Matka jatkuu kohti Äänisjärven pohjoisosia. Laivamme
lipuessa aamuauringon kilossa kohti Kizin kirkkosaarta ilmassa oli suuren
juhlan tuntua. Lähestymme merkittävintä karjalaisuuden monumenttia. Saari oli
tuttu entuudestaan, mutta nyt sää ja saapumisaika suosivat meitä. Mutta tuolla
kaukaisuudessa siintävällä kesäkirkolla oli outo ilmiö. Oliko se näköharha?
Kirkko oli läpinäkyvä sipulikattojen alapuoliselta osalta. Se ei ollut
näköharha! Kirkon sisään oli rakennettu 30 vuotta sitten teräksinen
tukirakennelma, eikä kirkkoa voinut käyttää, saatikka että siellä olisi voinut
vierailla. Nyt, sitten viime kerran, kirkon puuosat oli purettu ja sipulit kelluivat taivaalla tyhjän
päällä. Hirsirakenteiden korjaustyö oli käynnissä. Kun työ parin kolmen vuoden
työn jälkeen on valmis, niin Kristuksen kirkastumisen kirkko ottaa jälleen
vastaan ihastuneet ja hartaat kävijät. Laiva lähestyi kirkkosaarta –
aamuaurinko hehkui tyynen veden pinnasta..
Laiva lähestyy kirkkosaarta. Kizin kirkot näyttäytyvät
lähes varjokuvina auringon kilossa. Mutta jokin näyttää kummalliselta. Kesäkirkon
huippunsa hieno hopeisin haapapaanuin katettu sipulirakennelma kellui ilmassa
tyhjän päällä. Mistä on kysymys? Pian asia selviää luonnollisella tavalla.
Puurakenteet teräsristikoin tuetun talvikirkon alaosasta on purettu. Lähempää
nähtynä asiat selviävät, uudet hirsivarvit nousevat ja koittaa aika, jolloin kesäkirkko
jälleen avautuu yleisölle.
Kizin kirkot intohimon
kohteena
Tiesin ystäväni Olli Lehtovuoren intohimon näitä kirkkoja
kohtaan. Hän oli kirjoittanut Hesariin hienon artikkelin vuonna 1997 (HS
13.7.1997) sekä toisen artikkelin Puu-julkaisuun vuonna 1998 (Puu 1/1998). Olli
Lehtovuori piti näitä kirkkoja ensisijaisen tärkeinä suojelukohteina, jopa
niin, että kun aikanaan ryhdyttiin Viipurin kirjaston saneerausta puuhaamaan,
Ollin mielestä Kizin kirkot olisivat ansainneet ykkösstatuksen. Tästähän
olenkin kertonut blogissani http://penttimurole.blogspot.fi/2013/05/alvar-aalto-ja-www.html.
Olli tuosta blogista minua torui. Hän ei suostunut tarinan pahaksi pojaksi.
Muutinkin sitten tekstiä hieman ja vapautin Ollin elinikäisestä kuormasta.
Sillä kaikki mitä pilveen kirjoitetaan, sen sieltä joku ennen pitkää totuutena
louhii. Homma hoidossa ja ystävyys tallella.
Vasemmalla oleva kesäkirkko rakennettiin vuonna 1714. Kirkon
sisään rakennettu teräksinen tukirakennelma on näkyvissä. Alaosan
hirsirakenteita korjataan ja uudistetaan. Työ näyttää taidokkaalta. Kuvassa myös
kellotorni joka rakennettiin nykyiseen muotoonsa 1874. Piilossa oleva
talvikirkko rakennettiin vuonna 1764.
Lars Pettersson Muroleen
kanavalta
Hesarin jutussaan Olli Lehtovuori korostaa professori
Lars Petterssonin merkittävää roolia. Lars Pettersson (1918-1993) oli
naimisissa äitini pikkuserkun kanssa. Helvi Hokkanen, Larsin vaimo ja Eeron äiti
oli piirustuksen opettaja ja taitava taidemaalari - taulut koristavat vieläkin
meidän kotimme seinää. Vierailimme vuosittain Suomenlinnassa 40-luvulla.
