En voi olla ajattelematta paikkoja joissa kuljin. Ne ovat
nyt tulleet riivatuiksi. Siksi tunnen haikeutta. Haluaisin mennä niihin
paikkoihin, olla ja tuntea samaa rauhaa ja turvallisuutta – elämän makuista
oloa. Mutta nyt en voi noihin
riivattuihin paikkoihin mennä!
Riivattu Tripolin Medina
Kadima
Ajattelen Tripolin ihanaa Medina Kadimaa – vanhaa kaupunkia.
Siellä kuljin joka ilta jalan tai pyörällä kapeilla kujilla, vanhan kaupungin
sokkelokäytävillä, mutta myös sortuneiden rakennusten raunioiden välissä, kävin
tunnistamassa outoutta vanhassa raunioituneessa roomalaiskatolisessa kirkossa,
kävin myös kurkistamassa toimivaan ortodoksikirkkoon kaariholvin alla, kävin vesipiippua
polttelemassa paikallisten iloisessa joukossa ”Fellini kahvilassa”, nautin
vihreätä teetä varjoisten kattojen alla vanhan moskeijan vieressä, kävin
tutkimassa perinteisiä hopeakoruja kultasoukin pursuvan nykykultakorupaljouden
häikäisemänä, marhailin myös basaarikauppiaiden myyntipöytien välissä ja vain
katselin vanhan kaupungin muurilta hieman öljyisenä kelluvalle merelle. Ihmiset
hymyilivät ja olivat ystävällisiä. Nyt en voi sinne mennä!
Tripolin vanha
kaupunki oli päivittäinen iltakävelyn kohde. Se oli myös viikonloppupyöräilyn säännöllinen
kohde. Tunsin sen kaikki kujat ja teekahvilat. Tunsin myös vesipiippupaikat.Nyt
en voi sinne mennä!
Ajattelen Alger’in vanhaa kaupunkia – kasbahia -vuoren
rinteellä. Mietin pieniä ravintoloita ja runsaslukuisia kahviloita vuorta ylös
luikertelevan pääraitin varrella. Äkillisesti tulee mieleen myös paikalliset
naiset. He eivät olleet ”telttaan” pukeutuneita libyalaisten sisartensa
malliin. Heillä oli paljaat nilkat ja sievät tupsukengät – joskus korkeakorkoiset.
Heidän kasvojaan peitti nenän päältä leukaan ulottuva pitsireunainen niskan
taakse sidottu lappu. Tukka oli usein vapaana ja silmät vahvasti maalatut. Voi,
en ikinä unohda niitä tummia silmiä. Algeriassa kaupungit olivat hyvin
hoidettuja. Julkisivut hohtivat valkoisina, ovet vihreinä. Perinteistä
rakentamista täydensivät ranskalaisen siirtomaa-arkkitehtuurin helmet.
Ihmeellistä miten ranskalaiset panostivat julkiseen rakentamiseen kaikissa
siirtomaissaan. Haluaisin kivuta Alger’in jyrkkää katua kohti Madagaskarin
kuningattaren valkeaa palatsia – silloista Suomen suurlähetystöä. Haluaisin
pysähtyä jättimäisen plataanipuun alle ja halaisin katsella merelle. Nyt en voi
sinne mennä!
Algerin Kasbah
kuhisi ihmisiä. Jotkut nousivat mäkeä, jotkut laskeutuivat. Useat pysyttelivät
samalla tasolla. Minä rakastin kulkea tuota rinnettä ylös ja alas. Nyt en voi
sinne mennä!
Riivattu Damaskoksen Suora
katu
Damaskoksen keskustassa on Raamatustakin tuttu Suora katu
- Via Recta, roomalaiselta nimeltään.
Tuon kadun varrella on yli tuhat vuotta vanha kylpylä. Maa on noussut ja
kylpylän mahtava pääaula sijaitsee monta metriä nykyisen kadun pinnan alapuolella.
Näen edessäni tuon kylpylän vaatimattoman sisäänkäynnin, laskevat portaat ja
kassaluukun. Siihen kun roposi annat, ja astut sisään, koet elämyksen. Aina
uudestaan. Kun astut katedraaliin, astut
tilaan, joka on tehty Jumalan kunniaksi. Mutta, kun astut kylpylän pilarihalliin,
astut tilaan, joka on tehty sinun kunniaksesi. Perinteiseen asuun puetut miehet
ryntäävät luoksesi. He ohjaavat sinut valtavan kattoholvin alla olevalle ”alttarille”.
