Säihkysääristä kevään väreihin, pärekoreihin ja konkursseihin

Kesän värit ovat kuulaita ja raikkaita, viileitä ja puuterisia, niitä on sävytetty valkoisella. Kesän sävyjä ovat pastellit, roosat, vaaleanpunaiset ja hempeät lilat ja vielä kova valkoinen, nutrianruskea ja farkunsininen. Valkoisen pitää kuulemma olla t-paidanvalkoinen. No kesätöissä se ei kauan valkoisena säily, paitsi sitten kun päästään maanmuokkaushommista elonkorjuuhommiin. Näin sanoo Wikipedia. Minun on tarkistettava hieman asiaa ja kysyttävä Maikilta. Hän on minulle todellinen väriasiantuntija.

Maikki on myös henkilö, jota huudan apuun, kun katselen televisiostudioon saapuvaa väkeä, joskus toimittajiakin. En nyt niinkään värien takia vaan vaatetuksen peittävyyden ja yleisen vaatevalintakulttuurin vuoksi. Tämä koskee niin naisia kuin miehiäkin. Mutta totta puhuen, anteeksi vaan, hieman enemmän naisia. No, kyllä minä säihkysääristä tykkään, myönnän sen, mutta…

Vuoden 1969 maalipurkissa oli kirkasta Miranolia

Maikki sanoo kesän muotivärien olevan viileitä, sininen pohjavire vallitsee, mutta todellisuudessa ikkunoista näkyy ärtsynvihreätä ja ärstynkeltaista ja ärtsynpinkkiä, kurjenpolvet antavat violettia, valkoinen raikastaa. Tämä on pysyvä ilmiö, siihen ei ihminen voi vaikuttaa. Toista on, kun itse ottaa maalipensselin ja ryhtyy muokkaamaan maailmaa mieleisekseen.

Maikki kertoo omista ja sisarensa Liisan tekosista. Heidän tekojaan voidaan pitää korkeasti opetettujen ammatti-ihmisten tekosina. Molemmat he olivat Atskin opiskelijoita, toinen jo taisi olla varsin valmistunut. 60-luvun puolivälissä he päättivät yllättää sukunsa ja naapurinsa maalaamalla vanhan harmaan kesämökin sisukset hetken muotiväreihin. Lattiat maalattiin kirkkaan ruohonvihreiksi, seinät vaalean keltaisiksi, osa kalusteista kirkkaan punaisiksi, osa auringonkukan keltaisiksi. Seurattiin muotia ja seurattiin trendiä.

Insinöörin sisustaessa vuonna 1970 hankittua vanhaa omakotitaloansa Espoo Friisilässä, hän maalasi olohuoneen tumman vihreäksi, makuuhuoneen tiilenpunaiseksi, välihuoneen oranssiksi, lasten huoneet sinisiksi ja eteisen kirkuvan keltaiseksi. Niin tekivät muutkin. Myös firman sisusasua muutettiin, aulojen katot maalattiin mustiksi ja seinät punaisiksi. Taisipa omankin työhuoneen katto ja seinät saada mustan peittovärin. Miranol-purkista löytyi kirkkaita värejä, eikä sävytys ollut koskaan ongelma – ei sävytetty. Nyt on kiva katsoa Hopeapeilin artikkelista asiaan kuuluvia trendejä tuolta ajalta. Menikö vikaan vai oikeinko tehtiin ihmisten henkisen vireyden innoitukseksi ja esteettisen nautinnon maksimoimiseksi?

Kesän traditioiden mukaan perheeseen kuuluva kirjailija kantaa mökille paikallisilta kirpputoreilta löytyneitä aikakausilehtiä. Nyt huussissa tarjoaa lukuhetkiä 70-luvun alun Hymy ja tuossa läppärin vieressä on Hopeapeili vuodelta 1969. Hymyyn palaamme myöhemmin, nyt käsittelemme Hopeapeiliä. Juuri se kertoo tuossa edellä mainitusta värien käytön ajasta sisustuksessa.

Hopeapeili käsittelee modernia asumista. Mutta yllätys, yllätys. Hopeapelin numerosta löytyy useita minun tuttujani. Sieltä löytyy arkkitehti Pentti Piha. Häntä haastatellaan tulevaisuuden asumisesta. Sieltä löytyvät Kirsti ja Egil Nordin, arkkitehdit perheineen, tarkastellaan heidän kotiuudistustaan Kapteeninkadulta, sieltä löytyy Kiki Pohjanpalo, minun sisustajani ja Cose Belle -nimisen sisustusliikkeen omistaja Uudenmaankadulta, sieltä löytyy myös Pekka Piirto, luokkatoverini. Hän kirjoitti lehteen arvostelun Pentti Saarikosken Matteus-käännöksestä vuodelta 1969. Vaatii selityskirjaa. Nyt kaikki jää hänen mielestään uskon asioiksi. Sekin, oliko Jeesus anarkisti.

