Luovuuden esteenä on kolme muuria

Pekka Himasta myöten kaikki julistavat luovuuden kaikki pelastavaa mahtia: ”Meidän on haettava aktiivisesti uusia luovan talouden alueita. Vaikka ei pidä fiksoitua liikaa joihinkin tiettyihin aloihin, Suomen kannalta hyvä mahdollisuus ovat tietoyhteiskuntakehityksen toisessa vaiheessa nousussa olevat isot alat eli kulttuuri ja hyvinvointi". Himasen paperi jatkaa: ”Kyse on tuottavuuden lisäämisestä innovatiivisuudella eli teknologisten ja prosesseja (verkostomaista organisaatiota) koskevien innovaatioiden yhdistelmällä.” Ja edelleen: ”Viime kädessä valtio voi tietenkin vain antaa puitteet luovuudelle. Luovuus ei tapahdu valtiollisilla päätöksillä.”

Aika mielenkiintoista tuo ”luovan talouden etsintä”. Yhdyskuntasuunnittelun piirissä luovuutta on ajateltu laajemmin. Siinä ei ole etsitty ”taloutta”, vaan ratkaisuja. Goethe puhui todellisuuden monisärmäisyydestä. Hän sanoi: ”Todellisuus on liian monisärmäinen ja sellaisena salaperäinen. Siksi emme pyrikään olemaan liian yksiselitteisiä. Käsitteistön selkeydestä ja logiikan ankaruudesta tulee muuten helposti liian pinnallinen tapa kuvata kaupungin kaltaista ajan ja tilan taideteosta, jossa totuudesta ja valheesta luodaan kolmas elementti, jonka olemus lumoaa meidät."

Yhdyskuntasuunnittelussa kiehtoo tuo ”carta blanca”. Miten tyhjästä ajatuksettomasta tilasta syntyy tyhjälle paperille ratkaisu. Taitelijalla ratkaisun rajat syntyvät pääosin hänen omilla ehdoillaan. Niitä rajoittavat ehkä eniten sovinnaisuuden rajat. Yhdyskuntasuunnittelijan kädet ovat sidotut. Hänen on toimittava tiukasti säännellyssä ympäristössä. Hänen on ylitettävä kolme korkeata muuria päästäkseen yhteyteen sen todellisuuden kanssa, jota hän kuvittelee lähestyvänsä. Olemmehan systeemivankilassa. Ajatustemme vankilaa ympäröi kolme muuria: välinpitämättömyyden muuri, byrokratian muuri ja normien ja standardien muuri. Systeemi itse toimii kiitollisena siitä, että oppineet väittelevät karheistetun teorian ja kaiken teorian välisestä ristiriidasta. Systeemi on myös kiitollinen siitä, että keskustelu etiikasta ei ylitä edes sitä ensimmäistä ympärillämme olevaa ajatusten vankilan muuria, välinpitämättömyyden muuria. Muureista seuraavaa, byrokratian muuria, vain harvat rohkenevat lähestyä, ja niillä harvoillakin on edessään luovuuden kahlehtimiseksi rakennettu normien ja standardien muuri. Vasta näiden kolmen muurin ylittäminen luo yhteyden. Yhteyden niihin, joiden hyvinvoinnista arvelemme pyrkivämme huolehtimaan. Toisaalta systeemi tietää, ettei ole niin korkeata muuria, ettei kullalla lastattu aasi sitä ylittäisi. Niinpä siinä kiihkeässä yhteyden kaipuussa saatamme hypätä aasin selkään.

Suunnittelua suunnitellaan. Suunnittelu ei saa rikkoa mitään jo suunniteltua. Jo suunniteltua pidetään itseisarvona, vaikka se tosiasiassa on tuhansiksi sirpaloitunut meteoriittien joukko. Sitä pitää koossa byrokratian luoma vetovoimakenttä. Vetovoimakentän koossapitävä voima on päätösten verkko. Päätösten verkko ei ole taidokas kuin hämähäkinseitti, vaan sotkuinen, epäorgaaninen, itseään ruokkiva ja elinvoimaa tuhoava. Päätösten verkkoa ei koskaan haluta tai voida purkaa. Pöytää ei voida puhdistaa. Prosessi kulkee vääjäämättömästi. Byrokratia etsii tukea politiikasta sitouttamalla itsensä luomaansa verkkoon. Syntyy näennäisvallan sirkusteltta, jossa pikkubyrokraatit toimivat hyväntahtoista esittävinä klovneina ja pääbyrokraatit silinterihattuisina sirkustirehtööreinä. Joskus itse kaupunginjohtajatkin sijoittavat silinterin päähänsä. Ennen vanhaan sen tekivät myös kaikkivaltiaat vuorineuvokset. Heidän hattunsa alla asui yhtä aikaa valta ja vastuu. Sivistyskin. Asiantuntijakillat ja korporaatiot piiloutuvat yleisön joukkoon. He haluavat olla näkymättömiä. Bisneslobby vuorostaan esiintyy sirkuksessa taikurin, käärmenaisen tai trapetsitaiteilijan hahmossa. Byrokratialle bisneslobbyn taituruus on kuin huume, katsojien myötä byrokraatit hämmentyvät ja kiinnostuvat. Eikä syyttä, tähän pyritään. Näyttämö on liian suuri, laajakankaalle mahtuu liikaa tapahtumia, ihminen on pieni, kollektivisoituva ja yhteisöllisesti kyvytön kaiken merkityksettömän tapahtumisen kaaoksessa. Meillä on kuitenkin demokratia kaiken sirkuksen keskellä. Demokratia on parasta mitä olemme keksineet. Byrokratian, bisneksen ja politiikan kolmiyhteys toimii näennäisen hyvin. Kansa kuitenkin joutuu tirkistelemään – fokusoimaan. Sen se tekee median tuottamasta aukosta. Media on yksipuolistunut ja kaupallistunut. Se on väistämättä bisneslobbyn osa. Mutta medialla on vaikeuksia. Media on yksisuuntainen katu, sen on miltei mahdotonta luoda todellista vuoropuhelua. Tieto on kuin katu, jonka hyvyyttä arvioidaan sen pituussuuntaan menevän virran määrällä, ei vastavirtaan tai poikkisuuntaan syntyvillä yhteyksillä. Internet on meille upouusi foorumi. Sekään ei kykene luomaan kaikkien nähtäväksi tulevaisuutemme julistusta.

Aatteet ovat kaupallisia. Moniarvoisuus sykkii. Ihmiset puhuvat, kukaan ei kuuntele. Ihmiset kirjoittavat, kukaan ei lue. Me tiedämme, että eräs kehityksen imperatiivi on sosiaalitieteiden ja teknologiatieteiden yhtymien. Tätä yhdistelmää ei voi viedä eteenpäin asiaklikkeihin jaetulla päätöksenteolla, yhdenasian lautakunnilla. Tarvitaan kokonaisuuksien hallintaa - laajempia foorumeita, jatkuvaa keskustelua, median uudelleensuuntausta. Ihmisillä on takuuvarmasti aikaa ja halua keskustella kaupungistaan ja ympäristöstään, kun heille annetaan siihen tilaisuus. Siis, omasta, sekä lastemme ja vanhuksiemme elinympäristöstä, sen sijaan että käytämme uskomattoman suuren osan ajastamme television ohjelmasarjojen virtuaaliympäristöissä. Onko tuo virtuaalimaailma meidän arvomaailmassamme todellisuutta tärkeämpää? Ei!