Laivalla Äänisjärvelle ja Petroskoihin

Purjehdimme jokilaivalla 5 päivää Laatokalla ja Äänisellä. Laivatyyppi oli vanhastaan tuttu. Olimme jo aiemmin reissanneet Moskovasta Pietariin ja Kiovasta Krimille. Nyt reitti kulki Suomen Itä-Karjalan sotilashallintoalueella, tai pitkin tuon alueen ulkorajaa. Laivamatkan pituus oli arviolta noin 1500 kilometriä. Itse asiassa kolme neljäsosaa meidän risteilymatkastamme kulki Suomen miehittämällä alueella tai pitkin alueen reunaa – siis Suur-Suomen alueella. Alueella, jonka uskoimme Hitlerin avulla maailman uusjaossa saavamme ja säilyttävämme.

  

Laivareittimme kulki pääosin Karjalan tasavallassa, pitkin Suur-Suomen rajaa. Karttaan on sinisellä merkitty Suomen sotilashallintoalue vuosina 1941-1944. Matkareitillä oli tilaisuus nähdä Karjalan maata ja Karjalan kansaa. 2 % kansasta on suomalaisia ja 9 % karjalaisia. Syvärin rannoilla eletään mennyttä aikaa harmaissa hirsitaloissa. Nevan rannoilla nousevat datshat torneineen.

Äänislinna

Oli tiedossa tutustuminen Äänislinnaan – Petrosavoskiin – Petroskoihin. Opaslukemiseksi valikoituikin lähes tuore Jukka Kulomaan Äänislinna, Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941-1944, Suomen Kirjallisuuden Seura, 2013. Kirjan esipuhe alkaa otteella Tuntemattomasta Sotilaasta:

”- Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.

-          Onko?

-          On, ja savu nousee. Siellä vinski poika jo ryöstää täyttä päätä.

- Ja tuon mokoman röttelön takia on rähjätty.”

Nyt siis lähestymme tuota vuoden 1941 röttelöä. Kaupungissa oli Suomen voittoisan armeijan hyökkäyksen jälkeen suuret tuhot. Venäläiset olivat poistuessaan polttaneet huomattavan määrän taloja. Asuntokannasta jäi jäljelle runsas kolmasosa. Hyökkäyksessä tuhoutui myös rakennuskantaa - tästä varmaan röttelöisyys hieman lisääntyi. Valokuvia katselemalla kaupunki näyttää pahoin raunioituneelta. Kaupungissa oli sinänsä komeita kivirakennuksia. Erityisesti nykyinen Karl Marxinkatu katu, suomalaisten Valtakaduksi ristimä, ja nykyinen Leninin katu, suomalaisten Karjalankaduksi ristimä, sekä suomalaisten Hallintoaukio eli nykyinen Leninin aukio olivat ja ovat komeita. Suomen sotilashallinnon esikunta sijaitsi komeimmassa kivitalossa. Myös Kuusisen palatsiksi nimetty talo oli vaurioitumattomana suomalaisten käytössä. Kuusisen palatsiksi tuo rakennus nimettiin kun Otto Ville Kuusinen asettui siihen alkaessaan toimintansa Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan pääministerinä vuonna 1940. Hän palasi sodan jälkeen ”palatsiinsa” ja toimi siellä vuoteen 1956. Hän kuoli syöpään vuonna 1964 ja haudattiin Kremlin muuriin.

Olavi Paavolainen kuvasi Petroskoita

 ”Koko päivä kierrelty Petroskoita tutkimassa. Kaupungin syrjäosissa tapaa kaduilla vielä parikymmentä hautaamatonta vihollisruumista. Tulipalot ovat jo suurimmaksi osaksi sammuneet. Vasta nyt käy keskikaupungin tuhoutuminen ilmi koko laajuudessaan. Huomattavimmista uusista rakennuksista ovat sentään säilyneet hallituspalatsi, yliopisto ja kaunis synnytyslaitos. yleisesti valitetaan tosi upean Severnaja-hotellin tuhoutumista. Käymme myös radioasemalla, ’Tiltun ’ kuuluisassa valtakunnassa.

… Ryöstämisvimma jatkuu. Halutuinta tavaraa näyttävät olevan vuodevaatteet, minkä lähestyvän talven huomioon ottaen hyvin ymmärtää.