Pihan Pena haastattelussa

Toimittaja Eila Saarinen haluaa selvittää, kuinka asutaan vuonna 2000. Hän menee arkkitehti Pentti Pihan luokse – tai minne menevät juttelemaan, se ei selviä, ehkä kaljalle Sikalaan tai johonkin muuhun lähikapakkaan, mahdollisesti Keitaaseen, tai olisivatko menneet Kosmokseen kateenkorvalle? Ei, varmaan kuitenkaan Kosmokseen. Minusta Pihan Pena ei käynyt useinkaan Kosmoksessa. Minä kävin. Ehkä he olivat sittenkin Sikalassa. Siinähän Pena asui naapurissa.

Toimittaja oli asennoitunut kuulemaan mehiläiskennotaloista, joissa nostokurjet siirtelivät asuntoja ulos tai sisään. Tai sylinteritaloista, joissa asunnot olivat ulkorenkaalla ja kaupat, pesulat ja parkkipaikat sisärenkaalla. Ei kuullut. Pihan Pena oli sanonut, ettei vuoden 2000 tilannetta voi vielä vuonna 1969 arvioida. Se on liian kaukana. Ehkä vuotta 1985 voisi miettiä.

Haastateltava ryhtyi puhumaan kahden tai useamman asunnon järjestelmästä. Puhui asumisen liikkuvuudesta. Asuntovaunutyyppisestä asumisestakin. Haastattelija kauhistui, häntä ei miellyttänyt tuon kaltainen amerikkalaisuus. Hän suri myös menetettävän kotipaikkarakkauden puolesta. (Haastattelu oli tehty huumorilla, ei siinä tosissaan mitään kauhistuttu tai surtu!) Muuten tuo kakkos- tai kolmosasuminen on nykyään tosiasia. Ihmisillä on talviasuttava kesämökki, lomaosake Aurinkorannikolla, mökkiosake Lapissa, talo Tallinnassa – mitä kaikkea, ei kuitenkaan kaikilla, mutta monella.

Pihan Penan tiimissä olin minäkin mukana vuonna 1968 voittamassa Linnanmäen arkkitehtikilpailua. Kuvassa näkyy punaisella Vapaudenkadun ehdotettu ratkaisu, sinisellä näkyy keskustaa kiertävä nojatuolirata tai vaakasuora hissi, miksi sitä nyt kutsuttaisiin. 1. PALKINTO, 10 000 mk, nimimerkki “Drive inn”, arkkitehti Pentti Piha. Avustajina: arkkitehtiylioppilaat Christer Bengs, Petri Blomstedt, Antti Gävert, Tapani Launis, taiteilija Annika Piha, arkkitehtiylioppilas Kari Silfverberg. Liikenneasiantuntijana dipl. ins. Pentti Murole ja rakenneasiantuntijana tenk. tri. Matti Ollila.

Pihan Pena ryhtyi puhumaan asuntojen elastisuudesta. Asuntoon ei pitäisi kuulua kuin ulkoseinät ja märkäyksikkö. Kaiken muun tulisi olla asujan muunneltavissa. Haastattelija epäili riisutun asunnon johtavan perheen sisällä epätasa-arvoon – keittiökaapit jäävät rakentamatta, mutta parkkipaikka syntyy asemakaavamääräyksen pakottamana. Haastateltava uskoi tällaiseen elementtirakentamiseen tulevan taloudellisen asumisen joustavana muotona. No, jälkeen päin voi todeta, ettei iskenyt suuremmin tulta. Mitä nyt hieman loftia.

Pihan Pena ryhtyi sitten pohtimaan kaupunkilaisuutta. Urbaanius on poissa. Lähiöt ovat epäinhimillisiä. Kaupunkimaisuuteen kuuluvat paitsi työpaikat, myös teatterit, kahvilat, ravintolat, koulut ja rakennetut puistot. Kaupunki on kuin palvelutalo. Palvelujen myötä syntyy kanssakäyminen. Toimittaja aikoi ryhtyä opettelemaan kaupunkilaiseksi.

