Kenen Helsinki Tarmion turmiona

Vilhelm Helander oli 29 -vuotias ja Mikael Sundman 23 -vuotias kun he julkaisivat pamfletin ”Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista 1970”. Tämä teos sai ehkä eniten huomiota useiden ajan mielipidekirjoitusten joukossa.  Ajankohta oli rauhaton ja epätietoinen. Elettiin kiivaiden mielipiteiden, mielettömien suunnitelmien, hurjien ideoiden, kaupungin repimisen ja suuren autoistumismullistuksen aikaa. Kaikki oli politiikkaa! On kysyttävä mikä nyt antoi aiheen ryhtyä taas tutkimaan Villen ja Miken vallankumouksellista julkaisua?  

  

Nuoret vallankumoukselliset Seurahuoneella televisiohaastattelussa kirjan julkistamisen jälkeen

No aiheen antoi Hannu Tarmion kirjoittama teos: ”Hannu Tarmio - hurmio tai turmio”, Otava, 1998.  Tuo teos lipsahti käteeni luokkatoverini Aivi Gallen-Kallelan tuliaislahjana tai oikeastaan vaihtokauppana, sillä minä olin ostanut Tallinnasta Aiville Carl Mothanderin teoksen Baroner, bönder och bolsjeviker i Estland. Tuosta ruotsalaiseverstistä kirjoitinkin blogissani http://penttimurole.blogspot.fi/2014/03/eilgasse-katson-ikkunasta.html .

”Kenen Helsinki” heiluttaa kustannusyhtiötä

Mutta asiaan!  Yllättäen havaitsin, että juuri ”Kenen Helsinki” –pamfletilla olikin varsin ratkaiseva asema WSOY:n valtariidassa ja Hannu Tarmion pääjohtajuudessa. Mistä oli kysymys? Oli kysymys WSOY:n johdossa vallitsevasta ilmiriidasta armon vuonna 1972. Jäntin suvun johtama liberaali siipi halusi pitää Tarmion paikallaan pääjohtajana. Ilmari Melanderin johtama konservatiivisiipi taas halusi Tarmion ulos. Jäntin linjan takana oli suuri osa kirjailijoista etunenässä Väinö Linna, Mika Waltari ja Veikko Huovinen. Melanderilla oli vahvana tukijana Helsingin yliopiston kansleri Paavo Ravila. Mielipiteet sitoutuivat tiukasti omistukseen. Pelättiin myös vasemmiston ajaman valtiollisen kustantamon uhkaa. Tarmiokin teki sen taktisen virheen, että sanoi hieman vahingossa, että kustannettujen kirjojen tulisi olla poliittisesti parlamentaarisia voimasuhteita myötäilevää. Tämä oli katastrofaalinen virhe – jopa hänen itsensä mielestä.

Hän myös vastusti kustannustoiminnan sosialisoimista. Taisteltiin siis oikealla laidalla samanmielisten veljessotaa. Oli kysymyksessä myös suuresti kiinnostava mediasirkus. Uusi Suomi kirjoitti M-klubissa järjestetystä väittelystä: ”Vuosikymmen kulttuurikisat huipentuvat perjantaina, kun Melanderin Torpedo ja Jäntin Black Hawks iskevät yhteen.” Lehti uumoilee, että Melanderin ja Jäntin ero olisi ollut aikakausilehdille parempi vetonaula kuin ”jonkun Dannyn” avioliitto. Ratkaisevan yhtiökokouksen äänijakautumaa spekuloitiin ennakolta – niin tiukka oli äänitilanne. Saattoiko melkein olla jopa niin, että luokkatoverini Antti Melajärvi yhdellä osakkeella ja sen antamilla äänillä oli vaikuttamassa ratkaisevasti tilanteeseen. Miksi Antilla oli tuo osake? No, siksi että Antti on Melandereita ja tuo konservatiiveja johtanut Immu Melander oli hänen setänsä. Antti tosin äänesti setäänsä vastaan. Ääniero oli lopulta 1,1 %.

