkadulle. Sitten piti vielä päästä töihin Katariinankadulle. Miksi auto, eikö polkupyörä? Ei tullut mieleenkään. Että polkupyörä aikamiehen kulkuneuvona ja lapsen kuljetukseen? Kaupungissa myös ehdottoman turvaton ja missä sitä säilyttäisi? Kadullako?

Autoilussa siirryttiin uuteen ajatteluun Citroen 2 CV, sätkä, rättisitikka, oli teekkarin unelma-auto. Cadillacin jousitus, moottoripyörän kulutus, pick-upin kuljetuskyky ja loistava kesäauto katto avattuna. Minun autoni, tuo kuvan mukainen AZ tuli markkinoille vuonna 1956, ostin sen kolariautona vuonna 1958. Donau meni kiertoon. Moottorin kuutiotilavuus oli briljantti 425 cm3. Nelitahtinen 2-sylinterinen bokserimoottori synnytti kokonaista 14 hevosvoimaa. Vapaakytkin lisäsi ajomukavuutta, liikkeelle lähtiessä ja pysähtyessä ei tarvinnut painaa kytkintä. Huippunopeus asettui tasolle 70 km/h. Alamäessä nopeus saattoi nousta kahdeksaankymppiin. Remonttiakin tarvittiin. Joskus bensapumppu toimi narusta nykimällä. Naru tuli ohjaamoon lämmityslaitteen putkesta. Varusteiden erikoisuutena olivat tuulilasinpyyhkijät, joita pyöritti nopeusmittarin vaijeri. Jos vaijeri katkesi ei hätää. Ikkunanpyyhkijöitä voi käyttää käsikäyttöisenä. Puuhaa riitti, kun samanaikaisesti piti nykiä bensapumpun narua ja pyörittää ikkunanpyyhkijän nuppia. Varsinainen ylpeydenaiheeni oli kuitenkin omaehtoinen korjaustoiminta: ”motti nokalta 30 minuutissa”. 2 CV teki minusta sitikkarakastajan. Sitä kesti pitkälle 90-luvulle. Rättisitikan katolla oli kattoteline, jotta sinne voi sijoittaa lastenrattaiden pyöräosan. Se ei ollut mitenkään mahdutettavissa auton sisään. Olihan kysymys viktoriaanisista lastenrattaista poikavauvan syntymän jälkeen. Mahtavat vankkurit, jotka sitten ruostuivat pilalle Pakilan pihavarastossa, kun uusia työnnettäviä ei enää ilmestynyt.


Irrotettavat pyörät rättärin katolle, vauva koppaan takapenkille ja menoksi. Olisiko tuon voinut tehdä polkupyörällä?

Ami 6 lumovoimaa

Sitikkarakastamisen kroonisena seurauksena oli pyrittävä ylöspäin ja eteenpäin. Erityisesti oli pyrittävä suurempiin huippunopeuksiin. Elettiinhän vapaiden nopeuksien sankariaikaa. Liikenteen sankarivainajia tuli pahimpina vuosina 1200 henkeä ja loukkaantuneita 16000 henkeä. Rahaa ei ollut paljoa, mutta sitikka piti saada. Kohtaloksi tuli uusi oudon näköinen viistotakalasinen Ami 6. Se ostettiin kolariautona jälleen Pasilan automaalari Erkki Oksaselta. Ensin hioin ja maalasin tuossa tallissa Vespani vuosimallia 1952, alkuperäinen väri oli metallisen vihreä, maalasin sen sinisen kukertavaksi, sitten hioin ja maalasin tuossa harmaassa tallissa DKW Meisterklasse –autoni vuosimallia 1949, auto oli viininpunainen, tein siitä keltaisen, sitten ostin tuon talon isännältä kolarikorjatun Citroen 2 CV autoni vuosimallia 1956. Viimeisenä hionta ja maalaustyönä oli ihana Ami 6. Joku piti autoa rumana. Sitikkarakastaja piti sitä nimenomaan kauniina. Kirjoitin näin:

