Ajattelun mammutin metropoliajatuksia

Jörn Donner kirjoitti "Mammutin" (Otava 2013). Mutta Mammutti pieneksi aikaa syrjään, sillä minua kiinnostaa Donnerin metropolipolitiikka, Hän kirjoitti asiasta lähes 50 vuotta sitten teoksessaan Uusi maammekirja 1967 (Otava 1967). Donnerin metropolipolitiikka kiinnostaa siksi, että juuri eilen olin Metropoliseuran tilaisuudessa kuuntelemassa alan viimeisimpiä tuulia. Siellä Rolf Paqvalin esitteli miellyttävällä tavalla – lievällä sarkasmilla – selvitysmiestyönä laadittuja kolmea metropolimallia. Oli ”kansalaisten mallia”, ”kuntien mallia” ja ”vahvan metropolin mallia”. Eero Paloheimo piti hienon kriittisen  puheenvuoron. Hän penäsi arviota tulevaisuuden kaupunkilaisesta ja tulevaisuuden kaupunkielämästä - pohjaksi visioille. Hän ei hyväksynyt ”kansainvälistä kilpailukykyä” mallien pääkriteeriksi. Hän ehdotti sen sijaan ”onnellisuutta”.

Mutta nyt Jörn Donneriin - vuonna 1967 hän kirjoitti:

”Lienee hedelmällisintä valita lähtökohdaksi Helsinki noin puolentoista miljoonan asukkaan kaupunkina ja kuvitella yksi tai kaksi satelliittikaupunkia, sopivan välimatkan päähän Helsingistä. Niiden asukasluku voisi olla von Hertzen’in ihanne, 100 000 henkeä, tai Ruusuvuoren ajatuksen mukaan hiukan suuremp,i tai oman henkilökohtaisen käsitykseni mukaan 200 000 ja 300 000 hengen välillä." (Tuota New Town -ideaa penäsi Olavi Syrjänen Metropoliseuran tilaisuudessa, siihen minäkin olen uskonut, mutta ei ole ottanut tulta).

Simo Järvisen kanssa suunnittelimme 80-luvulla kuvan esittämää metropolimallia. New Town -visioita oli Kirkkonummella ja Sipoossa, nauhakaupunkia Nurmijärvellä. Lahti, Hämeenlinna, Porvoo ja Lohja olivat mallissa mukana

Donner epäilee, että monet sodan jälkeen metsiin rakennetuista asuntoalueista olisi edullisinta räjäyttää maan tasalle. Näin siksi, että korjaus- ja hoitokustannukset kohoavat hyvin suuriksi. Tarpeellisilta osin vanhojen metsälähiöiden hävittäminen antaisi tilaa suurimittaiselle asuntotuotannolle: ”Taloudelliset laskelmat osoittavat yksiselitteisesti suurimittaisen yhdyskuntasuunnittelun edullisuuden."

Donnerin ”kliseemäinen” suunnitelma edellytti vahvoja poliittisia päätöksiä, sillä hänen mukaansa Uudellamaalla kaikki kaupunkirakentamiseen tarvittava maa on pakkolunastettava ja kuntien yläpuolelle on muodostettava päätöksentekoelin, joka tekee kaavoituspäätökset. Donner uskoo, ettei päätöksiä synny elleivät Helsingin poliittiset voimasuhteet muutu. Niiden tulee muuttua. Kaupunkitutkimukseen ja suunnitteluun on saatava laajassa mitassa sosiologian ja sosiaalipsykologian asiantuntemusta. Donnerin mielestä uusien kaupunkien on ilman muuta oltava demokraattisen päätöksenteon puitteissa.

”Asutus voi tietenkin jatkuvasti levittäytyä nykyisellä tavalla, jos enemmistö sitä toivoo, ja muodostaa Porvoosta Tammisaareen ulottuvan suurkaupunkialueen. Mutta niiden, jotka mainostavat tällaista suunnitelmatonta vaihtoehtoa, on myös kiinnitettävä väestön huomio sen haittoihin. Asunnon ja työpaikan välimatkat kasvavat kasvamistaan, keskusta-alueen vaihtelevat toimintamahdollisuudet pysyvät liian kaukana.”

