Arkkitehdit tukkanuottasilla - aiheetta

Monet toivovat korona-ajasta muutosten ajan toiveikasta alkua. Toiveet ovat erilaisia. Joku toivoo markkinatalouden nyt saavan kohtalokkaan kuoliniskun. Moni toivoo kaupunkien tiivistämisintoilun nyt päättyvän ja vanhojen arvojen palaavan kunniaan, ehkä jopa tiivis ja matala nousisi uudelleen toiveiden tynnyriin. Joku uskoo autoilun nyt romahtavan ja yhteiskunnan siirtyvän pysyvästi korona-ajan ruuhkattomuuteen. Etätyön uskotaan olevan tulevaisuudessa normi. Kodeista tulee monelle toimisto ja tämä muuttaa asuntosuunnittelun trendejä. Ehkä sivuasunnot suorastaan palaavat sanastoon. Ainakaan täysin avoimet maisema-asunnot eivät sovellu lasten ja aikuisten yhteiseksi työtilaksi. Joku puhuu varttitunnin kaupungeista. Hyvässä kaupungissa kaikki palvelut olisivat vartin matkan päässä. Kävellen vartissa pääsee yhden kilometrin päähän, pyörällä jo neljän kilometrin etäisyydelle. Totta puhuen tuollainenhan se on se perinteinen jokaiselle tämän ikäiselle tuttu kaupunki.

Elin 15 minuutin kaupungissa

Kun aikanaan sotien aikaan ja niiden jälkeen elelin tällä samalla maapalalla missä nytkin istuskelen ja tätä blogia kirjoittelen, oli matka Elannon kauppaan 500 metriä. Kaupassa oli kolme osastoa, maitokauppa, leipäkauppa ja sekatavarakauppa. Nyt aikovat sen nostalgisen rakennuksen purkaa. Kaupunkia on näet tiivistettävä, siinä ei merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön statuksen saanut kaupunkiympäristö paljoa paina. Leffaan, Pakilan Bio Tarjaan oli 1900 metriä. Hammaslääkäri oli Itä-Pakilassa, sinne oli matkaa 2500 metriä. Koulu oli lähellä, mutta minä kävin koulua Helsingissä. Sinne mentiin Saaren keltaisella bussilla Alman hallitsemalta keltaiselta kesäkioskilta Alkutien ja Pakilantien risteyksestä. Almalta ostettiin saunaportterit ja sitruunasoodat. Tie oli kylläkin siihen aikaan nimeltään Lepolantie. Niin, palvelut, mitä niitä nyt tarvittiinkaan, apteekki ja parturi olivat Bio Tarjan naapuritalossa, rautakauppa, se oli Käpylässä. 15 minuutin kaupunki, siinäpä se oli. Ravintolassa käynti ei kuulunut nuorison ohjelmaan, sen paremmin kuin se olisi kuulunut vanhempien ohjelmaan. Ehkä vain vakuutusmagnaattina toimivan maalaisserkun kutsumana saattoi vanhempi väki käydä Fenniassa. Palokunnan talolla oli kyllä joskus juhlat, siellä pääsi teinipoika näyttämään kyläläisille jivetaitojaan. Jotenkin tuo kaikki oli hyvin yksinkertaista. Nyt se on mennyt monimutkaiseksi. Lapsiperheillä on treenit, on monimuotoiset harrastukset, toisaalta eristäydytään omaan kuplaan – kännykkäkuplaan. Onko elämä tylsää? Pitääkö välttämättä elävöittää tai varsin elämöittää, niin kuin Tarja Nurmi – Arkkivahti kirjoittaa blogissaan:  http://arkkivahti-arkkivahti.blogspot.com/2020/05/nyt-kohosivat-kulmakarvat.html