Miten noita luokkatovereita nyt tähän kuvioon sotkeutuu? Luokkatoverini Aatos Erkko oli Tarmion kirjassa kuvattu ”pahaksi valtaajaksi”. Mutta tämä onkin jo toinen juttu. Valtaus tai ”sulautuminen” tapahtui vuonna 1999. Tällöin muodostettiin Sanoma WSOY. Hannu Tarmion pääjohtajuus oli päättynyt jo vuonna 1987. Jotta nyt koko prosessi tuli oikein selvitettyä niin tässä tarjoillaan Wikipedian teksti asiasta:

Werner Söderström Osakeyhtiö (lyh. WSOY) on suomalainen yleisen kirjalllisuuden kustantaja. WSOY on perustettu vuonna 1878. Vuosina 1999-2011 se kuului Sanoma-konserniin. Keväästä 2011 alkaen WSOY on ollut ruotsalaisen mediakonserni Bonnierin omistuksessa ja osa Bonnier Books Finlandia. Samalla kun Bonnier osti WSOY:n yleisen kirjallisuuden liiketoiminnan, se myi Tammen oppikirjakustantamisen osaksi Sanoma Prota. Bonnier Books Finlandiin kuuluvat WSOY:n lisäksi Kustannusosakeyhtiö Tammi, Readme sekä neljä kirjakerhoa. Nämä muodostavat yhdessä Suomen suurimman yleisen kirjallisuuden kustantamoryhmän. WSOY:n vuotuinen liikevaihto on runsaat 30 miljoonaa euroa

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/oppikirjat_valtion_kustannettaviksi_11818.html#media=11821

Tarmio lukee ensin sinikopiota, sitten jälkeenpäin jo kulunutta kirjaa

Tarmio mainitsee Helanderin ja Sundmanin pamfletin todellisen ja symbolisen aseman riitelyn keskiössä.  Hän mainitsee sen jatkuvasti ja useaan kertaan. ”Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin teos – Kenen Helsinki- tuotiin luettavakseni taittovedoksena, itse asiassa vielä valmiimpana ns. sinikopiona. Totesin kirjan aivan erinomaisen iskeväksi pamfletiksi yhä tänään puhuttavassa ongelmassa yksittäisen helsinkiläisen voimattomuudessa vaikuttaa oman kaupunkinsa, oman ympäristönsä suunnittelua ja muutoksia koskeviin ratkaisuihin.” Mutta Tarmio aavisti vaaran. ”Mutta tiesin heti, että tästä kirjasta tullaan silmilleni. Siihen riitti jo kaksi asiaa: se että tekijät sumeilematta kritisoivat WSOY:n omaa pankkia KOP:ia, ja se että he käyttivät marxilaista slangia, ilmaisuja jotka olivat leimallisia nimenomaan vasemmistolaisen yhteiskuntakritiikin kielelle.” Tarmio vaati Helanderilta tusinan verran kielellisiä korjauksia – muutoksia normaalikielelle. Tehtiinkö niitä? Auttakaa Mikke tai Ville.

Tarmio lueskelee kirjaa nyt jälkeenpäin.  Hän kirjoittaa: ”Totesin tekijöiden jo tuolloin puhuneen aivan samaa asiaa kuin niin monet sainiot ja kulhiat heidän jälkeensä. Yhteistä on myös se, että Helander ja Sundman jo kärjistivät kritiikkinsä tiettyihin henkilöihin.” Kirjan tultua kauppoihin alkoi vilkas keskustelu. WSOY hallituksen puheenjohtaja Ilmari Melanderin mielestä kirjan tiedot eivät olleet objektiivisia. Yliopiston kansleri Paavo Ravila taas totesi, että ”tällaisen epäkohtia räikeästi ja yksipuolisesti esille tuovan häväistyskirjoituksen tarkoituksena on valmistaa maaperää vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaiselle muuttamiselle.” Anto Leikola oli tietokirjaosaston päällikkö silloin kun Kenen Helsinki julkaistiin. Tarmio siteeraa Leikolan kolumnia Vihreässä Langassa. Leikola muistelee: ”Mitä tästä opimme? Se joka haluaa säilyttää jotain todellista, olipa kysymys vanhoista taloista tai alkuperäisluonnosta – erohan ei periaatteessa ole suuri – saa helposti radikaalin nimen. Sen sijaan se, joka ui kulttuurimme rahan sanelemassa valtavirrassa kelpaa kyllä ’yhteiskuntaa säilyttäväksi’ voimaksi.” Leikola vielä kertoo Helanderin isoäidinkin olleen ymmällään siitä, että Villeä sanottiin radikaaliksi: ”Miksi ne sanovat Villeä radikaaliksi, häntä, joka haluaa säilyttää kaiken vanhan?”

