Tämä tarina on mätämakee tai makeahapan. Jos haluat
suoraan siirtyä happamiin mene otsikkoon ”Röökaamisen jättimarkkinat”. Sitä
ennen kerrotaan uni naisesta, joka pani sikarit säilöön. Nyt ovat olleet siellä
jo pari päivää. Röökaamisen lisäksi kerrotaan hieman rokkaamisesta.
Kävelin alas katua, taisi olla Simonkadun mäki. Kadulle ilmestynyt arkadimainen osa kavensi kulkutilan pylväiden takana melko ahtaaksi. Rinnalleni
pyrki iso harmaa koira. Se vaikutti Lapin vetokoiralta. Jotenkin se tunki
itsensä minun ja arkadipilarin ahtaasta välistä. Käteni hipaisi koiraa. En
pelkää koiria, mutta silti säpsähdin. Teeskentelin olevani muina miehinä.
Vilkaisin sitten taakseni ja näin koiraa kuljettavan naisen. Hän oli hymyilevä,
aistikas, vetävä. Tosin kyllä koira oli vielä vetävämpi. Se kiiruhti edelleni.
Sain siinä hieman kosketusta koiran harmaaseen turkkiin. Yritin jopa taputtaa. Koira
vaikutti välinpitämättömältä, mutta kuitenkin ystävälliseltä. Vauhdikas kävely
jatkui yli Mannerheimintien. Koira veti naista pitkässä talutushihnassa. Nainen vilkaisi minuun hymyillen. Se
säpsäytti. Tiivistin askeleitani pysyäkseni koiran ja naisen vauhdissa.
Yhtäkkiä, ehkä Seurahuoneen jälkeen koira veti naisen perässään alas
luolamaiseen tilaan. Jos ajattelisi paikkaa oli se aivan tarkkaan
Rautatieaseman metroaseman lippuhallin kohdalla. Mutta paikka oli erilainen.
Siitä aukesi laaja näkymä maisemaan. Unimaisemaan. Koira oli ystävystynyt
minuun. Se kiehäsi jaloissani. Nainen hymyili viekkaan viehättävästi.
Luolatilasta aukesi ovi. Koira syöksyi ovesta huiman korkeassa tilassa olevalle
parvekkeelle. Nainen hidasteli ja hymyili oudon kutsuvasti. Hänen ihoonsa ja
vaatteisiinsa oli tullut punaisia läiskiä. Jotain ihmmeellistä. Ne
vaikuttivat kauniilta. Hänen vaatteensa olivat nyt enemmän dekoltee kuin kadulla
kulkiessa. Hänen olkapäänsä ja kaulansa olivat paljaina. Hän oli vastustamaton.
Juuri ovensuussa kaappasin hänet syleilyyni. Oikea käteni sai aivan kuin
vahingossa kiihottavan kosketuksen naisen puvun alta paljastuneeseen rintaan.
Se tapahtui hänen kiemurrellessaan etäämmälle syleilystäni. Vielä nyt jo kauan
valvottuani ja täysin hereillä tunnen tuon kosketuksen. Huuleni lähestyivät
hänen houkuttelevia huuliaan. Ne värisivät oudosti. Hänen ihonsa värisi. Se
muuttui punahehkuiseksi. Olimme juuri maisemaan johtavan oven kohdalla, miltei
sitä vasten. Äkkiä hän ojensi vasemman kätensä kohti oven ylänurkkaa. Siellä
hehkui punakirjavana Draculan sarvipäinen tulenpunainen naamari. Hän kaappasi
naamarin ja veti sen kasvoillensa. Hänen hampaansa lähestyivät kurkkuani. Välähdys
kauhua. Lamaannuin. Mitään ei ollut tehtävissä.
Uni päättyi. Makasin levottomana. Uni oli ollut paha.
Vaikka siinä oli ollut hekumaa, tiesi se pahaa. Äkkiä Liisa vieressäni
käännähti. Säikähdin, sillä tuo äkillinen liike palautti minut vielä mielessä
vellovaan uneen. Kuulin ja tunsin sydämeni pamppailevan.
En ole unienselittäjä.
En ole koskaan lukenut yhtään unienselityskirjaa. Enkä myöskään usko unien
ennusteisiin. En edes kaikki maailman kansat villitseviin ilmestyksiin. En
tältä enkä aiemmiltakaan vuosituhansilta. Paitsi nyt. Juuri tuossa unessa oli
minulle viesti: lopeta sikarinpoltto! Jos jatkat, se tuhoaa sinut aivan kuin
tuossa unessa juuri äsken. Se hymyilee, viekoittelee, tarjoaa nautinnon, mutta
muuttuu Draculaksi ja lopuksi tuhoaa sinut.