Keskustelun viimeiseksi aiheeksi nousi maanomistus. Haastateltava halusi kaiken asuntomaan pakkolunastettavaksi yhteiskunnan haltuun. Hän piti outona sitä, että moottoritien alle jäävä maa voidaan kyllä pakkolunastaa ilman suurempaa porua, mutta jos asuntomaata pakkolunastettaisiin – niin kuin pitäisi – sitä kutsutaan heti sosialisoinniksi.  Hänen mielestään olisi priorisoitava ensin yhteiskunnan tarpeet, sitten käyttäjien yksilölliset tarpeet, kolmanneksi rakentajien tarpeet ja vasta vihonviimeisenä suunnittelijan tarpeet. Nyt asiat menivät päinvastaisessa järjestyksessä. Haastateltava piti asuntotuotantoa voiton maksimointina.  Lopuksi toimittaja ihmetteli haastateltavan omituisuutta. Olipas se omituinen arkkitehti. Ei puhunut ollenkaan fasadeista, rytmistä, tilasta avaruudessa. Olikohan se sosialisti? No minä vastaan jälkikäteen. Olihan se sen sortin sosialisti. Mutta kiva jätkä se oli.

Kelataan taaksepäin

1960-luku oli hurjaa purkamisen aikaa. Eliel Saarisen suunnittelema Kinopalatsi Espalta purettiin vuonna 1967, kun Alvar Aalto suunnitteli paikalle Akateemisen kirjakaupan uudisrakennuksen. Kohtalokas purkaminen hävitti myös Heimolan talon vuonna 1969 ja Kestikartanon talon vuonna 1967. Makkaratalo valmistui Skohan talon purkamisen myötä vuonna 1968. Kämpin purkaminen herätti suurta kohua. Konttoristuminen oli ajan sana. Keskustan vanhat asuintalot muutettiin toimistoiksi ja konttoreiksi. Arkkitehtitoimistot muiden ohella valtasivat vanhoja patriisiasuntoja. Kaakeliuunit purettiin ja kipsiset kattokoristeet piilotettiin alaslaskettujen kattojen taakse. Moderni aika ei kunnioittanut vanhaa. Elettiin uuden ajan alkua. Taas kerran! Niin, tuossa se taisi olla. Liisa juuri 1969 valmistuneena sanoi nuo sanat. ”Vanhalla ei ollut arvoa”.

Vastareaktio syntyy ja laajenee

Jyväskylän Kesässä vuonna 1967 oli jo aloitettu suomalaisen muotoilun ja muotoilijoiden itseruoskinta. Maailmanmenestystä saavuttanutta muotoilua pidettiin ”pinnallisena taiteena” ja ”kerskailutavaroiden tuottamisena”.  Oli käynnistynyt jonkinlainen kulttuurivallankumous. Severi Parko: ”Teknillisesti ja sosiaalisesti Suomen taideteollisuus on takapajulla. Viimeisen 10 vuoden aikana olemme salanneet epäkohtia, tuhlanneet miljoonia valheen peittämiseen, käyttäneet rahat edustukseen, laiminlyöneet koulutuksen ja tutkimuksen, riidelleet arvovallasta. Me olemme tuottaneet statussymboleita ja pönkittäneet alan ja ammattikunnan statusta.” Antti Nurmesniemi: ”Minusta Suomen olisi viimeisen 5-10 vuoden aikana tullut luoda luovaa teollisuutta, eikä valita pinnallisen taiteen tietä - nyt on valittu jonkinlaisen pinnallisen ja näennäisen taiteen myymisen tie ja sitä on valtion koulussa tuettu aika kauan aikaa. Muotoilija ei ole kuluttajan luottamusmies vaan palvelee lehdistön luomia myyttejä luksuskodeista ja kerskatuotteista.” Annika Piha: ”Olisi aiheellista jättää pari vitriiniä rakentamatta ja pari mitalia hakematta.”

Enemmistö ry:n perustaminen vuonna 1969 ja Alas auton pakkovalta -pamfletin ilmestyminen samana vuonna osoittavat ajan kuvaa. Pamfletissa sanotaan: ”Auto, neljä kirjainta, joihin ei voi luottaa. Jalankulkija! Lakkaa kumartelemasta autoilijalle, kun hän antaa sinun ylittää kadun suojatietä pitkin. Pui mieluummin nyrkkiä, kun hän ei kunnioita tätä sinun laillista oikeuttasi.”

