Liikenne kaarella

Yöllä ihminen ajautuu astraaliseen tilaan, henki irtoaa ruumiista ja ryhtyy harhailemaan. Viime yönä koin tuon hämmästyttävän tilanteen. Ajauduin keskelle meidän nykyisen hallituksemme pyrkimyksiä ja ryhdyin niitä itselleni perustelemaan. Kuljin loogisesti asiasta toiseen, tarkastelin tavoitteen ja sitten kysyin itseltäni perusteet. Vastasin sitten itselleni selkeästi ja loogisesti. Tunsin puhuvani kirkkaasti artikuloiden, jopa puoleensavetävästi – aivan kuin meidän kaunopuheinen liikenneministerimme. Minun vastauksissani ja perusteluissani ei ollut mitään kaunaa tai vähättelyä. Se sopi myös kuvaan, sillä olin ollut kohtuullisen tyytyväinen vihdoinkin saavutettuun insinöörivaltaan. Sellainen on meidän maassamme harvinaista herkkua. Etiopiassa ovat jo saaneet siitä nauttia. Etiopia oli ennen Sipilää tähän asti ainoa maa, jossa on pääministerinä Suomessa valmistunut diplomi-insinööri. No, senkö takia Suomi sitten leikkasikin kyseisen maan kehitysapua? Pelottava enne - leikkaukset ja insinöörit.

Huolimatta insinöörivallasta me alamaiset insinöörit olemme ryhtyneet marisemaan. Bittinaiset ja bittimiehet ovat ilmeisesti tunkeutuneet liian syvälle suomalaisen liikenneinsinöörin reviirille. Havaitsin tämän keskustellessani arvostettujen kollegojeni kanssa. Minun pöytäseurani oli huolissaan ammattitaidon hiipumisesta ja ammattikunnan suoranaisesta katoamisesta. Minkä ammattitaidon? Siis liikennesuunnittelun ammattitaidon tietoinen hävittäminen ja erityisesti joukkoliikenteen asiantuntemuksen tarkoituksellinen nollaaminen - ne meitä puhuttivat.  Istuimme Musiikkitalon keväisellä terassilla kirkkaassa kevätauringon paisteessa ja surkuttelimme itseämme. Ei ollut kysymys yksin biteistä. Oli myös kysymys koulutuksesta. Liikenneinsinöörien koulutus Otaniemessä on siirretty kunniakkaalta rakennusosastolta maanmittareiden haltuun. Kohta kaikki on menetetty. Siltä se tuntuu tuntuvan. Voi meitä!

Kansa siirtymässä bittiavaruuden mustaan aukkoon. Viranomaiset huolehtivat opastuksesta.

Unessa tuo ammattialani katoaminen tuntui oikealta ja ajanmukaiselta. Yhteiskunnassa on tapahtumassa muutos. Olemme muuttumassa virtuaalisiksi. Ihmiset ovat ikään kuin bittejä. Ne liikkuvat astraalisesti – aivan kuin minä unessani. Älypuhelimen johdatus ja verkkopalvelu ottaa meidät valtaansa, aluksi se valitsee meidän liikkumistapamme ja pienen kehitysjakson jälkeen myös meidän tarpeemme ja matkustamisen kohteemme. Operaattorista ei ole huolta. Markkinat tuottavat operaattoreita. Raha puhuu. Kaikki liikkumispalveluja tarjoavat välineemme jalkojamme myöten on valjastettu yhteiseen Maas-järjestelmään. Liikenneministeriön viisaat yhdessä Liikenneviraston rokkistarojen kanssa vastaavat kaikille tasapuolisesti koituvasta hyvästä.  Kaikille kelpaa sama maksukortti, joka sekään ei ole kortti, vaan aineeton rahan henki. Miten Zachris Topeliuksen virressä vuodelta 1869 sanottiinkaan: ”Totuuden Henki, johda sinä meitä”.

GIG – talous tunkeutuu tietoisuuteemme. Onko tuolle sanalle suomalaista käännöstä? Keikkatalous on yksi käännös. Kiinalainen Didi ajaa Uberin ahtaalle Uusia kilpailijoita astuu markkinoille. Rahaa löytyy. Raha etsii tuottoa. Sampo Hietasen Maas etsii markkinoita. Toivon menestystä. Skaba tuntuu kuitenkin lähes ylivoimaiselta. Ministeriö hötkyilee.