Donner rinnastaa Heikki von Hertzenin ”kahdeksan kaupungin” suunnitelman ja Ervin ”ruohikkofilosofian”. Hän valittaa, ettei voi esittää mitään uutta ohjelmaa. Hänen käsityksensä oikeasta suurkaupunkifilosofiasta perustuu kuitenkin Gropiuksen ja Corbusierin lausumiin ajatuksiin tekniikan aikakauden kaupungin olemuksesta. Toisaalta hän katsoo mainittujen herrojen joutuneen väärinymmärryksen kohteeksi niinä vuosikymmeninä, jotka ovat kuluneet 20-luvulta.  Nämä väärinkäsitykset ovat syynä siihen, että Suomessa on hyväksytty puutarhakaupunki ”ainoana suunnitelmattomuuden vaihtoehtona”.

Donnerin mielestä asemakaavapäätökset ovat olleet sokeita. Donnerin uskoo tietokoneiden auttavan suunnittelijaa paremmin ymmärtämään tulevaisuutta. Tämä usko on Donnerin suusta hieman yllättävä, mutta myös ajalle tyypillinen. Donner kirjoittaa: ”Tietokoneet ovat tehneet mahdolliseksi sen, että ihminen hallitsee tilastoja ja pystyy määräämään tulevaisuuden muotoutumisen. Tällaisissa oloissa on myös poliittisten elinten tiedettävä, mitä ne tahtovat."

Donnerin mielenkiintoinen kaupunkipoliittinen ajatus kulminoituu toriin tai markkinapaikkaan yhteisöllisyyttä luovana tekijänä. Näin hän kirjoittaa vuonna 1967:

”Olen vakuuttunut siitä, että nykyinen elämäntapamme elpyisi aistillisemmaksi ja välittömämmäksi, elleivät yksilöiden kanssakäymistä hallitsisi vain perhe, työpaikka ja eri alojen etuja ajavat yhdistykset, vaan ihmiset voisivat tavata toreilla ja markkinapaikoilla (katon alla ja lämpimässä). Donner toivoo, että tällaisia tiloja luotaisiin ihmisiä varten. Näin lisättäisiin luottamusta ja halua elää avointa elämää. Hän pitääkin perusteluita tiheään rakennetun kaupungin puolesta osin järkiperäisinä, osin tunnepohjaisina. ”Mutta olen siinä määrin vakuuttunut omista kyvyistämme, että voin kuvitella meidän pystyvän säilyttämään sen, mikä nykyisissä suurkaupungeissa on kelvollista tulevaisuutta ajatellen, ja hylkäämään kurjuuden, slummin, typeryyden.” (Maahanmuuttajista Donner ei tuohon aikaan maininnut sanallakaan. Heistä taas Rolf Paqvalin puhuu alituiseen - heissä on tulevaisuutemme.)

Donner jatkaa: ”Vuoden 2000 suomalainen on kaupunkilainen, ehkä suurkaupunkilainen. Siihen on tällä hetkellä 33 vuotta.”

Nyt tuosta kirjoitushetkestä on 46 vuotta. Suomalainen on muuttunut paljolti kaupunkilaiseksi, sillä lähes 70 % ihmisistä asuu nyt kaupungeissa. Taajamissa asuu 84 % asukkaista. Varsinaisissa kaupungeissa tai kaupunkimaisessa ympäristössä asujia on ehkä 40- 50 %. Kaikkihan riippuu siitä mitä kutsumme kaupungiksi. Eero Paloheimo halusi metropolimallin perusteeksi kuvaa yhteiskunnasta 50 vuoden päästä. Jörn Donnerin ihminen on ehkä hieman välittömämpi ja aistillisempi, perhe ja työpaikka kuitenkin hallitsevat tehostettuna moniperheisyydellä ja työpaikattomuudella. Eri alojen etua ajavat yhdistykset ovat tainneet vaihtua televisioviihteeseen ja toreilla tapaaminen kaiken täyttäviin ostoshalleihin.

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeata - mahtiajattelijoillekin – saatikka sitten metropolihallintoa uudistaville komiteoille. Tulevaisuutta kun ei ole – sitä vasta tehdään.