Myös metropäätös Helsingissä sattui vuodelle 1969. Oltiin huolestuneita ympäristömme saastumisesta, vastustettiin materialismia, oli syntynyt protesti ympärillämme olevaa esinepaljoutta vastaan, mutta toisaalta kannatettiin liikkuvampaa elämänmuotoa. Ehkä tässä kaikessa tarvittiin jotain romantiikkaa. Sitä se varmaan oli tuo kotien maalaaminen ja räiskyvät värit.

Mitä muuten muodissa tapahtui juuri tuolloin 1969? Nyt on tarkistettava vielä Maikin muotikuvastosta. Maikki kertoo, että muodissa elettiin voimakkaan muutoksen aikaa. Vuonna 1968 elettiin A-linjaa, mutta muodollinen 60-lukuisuus alkoi väistyä rennomman 70-luvun tieltä.  Housupuku ylipäänsä oli ratkaiseva askel ja muutos.

Kai Frank puhuu pärekorista ja pajupillistä

Suuresti arvostettu muotoilumaestro ja professori Kaj Frank, teki vuonna 1973 Avotakka-lehden pyynnöstä listan kymmenestä parhaasta suomalaisesta käyttöesineestä.  Frankin lista kuvaa sekin osaltaan ajan henkeä. Hän ei kuitenkaan tuonut esiin kännyköitä tai muita elektronisia vimpaimia, hän se puhui pärekorista ja pajupillistä, siis kymmenen parasta käyttöesinettä:

·        pärekori

·        viilivati

·        raidallinen puuvillakangas

·        syvä lautanen

·        foliovuoka

·        turveruukku

·        mukana kannettava tuoli a la Harri Moilanen

·        pajupilli

·        potkukelkka

Hopeapeili 1969 kertoo ajankohtaisista sisustusideoista niitä näitä, mm. näitä: nyt on maalauksen aika, laatikoiden aika, purkkien ja purnukoiden aika, mattojen ja verhojen aika, julisteiden aika, kehyksettömien peilien aika, avohyllyköiden ja kaapistojen aika, värikkäiden hellojen ja jääkaappien aika, sälekaihdinten aika, esille pantavien levysoitinten, vahvistimien ja ämyreiden aika, siis kaikki käy. Tuo aika oli minunkin aikaani.

Nyt tuleekin kysymys. Onko sisustukseen ja seinien väreihin liittyvä keskustelu jotenkin merkityksellistä? Onko mitään mieltä lueskella vanhoista aikakausilehdistä silloin ajankohtaisia ja ihmisiä kiinnostaneitakin väritysohjeita ja kodinsisustusfilosofioita. Ehkä ei olekaan. Lukeminen saattaa olla mielenkiintoista historiantutkijoille, trendianalyytikoille ja etenkin meille entisiä aikoja muisteleville. En usko, että saisin lastenlapsiani ikähaarukalla 10-35 kiinnostumaan moisista jutuista. Jatkopäätelmänä on, ettei niistä kannattaisi blogejakaan kirjoitella. Pitäisikö sitten mieluummin kirjoitella hallituksen juuri tekemästä lisäbudjetista? Kaikki aikanaan. Liikennehankkeilla ryyditetty lisäbudjetti saattaa olla raideliikennerakastajan kannalta hyvinkin kiinnostava aihe. Mutta kuten sanottu, kaikki aikanaan. Ehkä jo ensi viikolla.

Keltainen viiva tai valkoinen viiva

Otetaan vielä tähän alkuun yksi ärsyttävä värijuttu. Suomessa tuli kesäkuun alussa voimaan uudenlaista liikennelainsäädäntöä. Siinä lienee paljon hyviä ajatuksia, osittain outojakin uudistuksia, mutta yksi tuntuu erityisen huonolta. Se on värijuttu. Päättivät säästellä väreissä ja maalata ohituskieltoviivat valkoisella, nyt meillä tutuksi tulleen keltaisen sijaan. Liikenneturva ja Autoliitto tätä uudistusta vastustivat, mutta puoltajia lienee löytynyt riittävästi, sillä keltaiset väripurkit joudutaan viemään jäteasemalle. Väittävät jotain niin älytöntäkin, että robottiautot ja tekoälynäkijät eivät oikein osaa erottaa keltaista, kaiken pitäisi olla vain samaa valkoista. Höpö, höpö! Nyt pääsin kokeilemaan muutoksen vaikutuksia. En suinkaan tieteellisillä mittauksilla, mutta ajamalla vastikään päällystetyllä Perniön ja Strömman kanavan välisellä 13 kilometrin tieosuudella, joka oli juuri varustettu uusilla vitivalkoisilla viivoilla. Keltaista vanhaa väriä oli sentään käytetty maalarille merkkinä siitä, missä uusi kokoviiva alkaa. Tein koeajoja pari kolmekin kertaa viikon aikana. Vertailun vuoksi ajelin sitten Strömmalta Kemiön keskustaan ja edelleen vanhoilla viivoilla. Miltä tuntui?