Keikkatalous valloittaa maailmaa, amerikkalaiset ennustavat että parinkymmenen vuoden päästä 40 % työntekijöistä on keikkayrittäjiä tai ovatko he nykysanojen mukaan kevytyrittäjiä. Kiinalaiset uskovat keikkatalouden tulevaisuuteen. Meidän on uskottava siihen mitä kiinalaiset sanovat. Tuottaako maamme koulutusjärjestelmä ja elinikäisen oppimisen järjestelmä riittävästi superyksilöitä? Vai olemmeko jo liian syvällä vapaa-aikayhteiskunnassa?

Häpeän puheitani

Astraalitodellisuudessa näin edessäni jonkin aikaa sitten kirjoittamani blogin, jossa uskaltauduin kritisoimaan ministerin ja virastojen puheita. Häpesin kirjoittamaani. Olinhan suhtautunut tulevaisuuteen ja sitä koskevaan ministeriön ja liikenneviraston tieteelliseen tutkimustietoon suorastaan keveän kevytmielisesti.  Väitin postilaatikkoon tunkeutuvaa ja sanomalehden väliin ujuttautuvaa paperista mainosmassaa digiajan irvikuvaksi. Miltei raivostuin siitä että ministeriö aikoo vapauttaa tienvarsimainonnan vain ilmoitusvaraiseksi. Nyt unessa havaitsin virheeni. Mainostus on tiedonvälitystä. Elämme kulutusyhteiskunnassa. Emme sosialistisessa suunnitelmataloudessa. Kulutusyhteiskunnassa kuluttaja on kuningas ja kuningatar, prinssi ja prinsessa. Hän päättää ja hän valitsee. Kaikki se tieto minkä markkinat arvioivat välttämättömäksi kuluttajan ohjaamiseksi oikeiden valintojen äärelle on pelkästään hyväksi.

Mitä häpeämätöntä olinkaan kirjoittanut: ”Ministeri julistaa televisiossa digiaikaa, mutta postilaatikko täyttyy paperimainoksista. Liikenneviraston uuden ajan rokkistarat julistavat autuaaksi tekevää muutosta liikenteen digipalvelujen muodossa - sinun ei tarvitse omistaa muuta kuin luottokortti tai bitcoineja – otat fillarin, junan, auton tai lentokoneen. Ja siinä samassa Maas Finlandin siivittämänä myös kaupungit muuttuvat - kuulemma– robottiautot kollektivisoivat liikenteen ja ihmiset.”

Huomasin: tuo ei ole totta, en ole tuollaista kirjoittanut! Kadun harhaoppia. Unen haltija tuomitsi ankarasti nuo valvetodellisuuden ajatusharhat. Minun pitää hävetä. Ne ihmiset joilla on hallussaan tieto, heillä ei ole tarvetta harkita puheitaan tai häpeillä.  Nyt alan kelata, mieleeni muistuu Vuosi 1984. Ei siis se mennyt ja epätodellinen, vaan se toteen kirjoitettu ja siksi todellinen. Sen kirjoitti George Orwell.

Hän erehtyi kuitenkin vuodesta. Se kaikki tapahtuukin vasta nyt. Vuonna 2016. Kyllähän me olemme Orwellimme lukeneet ja aivan kuin nykymaailman aikaan vain Pohjois-Korean sopivaksi mallimaaksi havainneet. Mutta, nyt meidän tulevaisuutemme on muuttumassa?!  Me itse saamme sen omaksemme.

Kahden minuutin viha

”Winston lopetti kirjoittamisen. Valmistauduttiin kahden minuutin vihaan. Hän havaitsi tytön, jolle ei ollut koskaan puhunut mitään. Hän oli rohkean näköinen tyttö, tumma tukka, pisamaiset kasvot, liikehti nopeasti, urheilijamaisesti. Kapea punainen vyö, Nuorison Sukupuolisuuden vastustamisliiton merkki, oli kiedottu useaan kertaan hänen uumansa ympärille, täsmälleen niin tiukalle että se toi esille hänen lanteittensa muodokkuuden. Winston inhosi kaikkia naisia, olletikin nuoria ja sieviä. Naiset, ennen kaikkea nuoret, olivat aina Puolueen kiihkomielisimpiä jäseniä, tunnuslauseitten nielijöitä, harrastajavakoojia ja kaiken harhaoppisuuden esiinnuuskijoita.”