Kaiken tarinoinnin lopuksi Tarmio puuttuu vielä Helsingin rakennustaiteeseen tilanteessa, jolloin Sanoma oli valtaamassa WSOY:n: ”Mahtaisiko tuleva Sanoma-WSOY uskaltaa julkaista uutta Kenen Helsinkiä, jossa jopa kaupungin uusin kammotus, Kiasman taakse nouseva Sanomatalo saisi osansa?” Sellaista Tarmio. Jaa! juurihan me istuimme Musiikkitalon terassilla Arto Salmelan ja kumppaneiden kanssa ja ihailimme Sanomataloa – nyt ulkomaisten sijoittajien hallussa – sen läpikuljettavuudesta ja avautumisesta kadulle ja toreille. Että Tarmio noin pahasti! Haluatko puolustautua ystäväni Janne?

Virkkunen käyttää pamflettia vessapaperina

Tarmio kertoo myös Kansallispankin pääjohtajasta Matti Virkkusesta. WSOY:n ”tarmiolainen” hallituksen puheenjohtaja Yrjö Jäntti istui KOP:n hallintoneuvostossa - jota Matti Virkkunen isännöi. Virkkunen oli todennut: ”Perseeni minä tällaisilla kirjoilla pyyhin”. Pamfletin arvostelijat ihmettelivät erityisesti sitä, kuinka arvostetun isän poika Mikael oli mennyt tuollaista vallankumouksellista roskaa kirjoittamaan.

Kämpiä purettiin 1966

Kuinka hurjaa tuo Villen ja Miken kirjoittaminen sitten oli? Ei tunnu kovin järkevältä ryhtyä kaivamaan juuri niitä kokonaisuudesta irrotettuja lauseita, jotka ovat saaneet kansallisen palon roihuamaan. Muistattehan miten Agnar Myklen kirjaa aikanaan levitettiin. (Agnar Mykle, Laulu punaisesta rubiinista, suom. Olli Nuorto, Suuri Suomalainen Kirjakerho, Keuruu 1995). Ettekö muista? Monisteisiin oli kerätty juuri ne tuhmat lauseet. Itse teos: ”Laulu punaisesta rubiinista” oli oikeuden päätöksellä määrätty hävitettäväksi. Vuonna 1957 poltettiin 5002 kirjaa Rauma-Repolan pannuhuoneessa. Kustantajalle tuomittiin 3 kuukautta vankeutta tai 50000 markkaa sakkoja. Hän valitsi sakot. Näin monet toivoivat tapahtuvan myös Kenen Helsinki -kirjalle. Ehkä myös kustantajalle!

Kustannusala kuohui Tarmion ympärillä myöhemminkin. Tämä tapahtui Tamminiemen pesänjakajien paljastuksen yhteydessä. Klikkaa tuosta: http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tamminiemen_pesanjakajat_jatti_pysyvan_jaljen_poliittiseen_journalismiin_77213.html#media=77221

Siis mitä Villen ja Miken kirjassa oikein sanottiin?

 Pamfletin tekijät tarttuvat aluksi tasapainoon päätöksenteossa ja erityisesti suuryrityksiä suosivaan päätöksentekoon: ”Onko tällä kehityksellä päämäärää ja mistä löytyvät ne tarpeet, joita kehitys vastaa?” ja jatkavat: ”voimme uskoa ajatukseen teollisuuden ja liikeyritysten hyvinvoinnista asukkaiden hyvinvoinnin perusehtona sekä seurata sitä suunnittelussa. Mutta voimme toisaalta myös pitää asukasta suunnittelun ensisijaisena lähtökohtana. Asukkaiden inhimillisen ympäristön tarve ei ole ylipääsemättömässä ristiriidassa yritysmaailman tarpeisiin nähden. On vain kysymys tasapainosta ja siitä, kuka ensi kädessä antaa kehitykselle sen sisällön.”

  

Talonrakentamisessa Helander ja Sundman ottivat esille hetken kuumat perunat: Intercontinentalin ja Hesperian hotellirakennusten rakentamisen Töölön arvotontille, Sinebrychoffin puiston tuhoamisen oletetun pilvenpiirtäjän vuoksi, Kino Palatsin purkamisen sekä erityisesti Kansallis-Osake-Pankin toimet Kämpin purkamisen yhteydessä. Myös Aarno Ruusuvuoren kaupungintalon saneeraus sai täyslaidallisen. Yleensäkin saneeraus ja purkamiskeinottelu olivat Helanderin ja Sundmanin mielestä esimerkkinä ajan hengestä ja yritysten mahdista. Nykyperspektiivistä katsottuna kaikki ok.