Valkoiset viivat on maalattu uudelle mustalle asfaltille. Vanhat keltaiset ja valkoiset viivat ovat haaleina vaaleaksi kuluneella ja kauhtuneella asfaltilla. Yritin ajatella positiivisesti ja katsoin valkoisia viivoja suopealla silmällä. Aivan selvää on, että uusi valkoisten koko- ja katkoviivojen kooste on huomattavasti vanhaa valko-, keltaviivoitusta epähavainnollisempi.  Keltainen viiva iskee kortit pöytään. Huono uudistus!

Konkurssiin?

Nyt kohutaan ministerin koulutuksesta. Puhekoulutuksesta tai ajatuskoulutuksesta, vai mistä itse asiassa on kysymys?  Yksikään firma ei mene konkurssiin, näin sanoo valtionvarainministeri. Outoa puhetta. Meneehän firmoja konkurssiin.

Suomessa menee kuukausittain 200-300 firmaa konkurssiin. Monet menevät konkurssiin huonon hoidon tai heikon bisnesidean takia. Sellaisia firmoja ei kannata tukea koronan varjolla. Nyt koronan aikana konkurssiin menevien määrä kasvaa. Vielä ei kuitenkaan kevään tilastoissa tai huhtikuun tilastoissa ollut mitään piikkiä näkyvissä.

Vuoden 1990 laman jälkeen konkurssien määrä nousi 700 konkurssiin kuukaudessa. Kesti 10 vuotta eli vuoteen 2000, ennen kuin määrä tasaantui ”normaalitasolle”, joka Suomessa näyttää olevan tuo 250-300 firmaa kuukaudessa. 1990-lama tappoi noin 15000 firmaa enemmän kuin kymmenen vuoden aikana olisi muuten kuollut. Se oli 5 % kaikista firmoista. Suomessa on noin 350000 yritystä. Noin 30000 yritystä aloittaa ja lopettaa vuosittain. Yritysten kokonaismäärä ei juurikaan kasva. Konkurssiin menee vuosittain alle 1 % yrityksistä. 1990-laman aikana konkurssiin menneiden osuus tuplaantui. Pahimpina vuosina 2 % yrityksistä meni konkurssiin. Nyt ei jouduta samaan kurimukseen. Mutta tukien myöntäminen vaatii kontrollia. Huijareitakin on liikkeellä.

Olipa sekalaista antia

Maalareista keltaisiin viivoihin ja konkursseihin ja kaikkea siltä väliltä. Kesken kaiken Olli Lehtovuori soitti. Hän siunaili Pirkkolan uimahallin kylkeen suunniteltua uutta verkkopallohallia. Sirenien vanhat ideat on unohdettu, rakennuslupa on jo olemassa. Totesin tehneeni asian hyväksi jo sen minkä olin tehnyt: http://penttimurole.blogspot.com/2018/06/keskuspuisto-poikki-mutta-ei-ehdoitta.html 

Hanke on huonosti mietitty. En kuitenkaan aio ripustautua puihin. Toivon että nuoremmat sen tekevät. Ja niin tuntuvat lupailevan. Halli kyllä tarvitaan ja on paikallaan, kunhan saadaan paikalleen.

PS. Nyt asiat menivät niin dramaattisiksi, että on pakko päivää myöhemmin lisätä pieni jälkikirjoitus. Konkurssien pelastajaksi ilmoittautunut valtionvarainministeri sai puhestrategiaopetusta, mutta joutui itse poliittiseen konkurssiin. Ihmeteltyäni puhestrategiaopettajan konsulttipalkkion tuntiveloitusta, se on nimittäin kuusinkertainen insinöörien ja arkkitehtien huippuveloitukseen, päädyin ihmettelemään konsultin vastuuta. Nuori ministeri ja nuoret avustajat eivät ehkä tiedä mitä tekevät, mutta konsultin luulisi tietävän. Kysynkin miksi Saukkomaa-konsultti ei kertonut oppilaalleen ministerille toimeksiannon tulevan johtamaan hänen poliittiseen konkurssiinsa?  Konsultin jos kenen olisi pitänyt tämä ymmärtää.