Tuolloin Lars Pettersson toimi Suomenlinnan intendenttinä. Hän asui
Ehrensvärdin aukion kaarevassa talossa. Lars Pettersson on muuten kotoisin Ruoveden
Muroleen kanavalta. Reposaaressa syntynyt merikapteeni Johan Walfrid Pettersson (1875-1943) muutti vaimonsa Elin Alina Kraftenbergin kanssa
Visuveden rannalla sijaitsevaan Riemun torppaan vuosisadan alussa. Johan
Pettersson, Larsin isä, toimi aluksi Tampere-laivan
kapteenina, sittemmin Pohjola-laivan kapteenina. Vuonna 1915 Pettersson siirtyi Muroleen kanavan
kasööriksi, jota virkaa hän hoiti lähes kuolemaansa, vuoteen 1940 saakka.
Muroleen kanava oli siis Lars Petterssonin synnyinkoti. Sukulaiseni kertovat
kauhujuttuja raivostuneesta taidehistorian professorista joka olisi halunnut
suomentaa nimensä kanavan nimen mukaan – olihan se hänen kotipaikkansa. Sen nimen
oli jo minun isoisäni kerinnyt omia ja suojata. Olihan hänkin Muroleelta
kotoisin, Ylisen torpasta. Tässä siis sähköinen kipinöintikohta. Koskaan tämä
ihmeellinen nimiasia ei tullut esiin myöhemmin. Olihan Larsin poika Eero minun
hyvä työtoverini ja me äitini kautta suorastaan puolisukulaisia. Lars
Pettersson teki mahtavan elämäntyön, siinä ei nimestä ollut haittaa.
Olli Lehtovuori piirsi tämän kuvan kesäkirkosta eli
Kristuksen kirkastumisen kirkosta.
Kuka on Kizin todellinen pelastaja?
Olli kirjoittaa minulle lähettämässään muistiossa: ”Kizi
on Luoteis-Venäjän tärkein turistikohde. Kävijöitä on vuosittain noin 100000.
Kävijöille kerrotaan legendaa kirkon rakentajasta Nestorista ja nyt myös
Saxellista - Kizin kirkkojen pelastajasta. Lars Petterssonin osuudesta ei ole
puhuttu HS/97 jutun jälkeen mitään.”
Olli Lehtovuori kirjoitti vuonna 1997 Hesariin artikkelin Kizin saaren rakennuksista kansanomaisen puuarkkitehtuurin huippusaavutuksena. Hän muistutti Lars Petterssonin suurtyöstä. Suurimman työn tekivät kuitenkin 10 sukupolvea sitten noiden kirkkojen rakentajat.
Kuka on Saxell ja puhutaanko Petterssonista? Olli on
onneksi väärässä. Juuri nyt, siellä käydessämme, opas selvittää kirkkojen
tarinaa. Hän sanoo suomalaisen professorin Lars Petterssonin suorittaneen sodan
aikana perusteellisen tutkimuksen kirkkojen rakenteista ja arkkitehtuurista. Hups!
Nyt en muista mainitsiko hän nimeä – jos hän ei maininnut, niin minä sain
tilaisuuden valistaa tässä asiassa. Hän sanoo myös tämän aineiston
olleen/olevan paikallisten suunnittelijoiden käytössä. ”Ja tämän aineiston
olemassaolo on mahdollistanut käynnissä olevan saneeraustyön.”
Olli kirjoitti Hesarin jutussaan: ”Vuonna 1993 kuollutta
taidehistorian professori Lars Petterssonia voidaan pitää Kizan puukirkkojen
pelastajana. Hän hyödynsi sodanaikaista aineistoa väitöskirjassaan Äänisniemen kirkollinen
puuarkkitehtuuri,1950.” Lars Pettersson joutui ja pääsi tutkimaan
kirkollisen rakentamisen kulttuuriaarteita Itä-Karjalassa - Mannerheimin
hyväksyttyä muinaistieteellisen toimikunnan tekemän suojeluesityksen. Itä-karjalan
töitä aloittaessaan hän oli 23-vuotias talvisodan etulinjan vänrikki. Kizin
kirkkosaari oli Petterssonin tärkein tutkimuskohde. Se pyrittiin myös jättämään
varsinaisen sotatoimialueen ulkopuolelle. Pääesikunta kielsi muiden kuin
tutkijoiden pääsyn rakennuksiin. Kaiken kaikkiin Pettersson avustajineen tutki
Itä-Karjalassa 24 puukirkkoa ja 97 tsasounaa.
Mitä nyt tapahtuu?
Restaurointi on käynnissä UNESCO:n edustajien valvomana.