…Päivän mittaan on minussa vahvistunut vaikutelma, että näin luonteenomaista neuvostovenäläistä kaupunkia kuin Petroskoi olen harvoin tavannut. Sen yhdistelmä äärimmäisestä modernismista, tyylipuhtaasta klassisismista ja röttelöisimmästä tsaarinaikaisesta ’ryssäläisestä’ puutaloarkkitehtuurista on oikea kouluesimerkki ’bolsevisoituneesta’ kaupunkikuvasta. Siitä voisi kirjoittaa kokonaisen tutkielman. Petroskoi on vielä yhtä paljon Pietari Suuren ja Nikolai II:n kuin Kuusisen, Gyllingin ja Armas Äikiän kaupunki.”

Näin siis mielenkiintoisesti Olavi Paavolainen. Kuka teistä muuten muistaa vielä Moskovan Tiltun ja hänen äänensä? Nyt on tuosta klikkaamalla kuunneltavissa Moskovan Tiltun tarinoita. Tämä tarina lähetettiin  15.7.1941. Petroskoin Tiltu oli Saimi Maria Virtanen. Hänestä ei ole valitettavasti äänitettä.

 http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/moskovan_tiltu_puhuu_11026.html#media=11029

  

Moskovan Tiltu oli sodan aikana suomalaisille tuttu ääni. Radioasema oli Petroskoissa.

  

Teollisuusmiehet miehityshallinnon johdossa

Itä-Karjalan sotilashallinto toimi Suomen miehityshallintona Neuvostoliiton sekä Leningradin alueen Lotinapellossa ja Vytergan lounaisreunassa. Tämä siis jatkosodassa 1941-1944. Hallinto perustettiin pian Suomen aloittaman hyökkäyksen jälkeen heinäkuussa 1941 ja ensimmäiseksi komentajaksi tuli Enso-Gutzeitin toimitusjohtaja, vuorineuvos ja everstiluutnantti Väinö Kotilainen. Väinö Kotilainen luopui tehtävästä kesäkuussa 1942, minkä jälkeen sotilashallintokomentajana toimi eversti J. V. Arajuuri elokuuhun 1943 saakka, minkä jälkeen eversti Olli Paloheimo hoiti tehtävää Suomen miehityksen loppuun saakka vuoteen 1944. Hallinto siirrettiin Äänislinnaan vasta vuonna 1943, vaikka kaupunki oli ollut suomalaisten hallussa jo lokakuulta 1941. Alueelta poistuttiin kesäkuussa. 1944.

  

Suomen sotilashallintoalue Laatokan ja Äänisen rannoilla oli hyvin laaja. Se ulottui Ääniselle, ylitti Syvärin ja työntyi Kannaksella kohti Leningradia. Vuodesta 1943 Petroskoi, eli suomalaisten ristimä Äänislinna, toimi sotilashallinnon esikuntakaupunkina ja juuri  tuo oikealla näkyvä rakennus – vieläkin paikallaan - oli korkeimman johdon toimipiste. Sotilashallintokomentajana toimi jääkärieversti, vuorineuvos Olli Paloheimo. Nykyisin Karjalan tasavallan päämiehenä toimii insinöörismies Aleksandr Hudilainen. Syntymänsä perusteella hän olisi miehitysaikaan välttänyt epäkansalliseksi nimeämisen.

Itä-Karjalan kulttuurivallankumous

Suomen hallinnolla oli tavoitteena ”kulttuurivallankumous”. Karjalaiset olisi suomalaistettava, ortodoksit luterilaistettava ja venäläiset eliminoitava. Kumottavaksi ei kuitenkaan jäänyt paljoakaan väestöä. Alkuperäisestä 80000 asukkaan väestöstä jäi jäljelle valloittajien hoitoon muutama tuhat asukasta, pääosin naisia ja lapsia. Suomalaisten tarkoituksena oli kelpuuttaa kansalaisiksi vain karjalaiset, vepsäläiset ja muut suomensukuiset. Heitä löytyi kolmisen tuhatta. Venäläiset olivat ”epäkansallisia”. Heidät oli määrätty etnisen puhdistuksen kohteeksi. Sodan jälkeen heidät oli määrä siirtää rajan yli – ilmeisesti kuvitelmissa saksalaiskontrolloidun Venäjän puolelle. Sodan aikana heidät siirrettiin keskitysleireihin. Äänislinnan leireissä oli parhaimmillaan 20000 henkilöä. Leirit eivät toki olleet saksalaistyyppisiä kuolemanleirejä, osa ihmisistä kävi töissä leirien ulkopuolella. Tosin vuonna 1942 leireillä kuoli nälkään 3000 ihmistä. Armeijan väkeä Äänislinnassa oli noin 12000 henkeä ja sotavankeja noin 1000 henkeä.