Arkkivahti vihaa elämöittämistä

Mistä Arkkivahti kirjoittaa, kun hän kirjoittaa elämöittämisestä? Arkkivahtia aivan ilmeisesti ärsyttää Hesarissa ollut juttu jonka laatijat edustavat Elävät kaupunkikeskustat ry:tä. Yhdistyksen toiminnanjohtaja Pokko Lemminkäinen ja yhdistyksen hallituksen jäsen Aulis Tynkkynen julkaisivat Hesarissa 11.5. juttunsa: ”Viihtyisä ja elävä keskusta ei synny itsestään”.  Tuo on minulle tuttu yhdistys. Olen usein osallistunut yhdistyksen kokouksiin ja jopa päässyt pitämään esitelmiä kyseisessä poppoossa. Kerran pidimme Roger Wingrenin kanssa duettoesitelmän. Se tapahtui Oulussa vuonna 2003. Esitelmän nimenä oli: ”Suuret teot ja pienet teot.” Se alkoi teeseillä ja antiteeseillä. Ensimmäinen teesi kertoi, ettei ole mitään hyötyä, vaikka Pietarsaaren Jaro pelaa luovaa, älykästä, nopeaa, taidokasta ja rohkeata jalkapalloa jos ei tule maaleja. Toisena teesinä kerrottiin kaupungin hahmottuvan, jos se tekee jotakin. Antiteesinä väitettiin ihmisen hahmottuvan tekemällä jotakin. Ehkä siis kaupunki tarvitsee ihmisensä hahmottuakseen. Yksi teesi sanoi: Hyvä suunnittelu edellyttää ohjeita ja standardeja. Antiteesi väitti: Hyvä suunnittelu edellyttää runoutta, rakkautta ja rohkeutta.  Toinen teesi sanoi: On toimittava tämän päivän standardilla. Antiteesi dementoi: Se elämä meni jo ohi. Tästä linkistä löydät Elävät kaupunkikeskustat ry:n historiaa omaan historiaani sotkettuna: http://penttimurole.blogspot.com/2018/10/kavelykeskusta-hitaasti-mutta-varmasti.html

Jos haluat perehtyä yhdistyksen historiaan oikein kunnolla klikkaa tuohon: https://www.kaupunkikeskustat.fi/wp-content/uploads/2017/08/EKK_historiikki_2017_A5_aukeamat.pdf

En aio nyt ylpeänä esitellä aivan kokonaisuudessaan tuota 17 vuotta sitten pidettyä esitelmää, mutta itsekkääseen tyyliini haluan kuitenkin kertoa itselleni tuon hetken tunnelmista muutamalla lauseella. No, niitä tulee aika runsaasti. Ne liittyvät jotenkin tämän blogin aiheeseen, eli puheisiin kaupungista ja niistä puheista ärsyyntymiseen. Roger puhui rakkaudesta kaupunkisuunnittelun johtavana voimana. Minä suolasin päälle runouden ja rohkeuden. Runous on Dostojevskin mukaan pyrkimystä kohti tuntematonta, jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. No, sitähän kaupunkisuunnittelu on. Rohkeus taas on uskallusta olla nöyrä tämän suuren ja etuoikeutetun tehtävän edessä. Ohessa olevat kuvat olivat Oulun esityksessä rekvisiittana.

Kaupunkikulttuurimme manifestoituu yhteisessä julkisessa tilassa

Kaupunki on suuri palapeli. Se koostuu paikoista. Paikat ovat rakennusten väliin jäävää tyhjää tilaa. Ne ovat myös rakennusten sisäistä tilaa. Kaupunkisuunnittelu on tyhjän tilan suunnittelua. Ihmiset kokevat kaupunkinsa paikkojen ja totunnaisten kulkureittien kautta. Paikat ovat historiallisissa kaupungeissa selvästi hahmottuvia. Meidän uudet kaupunkimme ovat kadottaneet paikan ja tilan ja samalla yhteisöllisyyden. Teesi: Kaava ohjaa ensisijaisesti taloudellisia arvoja. Antiteesi: Henkinen energia kytkeytyy fyysiseen rakenteeseen. Businescityt ovat kiiltäviä, mutta sulkeutuvia, maanalaiset keskustat välittävät liikennettä, mutta synnyttävät pelkoa, kadut ovat tilana olemassa, mutta niiden hyvyyttä mitataan pitkittäisellä - ei poikittaisella liikenteellä, puistot ovat vihreitä, mutta eivät anna hiljaisuutta, torit antavat perspektiiviä mutta pinnat täyttyvät tavaralla. Ainoastaan energia aikaansaa materiaa kuten: maailmankaikkeus, aivot, kaupungit: kadut, torit, puistot, talot, ainoastaan merkitys pystyy tuottamaan energiaa (David Bohm), merkitys ei ole keksittävissä, ainoastaan löydettävissä, merkitys ilmaantuu yhteisössä, vastuussa ja luovuudessa. Roger&Pena jatkuu.....