Kysynkin nyt, millainen on ollut minun tupakanpolttotraumani?
On se ollut elinikäinen, vaikkakin osin pätkittäinen. Se ei alkanut esiteininä,
pojanjullina, se alkoi vasta teekkarifuksina. Aivan tarkkaan muistan sen, kun
fuksipoika nojaili Polin juhlasalin raskaaseen oveen ja tarkkaili ohisoljuvaa
kaunotarten virtaa. Kun eivät näyttäneet kiinnittävän huomiota harkitsin
vaihtoehtoisia tehokeinoja. Parhaaksi miehisyyden tehostajaksi tuntui
soveltuvan ”rööki hampaissa”. Boston rennosti suupielessä lisäsi selvästikin
vetovoimaa. Kai se oli mahtavaa, kun muistan vielä senkin, millainen tuhkakuppi
kuului Polin vakiovarustukseen.
Elämää Katariinankadun ja
Lönnrotinkadun vaikutuspiirissä
Päivisin olin töissä Helsingin kaupungintalon
Katariinankadun puoleisessa päädyssä. Siellä paperossi kärysi, kun kaupungin
ensimmäiset liikennesuunnitelmat etsivät muotoaan. Kallu Arimo, työtoverini ja
opiskelutoverini oli aina hyvin varusteltu sätkien suhteen. Kun pummailin tupakkalakon
aikana poltettavaa, heitti hän Aroman vai oliko se Sevillan lattialle ja sanoi:
”Ota plebeiji!” Minä otin.
Vasemmanpuoleinen
ovi johti teekkaripyhättöön, Polin maailmaan. Se oli iltatyöpaikka. Oikean
puoleisessa seinässä oli ovi Helsingin kaupungin kiinteistöviraston
asemakaavaosastolle. Se oli päivätyöpaikka.
Vanhasta Polista tulikin minun elämäni 50-luvun iltatyöpaikka.
Se tarkoitti Polin parvekkeella sijaitsevaa NeKuStOa. Suomennettuna nimi on ”nelikulmaisen kopin
ritaristo”. Olinko minä ainoa NeKuStOn kopin tupakoitsija. Niin muistan. Eki
Siivonen, ei polttanut. Ike Jalovaara, ei polttanut. Reima Koskinen, ei
polttanut – vai polttiko? No poltti sittenkin! Taisi mennä kaksi askia Marlboroa
päivässä. Aivan niin, nyt muistankin. Reima oli myöhempinä vuosina luonani
Tallinnassa ja osti kadunmieheltä neljä kartonkia Marlboroa. Kartongit olivat
terveellistä tavaraa, ne oli täytetty aaltopahvilla.
Polista vielä
Minä laskin käyneeni Polin tummien kattojen alla 650
kertaa. Kattojen tummuus saattoi johtua ainakin osin tupakansavusta. Käynnit
taas liittyivät virkatoimiin. Virantoimituksessa, sen ajan disk jockeyna oltiin
keskiviikon ja sunnuntain lättäkisoissa ja lauantain stuidukisoissa. Tiistaisin
oli vielä teeillat. Joskus soittohommat eivät menneet aivan putkeen. Se ei
kuitenkaan johtunut savusta vaan paikalla olleista tyttöystävistä. Ei nimittäin
ollut aikaa vaihtaa vinyyliä. Siitä tuli nuhteita.
Mitkä levyt olivat suosituimmat? Perfidia? Night and day?
Sh-boom tai Tutti Frutti vai oliko Be-Bop-A-Lula. No romanttisina hetkinä
tietysti Mona-Lisa. Kun oli menomeininki, silloin painuttiin itse lattialle
jiven pyörteisiin vaikkapa Bill Haleyn tahdittamana - tai tahdittajana oli
Polilla kyllä Heikki Malmberg. Soitin vielä tarkistussoiton Ekille. Hän
mainitsi minun tuoneen soitettavaksi Ernie Fordin 16 tons. Niin se taisi olla.
Ike Jokivaaran hän muistelee soittaneen erityisesti saksalaisia tangoja à la
Caterina Valente. Ne eivät tainneet olla erikoisemmin minun mieleeni, vaikka
olivatkin poskiposkeavasten tanssiin sopivia - vai olivatko liian reipashenkisiä
sittenkin?
Bill
Haley & His Comets - Rock Around The Clock (1955) HD
Tennessee Ernie Ford - 16 Tons
Intiaanien mapacho
eli tupakka sai tieteellisen nimensä tupakan Eurooppaan tuoneen ranskalaisen
diplomaatin Jean Nicot'n mukaan. Intiaaneilla oli kaksi pääasiallista
tupakkalajia Nicotiana rustica ja Nicotiana tabacum. Edellinen on
nurkantakuinen eli kessu ja jälkimmäinen on virginialainen. Nicot toi tupakan
Ranskaan vuonna 1560. Isoisä viljeli molempia.