  

George Orwell: Vuonna 1984, WSOY, 1999. ”Samassa räjähti salin toisessa päässä olevasta kaukovarjostimesta hirmuinen, jauhava kirskunta aivan kuin jättiläiskone olisi käynyt ilman öljyä. Se oli meteli, joka teki kipeätä jokaisen hampaihin ja pani niskahiuksetkin nousemaan pystyyn. Oli alkanut Viha.” Juuri tuossa unessani havaitsin tämän. Insinöörihallituksen päälle on aivan aiheettomasti levitetty vihaa. Jotkut uskovat kaiken pysyvyyteen. Heissä muutos synnyttää vihaa!

Virhe: ”Eivät menneet ajat koskaan palaa”!

Tapani mukaan sorruin teoretisoimaan. Nyt pääsemme asiaan. Usein ajattelemme nostalgisesti menneitä aikoja. Mutta, olemme oppineet laulun sanoista, etteivät menneet ajat koskaan palaa.

https://www.youtube.com/watch?v=gEfwLmSKZgg

Meidän hallituksemme ja erityisesti liikenneministerimme on nyt osoittanut nämä kansan mieleen syöpyneet sanat virheellisiksi. Unessani totesin ihastuksella muutoksen tapahtuneen. Voimme palata vanhojen hyvien aikojen nostalgiaan. Ajattelen erityisesti joukkoliikennettä. Siirryn ajatuksissani Espoon Frisansiin. Asuin siellä 60-luvun lopun ja 70-luvun vaihdevuosina. Kollektiiviliikenteestä ei siihen aikaan ollut puhettakaan. Ajoimme yksilöllisellä bussilla kotiovelta kaupungin keskustaan. Minkä kaupungin? No, eihän silloin ollut kuin yksi kaupunki.

Muutoksen vaihdevuosina Espoossa

Bussiliikennettä hoiti Paavo Kalasniemi. Hänellä oli vihreät bussit. Ne olivat normaalia hieman pienempiä turistibusseja. Bussit oli varustettu tv-monitoreilla. Ohjelmaa niistä kuitenkin harvemmin nähtiin. Mutta kunhan olivat siinä ennakoimassa tulevaa ja kertomassa meidän silloisesta nykyajastamme. Nyt liikenneministerimme aikoo palauttaa meille tämän lähes yksilöllisen liikkumisen ikimuistoisen ajan. Omalle kylälle saadaan ikiomat bussit ja tutut kuljettajat. Ei tarvitse pelätä mitään sekoilua tai sekoittumista ympäröiviin lähiöasukkaisiin, puhumattakaan maahanmuuttajista tai mustalaisista. Nyt pannaan loppu kollektivisoinnille tai massakuljetusvälineille. On aivan ihanaa ajatella tulevaisuutta. Vihdoinkin meillä on hallitus joka saa jotain aikaiseksi. Unessa toivon ettei tämä uni koskaan päättyisi.

Pelottava joukkoistaminen ja massoittaminen sai itse asiassa alkunsa jo tuolloin – vaihdevuosina. Naapurissani asui Tarmo. Hän osti asteittain meidän rakkaita yksilöllisen liikenteen linjojamme. Näin poistuivat Frisansin kylän vihreät bussit. Ja vihdoin syntyi Espoon Auto. Suurkonserni, jonka Tarmo sitten viiden vuoden omistuksen jälleen myydä livautti porilaisille bisnesmiehelle. Vuoden porilaisomistuksen jälkeen yhtiö ajautui Espoon kaupungin haltuun. Espoon omistusta kesti vajaat 10 vuotta. Nyt suuryhtiöt ovat kansainvälisessä omistuksessa. Oman kylän bussit ovat poistuneet. Tämän puutteen ministerimme on päättänyt korjata. Friisilän väki, olkaa onnellisia, te saatatte saada vihreät bussinne takaisin, kunhan markkinaehtoisuus saa aikansa toimiakseen..

