Liisan taidenäyttely Hämeentien Galleria 68:ssa on saanut
ihmeellisiä aikamuotoja. Taulut ovat riippuneet seinällä jo 12 viikkoa, vaikka
näyttelyn oli sovittu kestävän vain 3 viikkoa. Kaikki tämä on koronan syytä tai
ansiota. Galleria 68 joutui pitämään näyttelyn suljettuna alkuperäisenä
avajaisajankohtana ja siitä saakka se on ollut suljettuna, kunnes ovet avattiin
4.6. Taulut oli ripustettu paikalleen alkuperäisenä ajankohtana, joka oli 19.3.
Liisan kanssa kävimme ikkunan takaa ripustusta tarkastelemassa. Ripustuksen
suoritti galleristipuoliso Reet. Uusiksi aukioloajoiksi galleristipuoliso Ismo
Salonen esitti kesäkuun alkua ja sitten jatkoajaksi viikkoa juhannuksen
jälkeen. Juhannusviikkona ovet ovat kiinni. Salaisena suunnitelmana on lopettajaisten
pitäminen viimeisenä näyttelypäivänä 28.6. Itse asiassa kutsummekin nyt näin
salaisesti kaikkia kiinnostuneita paikan päälle tuona päivänä viimeistään klo
16. Aikaisemminkin saa tulla, sillä Liisa on paikalla jo puolilta päivin.
Mistä tuo näyttely
sitten kertoo? Galleria 68 suosii konstruktiivista taidetta. Se ei pidä ihmisistä,
kasveista tai eläimistä. Kissataulut ovat ehdottomasti kiellettyjä. Näin
arvelen. Liisan näyttely siis ohjeiden mukaan sisältää konstruktivismia
sellaisena, kun Liisa sen näkee. Liisa on itse asiassa kirjoitellut ajatuksiaan
näyttelyesitteeseen.
Näin hän kirjoittelee: ”Kaupunkitilan kokemisesta on tullut elämääni vahvasti määrittävä
tekijä.
Sisustusarkkitehtuuriopintoni johdattivat minut kaupunkikeskustojen
muutosprosessiin suunnittelijaksi. Kaupunkikuvan analysointi, kaupunkitilan
kokeminen ja kaupunkielämän tulevaisuuden mielikuvat ovat edelleen
jokapäiväisen elämänympäristöni havainnointia.
Teosteni aiheet liittyvät rakennetun ympäristön ja
ihmisen vuorovaikutuksen sidoksiin. Taustalla ovat omat kaupunkikokemukseni,
jotka ovat pysähdyttäneet miettimään ympäristömme kulttuurisuutta,
sattumanvaraisuutta, elämyksellisyyttä sekä ihmisen vastuuta rakentajana ja
tuhoajana. Haluan viedä katsojan sisälle kaupunkitilaan kokemaan ja pohtimaan
omaa suhdettaan kättemme töihin.
Työt ovat suurimmaksi osaksi uniikkivedoksia. Miksi teen ne
grafiikan tekniikalla, jonka perusidea on monistettavuus? Selitys liittyy ajan
kokemiseen elämänrytmiämme määräävänä tekijänä. Viidenkymmenen vuoden aikana
hektiseksi kehittyneen työuran jälkeen tuli mahdolliseksi valita hidas elämä ja
tähän ikiaikainen käsityönä syntyvä grafiikka tarjoaa kiehtovan mahdollisuuden.
Koronapäivien
omakuva
Teoksissa keskityn perinteisiin grafiikan tekniikoihin,
akvatintaan, viivasyövytykseen ja kuivaneulaan. Koitan saada perinteiset
tekotavat taipumaan kolmiulotteiseen tilakuvaukseen, jossa valo,
kerroksellisuus ja toistuvuus luovat jatkuvuuden ja yllätyksellisyyden.
Elementteinä ovat vuosien aikana tuotettu suuri määrä kuvalaattoja, joiden
yhdistelmistä syntyy jatkuvasti uusia kombinaatioita pelkistyen lopulta
viitteelliseksi kaupunkitilan konstruktioksi.