Leposohvat on päällystetty kilim-kankailla ja matoilla. Sinulle tuodaan
pyyhkeet, vaatteesi kiikutetaan säilöön. ”Haluatko teetä jo ennen kylpyä?” ”Ei,
olen kanta-asiakas, muistatko, olen usean kerran käynyt täällä, tiedän tavat, nautinnot
oikeassa järjestyksessä.” Kylpy aloitetaan kevyellä peseytymisellä, sitten
vetäydytään höyrysaunaan ja vilvoitellaan pyöreän suihkulähteen ympärillä
lekotellen, vuorojärjestyksen mukaan seuraa pesu, vanttera painijan oloinen
mies aloittaa omassa loosissaan riuskaotteisen pesun, kaikki tapahtuu
lattiatasolla kaakeleiden kauniisti kirjomalla ja höyryn lämmittämällä
lattialla, pesun jälkeen vielä käynti höyrysaunassa ja sitten jääkylmään
altaaseen. Seuraavana on vuorossa hieronta. Se tapahtuu veden solistessa ja
iloisten kulkijoiden katseiden alla. Hieronnan jälkeen seuraa vielä huuhtelu ja
siirtyminen moniin pyyhkeisiin käärittynä valtaisaan keskusaulaan. Aloitetaan
rentouttava teehetki. Tervehditään tuttavia ja kiitellään kylvyn ihanuudesta.
Nyt en voi sinne mennä!
Siinä se on, Damaskoksen Suoran kadun maaginen kylpylä, tai kylpylän ovi, jonka takaa ihmeet ja nautinnot paljastuvat. Miksi en voi mennä sinne?
Riivattu Bagdad ja Tigrisin rantapuisto
Bagdadin iltaelämä keskittyi Tigrisin rantapuistoihin.
Irakilaiset olivat loistavia tyyppejä, maa oli ilmeinen kulttuurin kehto.
Irakilaisilta puuttui monille muille arabikansoille ominainen alemmuuden tunne,
se joka on öljytulojen myötä ”aateloinut” heidät ja tehnyt heidät
arroganteiksi, omaan itseensä vetäytyviksi. Irakilaisten roteva olemus ja
leveät kasvot, heidän rohkeutensa ja itsevarmuutensa, kaikki se tuntui niin erilaiselta
kuin mihin oli tottunut monien muiden kanssa. Tästä oli mahdollista nauttia
Tigris-virran rantojen lehtevissä ravintoloissa. Ruoka oli aidosti Kaksoisvirran maan
perinnettä. Ruokajuomana nautittiin useimmiten hyvää paikallista olutta.
Rakkaat ystäväni, missä olette? Nyt en voi sinne tulla!
Tuossa internetistä löytyneessä Karadat Maryamin kuvassa ei näy ihmisiä. Kuva on otettu Tigrisin rannalta, aikanaan tutuksi käyneeltä ravintola-alueelta. Nuo tutut ovat kadonneet. En voi mennä sinne!
Suomalainen seurue on koolla Nile Hiltonissa. Kansainvälisen
tiefederaation eli IRF:n kokous on alkanut. Nyt pohditaan iltaohjelmaa. Joku
ehdottaa tiivistä pysymistä hotellin yökerhon turvallisissa maisemissa, joku
ajattelee pyramidien äärellä olevaa napatanssitelttaa. Minä ehdotan kävelyä vanhan
kaupungin tunnelmallisilla kaduilla. Väitän, että siellä voisi törmätä
paikalliseen kulttuuriin. Keskustelijat pitävät tuota liian riskialttiina.
Tarinat noilta kujilta pelottivat. Vain
yksi isosta seurueesta halusi lähteä kanssani. Hän oli Väinö Suonio, TVH:n ylijohtaja.
Lähdimme marssimaan ohittaen Eiffelin kuuluisan sillan - varmaan hänkin oli aikanaan tutustunut viereisiin kortteleihin. Etenimme kapeille kujille. Talot ja
tunnelma olivat kiehtovia. Pysähdyimme teelle ja vesipiipulle. Seuralaiseni
luuli kysymyksessä olevan huumeiden poltto. Ei, se oli puhdasta omenatupakkaa.
Jatkoimme matkaa ja törmäämme voimakkaaseen musiikkiin ja kapealla kadulla
vellovaan ihmisjoukkoon. Kukkona tunkiona heiluu pistoolia heiluttava
valkopaitainen nuori mies. Hei, mikä tuo on? Onko parasta ottaa jalat alle? Ei,
ne ovat häät! Pistoolimies huitoo meitä luokseen, toivottaa tervetulleeksi –
hääiloon parhaimmillaan. Meille tuodaan kiireesti jakkarat ja käteen isketään
teekupit. Mutta, ei vierailua ilman vastapalvelusta. Meidän olisi laulettava!
Jotain omaa ja kansallista! Tuosta tuntemattomasta maasta: Firlanda! Keskelle
kapeata katua on pystytetty tornimainen esiintymislava. Lavaan on kiinnitetty suuri
ämyri, josta tulviva arabimusiikki täyttää melun tunnusmerkit. Kyllä, tietysti,
haluamme osallistua hääiloonne – laulamme. Minä olen ammuvainaan nuottinen.
Väiski taas laulumiehiä. Pohjanmaan miehenä hän aloittaa ”Härmästä poijaat me
kotoosin ollaan….” Minä auon suutani arabimusiikin joikkhaavassa nuotissa,
Väiski sovittaa laulunsa säestyksen mukaiseksi. Suosio on taattu.
Kädenpuristukset ovat lujia ja sydämellisiä. Nyt en voi sinne mennä!
Olen varma, että ohitimme Väinö Suonion kanssa juuri tuon sinisen talon Kairon vanhassa kaupungissa. Lähistöllä osallistuimme laulamalla hääjuhlaan yön pimeydessä. En voi mennä sinne!