Kaupungeissa paikat erottuvat

Paikkoja erottelevat kanssaihmiset, sosiaalinen turvallisuus, liikenne, henkilökohtaiset liikkumiskyvyt, näyteikkunat ja tavarat, kaupallisuus, valo ja varjo, pinnan kaltevuus ja korkeuserot, arkkitehtuuri, pintojen materiaalit ja värit sekä maa ja siitä voimansa imevä vihreys.

Erottelevista tekijöistä sosiaalinen ympäristö - toiset ihmiset - on selvästi kauneutta tärkeämpi tekijä. Kaupungin tilojen täytyy olla ”välittäviä” ja ”koskettavia”. Kaupunki on enemmän taideteos kuin artefakti: ”Totuudesta ja valheesta syntyy kolmas elementti, jonka kätketty olemus meitä lumoaa”.  Ilmiö lepää salatun päällä. ”Kaupunki valehtelee aina, etenkin kun itse Perkele iltaisin sytyttää lyhdyt asettaakseen kaikki epätodelliseen valoon” (Gogol).

Kaupungin miellyttävät tai epämiellyttävät paikat ovat rakennetun kaupungin talojen väliin jäävä tyhjä tila. Tapa ottaa tila haltuun vaihtelee. Tilalle löytyy valtaajansa. Tila vallataan autoilla, pysäkeillä, katoksilla, liikennemerkeillä, kioskeilla ja mainoksilla. Tilaa vallataan myös melulla, pakokaasulla, roskilla ja hajulla. Yksittäinen puu, suihkulähde, puisto, tyhjä pinta, hiljainen paikka, ne taistelevat olemassaolostaan. Ne taistelevat tilasta, valosta, maasta, vedestä, ilmasta ja äänettömyydestä. Kaupunkitilassa hallitsee ihmisen tekemä. Ihmisen tekemä on elämisen ja rakentamisen kulttuuria. Kulttuurit kehittyvät ja muuttuvat. Kulttuuri on peilimme. Kulttuuri kuvastaa suhdettamme aineettomaan, ihmisyyteen, luontoon ja ihmisten kätten töihin. Ihmisen tekemässä kaupungissa on paljon keinotekoista, mutta myös paljon luonnosta otettua ja maasta kasvavaa. Musta lehdetön puunrunko huurteisin oksin. Lokkien kirkuna kauppatorin rannassa. Syksyn keltaiset lehdet mattona jalkakäytävällä. Katukivien välistä esiin tunkeutuvat siniset kukat. Sateessa kiiltävä graniitti. Poskia punaava pakkastuuli. Kirkon tornia vartioivat naakat. Sillankaiteen kiiltävä messinkinuppi, jota isoäidinäiti kosketti. Puiden lehvästöistä siivilöityvä valo kaupungin bulevardeilla. Roger&Pena jatkuu...

Abstraktit arvot muuttuvat rahaksi

Sanoimme vielä, että esteettisyys, viihtyisyys ja esteettömyys ovat abstrakteja arvoja, joita ei osata verrata suoriin kustannuksiin, mutta jotka muuttuvat rahaksi jossain toisessa ympäristössä, kuten sosiaalihuollossa, terveydenhoidossa, nuorten pahoin- tai hyvinvoinnissa.

