Sarjassamme metropolipolitiikan ajattelijoita: Matti Väisänen

Matti Väisänen, maanmittari, tekn. lisensiaatti, demaripoliitikko - hän oli mahtava persoona. Yksi hänen suuria haaveitaan oli toimiva asuntopolitiikka. Hän oli myös metropolin kehittäjä. Helsingin kehitysjohtajana hänen vaikutusmahdollisuutensa olivat kuitenkin menneet tukkoon. Itsekäs voima vaati veronsa menettäessään rakastettavuutensa. Ilaskiven pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksia tutkivan selvitysmiestehtävän tulosten hyytyessä Holkerin hallituksen lamantorjuntaan ja silakansyöntikehotukseen, Väisänen purki energiaansa lisensiaattityön muodossa vuonna 1989. Kerron Matista, ystävästäni.

Punaisen kirjan kanteen oli kirjoitettu tulevan kaupungin hahmottelun punainen lanka: ”Hallitse ja hajauta”. Hän oli päättänyt selvittää toteuttamiskelpoisia näkökulmia kaupunkimaisen rakentamisen turvaamiseen pääkaupunkiseudulla. Kansainvälistyminen on vain maininnan varassa. Kansainvälistymisen suhteen lähtökohtana pidettiin kasvuedellytysten sellaista turvaamista, että yritykset eivät siirry ulkomaille. Väestön monikulttuuristumisesta mainittiin olettamus siirtolaisten tai heidän jälkeläistensä määrästä. Heitä olisi 10 % väestöstä vuonna 2050.

”Hallitse ja hajauta”- politiikan ytimenä olisi pääkaupunkiseutua koskeva erityislaki. Soveltamisalueena olisivat Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupungit sekä osia Sipoosta ja Kirkkonummesta. Seudullinen maapolitiikka ja maan lunastaminen asutustarkoituksiin olisi ykköskysymys. Seudulle perustettaisiin tonttirahasto. Sen kautta rahoitettaisiin maan hankintaa ja siirrettäisiin yhteiskunnan toimenpiteistä aiheutuvaa arvonnousua seudun liikenne-, kunnallistekniikka- yms. investointien rahoittamiseen.

Julkisen hallinnon kehittämisessä kiinnitetään huomiota taloudellisen päätösvallan siirtämiseen aluetasolle. Väisäsen mukaan Ahvenanmaalla harjoitettu budjettikäytäntö sopisi hyvin toteuttamismalliksi pääkaupunkiseudun ja läänien osalta. Väisänen ehdottaa kunnallisen päätöksenteon hajauttamista nykyistä pienempiin yksiköihin. Pääkaupunkiseudulle tulisi

perustaa 10-15 kaupunkia, jotka ovat kooltaan 30 000-70 000 asukasta. Seutuhallinnolla, eli ”Uudella Helsingillä”, olisi verotusoikeus. Uusilla peruskunnilla ei olisi verotusoikeutta.

Liikenteen sujuvuuden Väisänen sanoo olevan kaupunkien/kaupunginosien toteuttamisen onnistumisen perusedellytys. Hän vaatii Pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen järjestämiseksi erillislakia, jolla velvoitetaan paikallisliikennettä harjoittavat yhtiöt, HKL ja VR yhtenäistämään toimintansa.

Raideliikenneinvestoinneista tehtäisiin myöskin erillislaki, jolla määritetään valtion tulo- ja menoarvion osuus, perustettavan tonttirahaston ylijäämän osuus ja kaupunkien osuus. Liikenne vaatii myös eräitä heti tunnistettavia kynnysinvestointeja. Tärkeimpiä ovat metron jatkaminen länteen ja itään, lisäraiteiden rakentaminen pääradalle ja rantaradalle välillä Pasila-Huopalahti. Lisäksi olisi toteutettava lentoaseman rata.

Korkeakoulupolitiikka oli aina Väisäsen esitysten osana. Hän korostaa pääkaupunkiseudun ulkopuolisten kasvukeskusten merkitystä korkeakoulupolitiikka kehitettäessä.  Toisaalta hän on huolestunut Helsingin yliopiston tila- ja resurssikysymyksistä.

Kuvassa ravintola Kosmoksen pöydän ääressä hahmoteltua Pasilan tulevaisuutta. Laskelma päätyi 1,5-2 miljoonaan kerrosneliömetriin. Matti ei ollut tyytyväinen. Hän halusi tiiviimpää ja enemmän.

Matti Väisänen vetoaa lisensiaattityössään suurmiesten legendaarisiin pohdintoihin. Hän kertoo Urho Kekkosen haastattelusta Pääkaupunkilehdessä 18.12.1975:

Tulisiko Teidän mielestänne valtiovallan antaa taloudellista tukea pääkaupungille sen suurten hankkeiden, esimerkiksi metron rakentamiseen, kuten täällä toivotaan?

”Ei. Pääkaupunkiseudun on tultava toimeen omilla resursseillaan. Mielestäni sellaista tukea, joka on tarkoitettu vaikeissa olosuhteissa toimiville kunnille, ei tarvitse antaa pääkaupunkiseudulle.”

Pääkaupunkiseudun kuntien Helsingin, Espoon ja Vantaan yhdistämisestä on väitelty kiivaasti. Haluatteko Te ottaa kantaa näihin kuumiin liitoskysymyksiin?

”Kyllä minä tähän voin vastata. Olosuhteet ovat näissä kunnissa samankaltaisia. Miten silloin tehdään ero jos joku kolmesta kunnasta täytyy laittaa toisen edelle arvojärjestykseen? Siksi voisi olla hallinnon tarkoituksenmukaisuuden kannalta hyvä, että olisi vain yksi kunta.”

Vielä Väisänen siteeraa Mauno Koiviston Jyväskylän kulttuuripäivillä vuonna 1968 esittämää hauskanoikeaa pohdintaa tulevaisuuden suunnittelusta ja erityisesti pyrkimyksestä alentaa rakennusoikeuksia:

”Kaikki yhdyskuntasuunnittelu on ennalta näkemistä ja ennalta määräämistä. Me voimme varsin pienellä virhemarginaalilla ennustaa väestön kasvun, sen ikärakenteen kehittymisen, muuttoliikkeen, tulotason nousun jne. Suuri epävarmuustekijä on liikenne, nimenomaan henkilöautoilu. Kun työ- ja asuma-alueet yhteiskunnassa eriytyvät, liikenne kasvaa. Liikennevälineiden luku lisääntyy, liikenne hidastuu, liikenneväylien läpäisykyky pienenee, syntyy ruuhkia, ajoneuvot eivät ajoittain liiku enää lainkaan. Jotta liikenne saataisiin sujumaan rakennetaan uusia väyliä ja siltoja, levennetään katuja ja vähennetään rakennusoikeutta. Näin tehden lisätään liikenteen tarvetta. Samalla kun rajoittamaton autoliikenne tehdään mahdolliseksi, se tehdään myös välttämättömäksi. Ellei julkista liikennettä tueta paitsi taloudellisesti myös sen etuajo-oikeuksia lisäämällä, kuolee se pois ja silloin on loppujen kansalaisten hankittava henkilöauto tai oltava paikallaan. Omalta osaltani en voi pitää pyrkimystä yhä pienempiin teholukuihin muuna kuin umpikujan tienä, jolta on käännyttävä takaisin.”