Olen Kemiönsaarella toimivan Arkipelag Workshop ry:n
puheenjohtaja ja työskentelen Atelje Tjuda Pedagogin grafiikan työhuoneella
kuuden taiteilijan työyhteisössä.” Vielä kerran, tämä oli Liisan kertomaa ja se
oli kirjoitettu näyttelyesitteeseen.
Tämä kuva on minun
punainen lemmikkini. Onneksi sitä ei kukaan näyttelystä ostanut. Kuvan nimi on
Pietari, Tallinna, Venetsia, Como – talvi 2016 (Akvatinta, pehmeäpohja). On
kysyttävä itseltä mikä tässä taulussa viehättää? Onko siinä jotain erityisiä
merkityksiä? Miksi se on suosikkini? Kyllä siinä on henkilökohtaista. Näen
siinä ihmiset Marinskin uuden teatterin aulassa, ihmiset eri kerroksissa,
erityisesti tuon teatterin historiassa, Tallinnan Lennujaama muistuttaa
tsaarien ajan rakennustaiteesta, kattoikkunat ja seitsemän sentin kattoholvi
kertovat tekniikan taidoista, aina ihmetyttävät tuon ajan rakennustaiteen teokset,
miten oli varaa ja miten oli taidot, sitten ne katosivat, vallankumouksen
jälkeen konstruktivistit yrittivät panna paremmaksi, vanhoilliset Stalinin
johdolla heittivät uudistuksen ihmeet
kaatopaikalle. Se loppui siihen. Venetsia, luku sinänsä, Arsenaalissa
oli suuri laivatelakka, nyt hallit ovat näyttelykäytössä, hyvä arkkitehtuuri
tuottaa monikäyttöisiä rakennuksia, taloa ei tarvitse purkaa, kun
käyttötarkoitus muuttuu. Comosta kuvaan on päässyt vain vanha kirkko. Tästä
kuvasta on pois pyyhkäisty usein Liisan aikasarjoissa esiintyvä funktionalismin
huipputeos, Giuseppe Terragnin Comossa sijaitseva Casa del Fascio, fasistien
talo. Liisan kuvassa hehkuu valtava punaisuus, se on Marinskin loistoa, nuo
ihanat punaiset massat, ne ovat Marisnkin portaita, seiniä. Minusta tämä on
loistava teos.
Tämä taas on Liisan
mielestä hänen paras työnsä. Se nimi on Pietari-Venetsia-Como, talvi 2018.
(Akvatinta, kuivaneula). Arja ja Harry taisivat löytää siitä mieleisensä. Liisa
voihki, hän oli asettanut taululle niin kovan hinnan, ettei kukaan vain sitä
ostaisi. Kuiskaan salaisuuden: voihki onnesta! Mitä siinä voin nähdä? Tai miksi
yritän itse nähdä? Kysyn Liisalta. Liisa sanoo näkevänsä kuvassa ajan kulun
ihmisten kätten töiden kautta vanhasta telakka-ajasta nykyaikaan. Kaikki
muuttuu liian nopeasti, emme kerkeä miettimään vanhan merkitystä ennen kuin jo
teemme uusia asioita. Liisa pelkää perinnön hukkaamista. Tässä kuvassa Liisa
katsoo menneisyydestä tulevaisuuteen. Nykyaika on kuvan tekohetki. Menneisyyden
hahmoina kuvassa häilyvät Comon vanha tuomiokirkko ja Arsenalin valtavat
hallit. Liisa sanoo kuulevansa niissä vanhan työn kumisevan kaiun.