”Ruma vai kaunis? Kaunis! Citroën Ami 6 oli pitkään ollut 2 CV-kuskin haaveena. Auto edusti Citroëniä parhaimmillaan. Oudon näköinen, monen mielestä selkeästi ruma, mutta Citroën-fanin mielestä kaunis ja persoonallinen, suorastaan inhimillisiä kauneusominaisuuksia hehkuva ilmestys. Kuin lumoava nainen - kyllä, todellakin. Nainen, hellästi kosketeltavaksi, mutta myös valmiina sulavaan dynamiikkaan. Raakuuteen ja rajuuteen ei! Sitä varten olivat Audit, Simcat, Skodat ja Cooperit. Moottorina oli 602 cm3 kaksisylinterinen ilmajäähdytteinen nelitahtibokseri pikkusiskon tapaan. Tehoa oli kuitenkin huimasti lisää. Moottori kehräsi kokonaista 28 vanhaa SAE-hevosvoimaa ja antoi huippunopeudeksi 105 km/h. Kulutus oli noin 7 litraa sadalla.  Tämän auton erityisenä ominaisuutena oli folkkarikuplaa suurempi nopeus. Maantiellä kilpailtiin ja kuplat jäivät toiseksi. Riemua!”

Pieni väliepisodi. Olihan minulla 3 AK pakettiauto. Sisareni teki sillä häämatkan Helsingistä Espooseen. Autossa oli Ami 6:n isompi moottori.

Vihdoin haave täyttyy

Kun nykyään liikuskelee, näkee joskus harvakseltaan kuvan esittämän auton. Silloin hätkähtää. Miltei sydän hypähtää. Suorastaan ihmettelee, onko totta, että olen itse tuollaisella autolla ajanut useita vuosia.

Niin, tuollaisia autoja taisi olla kolme ja tuossa kuvan mukaisessa viimeisessä mallissa oli kääntyvät kaukovalot. Citroên DS tuli automaailman ihmeenä markkinoille vuonna 1955. Opiskelijalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin uneksia. Unelma oli kuitenkin olemassa ja käsin kosketeltavissa. Kesti useita vuosia ennen kuin vaatimattomampi karvalakkimalli ID 19 oli hankittavissa käytettynä laitoksena. Se toteutui firman autona noin vuonna 1966. Autossa oli kaasunestejousitus, joka piti maavaran kuormituksesta riippumatta vakiona. Paikalla ollessaan auto oli ”rähmällään” maavara minimissä. Käynnistyksen jälkeen se kohosi ihanasti oikeaan asentoon. Tämä ilmiö keräsi etenkin Neuvostoliiton kaduilla laajan katsojajoukon. Ohjaus oli tehostettu ja höyhenenkevyt. Flaminio Bertonin design oli hurmaava. Etupylväät olivat niin kapeat, ettei katvealuetta jäänyt lainkaan silmien stereonäöltä piiloon.  Auton aerodynamiikka ylitti kaiken siihen mennessä nähdyn. Myös alusta oli aerodynaamisesti muotoiltu synnyttäen auton peräosaan alaspäin vetävän voiman. Formulakuskit puhuvat ”downforcesta”. Teho ei ollut päätä huimaava, hevosvoimia löytyi vain 66 ja kuitenkin huippunopeus oli runsaat 160 km/h.

Sitikkalinjalla jatkettiin. Citroën CX 2000 Confort, 102 hv, huippunopeus 170 km/h, kulutus 9 l/100km. Auto oli avantgardismin huippua. Kojetaulun muotoilu ja esidigitaalinen mittaristo olivat viehtymykseni kohteita.  Pyöreä tuhkakuppi oli kunniapaikalla. Se oli tosin liian pieni piippua varten. Ainoa auto jossa oli piipunpolttajalle sopiva tuhkakuppi, oli edellinen malli ID 19. Surffilauta tai kanootti kuuluivat auton katolle lähes vakiovarusteina.