Kämp oli erikoishuomion kohteena: ”Pankki viivytteli ratkaisuaan ja telineisiin totuttiin. Ravintolaan päästiin vielä telineiden alta. Julkisivusta tehtiin raunio, vaikka viranomaisten määräys nimenomaan koski kunnostamista. Talon seinässä havaittiin pahanlaatuisia halkeamia. Pankki ei tahtonut kunnostaa taloa. Pankinjohtaja Virkkunen lausui radiossa: ”Mitä Kämpin taloon tulee, haluaisin sanoa että voidaan asettaa kyseenalaiseksi, onko Kämpillä mitään kulttuuriarvoa tässä maassa. Sehän on rakennus, joka rakennettiin 1887. Kämpiä ei voida säilyttää, koska se on aikanaan rakennettu huonosti.” Virkkunen sanoi sanansa!

Ylipormestari Teuvo Auran uudenvuodenaattona 1969 HBL:ssä esittämä puheenvuoro Helsingin kehityksen perusteiksi saa tekijät äitymään. Erityisen ärsyttävä oli hänen vaatimuksensa kehittää Helsinki metropoliksi - kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä: ”Jotta meillä olisi kaupankäynnissä mahdollisuuksia säilyttää asemamme Efta:n, EEC:n ja muiden kauppapoliittisten liittoutumien suhteen, tulee meillä olla suuria kilpailukykyisiä yksikköjä.” Tämä metropolipäämäärä toistuu nyt lamassa makaavan Suomen aikakirjoissa – olisiko hyviä vaihtoehtoja?

Rakennetussa ympäristössä ylipormestarin viitoittama kehityssuunta nähtiin epäoikeudenmukaisena. J.K. Galbraithiin ja Ernst Mandeliin vedoten tekijät uskovat kansainvälisten suuryritysten tuoneen suunnitelmatalouden läntiseen maailmaan. Yritykset eivät salli irrationaalisten syiden estää toimintaansa, siksi ne ovat kiinnostuneita suunnittelusta ja yhdyskuntarakentamisesta. Suomessa huonoina merkkeinä nähtiin tuotantolaitosten vaellus etelään, tyhjiöalueet pohjoisessa ja idässä sekä ihmisten eristäminen esikaupunkeihin. Työttömyyden sanottiin olevan saman ilmiön toinen muoto. Tapahtumaketjun väitettiin korostavan suomalaisen yhteiskunnan luokkarakennetta, jossa vastapuolina ovat taloudellisen vallan haltijat ja heidän yhteiskunnalliset välineensä – teknokraatit eli suunnittelijat, taloustieteilijät, juristit, insinöörit. Toisella puolella ovat työläiset – palkansaajat. Kyllä kai se jako noin meni, mutta nyt markkinat, pörssi ja globalisaatio taitavat sotkea kuvioita entisestään.

Liikennesuunnittelijat kehittelevät autokaupunki-ihannetta. Yleiskaavoittajilla on omia näkemyksiään. Metrotoimikunta asettaa muut tahot omien ratkaisujensa eteen. Asemakaavoittajat yrittävät pysyä ajan tasalla. Kiinteistövirasto säätelee tonttien käyttöä. Budjetinlaatijat tekevät 10-vuotissuunnitelmia. Kaupunginhallitus tilaa osaratkaisuja eri tahoilta. Oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee. Kaupungin suunnittelijoilta puuttuvat yhteiset tavoitteet kaupungin ongelmia ratkaistaessa. Sen vuoksi ulkopuolisten voimien on helppo soluttaa omat yksityiset kaavailunsa kaupungin monimutkaiseen koneistoon.” Tavoitteista sopiminen näyttää tulevan yhä vaikeammaksi.

Tuo kuva karmii selkää. Sehän on minun suunnitelmani - teekkaripiirtäjänä tehty noin vuonna 1957 Kirjassa se on hyvä huono esimerkki liikennesuunnittelijoiden piittaamattomuudesta. Ja minä kun olin niin ylpeä aikaansaannoksestani..