Suomalaisia ei näy järjestön asiantuntijoiden joukossa. Kizin saneeraustöitä
selostetaan oheisilla venäläisillä nettisivuilla Suomen kielellä. Käännöksissä
kilisee Karjalan kaiku. Mutta kannattaa hieman tutkia.
Kun olet tutkinut Kizin kirkkojen korjaustöiden
etenemistä voit myös klikata suomalais-ugrilaisten kielten sivustoihin: http://fulr.karelia.ru/cgi-bin/flib/fin/view_fulr_mir.cgi?id=118.
Kristuksen
kirkastamisen kirkko eli kesäkirkko on kengitetty teräsrakenteilla. Nyt
hirsirakenteet nousevat kohti kupoleiden korkeutta. Työ näyttää taidokkaalta.
Hirsiä paikataan ja vaihdetaan. Vanhat hirret käytetään. Rakennuksen vakaus on
turvattu uudella perustuksella. Nämä kuvat ovat asiaa esittelevältä
nettisivustolta. Kirkon sanotaan olevan valmis sisustuksineen kolmen vuoden
päästä.
On jotenkin ihanaa ja samalla yllättävää, että venäläisillä sivustoilla esitellään suomalais-ugrilaisuutta. Itsehän olemme tämän hämmästyttävän laajan suomalaisuuden perheen pyrkineet aktiivisesti unohtamaan. Mitä nyt
Ville Haapasalo ansiokkaissa dokumenteissaan yrittää
meitä muistuttaa maailman katoavaisuudesta.
Ikonostaasit matkalla
Suomeen ja takaisin
Kesällä 1943 valtaosa arvokkaista ikoneista evakuoitiin
Suomeen ja restauroitiin kansallismuseossa. Sodan päätyttyä museolla oli
tarkoitus järjestää ikoneista näyttely, mutta Mannerheim kielsi tämän. Vuonna
1944 Suomeen evakuoidut ikonit palautettiin Neuvostoliittoon sinetöidyssä
junavaunussa. Talvikirkon ikonit olivat pelastuneiden joukossa. Osa ikoneista,
mm. kesäkirkon ikonit jäivät kiireessä Petroskoihin. Niistä tuhoutui suuri osa
tulipaloissa ja ”neuvostovallan järjestyksenpidossa”. Tuo viimeksi mainittu
lainaus oli Olli Lehtovuoren artikkelista, niin kuin suurin osa tämän jutun muistakin
faktatiedoista.
Jumalan Äidin kuolon uneen nukkumisen kirkon seinällä
on tuo ihana maalaus. Liisan mukaan se muistuttaa Boschin töitä. Siinä
selviävät helvetin salat. Taivaallisia iloja ei tarkemmin kuvata. Muistuu
mieleeni Mika Waltarin Hakimissa Turun kirkollisoppineen selitys asialle:
Kirkko on tutkimuksissaan tarkoin selvittänyt helvetin olosuhteet, siksi ne voidaan
tarkoin kuvata. Taivaan olosuhteiden suhteen tutkimukset ovat vielä kesken.
Siksi niitä ei ole tarkemmin kuvattu. Sama pätee näköjään myös itäisessä ristinkirkossa.
Klikkaa kuvaa suuremmaksi ja tarkastele tulevaisuuttasi.
Lentäjän myytit
Kuka on sitten Saxell? Hän on Laus-Dei Saxell,
suomalainen lentäjä, joka kertoi saaneensa käskyn tuhota sellaiset kohteet,
joita partisaanit voisivat käyttää suojapaikkana. Yksi potentiaalisista
kohteista oli Kizin kirkkosaari monine rakennuksineen. Saxell kertoo kahden
Fokkerin laivueen lähestyneen saarta talvella 1941. Nähdessään kirkot
talvimaisemassa hän kertoo havainneensa, ettei partisaaneista näy jälkiä ja
jätti toteuttamatta tuhoamiskäskyn. Hän sai sankarin viitan. Vuonna 1999
itsenäisyyspäivänä 83-vuotias Saxell vastaanotti Suomen Leijonan 1 luokan
ritarimerkin urotekonsa vuoksi. Kunniamerkkiä ehdotettiin erään kulttuuriyhdistyksen
toimesta. Yhdistyksen mukaan ”Saxellin toiminta on ollut Suomen
puolustusvoimille suureksi kunniaksi, sillä hän jätti ehjäksi korvaamattoman
arkkitehtuurimuistomerkin, joka on nykyään koko Venäjän-Karjalan symboli.”