 

Auto oli tyylin huipentuma. Takaspoileri oli kumia, muovia tms. ja toimi mainiona liukualustana työnnettäessä kanoottia auton katolle. Citroën CX 25GTi Turbon (1984) huippunopeus oli 208 km/h ja ilmanvastuskerroin 0.36. Moottorin teho oli 168 hv (124 kW). Erikoisuuteni oli jonkinlainen ajotietokone. Pystyi mittaamaan keskikulutusta, keskinopeutta ja sen sellaista. Minun kiinnostukseni oli mitata kaupunkien keskustakatujen keskimääräisiä ajonopeuksia. Siellähän se nopeus pyöri tasolla 8-12 km/h. Tuo tuppasi yllättämään monia.

Autoilemaan kamelimaihin

Tämän auton aikoihin 90-luvun alussa siirryin asumaan Libyaan. Silloin muuttuivat autot. Vakioautokseni tuli Mazda 626. Sillä huristelin toistasataatuhatta kilometriä. Hyvä auto. Vein sinne kuitenkin mukanani Jeep Grand Cherokeen. Kuvittelin ryhtyväni ajamaan herroiksi. Asiakkaani oli toista mieltä. Hän oli sitä mieltä, että pomojen auto kuului hänelle, minä taas saisin ajettavakseni hänen vanhan Nissan Patrol -maasturinsa. Paljon käytetyn ja rekisteröimättömän.  Silläkin ajettiin pitkiä matkoja. Matka työmaalle Tripolista Sirten kautta Jufraan ja takaisin oli pituudeltaan 1300 km. Matkoja tehtiin kerran kahdessa viikossa tai vähintään kolmen viikon välein. Erämaa tuli tutuksi.

Erämaassa auto syöksyi 160 km/h nopeutta, maisema oli valtavan kaunis, vaikkakin lähes puutonta, hiekka oli auringonlaskussa punaista, yön pimeydessä erämaan laivat olivat kulkijalle vaarallisia, radiossa pauhasi Leonhard Cohenin The Future.

Vihdoin siirryin Suomen kamaralle

Oli 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen. Autot ja pitkän matkan kulkeminen menettivät merkitystään. Kunhan joku auton reppana – sellainen oli ajatus. Autot vaihtuivat käytettyinä versiona. Oli firman jäämäautoja Peugeot 205 ja Citroen C 5 kunnes yhtäkkiä puraisi. Markkinoille saapui ensimmäinen hybridi Toyota Prius. Se oli saatava. Osittainen sähköajaminen olisi hurmaa. Autokaupassa käytiin vuonna 2004. Firmasta tuli Toyota Prius hybridin omistaja ja minusta sen haltija. Aivan ainutlaatuista, aivan hurmaavaa. Autoilu taas maistui joltain. Nuo mittarit olivat ennen ostoa haavekuvassa. Mittarit jotka näyttävät energian lähteet ja kulutuksen. Jotain huimaa, uutta ja ennen kuulumatonta. Ja tuo auton design. Siinä oli jotain Bertonen jälkiä, sitikan jälkiä, mutta design taisi olla japanilaisten omaa tuotetta. Mikäpä siinä, japanilaiset ovat muotoilun mestareita, paitsi että nyt autot näyttävät muuttuvan rytistetyn sillipurkin näköiseksi vekkeineen ja viisteineen.

Toyota Prius vuosimalli 2004 eli meidän automme, sillä on ajettu 220000 km, Ilmoitettu kulutus 4,3 l/100 km, todellinen ehkä 5,5 l/100 km, bensaa on siis palanut auton elinaikana 12100 litraa, ilmanvastuskerroin on huippuluokkaa 0,26, kiihtyvyys täysin riittävä, moottorin teho 76 hv/56 KW, sähkömoottorin teho 65 hv/50 KW, vanhan Priuksen viralliset CO2 päästöt ovat 104 g/km, kaiken kaikkiaan todellisuudessa CO2 päästöjä on tullut 17 vuoden aikana 28 tonnia eli 128 gramma kilometrille.

75-vuotias – liian vanha?

