Osuimme, tai aivan suunnistimme, Aurajoen rantaan sunnuntaina 15. syyskuuta. Sää kuului vielä osana vananaisten suveen eli intiaanikesään, joskin sen loppuvaiheisiin. Outona aikana, sunnuntaina kello 11, turkulaisia oli kutsuttu juhlistamaan ”Tähtiin tähyävät” -pronssipatsaiden paljastustilaisuutta Myllysillan kupeilla. Meidän saapuessamme kaikki neljä veistosta olivat salaperäisesti värikkäiden silkkikankaiden peitossa. Tuo neljä oli suuri yllätys Liisalle. Hän oli kuvitellut turkulaisten rahojen loppuneen yhteen veistokseen - prosenttiperiaatteella kun toimittiin. Nyt paikalla oli kuitenkin neljä huppua, juuri valmistuneille harmaasta graniitista tehdyille terasseille sijoitettuna. (Nuo terassit olivat Liisan ja kumppaneiden suunnittelutuotantoa, siitä erityinen lukkarinrakkaus). Huppujen alta pilkisti jossain kolmivarpainen jalka, jossain salkkumiehen salkku tai jossain ojentunut käsi. Ilmassa väreili jännitys. Vähitellen väkeä kertyy. Kello lähestyy yhtätoista. Tuolla jo kävelee kuvanveistäjän näköinen mies vetävän naisystävänsä kanssa. Yleisöä kerääntyy sillalle, patsaiden ääreen ja varsinaiselle juhlapaikalle Wäinö Aaltosen taidemuseon nurkalle.
”Tack” – ruotsinkielinen osuus kuvanveistäjän kiitospuheessa
Kello 11 kuulemme avajaissanat, kuvanveistäjän kiitospuheen ja varsinaisen juhlapuheen. Veistäjä kertoo tamperelaisesta taustastaan ja sopeutumisestaan Turkuun. Murteessa se turkulaisuus ei vielä kuulu - manselaisuus leikkaa läpi. Myös tuo huumori taitaa olla Mansesta kotoisin. Turkulaisia olin aina pitänyt hieman omanarvontunteisina, se näkyy huulten kireydessä ja nenän kaaressa, jopa hieman hymyn ylimielisyydessä muualta tulleita barbaareja kohtaan. Nyt sen kuvan täytyy muuttua, sillä jos ja kun turkulaiset nuo iloisen hurmaavat patsaat ottavat omakseen on siitä tärkeys kaukana ja huulten kireyden on pakko hellittää. (No, älkää nyt turkulaiset ottako aivan tosissanne, onhan minulla turkulaisia sukulaisia ja ystäviä).
Kuvanveistäjä raapii partaansa, Liisa kuikuilee taustalla terassiensa lumoissa.
Kuvanveistäjän nimi on Kari-Petteri Kakko. Tilaisuuden lehdistötiedote sanoo opastavasti: ”Tässä uudessa teoksessa Kakko on käyttänyt klassista, varsinkin ulkoteoksista perinteistä pronssitekniikkaa, mutta rehevällä, katu- ja sarjakuvataiteesta lainaavalla muotokielellä saanut aikaan jotain uutta.”
No esitelläänpä sitten nämä neljä teosta. Ne sijoittuvat Myllysillan neljään nurkkapisteeseen.
EILEN, iloinen vanhus on istuutunut papiljotit päässä katsomaan taivasta,
HETKI SITTEN, työikäinen mies lepäilee ja tähyilee tähtiin, kiireisen työelämän symboli, salkku, on turvallisesti käden ulottuvilla.
TÄNÄÄN, teini-ikäinen hahmo etsii sisäistä rauhaa lootusasennossa, kuulokkeet korvilla auttavat unohtamaan ympäristön todellisuuden.
HUOMENNA, pikkulapsi konttailee sukat makkaralla ja osoittelee taivaisiin ja tähtiin.
Onko julkinen taide jälleen tulossa, rikkoivatko turkulaiset taian?
Julkisen taiteen uusi tuleminen on ollut pitkään kaupunkisuunnittelijoiden ja taiteilijoiden haaveissa. Taitelijoilla – päivänselvää, mutta mistä rahat, kaupunkisuunnittelijoilla – hapuilevaa, mutta minne?! Taiteen merkitys julkisessa tilassa oli aikanaan luonnollinen. Torit ja aukiot suorastaan kiertyivät taideteoksensa ympärille. Ajatelkaa Havis Amandaa kauppatorilla hylkeineen, tai kaksoiskotkan kokoavaa asemaa edempänä samalla torilla, tai mitä olisi Senaatintori ilman Aleksanteri II:n patsasta leijonineen, kyyhkysineen ja kerubeineen. Ei siis tarvitse mennä Firenzen Piazza della Signorialle tai Rooman Piazza Navonalle tai Pariisin Place Vendômelle havaitakseen kokoavan taideteoksen merkityksen paikan identiteetille. Eila Hiltusen Sibelius-monumentti hallitsee puistoaan suvereenilla tavalla. Siitä tuli myös Helsingin turismin ykköskohde. Veljmieskin sentään pääsi vielä Kuopion torinkulmaan ja Marskin patsasta soviteltiin Mikkelin torille, vaikka se sitten joutuukin seuraamaan puolustusvoimien paraatia selkäpuolelta. Sitten tuo katosi. Patsaita ryhdyttiin sijoittelemaan jäännöspaikoille. Niitä ujosteltiin hengentuotteina ja – ehkä henkilökulttina. Julkisesta taiteesta tuli marginaali-ilmiö.
Turkulaiset ovat nyt rikkoneet tämän taian. Iloiset patsaat nostavat Myllysillan seudun Aurajoella pakolliseksi käyntikohteeksi Suomen Turussa.
Hauskaa realismia! I
VastaaPoista