Kun Kyläsaaren piippu kaadettiin

Johtaako koronavirusaika henkiseen tylsyyteen? Ei ole TutuHesan kokouksia, joissa me vanhat kääkät istumme tulevaisuutta pohtimassa ja menneisyyttä hymistelemässä. Ei kuulu Erkki Aallon terhakasta ääntä hänen pitäessään laajaa esiluentoa tulevien luennoitsijoiden aiheista. Minulle jotenkin vielä kaikuna kuuluvat Arto Salmelan sanat ja näkyvät Arton fläppitaululle piirtämät kaaviot. Ne ovat kaikuja kumpujen yöstä. Ei ole yhdyskuntasuunnittelun seuran kokouksia joissa saisimme kuulla Hesarin palstoilta puheenjohtajan innoittavaan rooliin ryhtynyttä Marja Salmelaa. En myöskään voi nähdä eturiviin ryhmittäytyneiden juristivaikuttajien, Jussi-Pekka Alasen ja Olavi Syrjäsen kiinnostuksesta pyöriviä niskoja. En erikoisemmin kaipaa lisää kaupunkia Helsinkiin, mutta profeetta Mikko Särelää olisi kiva tervehtiä. Hilkka Lehtonen, hän olisi tietysti myhäilevänä opetuslapsiaan valvomassa. Olen kunniajäsenenä Ammattiainekerho Linkissä. Se on liikenteestä kiinnostuneiden kerho Aalto yliopiston sfääreissä. Taisi olla keväällä 2019, kun kerho vietti 25 vuotisjuhliaan. Kunniajäsenyys velvoitti, ja pääsin kertomaan kerholaisille Pekka Kettusen ja Pekka Rytilän toimista, kun he perustivat Liikennesuunnitteluseuran vuonna 1974. Minä tuollaista yhden asian liikettä vastustin. Jouduin kyllä sittemmin seuran tilaisuuksiin esitelmöijäksi. Esitelmöinti tapahtui sikaria poltellen ja kaljaa lipitellen. No, onhan tässä vielä leffakerho, joka toimii etäyhteydellä. Leffojen katselu kyllä onnistuu, mutta arvostelu, leffojen katselun suola, siitä on maku pois. Eilen muuten katsottiin irlantilainen musiikkikomedia The Commitments. Mahtava.

Missä taistelu, missä sanan säilä?

On pakko hieman ajatella. Nyt on hyvin rauhallista. Taistelevat metsot puuttuvat. Kukaan ei näytä olevan huolissaan mistään. Koneistoja vastaan ei kukaan hyökkää. Puidaan nyrkkiä taskussa. Kaikilla on kiire olla hyväksytty. Mutta nyt, hupsista! Juuri tänään sain lehdestä havaita sen tosiasian, että sana ”kaikilla” on väärä. Julkaistiinhan juuri tänään ”Kenen kaupunki? Helsingin kaupunkisuunnittelu ja kulttuuriympäristö törmäyskurssilla”. Tekijöinä ovat Harri Hautajärvi, Juhana Heikonen, Petteri Kummala ja Timo Tuomi. He rökittävät muutamia tekeillä olevia suunnitelmia. Ja itse maestro Paavo Lipponen, hänkin antoi kuorolle äänen, ottamalla kantaa samaisiin hankkeisiin. Ovatko vanhat hyvät ajat palaamassa? Paavo on huolissaan suomalaisen arkkitehtuurin maailmanmaineesta ja Helsingin identiteetistä. Hän tylyttää Elielin aukion, Eteläsataman ja Urbaanan hankkeet erityisesti siksi, että ne on annettu rakennuttajafirmojen käsiin. Garden tulee myös mainituksi. Jysäreita tulee lisää. Tänään avaan Hesarin. Näen kuvia Elielin aukiosta. Selitän Liisalle Hesarin tehneen omia pilailuehdotuksiaan – ikään kuin ennakoiden. Minun on vielä tarkistettava päivämäärä. Onko jo aprillipäivä? Ei ole. Totuus valkenee. Hyytää.

Kovat luut Castrén ja Saarento

Näin liikennemiehenä on tottunut siihen, että Reino Castrén – itse metrocastrén, oli ajamassa kiihkoon saakka vahvana omaa agendaansa. Oli meillä toinenkin kova luu. Hän oli puhtaanapitopäällikkö Heikki Saarento. Heikin kuulumisiin törmäsin, kun eteeni sattui ilmastotieteilijä Paula Schönachin väitöskirja ”Kaupungin savut ja käryt. Helsingin ilmansuojelu 1945-1982”. Paula on nykyisin Aalto yliopiston kestävän kehityksen asiantuntija. Hänen väitöskirjatekstinsä on vuodelta 2008. Mielenkiintoinen siksi että siinä käsitellään kaupungin historiaa teollisuuden savujen, liikenteen päästöjen ja jätehuollon ilmastovaikutusten kannalta.

Arabian piippu tupruttaa 1973, laivat puskevat taivaalle tukahduttavia savupilviä 50-luvulla, asemalla junat huokailevat 1940-luvulla – se oli muuten mahtavaa, ei sitä saasteeksi mielletty, Kyläsaaren jätteenpolttolaitos levitti yli satametrisestä piipustaan savua ja nokea ympäristöönsä 1962-1983.

Historia on pitkä. Jo vuonna 1890 kaupunkilaiset esittivät valituskirjelmiä savuhaitoista. Helsingissä tunnistettiin myös muille suurkaupungeille tyypillinen haju, ns. kaupunkihaju, joka syntyi, pölyn, noen ja muiden hajusteiden yhteisvaikutuksesta. Vuonna 1906 kaupunkiin nimettiin päätoiminen savuntarkastaja. Kasvitieteilijät tutkivat savujen vaikutuksia jäkäliin ja sammaleisiin. Ilman epäpuhtauksien tutkimus laantui maailmansotien välillä. Ilmiötä taidettiin pitää pakon sanelemana. 1930-luvulla ilmatieteenlaitos kuitenkin tutki näkyvyyttä lentoliikenteen tarpeisiin. Sota vaikutti ilmastoon. Halot olivat pääasiallinen lämmön lähde. Puukaasuautot saastuttivat. Siirryttiin kaasusta sähköön. Jätettä ryhdyttiin polttamaan kerrostalojen jäteuuneissa. Muistatko? Autokanta lisääntyi. 1960-luvulla Helsingin ilmanlaatu sai pohjanoteerauksensa. Siirtyminen kaukolämpöön sitten hieman paransi tilannetta. Autokannan lisäys pahensi sitä. Kansalaiset heräsivät. Syntyi ympäristöliikkeitä. Helsingissä järjestettiin Saasteviikko vuonna 1969. Aktiivisina osallistujia olivat mm. Lääketieteen kandidaattiyhdistys, biologianopiskelijoiden Symbioosi, Arkkitehtikilta, Luonto Liitto, Yhdyskuntasuunnittelun seura, Miljööpoliittinen yhdistys, Enemmistö, Marraskuun liike, Sadankomitea, Taideteollinen oppilaitos, Sairaanhoitajaopisto ja Meluntorjuntasäätiö. Perustettiin myös uusia yhdistyksiä, esimerkkinä Raittiin ilman ystävät 1973 ja Ilmansuojeluyhdistys 1976.

Saasteviikolla 1969 saastutettiin särkemällä henkilöautoa Rautatientorilla.

Liikenteen osalta näkyvin ja kuuluvin vaikuttaja oli Enemmistö ry. Yhdistys oli perustettu juuri sopivasti vuotta ennen saastepäiviä. Liikennetekniikka Oy anoi Enemmistölle lahjoituksen vuonna 1970. Tasapainon vuoksi saman suuruinen lahjoitus annettiin myös Tieyhdistykselle. Pakokaasut ja hiekoituspöly ovat olleet Helsingin merkittävin ilmansaasteiden lähde 1970-luvulta asti. Pienhiukkaspäästöihin ei kiinnitetä riittävästi huomiota. Nastarengaskieltoon suhtaudutaan lähinnä olankohautuksella. Liikenteen päästöt ovat olleet korkealla tasolla, vaikka joukkoliikenteeseen onkin satsattu. Liikenteen päästöistä Helsingissä henkilöautoliikenne (+ mp.) tuottaa 60,4 %, bussit 10,4 % ja tavaraliikenne (raskas + pakettiautot) tuottaa 27 %, raideliikenteen osuus on runsas 2 %. Vuonna 2019 asukasta kohti Helsingissä syntyi 0,83 tonnia CO2ekv. päästöjä, Espoossa 1,14 tonnia ja Vantaalla 1,61 tonnia. Eihän tämä vertailu tee oikeutta, sillä alue tämän synnytti, ei asukas.

Pääkaupunkiseudulla HSY:n tilasto sanoo vuoden 2019 CO2 ekv -päästöiksi Helsingissä 4,0 t per asukas, Espoossa 3,8 t per asukas ja Vantaalla 4,2 t per asukas. Helsingin hiilidioksidipäästöt olivat vuonna 1990 noin 3,5 milj. tonnia ja vuonna 2019 noin 2,6 milj. tonnia. Tavoitteena on päästä 80 % pudotukseen vuoden 1990 tasosta vuoteen 2035 mennessä. Vuodesta 2007 saakka suunta on ollut oikea. Mutta nyt alkaa kiristää.

Helsingin liikenteen CO2-päästöt ovat laskeneet yllättävän vähän. Katujen vaaralliset pienhiukkaset ovat kyllä vähentyneet. Ne huitelevat juuri ja juuri WHO:n vuosiohjearvon alapuolella. Olisiko päästävä parempaan? Varsinkin jos tiivistää halutaan. Liikenteen päästöt ovat Helsingissä 26 % ns. kokonaispäästöistä. Todellinen asukkaiden hiilijalanjälki on kaksinkertainen, kun ulkoiset päästöt huomioidaan. Näin todistaa professori Seppo Junnila. Liikenteen osuus näistä päästöistä on asuinpaikasta riippuen 12-27 %.

Liikenteen päästöistä tässä taas pitkään ja hartaasti kirjoitettiin. Se johtuu tästä oman ajatuksen vinoutuneesta asennosta. Lähteenä käytetty väitöskirja käyttää huomattavasti enemmän sanoja jätteiden käsittelyyn. Väitöskirja kertoo Helsingin ilmansaasteiden olleen peräisin neljästä hyvin erilaisesta päästölähteestä, energiantuotannosta, teollisuudesta, liikenteestä ja jätteenpoltosta. Jos vuoden 2019 tilannetta tarkastelee ja puhuu vain kasvihuonepäästöistä, havaitsee energiantuotannon osuudeksi 71 %, teollisuuden osuudeksi 1 %, liikenteen osuudeksi 26 % ja jätteiden osuudeksi 3 %. Niistä syntyy neljä erilaista tarinaa ympäristönsuojelun kehittymisestä kaupungissa. Hänen tarinansa keskittyi liikenteeseen ja jätteiden käsittelyyn.

Politisoitunut kansanliike

Politisoitunut ei tässä tarkoita puoluepolitiikkaa. Kyläsaaren jätteenpolttolaitoksesta taistelu oli suuri ilmansuojelun konflikti, joka lopulta päättyi ilmansuojelun voittoon. Näin kirjoittaa väitöskirjan tekijä. ”Polttolaitosta vastustava kansanliike politisoi ennennäkemättömällä tavalla jätteenpolton ilmansaasteet, ilmansaasteiden alueellisesti epäoikeudenmukaisen jakautumisen kaupungissa sekä virkamiesjohtoisen, suljetun hallintatavan.” Väitöskirjan tekijä sanoo kaupunkilaisten mielipidettä vähätellyn ja aktiivista kansanliikettä pyrityn johdonmukaisesti syrjäyttämään päätöksentekoprosessista.

Kansanliikkeen vanoutunut johtaja Klaus Varvikko

Kyläsaaresta riitely kesti vuosikausia. Vuosisadan alussa Kyläsaari ja Vanhankaupunginlahti olivat suosittuja merellisiä virkistysalueita. Pitkänsillan pohjoispuolen ainoa meriuimapaikka sijaitsi Kyläsaaressa. Satamaradan myötä alue muuttui. 1960-luvulla Kyläsaarta hallitsivat jätevedenpuhdistamo, jätteenpolttolaitos sekä lukuisat varastot, rakennusliikkeet ja pajat. Meritäyttöä tehtiin rakennusjätteellä. Rannalle ajettiin öljyjä, rautaromua, puuta ja peltiä. Arabian tehtaalla oli siellä kaatopaikkansa. Romukauppiaat polttivat kaapeleiden päältä eristekerroksia. Musta savu tuprusi. Rotat olivat alueen eläinkuntaa. 1970-luvun lopulla Kyläsaarta oltiin kehittämässä seudulliseksi jätteenkäsittelykeskukseksi. Tosin sinne muun jätteen sekaan ehdotettiin myös Pelastusarmeijan ensikotia, alkoholistien ensiapuasemaa, suurputkaa, keskusvankilaa ja konttisatamaa. Katajanokkalaiset ehdottivat 400-paikkaisen yömajan siirtämistä Katajanokalta Kyläsaareen. Jätteenpolttolaitos oli käynnistetty vuonna 1961. Heti alkuun sen hygienia aiheutti keskustelua. Eläinten raadot ja sairaalajäte ei palanut kunnolla ja kuonat työnnettiin mereen. Savukaasuja ei puhdistettu tai suodatettu. Raskasmetallipitoisuuksien sekä lyijypitoisuuksien huomattavaa nousua oli tutkimuksin todettu. Nämä tulokset dementoitiin kaupungin puhtaanapitolaitoksen toimesta. Heikki Saarennon mielestä piipusta tuli vain vesihöyryä. Vuonna 1980 kaupungilla oli suunnitelma jätteenpolttolaitoksen laajentamisesta. Silloin alkoi vastarinta. Kyläsaari-liike Klaus Varvikon johdolla ryhtyi vastarintatoimiin. Varvikko oli musiikkiagentti ja hänen tallissaan olivat mm. Tapani Kansa, Marjatta Leppänen ja Harri Saksala. Liike järjesti mm. kärykäräjät ja nokiparaatin. Osallistujia oli kymmeniätuhansia. VTT tutki asiaa ja havaitsi päästöt oletettua suuremmiksi ja normit ylittäviksi. Kaupunki joutui perääntymään. Terveydenhoitolautakunta päätti lopettaa polton vuonna 1982. Piippu räjäytettiin vuonna 1988. Syyllisiäkin etsittiin. Apulaiskaupunginjohtaja Olavi Dahl ja kaupungininsinööri Martti Anttila tuomittiin Helsingin raastuvanoikeudessa päiväsakkoihin virkavirheestä. Jotkut olivat sitä mieltä, että oikeat tuomittavat olisivat olleet Heikki Saarento ja Erkki Linturi, kaupungin talousjohtaja.

Tämä on mieletön kuva. Nokikolari istuu piipun reunalla, ilman mitään suojavarusteita. Lapioi nokea piipun reunalta, vai purkaako piippua? Huimaa jo, kun kuvaa katselee. Harri Aholan helikopterista nappaama kuva on vuodelta 1979. Piippu räjäytettiin vuonna 1988.

 

Tuomo Pulkkisen opinnäytetyö Metropoliassa 2019 kertoo jätteenpolttolaitoksen vaiheista. Hän suunnitteli nykyiseen kierrätyskeskukseen seikkailu-urheilukeskuksen.

Oliko melu huolen aiheena?

Ilmansuojelulaki tuli voimaan 1982. Asiat ryhtyivät menemään hallintaan. Tutkija sanoo vielä väitöskirjassaan jättäneensä melun aiheen ulkopuolelle. Väitöskirjassa mainitaan sana melu kylläkin 71 kertaa, mutta melun suhteen asiat eivät tarkasteltuna aikana varsinaisesti edenneet. Osa asiakirjoista on hävinnyt ja vallitsi jopa pienoista valtataistelua siitä, kelle melu oikeastaan kuului. Milloin se olikaan, kun meidän firmamme suunnitteli ensimmäisen meluaidan Valtatie neloselle, Jyväskylän liepeille? Liisa, suunnittelija, tuossa muistelee tätä ensimmäistä yritystä, olikohan se 80-luvun puolessa välissä. Sittenpä niitä on tullut suunniteltua erinäisiä kilometrejä. Meluaidat sinänsä herättävät minussa kriittisiä kysymyksiä. Helsingissä liikennemelulle altistuvia lasketaan olevan vajaa neljännesmiljoona ihmistä. Se on paljon. Ja määrä tuntuu lisääntyvän. Isot pääväylät synnyttävät pitkälle kuuluvaa melua. Varsinkin talvella, kun heikommin ajotaitoiset jyristävät nastoilla. Minulla on 500 metriä Kehä ykköselle. Olen kokemusasiantuntija. http://penttimurole.blogspot.com/2015/02/humua-vai-hiljaisuutta.html

Kaupunkien hiljaiset alueet ovat nousseet keskusteluun. Se on hyvä. Asiasta on tehty selvityksiä. On kyselty asukkailta hiljaisista alueista. Usein puistot, kuten Keskuspuisto mainitaan hiljaiseksi alueeksi. Tosiasiassa puistoja ei suojata meluaidoilla. https://www.hel.fi/static/liitteet/kaupunkiymparisto/julkaisut/aineistot/aineistoja-16-20.pdf

Toinen ilmaan liittyvä asia jonka väitöskirjan tekijä mainitsee, on valosaaste. Se ymmärretään nykyään fysikaaliseksi ilmansaasteeksi. Valaistussuunnittelija Annukka Larsen WSP:ltä on tutkinut asiaa. Hän sanoo välkkyvien mainosvalojen häiritsevän ihmisiä eniten. Todellakin. Juuri minuakin ne häiritsevät rutosti. Miksi kaupunki sallii tällaisen? Toivottavasti osaavat laatia sellaiset ohjeet joissa liialliset valon vapausasteet pannaan kuriin. Kuria tarvitaan. Sitä tarvittaisiin myös maanteiden varsilla. Bernerin vapausideologia ja sääntöjen purkaminen pullautti teiden varsille mainostaulujen metsiä. Todella ikävää ja rumaa.   

Muutos ajassa on yllättävän suuri. Meikäläinen oli nuori insinööri 1960-luvulla. Diplomityö oli tullut juuri laadittua paljon odotuksia herättäneestä Vapaudenkadusta. Työskentely Kalevi Erannin leivissä oli alkamassa. Helsingissä oli 8 kaatopaikkaa, jätteenpolttolaitos oli alkanut toimintansa, kaavoissa oli valtaisat varaukset teollisuudelle ja satamille, liikenne kasvoi, Espalla oli valtaisa ruuhka iltapäivisin kello neljä.

Onhan tässä sitten 1960-luvun tapahtunut iso muutos. Vasempaan kuvaan on merkitty 1960-luvun teollisuusalueet, satamat ja kaatopaikat. Myös Talin kompostointilaitos ja Kyläsaaren polttolaitos. Kummastakaan ilmiöstä ei ole juuri mitään jäljellä. Ehkä me elämme hyvässä kaupungissa. Joskus koneisto kuitenkin tarvitsee aktiivisia kansalaisia.

Hauskan (tai olisiko ikävän) traagista, kun väitöskirjan tekijä mainitsee joissain maailman saastuneimmissa suurkaupungeissa ihmisten joutuvan peittämään suunsa ja nenänsä hengityssuojaimilla. Nyt se on meidän kohtalomme, mutta muista syistä. Se on se alkukappaleessa mainittu pandemia, joka on pakottanut meidät aivan yllättäen omaksumaan outoja elintapoja. Kaikkein oudointa on, että kaikki tämä ryhtyy tuntumaan normaalilta. Se hieman pelottaa. Tuo kuva on muuten 70-luvun Italiasta. Katso vaikka auton merkeistä. Että jo silloin!