Ja lopuksi sanoimme jotain rakkaudesta: Ainoa millä on väliä, on rakkaus. Rakkaus ei vaadi koulutusta: Augustinus ymmärsi rakkauden yleiseksi järjestykseksi - vaikuttavaksi voimaksi, syvemmäksi järjestykseksi, jossa asialle ilmeiset muodot voivat luovalla tavalla ilmetä. Hän ilmaisee asian äärimmäisen osuvasti kielen korkeimmalla asteella, huudahduksessa: "rakasta ja tee mitä tahdot!" Näin syntyvät teot, teokset... ikonostaasi.... kaupunki. Rakkaus on taide, ja kaikki taiteenharjoittaminen asettaa tiettyjä, yleisiä vaatimuksia. Ensinnäkin tarvitaan kuria. Ilman kuria elämästä tulee hajanaista, sotkuista ja keskittymätöntä. Toiseksi tarvitaan keskittymistä, sisäistä kokoamista. Keskittyminen on ehdoton edellytys sille, että tulee mestariksi. Kolmanneksi tarvitaan kärsivällisyyttä ja kestävyyttä. Jos haluaa heti tuloksia, ei pääse minnekään. Ilosanoma: rakkaus ei vaadi koulutusta, ”minäkin voin tehdä elämässäni jotain”, mutta: rakkaus on kytketty tahtoon: TAHDOTKO? Roger&Pena päättyi.

Arkkitehti ärsyyntyy kollegojen kirjoittelusta

Kunnioittamani Arkkivahti loukkaantuu, hän äityy uhoamaan. Hän äityy peittoamaan näitä kahta arkkitehtia, jotka kirjoittavat kaupunkikeskustasta. Heidän kirjoituksensa otsikko on: ”Viihtyisä ja elävä keskusta ei synny itsestään”.  Hän sanoo oudosti: ”Mutta mennäänpäs Tynkkysen ja Lemminkäisen kirjoitukseen: he käsittelevät noita eläviä keskustoja, jolla he ilmeisesti tarkoittavat vain ja ainoastaan Helsinkiä - vaikka mainitsevat jopa taajamat ja niiden elävyyden.” Tässä juttu:  https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006503503.html?share=43294e3901c6bf5d89d72acd04c32ad0

Minusta taas tuntuu, ettei Lemminkäisellä tai Tynkkysellä ole mitään erityistä suhdetta Helsinkiin. Yhdistys on jakanut palkintoja kaupungeille vuodesta 1999. Helsinki sai palkinnon vasta vuonna 2017. Elävät kaupunkikeskustat yhdistys syntyi aikanaan maaseutukaupunkien kehittämisen innoittamana. Ei suinkaan Helsinki-keskeisenä ilmiönä. Ensimmäisenä puheenjohtajana oli ”oma poikani” Pekka Kettunen, silloin elettiin vuotta 1997. Pekka oli Jyväskylän kaupunginjohtaja vuodesta 1994. Minun hommistani hän erosi vuonna 1988 ryhtyessään Keravan kaupunginjohtajaksi. Marjukka Kulmanen oli yhdistyksen intomielinen toiminnanjohtaja 1998-2005. Hän kutsui Rogeria ja minua ”munmiehiksi”. Olimme joskus häntä auttamassa kokousohjelmia suunniteltaessa. On siis omakin lehmä ojassa! Olimme tästä arvonimestä ylpeitä.

Lemminkäinen ja Tynkkynen kirjoittavat elävästä keskustasta. He kirjoittavat tällaisia: Keskustan elinvoima ei ole itsestään selvä, sitä on kehitettävä. Keskustoja on kaupungeissa, mutta myös tuhannessa pikku taajamassa. Elävässä keskustassa tulisi olla paikkoja. (Space for place). Niitä varten olisi oltava tila. Kirjoittajat kutsuvat sitä raamiksi. ”Raami voi tarkoittaa esimerkiksi kauniita rakennuksia ja rakennelmia, korkeatasoista viherympäristöä tai kiinnostavia ulkotilassa myönteisesti erottuvia muotoja.” Historialliset elementit vahvistaisivat raamia. Jotta paikasta tulisi merkityksellinen tarvitaan ihmisiä. Ihmistiheydestä syntyy elävyyttä. Houkutteleva kävely-ympäristö edellyttää ihmistiheyttä. Tämäkään ei riitä. Tarvitaan vielä toimintoja, yksityisiä ja julkisia palveluja, ehkä kioski. Niittinä on toiminnallinen kulttuuriperintö, esimerkkinä vanha apteekki. Kirjoittajat uskovat etätyön ja keskusta-asumisen vahvistavan keskustoja. Mutta mikään ei synny itsestään. Tarvitaan ”perusteellista suunnittelua, loputonta sovittelua”. Hieman outona loppukaneettina kirjoittajat kosivat mainostajia, sanovat elävää paikkaa olevan helppo mainostaa ja kaikki voittavat.