Vuonna 2004, 70-vuotis syntymäpäivilläni tapahtui jotain käänteentekevää. Sain lahjaksi retromallisen käsivaihteisen 125 cc Vespan. Vaihdoin sen tuota pikaa automaattivaihteiseen 200 cc Vespaan. Eikä aikaakaan, kun siirryin 500 cc skoottereihin. Niissä päädyin lopuksi Scarabeo 500 cc malliseen laitteeseen. Lopuksi on enteellinen sana, sillä tällä laitteella ole lähellä tulla loppuni. Sairaalassa jalan ollessa vedossa lääkäri sanoi, ettei näin vanhan tulisi ajaa moottoripyörällä. Minä suutuin. Enhän sentään ollut kuin 75-vuotias.

Kaksipyöräinen motorismi päättyi vuonna 2009 kolariin Veturitiellä. Mersukuski teki u-käännöksen edessäni ja minä törmäsin auton keulaan etupyörän kohdalle ja lensin asfalttiin muutaman metrin päähän. Matkalla en suinkaan nähnyt paljon puhuttua elämäkertafilmiä, sen sijaan pohdiskelin sitä millainen Murole tuolta mahtaa pystyyn pönkiä. No, kukaan ei pönkinyt pystyyn vaan mies pantiin paareille ja kuskattiin punikseen eli Töölön sairaalaan. Parin kuukauden sairaalareissun jälkeen jalkapuoli oli valmis uusiin koitoksiin. Kuvassa Scarabeo ilmalennon jälkeen ja mieskin näyttää selvinneen.

Koitokset vaihtuivat sähköpyöriin. Uusi hurmos syntyi, kun reviiriä pystyi laajentamaan hitaasta keppikävelystä vauhdikkaaseen pyöräilyyn. Tässä hieman tarkemmin: http://penttimurole.blogspot.com/2014/08/sahkopyorien-kestotesti.html

Ensimmäinen sähköpyörä oli Helkama Panasonicin moottorilla ja toisena Canondale Boschin moottorilla. Mies sen kuin tuosta piristyi. Voin ehdottomasti suositella sähköpyöräilyä kaikille ikään katsomatta.

Onko taru lopussa?

Luulitko minun moottoriajoneuvojeni tarun päättyneen? Ei se päättynyt. On vielä kaksi lyhytesittelyn kohdetta. Ensimmäinen niistä on Ape 50. Jos olet Italian kävijä, olet sellaisia nähnyt paljonkin. Jos taas olet Kauko-Idän kävijä, tunnet hyvin tuk-tukin. Minulla on oma tuk-tuk. Se on kolmipyöräinen kuormalavallinen Vespa. Moottori on 50 cc eli mopon moottori. Laitteen maksiminopeus on päälle 40 km/h. Olen kyllä tiedustellut Whim-kihoilta kelpaisiko laite taksiksi Helsingissä. Sehän olisi sopivaa eläkeläismiespuuhaa. No, leikki leikkinä, Suomessa ei saa tuollaisella laitteella väkeä kuljettaa, vaikka Italiassa väki matkustaakin vuoristokyliin Apen lavalle asennetuissa istuimissa.

Nyt olen päässyt nykypäivään. Nykypäivänä on nykypäivän ongelma. Minulla on toistaiseksi ajokortti 90-vuotissyntymäpäivääni saakka. Nyt juuri kohta täytän 87. Siis kolme vuotta ajokorttiaikaa – vähintään. Minulla on ladattava hybridi, josta olen kirjoittanut blogin: http://penttimurole.blogspot.com/2014/07/mitsubishi-ja-mies-sekoaa.html  

Sekin ajoneuvo on mieluisa kumppani. Kysyykin itseltään, miten on tulevien autojen laita. Ne kun ryhtyvät ajattelemaan. Pian autojen tekoäly saattaa saavuttaa singulariteetin ja hallitsee meitä. Päättää meidän puolestamme, minne olemme menossa. Ja on jo sitä ennen päättänyt mistä olemme tulossa. Autorakentaja Elon Musk kuului joskus sanoneen ihmiskunnan olevan matkalla kohti romahdusta ja kukaan ei välitä. Ihan totta, siinä en halua olla mukana. En tarvitse ajattelevaa autoa. Tyydyn näihin tottelevaisiin.