Sodan jälkeen venäläiset lavastivat tällaisen leirikuvan. Jotkut ihmettelivät miten lapset näyttivät noin hyvinvoivilta. No, eipä noissa leireissä ole paljoa puolusteltavaa. Suomalaisena vaan ei tahdo uskoa omia toimintamallejamme. Olisiko tuo malli parhaiten taannut Suur-Suomen menestyksen. Kansalliseen väestöön kuulunut sai vihreän oleskeluluvan, epäkansalliseen punaisen kortin. Tarkoituksena oli ”Suomen kansaan elimellisesti liittyvän ja rodullisesti puhtaan kantaväestön luominen Itä-Karjalaan”.

Lopuksi tarjoan vielä muistutuksena sodan loppuvaiheen vaikeuksista pääministeri Linkomiehen puheen. Se on aika pitkä 12 minuuttia. No, arvasinkin - eihän teillä ole aikaa sitä kuunnella. Mutta jos kuitenkin kuuntelisitte. Siinä saattaa olla jotain nykypäivään koskettavaa! Siis oliko kysymyksessä erillissota?

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#toimituksen%20koostama/Jatkosodan%20loppuvaihe%201943-1944/kieli/fi

 

Karjalan tasavallan (Karjalan tazavaldu, Karjalan tazovaldkund) vaakuna ja lippu kertovat järvien ja metsien villistä maasta. Karjalan tasavallan pinta-ala on kolmannes Suomen pinta-alasta, mutta asukasluku on vain 12 % Suomen asukasluvusta. Karjalan tasavallassa on 640000 asukasta. Karjalaisten, vepsäläisten ja suomalaisten osuus on 12 %. Petroskoi on koko asukaslukuun nähden suuri kaupunki. Siellä asuu lähes puolet koko tasavallan asukkaista.

Nykyhetkeen

Miten minä tuota kaupunkia kuvaisin. Mieltä sekoittavat ajatukset Suur-Suomesta, etnisestä puhdistuksesta, keskitysleireistä. Ihana oppaamme on opiskellut suomea Petroskoin yliopiston kielitieteellisessä tiedekunnassa. Hän ei puhu Karjalan kieltä. (Kieli on ilmeisesti kuolemassa, sillä vain alle 3000 lasta oppii koulussa karjalan kieltä). Mutta hän kertoo Suomen kielen olevan Karjalan tasavallan toinen virallinen kieli. Hän sanoo suomensukuisten pitäneen miehitysaikaa hyvänä aikana. Venäläiset taas puhuvat toista. Hän kertoo elämästä. Hän kuuluu uusien nousevien kauppakeskusten vastustuspuolueeseen. Puolet kansasta rakastaa niitä, puolet vihaa. Asunnot ovat kalliita. Kun palkkaa tulee 600 euroa kuussa ja pienen asunnon vuokra keskustassa on 400 euroa kuussa – elämä ei ole helppoa. Opas on hurmaava nuori nainen: tavallinen tyttö.

Kaunis ja pätevä oppaamme kertoo asioista miellyttävällä tavalla. Hän ei luo kenellekään syyllisyyttä. Kuka muuten olisi syyllinen?

Hudilaiselle menestystä

Vastaan tulee lehden myyjä. Myy Karjalan Sanomia. Lehti ilmestyy kerran viikossa. Siinä kerrotaan Sortavalan asioista, Kontupohjan asioista, Prääsän asioista. Siinä kerrotaan myös tasavallan suomensukuisesta päämiehestä. Hän on Aleksandr Hudilainen – insinöörismiehiä. Kaikki tämä, nuo ihmiset kaduilla, tuo valtava tasavalta, puoli-itsenäinen liittovaltio suurine ongelmineen, kaikki on tuon Hudilaisen käsissä. Toivon hänelle menestystä.

  

Entinen Leninin aukio, suomalaisten Hallintoaukio on dramaattisen komea paikka.