Mistä tässä kaikessa on
kysymys?
Maailma tuntuu olevan täynnä paikkoja, jonne en voi
mennä. Paikkoja, jonne oli hyvä mennä, turvallista mennä, mielenkiintoista
mennä. Outoa, että nuo paikat ovat
sellaisia, joihin on juuri viime aikoina viety demokratiaa. Aseilla,
painostuksella, internetillä. Kansa on kaiketi sitä tahtonut ja tarvinnut?
Kansa ei kuitenkaan ole ollut valmis. Valmiita ovat sen sijaan olleet
samanlaiset valtaan pyrkijät kuin juuri sieltä karkotetut. Koska en ole löytänyt
pitäviä ennusteita ryhdyin jälleen tutkiskelemaan tuota Aleksis Kiven
ennustetta, tai oikeastaan sitä minkä Simeon näki saapasnahkatornista pirun
kanssa maailmaa tarkastellessaan. Näinhän tuo Simeoni kertoi Juhanille
ryyppyreissuaan ankarasti katuessaan:
Juhani: Voimiesi
mukaan, veljeni, vaikkei niin kuin vaatisi aineen ankaruus.
Simeoni: Koettaa
tahdon. – Niin kuuhun tultiin, ja vei minut saatana sen viimeiselle reunalle,
korkealle kukkulalle, jossa
seisoi torni vieläkin korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin
me astuimme, hän edellä ja
minä hänen jäljestään, ja kauanpa astelimme pitkin ympäri-wingertäviä rappuja.
Lopulta seisoimme
saapasnahka-tornin viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta,
näin suuria kaupungeita ja
ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudesta allamme. Rohkeninpa nyhkäistä saatanaa
kylkeen, kysyen häneltä:
mitä on tuo, joka näkyy tuolla allamme sywyydestä? Tiuskaisten ja katsahtaen
karmeasti
puoleeni wastasi
hän: ”Sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta
siellähän on maailma, josta
läksimme. Katsele ja tutkistele.” Niin hän sanoi, ja minä nyt huoaten rupesin
visusti katselemaan ja
tutkistelemaan; ja näinpä kaiken maailman piirin, näin Enklannin waltakunnan,
Turkinmaan, Pariisin
kaupungin ja Amerikan waltakunnan, Sitten näin minä Isonturkin nousevan ja
kauheasti häwittäwän kaikki;
ja hänen jäljestään asteli se suuri sarvipää Mammona, ajellen ihmissukua maan
äärestä maan ääreen kuin susi lammaslaumaa. Niin hän ajeli ja kaahasi, ja
kuristi lopulta koko maailman ja
Amerikan
waltakunnan.
Voisitteko ystävällisesti kertoa minulle jonain totuuden
hetkenä mielipiteenne kahteen kysymykseen: Ovatko nuo paikat minulle ikuisesti
suljettuja? Onko Kiven ennuste pätevä?
Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä, Kustannusosakeyhtiö
Kirja, Helsinki, 1918. Siinä kerrotaan jostain todentuntuisesta. Kuva on Akseli
Gallen-Kallelan kyseiseen teokseen ”somistama”.
Kiehtovia kokemuksia sinulla on ollut. Vaikka et enää pääsisi uusimaan niitä samanlaisina on sinulla kuitenkin muistot tallella. Ne ovat arvokkaita. Kesätervehdys sinulle, Pena. I
VastaaPoistaKiitos taas hyvästä kesäkirjoituksesta. Aleksis Kivi ja Piru näyttivät meille krapulaisille Simeooneille skenaarion Mammonan ylivallasta. Sen, mitä nykyiset talousviisaat eivät ymmärrä tai uskalla sanoa. Pirusta tuli mieleen, että Mammonan tien raivaajana käytettiin alkuaikoina Pirun käänteishahmoa eli Jeesusta, hänen lähetyskäskyään ja uskonsotia. Pappien ja aseiden perässä hiippaili kapitalisti. Tulokset eivät ole vastanneet odotuksia. Nykyisin Mammonan kyytipoikana ja vientituotteena on demokratia; sekin aseilla tuettuna. Kalliiksi käy sekä taloudellisesti, että inhimillisesti. Kiinalainen Mammona toimii kansantalouksien ja luonnonvarojen haltuunotossa suorasukaisemmin. Se etenee ilman uskontojen ja aatteiden suojavaatteita. Samaan aikaan demokratiat ovat alkaneet syödä häntäänsä vakoilemalla omia kansalaisiaan.
VastaaPoistaKuljin myös 80- ja 90-luvulla Egyptin ja Tunisian kapeilla kujilla, Lamun saarella, Etiopian maaseudulla ja haaveilin myös Penan alueista. Silloin nämä maat tuoksuivat arkisen todellisuuden lisäksi granaattiomenilta ja jasmiininkukuilta, seikkailuita ja saduilta. Oli myös tulevaisuus, lupauksia ja vapautta täynnä. Pelko oli vain pieni satunnainen nipistys vatsanpohjassa. Tarja
VastaaPoista