Näyttelyssä ovat
esillä myös nämä kuvat joista toinen enteilee ei-toivottua tulevaisuutta. Kuva kertoo sivilisaation heiveröisyydestä ihmisten käsissä. Ihmiset eivät pidä siitä mitä
ovat saaneet aikaan. He haluavat tuhota vanhaa ollakseen itse uuden airuita,
tai vain tavoitellakseen rikkautta ja valtaa. Sarjan nimi on Apocalisse Firenze
– Aleppo 2017, osat 1 ja 2 (Akvatinta, pehmeäpohja). Firenzen tuomiokirkolle
johtaa kapea katu nimeltä Via dei Servi. Liisa näkee kauhukuvia tuon kadun
metamorfoosista. Onko meissä pahoja voimia jotka lopuksi tuovat Aleppon meidän
kotiporteillemme? Saara ja Matti uskovat tulevaisuuteen. Uskaltavat uskoa Via
dei Servin säilyvän. Muuten eivät varaisi taululle paikkaa omalla kotiseinällään.
Itse asiassa Liisa kirjoittaa aika kivasti. Hän aivan
selvästi hellii muistoissaan tilaisuutta osallistua niin monen kaupungin
kaupunkiympäristön kehittämiseen. Mitä niitä nyt on? Lahden Aleksanterinkadusta
aloitettiin. Seurasi monia kaupunkeja: Pietarsaari, Jyväskylä, Kajaani, Oulu, useita
asuntomessuja, useita maaseututaajamia taajamatieprojektin yhteydessä, Puotilan
tori, Malmin tori, Kirkkonummen keskusta, Helsingin Aleksanterinkatu, Valkeakoski,
Lappeenranta, Imatra, Heinola, Kemi, Hanko, Tampereen Ratina. No, kaiken väliin
suunniteltiin usean vuoden aikana sairaaloita.
Mikä se nyt olikaan se vihon viimeinen? No, se oli Kehäradan ympäristökoordinointi. Liisa siirsi sisustamisen ulkotiloihin.
Hänestä ei kuitenkaan tullut ulkoistajaa vaan ympäristösuunnittelija. Muistan
hyvin, miten tuo kaikki alkoi. Ensitapaaminen tapahtui Porin kaupungissa. Vuosi
oli 1972. Olin hakemassa firmaamme leikkikenttäsuunnittelija. Eikä vaan minkä
tahansa leikkikentän suunnittelijaa vaan seikkailuleikkikenttien
suunnittelijaa. Seikkailuleikkikentät olivat tuon ajan suurta huutoa. Liisa
ilmoittautui tehtävään halukkaaksi ja hänet valittiin. Seikkailuleikkikentille
ei ollut kuitenkaan kysyntää ja Liisa aloitti Lahden Aleksanterinkadun
suunnittelutehtävällä. Työt laajenivat teihin ja siltoihin, jopa
valtakunnallisiin ohjekirjoihin. Libyassa Liisa oli mukana monen monessa.
Joutui jopa piirtämään libyalaisen perinnekaivon. Se rakennettiin Sirten hotellille. Siellä se
seisoo pystyssä tälläkin hetkellä, vaikka sota on pyyhkinyt yli ja ohi.
Liisan useimmiten nähty teos lienee
Rautatientorin metroaseman kompassi. Kuvassa näkyy myös samaan
suunnittelutapahtumaan liittynyt nukkumiseen kelvoton pyöreä penkki ja
taustalla häämöttävä hukkaan heitetty talvipuutarha vesiputouksineen. Oli
kuulemma liian kallis ylläpidettäviksi. Tilalle tulivat mainosvalot ja
-vitriinit julkisen tilan viihdykkeeksi.
Katsotaan vielä näyttelyä
Galleria 68 saa harvalukuisilta koronanäyttelyn
katsojilta kiitosta. Tila on pieni, mutta sympaattinen. Se on todellinen vanha
kivijalkakauppa vanhan Allotrian talon kivijalassa. Galleristit Ismo ja Reet
Salonen sanovat aikovansa pitää näissä tiloissa 68 näyttelyä, sitten lopettaa.
Nyt on menossa 54. näyttely. Minulla on mielessäni viime vuodelta lähinnä
vanhojen tuttavien näyttelyitä: Sanaksenahojen näyttely, Veikko Vaskon näyttely
ja Sakke Laitisen näyttely, on vielä Blomstedtin serigrafiat, Blomstedt itse ei
kyllä ollut tuttavapiiriäni, mutta olihan paikalla Severi Blomstedt, poika ja
ystäväni.