Punainen kravatti – bussiyrittäjän kauhu

Muuten, siihen aikaan kun Tarmo vielä hallitsi, olimme tekemässä matkustajahaastattelua busseissa. Tarvitsimme liikennöitsijöiltä luvan. Menimme Matin kanssa Tarmon luokse myötätuntoa anomaan. Tarmo moitti minua – naapuriansa, kravatin väristä. Se oli punainen. Matille se julkidemarina olisi sopinut, mutta minulle yrittäjälle?  Se ei Tarmolle sopinut. Antoi kuitenkin luvan. On aivan selvää, etteivät tulevat liikennöitsijät joudu kravatin värejä arvioimaan, sillä heiltä ei tulla haastattelulupaakaan kyselemään. Kaikki muuttuu markkinaehtoiseksi. Se tarkoittaa vapautta nollatutkimukseen lonkeroista.

Lauri Johansson aloitti Pakilan liikenteen 20-luvun alkupuolella.  Oskari Saari (kuvassa) sitten hoiteli liikennettä vuoteen 1945 saakka, kunnes ensimmäinen HKL:n 52 -numeroinen bussi aloitti liikenteen Tuusulantietä Pirkkolan Elannon eteen. Saaren liikenne myös jatkui. Sotavuosien jälkeen Pakilaan ajoi ”puukenkä”. Bussin seinät olivat puupanelia. Saammeko nyt markkinaehtoisen puukengän takaisin? Vai ajammeko hongkongilaisten liikennöimällä Raide-Jokerilla?

Kauaksi menneisyyteen – ovimiehen nostalgiaan

En voi olla muistelematta hieman vanhempaa aikaa ajatellessani markkinaehtoisuuden tuovan meille takaisin nostalgiset hyvän palvelun konseptit. Koulupoikana ajoin bussilla Pakilasta Rautatientorille. Meitä kuljettivat Oskari Saaren keltaiset bussit. Yhtä busseista kutsuttiin puukengäksi. Sen kyljet olivat puupaneloidut. Perässä nököttivät puukaasupöntöt. Koulupojan riemullisin tehtävä oli toimia bussin ovimiehenä. Ovimekaniikan kiiltävän puupintainen lakattu vetonuppi on vieläkin kosketeltavan tuntuisena unieni peruutuspeilissä. Kuskina oli usein mies nimeltään Karhu. Kun bussi kaarsi ”tervatieltä” (Tuusulantie) Alkutielle vastassa oli palokunnanmäen nousu. Silloin bussin vauhti tuppasi hyytymään. Karhupa silloin asetti pari oikean käden sormeaan lakatulle kojetaululle ja työnsi puukengälle lisää vauhtia. Mäen päälle sitten aina päästiin. Seuraavalla pysäkillä minä jo sitten jäinkin bussista.

Jokaisen pikkupojan tai ainakin minun unelmani oli toimia bussin ovipoikana.  Yritin etsiä vanhanajan bussin taitto-oven mekanismista kuvaa netistä. En löytänyt. Tein sitten tuon kuvan. Vieläkin miltei himottaa päästä tuohon oven kahvaan kiinni.

Pussihousumiehet kunniaan

Swebus, Concordia, Stagecoach, Nobina, Transdev, nuo nimet vaikuttavat kovin ulkomaalaisilta. Ja ovatkin. Ne ovat kuitenkin pääkaupunkilaisen liikenteen historiaa. Bussiliikenteen kilpailutus näytti hävittäneen täysin perinteisen suomalaisen yrittäjyyden. Nyt on ministeriömme herännyt. Markkinaehtoinen jokamiehenoikeus palauttaa pussihousumiehet entiseen kunniaan. Blogissani jo surin vanhaan perinteiseen yrittäjyyteen kohdistuvaa byrokratian hyljintää. Kirjoitin noista mainioista miehistä pussihousuissaan ja koppalakeissaan - värikkäine busseineen:

http://penttimurole.blogspot.fi/2013/03/suomen-suuriruhtinaskunnan.html

Nostalgiatekstissä sanottiin mm. näin: ”Maaseudun joukkoliikenteessä on totuttu oman kylän busseihin. Nyt halutaan kuitenkin luoda joukkoliikennemarkkinat ja vapaa kilpailu. Markkinat tähtäävät aina suuruuden voimaan, ne keskittävät ja luovat tehoa. Tuotteet halpenevat. Mutta kivijalkakauppiaat, nämä mainiot saapasjalkaiset miehet koppalakeissaan ja värikkäissä busseissaan – ne häviävät. Menestyksen takaa kansainvälinen tuotemerkki ja taustalla olevat resurssit. Sillanpääaseman voittamiseen kannattaa uhrata - se uhraa kenellä on varaa. Uskon uhkakuvien todellisuuteen. Virkamiehillä on armoton kiire ja suuri vastuu. Virheitä varmuudella tehdään tulevassa kilpailutuksessa, pyörää ei kuitenkaan voi kääntää takaisin, eikä lakisääteistä prosessia voi pysäyttää - ja ihanat miehet busseissaan ovat menneisyyden nostalgiaa. Rakkaat ”toimivaltaiset viranomaiset” käsitelkää hellävaraisesti tuota isien ja poikien perintöä, sillä on ainakin aineetonta arvoa - jos on aineellistakin, vai eikö linja-auto olekaan maantien ässä?”