Kuvassa vasemmalla virginialaista ja sätkäkone sekä leikkuri. Juuri noin
ne roikkuivat kellarin katossa. Oikealla on aitoa nurkantakuista eli kessua, rusticaa.
Sätkäntekijänä
Lapsena elämään liittyi tupakan valmistus. Isoisä oli kova
tupakoitsija. Hän poltti kyllä työaikanaan työmsteettia,
se oli Työmies, mutta ei North State. Kesäaikana Pakilassa viljeltiin Virginiaa
ja nurkantakuista. Sadonkorjuuseen sisältyi tupakan lehtien kuivaus. Se
tapahtui rautalangoissa kellarin katossa. Rautalangat risteilivät kautta koko
kellarin. Arvaa kuka pujotti lehdet rautalankoihin? Oikein arvattu. Se olin
minä. Tupakanlehdet muuttuivat vihreistä kauniin ruskeiksi. Tupakanlehtien tuoksu oli miellyttävä. Ei siitä mummukaan hermostunut. Kuivatut
lehdet paketoitiin nipuiksi. Prässättiinkö niitä? Kuka muistaa? Liian kuiviksi
niitä ei voinut päästää. Olisivat menneet jauhoksi. Mutta sitten tuli
leikkauksen aika. Leikkaushommiin pääsin tai jouduin minäkin. Leikkurilla
leikattiin nipuista kapeita suikaleita, jotka soveltuivat sitten sätkäkoneella
rullattaviksi. Sätkien rullaus oli jo
hienostuneempaa työtä. Sätkät pantiin puulaatikkoon, jossa ne säilyivät sopivan
kosteina. Sieltä ne siirrettiin
hopeaiseen tupakkarasiaan.
Se kaikki joka oli
ennen niin hyväntuoksuista ja luonteenomaista, sopivasti käytettynä jopa
terveellistä, se on nyt muuttunut. Nyt
on aika tumpata!
Röökaamisen jättimarkkinat
Tupakkateollisuuden kokonaisliikevaihto on noin 700 mrd.
euroa. Tämä on puolitoistakertainen maailman asetuotantoon verrattuna. Tupakan
arvellaan tappavan vuodessa 6 miljoonaa ihmistä ennenaikaisesti. Tupakka on
tehokkaampi tappaja kuin maailman sotakoneet yhteensä. Terveysviranomaiset
arvioivat tupakanpolton lyhentävän ihmisikää 10 vuodella. Eräs toverini kertoi
juuri luokkatovereistaan. Heitä oli 12 poikaa, 6 poltti, 6 ei polttanut. Elossa
on kuusi tupakoimatonta.
Venäläisistä miehistä polttaa 59% ja venäläisistä naisista vastaavasti (23%), kiinalaisista miehistä 48% (2%), virolaisista miehistä 41%
(25%), tanskalaisista miehistä 18% (16%), suomalaisista miehistä 23% (18%) ja
ruotsalaisista miehistä 20% (21%). Suomi on hyvään suuntaan menossa, mutta
paljon on kelattavaa.
Maailmassa polttaa runsas miljardi ihmistä. Eniten
polttajia on kehittyvissä maissa. Polttajista 80% on miehiä ja 20% naisia. Heille
myydään 6000 miljardia savuketta vuodessa. Se tarkoittaa 5000 savuketta
vuodessa keskimääräiselle polttajalle. Hän polttaa 13 savuketta päivässä. Kiina
on ylivoimaisesti suurin yksittäinen tupakan valmistaja ja kuluttaja. Kiinassa
kasvatetaan 43% maailman tupakasta. Kiinalaiset polttavat 6 savuketta päivässä jokaista
yli 15 vuotiasta kiinalaista kohti. Suomessa luku on 3,0, Virossa 4,9, Ruotsissa
2,4 ja Venäjällä 7,5 savuketta päivässä yli 15-vuotiasta kohti. Kiinalaisista
miehistä puolet polttaa. Naisilla se on vähäisempää. Vain 3% kiinalaisista
naisista polttaa.
Tupakanpolton
intensiteetti ei näytä riippuvan kansan varallisuudesta. Kuitenkin on niin, että
pääosa tupakan kulutuksesta tapahtuu kehittyvissä maissa. Kiinalla on tässä suuri
vaikutus.
http://apps.who.int/iris/bitstream/10665/178574/1/9789240694606_eng.pdf?ua=1&ua=1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti