Politiikan ylämäet ja alamäet

Maailma on muuttunut. Se on tietysti nyt muuttunut ajallisesti ja paikallisesti koronan vuoksi. Muuttunut jopa hyvin rajusti. Suorastaan käsittämättömällä tavalla. Jos joku olisi sanonut, että liikennettä voi leikata kolmanneksella sanomalla nyt tuosta vaan että nyt ei saisi ajella turhanpäiten, että sitten se tapahtuisi. Tai että koululaiset ja työtätekevät yhtäkkiä vain käden käänteessä ryhtyvät etätyöhön ja vielä viihtyvät siinä. Minun perheeni koululaiset esittelevät ylpeinä koetuloksiaan jotka ylittävät normaaliajan saavutukset. Tässä ei mitenkään pysy vauhdissa mukana. Minun sielunelämälleni onkin parasta vetäytyä tällaisessa tilanteessa jälleen hetkeksi tilastojen pariin. Tilastot ovat niin ystävällisiä. Ne harvoin valittavat väärästä tulkinnasta. Itse asiassa niiden hauskuus onkin juuri tuo tulkitsijalle annettu vapaus. Ei ole mitään tilastolautakuntaa joka ryhtyisi tulkitsijaa kovistelemaan tai tekijänoikeuksista syyttelemään.

Miten se nyt luettelikaan Lauri Viita, Pispalan kirjailija näitä tilastovaltuustoja ja nimistöneuvostoja. Näin hän kirjoitti: ”Nimestä nimistö, neuvosta neuvosto; syntyy ajaton, palkaton, kerta kaikkiaan osoitteeton nimistöneuvosto, suuripiirteinen tilastovaltuusto, suisto joka ei takerru pikkuseikkoihin, ei tunne ainoatakaan tapausta, vaan hallitsee kokonaisuutta, säätelee elämänilmiöitä kirjavan sedimenttivellin poreiluna. Sanasta tulee sanasto, kirjasta kirjasto, järjestä järjestö, väestä väestö; täsmällinen toimi saa epämääräisen toimistonsa ja virka virastonsa; kerrasto onkin vain housut ja paita, huoneisto selviääkin keittiöksi, palokalusto sementtisäkiksi, rahasto vararikkopesäksi, puistosta ei löydy ainoatakaan kunnon puuta, kasvisto osoittautuukin paperipinkaksi, jossa todellista kasvia edustaa korkeintaan homesieni ja katkera maksaruoho. On kone joka ajaa ihmisen maata ja ylös, kone joka kuljettaa, kone joka hautoo, lypsää, imettää, kone joka synnyttää, kone joka kirjoittaa, laskee ja lukee, ja kantaattikone tekee kantaatteja.” No, jos sinua ei huvita lukea näistä vaalituloksista niin vaihda sitten blogia ja lue Lauri Viidasta:

http://penttimurole.blogspot.com/2016/12/betonimyllarin-pispala.html

Vaalimenestyjät hakusessa

Niin siis näissä merkeissä ryhdyin nyt tutkimaan Suomen poliittisten puolueiden äänimääriä ja menestyksen aaltoja, myös vasta-aaltoja. Tarkoituksena oli selvittää menestyjiä ja luusereita. Tai ei nyt aivan. Menestyjät saavat kunniaa, mutta luuserit, heitä on tarkoitus käsitellä pieteetillä. Useinhan se on vielä niin, että luuseri on saattanut juuri menestyksestä päästyään sortua oman onnensa luuseriksi. Tein siis itselleni muutaman Excel-taulukon Suomen eduskuntavaaleista sotien jälkeen ja täydensin sitä eri puolueiden puheenjohtajiensa johdolla voittamista äänistä. Tämän perusteella ryhdyin etsimään voittajia ja voitettuja.

Katsellaan ensin yleistilastoja, sitten katsellaan muutamaa mullistavaa tapausta ja siihen liittyviä henkilöitä. 

Suomessa käytetään D’Hondtin kehittämää tilastollista vaalilaskentatapaa. Se johtaa suuria puolueita suosivaan paikkajakoon verrattuna koko maassa annettujen äänien määrään. Jos yksinkertaisesti koko maan äänet ratkaisisivat ilman vaalipiirijakoa, demarit olisivat viime vaaleissa saaneet 5 paikkaa vähemmän, perussuomalaiset ja kokoomus kumpikin 4 paikkaa vähemmän ja keskustapuolue 3 paikkaa vähemmän. Vasemmistoliitto olisi säilyttänyt paikkansa, mutta vihreät ja kristilliset olisivat saaneet kumpikin lisää 3 paikkaa. Pienpuolueilla äänet menevät hukkaan, ne saivat yli 5 % äänistä, mutta vain kaksi paikkaa, ahvenanmaalaisten paikan sekä Liike nyt -paikan.

Voittajat ja voitetut

Eduskuntavaalien suurin äänivoittaja sotien jälkeiseltä ajalta on Timo Soini. Hänen puolueensa sai vuonna 2011 vaaleissa 448000 lisä-ääntä edellisissä vaaleissa saatujen 112000 äänen päälle. Se oli todellinen jytky. Äänimäärän kasvu edellisiin vaaleihin verrattuna 400 prosentilla on Suomen ennätys. Kakkossijan saa Rafael Paasio 196000 lisä-äänellä hänen tultuaan 1966 Väinö Tannerin jälkeen demareiden johtoon. Äänet lisääntyivät 44 %. Pronssimitalin vetää Paavo Lipponen hänen saatuaan 183000 lisä-ääntä ja 30 % äänten lisäyksen verrattuna Pertti Paasion edellisten vaalien tulokseen.  Pistesijoille pääsevät Esko Aho, joka vuonna 1991 nappasi 170000 lisä-ääntä ja 27% äänilisäyksen puolueelleen, seuraavina ovat Juha Sipilä vuonna 2015 (163000 lisä-ääntä ja 35 % ja Pekka Vennamo vuonna 1983 joka peittosi isänsä edellisten vaalien vaalituloksen 157000 lisä-äänellä ja 119 % äänten kasvulla. Seuraavina listalla ovat Juha Rihtniemi, Harri Holkeri, Pekka Haavisto ja Jyrki Katainen. Kataisen jälkeen listalle on päässyt Sanna Marin. Hän ei sinne kuulu. Hänen johdollaan toimivaa demaripuoluetta ei ole missään vaaleissa testattu. Kunhan npanin sen tuonne lämpimikseni. Jos Ylen gallup olisi vaalit Sanna Marinin johtama demarit saisi nyt 641000 ääntä ja 17 % lisäyksen Antti Rinteen johtaman puolueen vuoden 2019 vaalien tulokseen. Tällä äänimäärällä puolue jäisi vielä kauaksi Paavo Lipposen vuoden 1995 huimasta äänimäärästä 786000.

Toinen kaavio kertoo luusereista. Sama puolue ja sama puheenjohtaja voi olla sekä voittaja että häviäjä. Sotien jälkeisen ajan suurin vaalitappio tuli, kun Juha Sipilä ja keskustapuolue vuonna 2019 menettivät 203000 ääntä ja edellisiin vaaleihin verrattuna äänet vähenivät 32 %. Hopeamitalille pääsi tai joutui Mari Kiviniemi puolueen pudotessa vuonna 2011 äänissä 177000 ja prosenteissa 28 %. keskustapuolueen äänimäärä olisi tässä leikissä pudonnut olemattomiin, mutta muistetaan että 2015 Juha Sipilä oli käynyt vetäisemässä 163000 lisä-ääntä. Pronssimitalilla luusereissa on suuria voittoja tehnyt Paavo Lipponen. Hän hävisi vuonna 1999 oikeastaan itselleen, sillä verrattuna edellisiin vaaleihin hänen itsensä johtama puolue oli saanut 174000 ääntä enemmän. Häviäjien lista jatkuu nimillä Ilkka Suominen kokoomuksesta ja Esko Helle SKDL:stä. Seuraavana on Kalevi Kivistö, hänkin SKDL:n miehiä. Nuo kaksi miestä oikeastaan hävittivät ennen niin vahvan puolueen. No oli siinä ketjussa myös Ele Alenius. Esko Helteen aikana äänistä putosi 131000 ja Kalevi Kivistön aikana 117000 ja kun vielä Aleniuksen aikana tippui 82000 ääntä niin niitä ääniä ei enää ollut Claes Anderssonin johtamalla puolueelle kuin 270000, eli siis pikkuisen runsas puolet Kusti Kulon puolueen puolesta miljoonasta äänestäjästä. Luuserilista häntäpäästä löytyvät Antti Rinteen ja Alexander Stubbin lisäksi itse Väinö Tanner.

Jos nyt vielä mikroskoopilla haluat tarkastella eri puolueiden ääniosuuden kehitystä, havaitset pitkällä jaksolla demareitten ja keskustan (entisen maalaisliiton) suhteellisen tasaisen pysyvyyden, entiset kommunistit ja kansandemokraatit, nykyinen vasemmisto, se on tasaisesti kutistunut, vihreät ovat selkeä kulmanvaltaaja, pientalonpojat, vennamolaiset ja perussuomalaiset ovat luoneet omia poukkoilevia menestyspiikkejään. Kuvioihin on merkitty ylämäkien ja alamäkien puoluejohtajia. Nyt sitä kysyy itseltään, onko nousua vauhdittaneilla henkilöillä ollut jokin erikoinen karisma tai kyky vaikuttaa äänestäjien mielipiteisiin. Erityisesti sitä ihmettelee nyt uudenlaisen media-ajan vaikutuksia äänestyskäyttäytymiseen.  Onhan meillä hyvä esimerkki demareiden suosion noususta mielipidetutkimuksissa. Sanna Marin on luotettavan tuntuisella esiintymisellään valloittanut katsojansa ja kuulijansa.  Mutta muutkin viisikon naiset ovat saaneet tilaisuuden. Miksi heidän puolueidensa kannatus ei ole noussut. Tässä mysteeri.

Media-aika alkoi television myötä

Suomeen televisio tuli 1960-luvulla. Ensimmäiset televisiovaalit pidettiin 1966. Ville Pitkäsen väitöskirja vuodelta 2014 käsittelee tiedotusvälineiden suhtautumista ja erityisesti tapahtunutta muutosta suhteessa poliitikkojen esiintymiseen, pukeutumiseen, tunnetiloihin ja poliitikkojen keskinäisiin kemioihin. ”Yhtä olennaista kuin se, millaista poliittista linjaa poliitikko edustaa, on se, millaisen vaikutelman hän itsestään ja koko edustamastaan puolueestaan luo. Vaaliohjelmista uutisoitiin vielä 1970-luvulla tiukasti asiat ja aatteet edellä, eikä puoluejohtajien henkilökohtaisten ominaisuuksien arvioiminen kuulunut vakavasti otettavaan politiikan journalismiin. 1980-luvulla sanomalehdistön suhtautuminen television vaaliohjelmiin alkoi kuitenkin muuttua. – Lehdet alkoivat teettää erilaisia selvityksiä ja kyselyitä puoluejohtajien esiintymisestä ja pärjäämisestä ohjelmissa sekä kiinnittää yhä useammin huomiota esimerkiksi poliitikkojen esiintymiseen.” Näin kirjoitellaan Pitkäsen väitöskirjan esittelytekstissä. Ja näinhän se on. Kun nyt huvikseen katselee vanhoja vaalikeskusteluja niin naurattaa. Puheenvuoroja jaettiin sekuntikellolla tasapuolisuuden vuoksi. Toimittajat eivät korventaneet poliitikkoja. He korvensivat toisiaan.  No, tuosta linkistä voit tarkistaa vanhaa menoa: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/02/22/tv-vaalien-herkkupalat tai https://areena.yle.fi/1-50258114

Noottikriisi ja Honkaliittovaalit 1962

Vuoden 1958 vaaleissa demareiden paikkamäärä muuttui 54 > 48, SKDL lisäsi paikkojaan 43 > 50, maalaisliitto 53 > 48 ja kokoomus 24 > 29.  Vaalien jälkeen Suomeen tuli Fagerholmin III hallitus, jossa oli mukana tannerilaisia ministereitä, joukossa Väinö Leskinen sosiaaliministerinä ja Olavi Lindblom kulkulaitosministerinä. Hallitus istui 138 päivää. Maalaisliiton ministerit nostivat kytkintä. Sittemmin olikin useita vähemmistöhallituksia, joista demarit olivat ulkona. Tannerilaisuus kiikasti, taisi olla myös Tehtaankatu neuvomassa. Tultiin vähitellen vuoteen 1961. Suomessa demarit ja kokoomus Vennamon tukemana puuhailivat Kekkoselle kilpailijaa. Honkaliitto näytti luovan tällaisen mahdollisuuden. Honkaliitto alkoi siitä, kun Väinö Tanner yhdessä Gunnar Henrikssonin ja Kaarlo Pitsingin kanssa esittivät helmikuussa 1961 SDP:n virallisen pyynnön oikeuskansleri Olavi Hongan presidenttiehdokkuudesta. Vennamon puolue esitti oman kutsunsa puoluekokouksessaan kesällä Hongan läsnä ollessa.  Kuusi puoluetta ryhtyi kannattamaan asiaa. Äänet olivat kiikun kaakun. Kekkonen olisi syrjäytettävissä.

Noottikriisi rävähti virallisesti liikkeelle lokakuussa 1961 Kekkosen ollessa Hawaijin matkalla Kennedy-vierailun jälkeen. Vallassa oli Martti Miettusen hallitus ja ulkoministerinä Ahti karjalainen. Oli kysymys Saksan liittotasavallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhasta. Tällainen uhka oli Neuvostoliiton mukaan olemassa. Neuvostoliiton ulkoministerin kerrotaan jo noottia luovuttaessaan sanoneen Suomen johdon olevan jo etukäteen tästä tietoinen. Ulkoministeri Karjalainen matkusti Moskovaan suoraa Hawaijilta 10. marraskuuta, Kekkonen hajotti eduskunnan 14. marraskuuta ja matkusti Novosibirskiin tapaamaan Hrustsovia 24. marraskuuta. Hommat hoituivat, konsultaatiot peruttiin. Suomessa suoritettiin uudet vaalit helmikuussa 1962. Maalaisliitto voitti 48>53, vasemmisto hävisi, SDP 48>38, SKDL 50>47, kokoomus 29>32, kansanpuolue 8>13, RKP 13>13, TPSL 2>1, vapaamieliset 0>1.

Ketkä ne nyt sitten olivat näissä 1962-vaaleissa voittajia ja häviäjiä? Suurin häviäjä oli SDP Väinö Tannerin ja Väinö Leskisen johdolla. Äänimäärä putosi 23,1 prosentista 19,5 prosenttiin ja kansanedustajamäärä 48 > 38. Demarien tappioputki siis jatkui, sillä he olivat menettäneet jo 1958 vaaleissa 6 paikkaa. SKDL:n äänimäärä putosi 23,2 % > 22,0 % ja kansanedustajamäärä 50 > 47. Maalaisliitto nosti edustajamäärää viidellä ja kokoomus kolmella. Vaalimatematiikan avulla suureksi yllättäjäksi nousi Kansanpuolue, joka sai 140000 lisä-äänellä 5 uutta kansanedustajaa. Vasemmistopuolueet taas menettivät lähes miljoona ääntä ja sen myötä 13 kansanedustajaa. Vuoden 1962 eduskuntavaalien mokaajiksi voi siten nimetä Väinö Tannerin ja Väinö Leskisen.

Demareiden vaalivoitto 1966 – ensimmäiset televisiovaalit?

Politiikka on aaltoliikettä. Pitkän yöpakkaskauden jälkeen demareille siis koitti vuosi 1966 ja suuri vaalivoitto Rafael Paasion johdolla. Myös Pitsinki pääsi voittoa juhlimaan, vaikka oli ollut yksi Honka-liiton maakareita. Väinö Leskinen käänsi takkinsa ja ryhtyi Kekkosen sylikoiraksi. Lisäpaikkoja heltisi 17 ja paikkamääräksi tuli 51. SKDL:n paikkamäärä oli vaalien jälkeen 41 (-6) ja demareiden eronnaisliikkeen, nyt Aarre Simosen TPSL:n paikkamäärä 7 (+5). Vasemmistolla oli näin eduskuntaenemmistö 103-97. Rafael Paasion hallituksessa oli mukana Mauno Koivisto valtionvarainministerinä. Väitetään juuri demareiden onnistuneen ottamaan television vaalimainontansa aseeksi. ”Se oli kuulemma Kaarlo Pitsinki, joka oli ajatuksen isä. Hän esitteli televisiossa ’kahdeksan kohdan listan’, joka maalaili raikkaan radikalismin ja kauniiden lupausten kehyksiin verhotun tulevaisuuskuvan, mikäli SDP on vaalien jälkeen hallitusvastuussa. Yllätystaktiikka toi vaalivoiton ja teki Pitsingistä SDP:n valtakunnan ääniharavan.” Näin taas maalaili Demokraatin Mikko Salmi nettisivullaan. Saimmeko nyt siis Kaarlo Pitsingin vaalivoiton sankariksi? Eiköhän siellä uusilla hahmoilla ollut myös osansa. Ajattelen nyt juuri ihastusta herättänyttä Mauno Koivistoa ja esitettiinhän Lapualaisooppera juuri vaalien aattona ja Arvo Salo valittiin eduskuntaan. Ketkä olivat sitten tämän vaalikamppailun luuserit? Vaalien menettäjiä olivat Juha Rihtniemi, joka kadotti neljänneksen kokoomuksen paikoista ja liberaalien Mikko Juva joka kadotti 5 paikkaa liberaalien 9 paikasta. Hallituksia sitten syntyi tasaista tahtia, jotkut pitkäikäisiä, jotkut lyhytikäisiä: Koivisto, Aura, Karjalainen, Aura, Paasio, Sorsa, Liinamaa, Miettunen, Miettunen, Sorsa, Koivisto, Sorsa, Sorsa, Holkeri, Aho, Lipponen, Lipponen, Jäätteenmäki, Vanhanen, Vanhanen, Kiviniemi, Katainen, Stubb, Sipilä, Rinne ja Marin.

Pidetäänkö vielä mitalijuhlat? No, pidetään.

Oikeastaan ihmetyttää, että kaikki on näinkin hyvin. Kunhan saadaan korona kuriin.