Niin, siis tämänkaltainen teksti vaikuttaa aivan tarpeettomalta. Suomalainen yritteliäisyys pääsee jälleen kunniaan. Toimivaltaiset viranomaiset eivät pääse enää mestaroimaan. Markkinat tulevat hoitamaan kuluttajan edut optimaalisella tavalla.

Onhan tuo melkoista evoluutiota. Bussien värit teipataan uusiksi tiuhaan tahtiin. Omistus pyörii ulkomailla. Nyt tällaiselle ”kehitykselle” aiotaan ilmeisestikin panna loppu. Suomalaiset markkinaehtoiset pussihousumiehet saavat jälleen liikenteen hallintaansa ja palvelusta tulee isällisen huolehtivaa. Sellaista me tarvitsemme - ikääntymisen myötä.

Herään

Unesta herättyäni olen lähes vakuuttunut hetkellisestä viisastumisestani. Haluan verifioida menneisyyttäni. Nuo ajatukset muutoksesta tuntuvat lymyävän menneisyyden hämärässä. Kaivan esiin vanhaa todistusaineistoa. Katson peruutuspeiliin. Peruutuspeilistä näkyy, että 40 vuoden takaisessa artikkelissa puhun kommunikaatiokitkan minimoinnista: ”Kommunikaatioverkko muodostaa sosiaalisen ja toiminnallisen kokonaisuuden ytimen, sen syntymisen syyn, edellytyksen ja pysyvyyden takeen. Kaupungissa kommunikaatioverkon tehokkuus on maksimoitu. Suurkaupungin asukkaiden pyrkimys kokonaiskustannusten minimointiin johtaa toisaalta kommunikaatiokustannusten kasvuun ja kasvoista kasvoihin kontaktin vähenemiseen. Puhelin, televisio ja sanomalehdet eivät kuitenkaan voi syrjäyttää täysin henkilökohtaisten kosketusten tarvetta.” Niin, mutta tuolloin ei ollut vielä aavistustakaan sähköpostista, internetistä tai Facebookista. En tahdo käsittää! Rintani paisuu ylpeydestä. Jo 40 vuotta sitten ymmärsimme tuon kaiken!

Liikenneministeriön mainostekstissä sanotaan pään olevan pilvissä ja jalkojen tukevasti maas’in hurmassa. Näyttävät myös pilvenpiirtäjät olevan ministeriön mielessä.

Niin se minun vanmha artikkelini jatkaa: ”Elektroniikan ajan ihmisvaikutus on vasta nyt alullaan. Murroskausi asettaa kaupunki- ja kulkulaitossuunnittelijan vaiston kovalle koetukselle”. Utopia-ajattelua kuitenkin toivottiin rutiinisuunnittelun rinnalle: ”Utopia-ajattelua tarvitaan siksi, että alkanut elektroniikan vallankumous tulee muuttamaan kaupunkiympäristöämme ekstrapoloiduista kehitystrendeistä poiketen. Yhdyskuntastruktuureista tulisi tehdä niin joustavia, että ne salliessaan trendien mukaisen kehityksen eivät estä utopioiden toteutumista. Sähköisten kommunikaatiovälineiden, liikennevälineiden ja teollisen asuntotuotannon kehitys, teollisuuden siirtyminen tietokoneohjattuun automaatioon, työssäkäyvien määrän pieneneminen ja vapaa-ajan lisääntyminen ovat päätekijät muutosprosessissa.”

Hui! Siis nuo vasta nyt totuudeksi havaitut asiat ovatkin olleet alitajunnassa jo 40 vuotta. Miten se on mahdollista? Onneksi vihdoin on herätty Ruususen unesta. Minäkin juuri herään.