Elokuvakerho on lähes
30 vuotta kokoontunut porukka. Siinä on vakiokokoonpanossaan kymmenen jäsentä.
Nyt elokuvakerho saapui parilla ystävällä täydennettynä näyttelyvieraaksi.
Taitelijalle onneksi kullakin on omat mieltymyksensä, ei tule riitaa
ratkottavaksi. Ja nämähän ovat painotuotteita. Niitä voi monistaa lisää. Liisa
ei halua monistaa. Hän haluaa tehdä painotekniikalla uniikkitöitä. Se saattaa
tuntua oudolta. Meneekö siinä tekniikka hukkaan? Ei sittenkään mene, sillä
Liisa käyttää samoja laattoja useassa teoksessa, niitä eri tavoin
yhdistelemällä, onhan se laattojen monikäyttöä.
Elokuvakerhosta lisää:
http://penttimurole.blogspot.com/2014/12/elokuvakerho-kosmos.html
Halusin Liisan
selittelevän enemmän teoksiaan. Ajattelin kysyä miksi tuossa on tuo oranssi?
Mitä se tarkoittaa? Mikä se on? Mitä nuo lehden näköiset ovat tuossa maassa,
keltaisella lattialla? Miksi tuo toinen ylhäällä on aivan erilainen kuin nuo
kolme muuta? Mistä nuo kuviot tulevat tuon keltaisen neliön ympärille?
Ajattelin tämän tiedon saatuani pystyväni selittelemään Liisan taiteen ihmeitä.
Kysyin vain ensimmäisen kysymyksen ja silloin rävähti. Ääni kohosi ja äänen
väri muuttui. Havaitsin kysymykseni epäonnistuneeksi. Taitelija piti kysymyksiä
mielettömän tyhminä. Taiteilijan teoksille ei ole sanoin kirjoitettavaa
selitystä. Ne ovat abstraktiota, tunnetta, sattumaa.
Liisa on tehnyt ja tekee paljon akvarellitöitä.
Galleria 68 näyttelyyn ilmestyi oikeastaan aika outo sarja akvarelleja. Ne
kuvaavat Tallinnan pilvelohkujien aluetta. Tuota epäonnistunutta
kaupunkilaajentumaa muuten niin ihanan vanhan kaupungin äärellä. Halusiko hän
näillä kuvilla etsiä yhtymäkohtia venäläiseen konstruktivismiin? En enää
uskalla kysyä mitään, joudun siis vain epäilemään. Ystäväni Ooke Lehtovuori hankki yhden näistä
kuvista omakseen. Kysynkin häneltä: miksi ostit sellaisen kuvan? Hän vastaa:
”Kun tykkään Lissukasta.”
Hyvää juhannusta
Olen maalla,
Kemiönsaarella. Pellot hehkuvat huimaavan vihreinä. Nurmikkoa ei raatsi leikata,
se on täynnä pieniä valkoisia, keltaisia ja sinisiä kukkia, hehkuvat heinät
huojuvat iltatuulessa, juhannusruusut ovat jo pois menossa, vaikka aatto onkin
vasta tulossa, mikä ihmeen koiranputkivuosi tämä on, ne ovat kauniita ja muodostavat
valkoisia muureja, kuusama tuoksuu huumaavasti, kohta saunan aikaan kuusama
valtaa saunojan ilmatilan, lehdokit valmistautuvat omaan iltahetkeensä, sireenit
ja voikukat ovat jo luovuttaneet, on kesä, juhannus, huomenna. Nyt uskoo mielellään
vain hyvään.
Hyvää Juhannusta myös teille ja blogiasi lukeville.
VastaaPoistaKäytiin Sadun kanssa tänään katsomassa. Saatiin nähdä osin meille Kemiöstä tuttua aineistoa hienosti aivan uusiksi itsenäisiksi teoksiksi toisten aihioiden kanssa luotuna. Hyvin kiinnostava näyttely, kiitos Liisa!
VastaaPoista