Muuten sodan aikana käskyn täyttämättä jättämisestä ei varmaankaan olisi
annettu kunniamerkkejä! Alkoi mediamylläkkä. Useat lehdet ja TV tekivät juttuja
Saxellista.
Vuonna 1999 ”Karjalan tasavallan valtiovaltaelinten
virallinen palvelin” kertoo Saxellista näin: http://gov.karelia.ru/News/1999/Leader/1007_f.html
Jos joku sattuisi olemaan kiinnostunut lentotoiminnasta
Kizin kirkkojen läheisyydessä noina epäiltyinä pommitusaikeiden aikoina, niin
klikkaa tuosta, sieltä löytyy seikkaperäistä tietoa: http://www.virtualpilots.fi/hist/WW2History-KishinKirkot.html
Johtopäätös lienee sellainen, että tuo sankariteko on
yhtä epätodellinen kuin useimmat legendat ovat. Ja tapahtuihan kaikki legendaarisessa
ympäristössä. Kirkkojen kauniit nimet ovat osa tuota legendaa: ”Kristuksen
Kirkastumisen Kirkko”, kesäkirkko ja ”Pyhän Jumalan Äidin Suojeluksen Kirkko”,
talvikirkko, sekä Jumalan Äidin Kuolonuneen Nukkumisen Kirkko”.
Nämä kirkot ja tämän saaren jättää taakseen sydän
virkistyneenä ja sielu lämpimänä.
Etualalla Pyhän Jumalan Äidin suojeluksen kirkko ja
kellotorni, taustalla Kristuksen kirkastamisen kirkko. Varsinaista kirkkoaluetta
ympäröi tukeva hirsivarustus.
Hei Pena
VastaaPoistaKun en bloggaile saat tässä pitkähköm kommentin:
Katselin nyt vasta myös Kishiseikkailusi jutut. Olin siellä minäkin joskus 1980luvun lopulla ja 1990 luvun alussa, kun olin ICOMOSin raportööri tuon maailmanperintöluettelon kohteen restauroinnin alkuvaiheessa. Yksi homman kansainvälisistä asiantuntijoista oli USAlainen rekennusinsinööri Steven Kelley, ainoa tuntemani, joka kiipesi kesäkirkon kupoleihin tammikuussa.
Itse kiipesin vain kesällä. En ole Neuvostoliitto/Venäjällä nähnyt niin hyvin maalattua rautaristikkoa kuin kesäkirkon avaruusalusten lähtötelineteräksistä rakennettu tukiristikko. Kelleyltä opin että teräsristikko on talvisin pienimmillään kun on kylmä ja silloin se oli irti puurakennuksesta eikä tue mitään. Kesällä taas ristikko oli laajimmillaan ja nosti hirsirakennelman harottamaan.
Nyt oli mielenkiintoista nähdä että homma on edistynyt. Tehdään juuri niinkuin aikanaan suunniteltiin. Teräsristikko toimii nyt rakennustelineenä ja puretaan sitten pois. Hirsiä voidaan sen varassa vaihtaa ylhäälläkin ja korjata pahimmat vauriot ilman että koko rakennus purettaisiin, kuten neuvostokolleegat halusivat tehdä ja sitten rakentaa koko homma kokonaan uudestaan. Olisi siinä autenttisuus kokonaan hävinnyt.
Itse asiassa 1800-luvulla tehty ulkolaudoitus suojasi aikanaan rakennuksen hirsiä, mutta muuan "kansanperinteen guru" puratti laudoituksen kun se edusti porvarillista rappiomakua. Siitä purkamisesta sitten alkoi koko rakennelman hirsien ulkopinnan rapautuminen ja sitä vastaan sitten kokeiltiin kaikenlaisia impregnointiaineita tieteellinen konservoinnin nimissä. Samasta asiasta keskusteltiin Sodankylän vanhan kirkon restaurointiprojektissa, jonka rakennutin työttömyystöinä Museovirastossa vähää ennen eläkkeelle jäämistäni 1998. Olen siitä myöhemmin kirjoitellut mm lisarissani "Restaurointietappeja aikaraiteella" (2006), jonka luullakseni olen antanut sinullekin. Jos en ole, saat sen kyllä. T. Maija