Tarja Nurmen – Arkkivahdin – kulmakarvat kohosivat, kun hän luki Lemminkäisen ja Tynkkysen kirjoituksen. Ensin hän kirjoittaa pudonnensa kirjoittajien terminologiasta. Kyseli raamin perää, arveli sen olevan käännöstä sanasta framework. Kyseli sitten ”kiinnostavasti ulkotilassa myönteisesti erottuvien muotojen” perään. Niistähän parivaljakko Pokko & Aulis kirjoittivat. Mainitsi esimerkkinä Allas-lautakasan ympäristöstä riitasointuisasti erottuvana muotona. Arveli kirjoittajien tarkoittavan juuri tällaisia ilmiöitä. Muuten tämän päivän Hesarissa kunnioitettu emeritus Matti Klinge puuttui merkittävien paikkojen tuhoutumisvaaraan kirjoituksella ”Kuka puolustaisi Helsingin julkisivuja?”. Hän kirjoitti Senaatintorista ja Kauppatorista ja viittasi uutisiin ”lokkisyöttölöistä” torilla. Hän myös mainitsi ”rumentavan maailmanpyörän ja surkuhupaisan uimalan”. Arkkivahti oli taas huolissaan terasseista kaduilla. Terasseista jotka yhdessä laittomasti jalkakäytävällä pyöräilevien ja sähköpotkulautojen kera työntävät koiran kanssa kulkevan kansalaisen suorastaan ajoradalle. Tarjan uho jatkuu: ”Helsingin Vihreät ja päin sääntöjä fillarointi sekä latten ja ns. käsityöoluen ja kivojen viinien auringonpaisteessa hatuitta päin terasseilla latkiminen ovat voittamassa ja luomassa aivan uutta kaupunkikulttuuria ja "merkityksiä". Arkkivahti puuttui myös tiheyden vaatimukseen: ”Mutta merkityksellinen paikka ei tarvitse ihmisiä, ollakseen merkityksellinen. Eikä kahvilaa, eikä kioskia. Eikä ihmistiheyttä.”

Tarja kirjoittaa yleensä kivasti ja kipakasti, mutta nyt meni uhon puolelle, varsinkin siltä osin kuin Pokko Lemminkäinen ja Aulis Tynkkynen saivat huutia. Eihän heidän kirjoituksensa mikään merkittävä ”teos” ollut. Kunhan leipätekstiä omasta ja edustamansa yhdistyksen puolesta. Kun kevään perinteiset kokouksetkin peruuntuvat on saatava yhdistyksen olemassaolosta jotain ilmauksia. Sitä se kai oli. Koukeroista pikatekstiä, kryptisyydessään ehkä ilman varsinaista laatusisältöä, pikemminkin rutiinitekstiä. Mutta ei nyt haitaksikaan ollut. Nyt korona-ajan lientyessä yhteinen tila nousee uuteen arvoonsa. Siitä kirjoittaminen ei ole tabu eikä vain harvojen oikeus. Onnittelen teitä kaikkia kolmea ansiokkaasta toiminnasta kaupunkien ja ihmisten eteen!

PS. Minulla on puhelimessani Tarjaan liittyvä viesti tai oikeammin pyyntö puhelinnumerosta huhtikuulta. Ystäväni Kari Karanko pyysi Tarjan puhelinnumeroa. Numeroa hän tarvitsi koska halusi kirjoittaa Tarjalle kauniin viestin. ”Ansaitsee rohkaisua. Hän on bloginsa kautta minulle tärkeä alue- ja asuntosuunnittelun auguuri.” Kari siirtyi ajasta ikuisuuteen. Rohkaisu jäi antamatta. Nyt sen kuitenkin välitin, kuolleen ystävän viestin.