”Haluammeko todella valita Tukholman tien? Siltä näyttää, sillä kaupunkimme suunnittelussa sovelletaan samoja normeja ja malleja, jotka Tukholmassa nyt ovat johtaneet umpikujaan ja asukkaiden yhä kasvavaan kritiikkiin. Mielivalta rakentamisessa, liikennekaaos, ihmisten sysääminen yhä syvemmälle kaupungin alle tai yhä etäämmälle kaupungista on tämä tulevaisuuden kaupunkimalli.” Tukholma on monessa suhteessa hyvä esimerkki!

Toisena tienä tekijät pitävät Leningradia. Tuohon aikaan paikalliset suunnittelijat haikailivat autoja kaduilleen. Pamfletin tekijät näkivät asian toisessa valossa: ”Leningrad on ihmisille rakennettu kaupunki: suhteellisen lyhyet työmatkat, puhdas ilma, vähemmän melua, lukuisia julkisia puistoja, paljon asuntoja kaupungin ehdottomassa keskustassakin, mahdollisuuksia kävellä, tavata muita ihmisiä, levätä ja huvitella kaupungissa. Kaupungin jättiläiskoko tuo tosin mukanaan omat haittapuolensa ja epämiellyttäviä piirteitä. Lähivuosina tullaan näkemään saako yksityisautoilu turmella myös Leningradin, vai saatetaanko Neuvostoliiton uusi autoteollisuus harvaan asuttujen seutujen väestön käyttöön.” No saipa se tuon tehdä!

Helanderilla ja Sundmanilla ei näytä olleen kovin vahvaa kuvaa osallistuvan suunnittelun vaikutuksista. He suorastaan tyrmäävät sen: ”Alkaa olla yleisesti tunnettua ja yhä ilmeisempää kuinka epäoikeudenmukainen päätöksentekoprosessi nyt on. Mutta tämä yleinen tietoisuus merkitsee uutta vaaraa. Valtaapitävä luokka ja sen avustajat - teknikot - siirtyvät ´demokraattiseen´ osallistuvaan suunnitteluun. Tällöin asiat ratkaistaan mielipidetutkimusten, äänestysten ja julkisten esittelyjen perusteella. Tämä menetelmä voi kuitenkin olla yhtä petollinen kuin nykyinenkin. Todellisista periaatteista ja vaihtoehdoista voidaan edelleenkin päättää yhtä varhaisessa vaiheessa kuin tänäänkin. Sen jälkeen ei enää ole vaikeata osoittaa, kuinka valtaenemmistö haluaa liikkua esteettömästi omalla autollaan. On helppoa osoittaa, että enemmistö haluaa pilvenpiirtäjäasuintaloja kaupunginniemen rannoille, että enemmistö on valmis asfaltoimaan puistot varatakseen tilaa paikoitusalueille.” Totta, mutta ei nyt juuri puistoja asfaltoitu.

”Tilanne Helsingissä ei herätä toiveita. Puolueinstituutio ei ole ottanut tehtäväkseen edes määritellä suunnittelun tavoitteita, saati sitten esittää vaihtoehtoja nykyiselle kehitykselle. Harvoin nähdään, että kamppailua työntekijöiden ja palkansaajien puolesta on käytävä joka päivä sen ohella että suuria yhteiskunnallisia periaatekysymyksiä on ratkaistava. Yleisluonteisen yhteiskuntakritiikin seurauksena nyt sekä oikeisto että vasemmisto puhuvat ympäristön saastumista vastaan ja tasa-arvoisen asumisen ja julkisen liikenteen puolesta. Porvarillinen kaksinaismoraali on ilmeisimmillään, silloin kun valitellaan vanhojen kulttuurikerrostumien katoamista, historiallisten puistojen häviämistä suuryritysten tieltä ja rakennustaiteellisesti arvokkaiden rakennusten purkamista ’taloudellisten tosiasioiden’ nimissä. SDP:n teknokraatitkin toimivat politiikassa oman lyhytnäköisyytensä sokaisemina. He toimivat suoraan vastoin työläisten etuja Puu-Käpylän purkuaikeissa, samalla kun he takaavat porvarien menestyksen keskustan tunnelihankkeissa.” Siteeksi totta!

40 vuotta sitten Helander ja Sundman kirjoittivat tekstiä tälle päivälle. En vain ollut tiennyt tuon mielenkiintoisen pamfletin olleen osatekijänä Suomen kustannustoiminnan valtataistelussa. Lopuksi vielä klikkaa tuohon: Näet Ville Helanderin selvittelemässä maailman asioita Mikke Sundmanin myhäillessä sivussa.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kun_suomi_muutti_lahioon_42297.html#media=42308