Elokuisia tulevaisuusmietteitä koronan varjossa

Tässä ihminen, vielä kuitenkin pienoisissa kesätunnelmissa joutuu ihmettelemään maailman menoa moneltakin kantilta. Ministerien puheet ovat tietysti olleet vakioaiheita ihmettelyn kohteina. Joskus yleinen ihmettely heitä rankaiseekin. Mitä nyt politiikkaradion toimittajat juuri äimistelivät Krista Kiurun ilmoittautumista etulinjan taistelijaksi ja hänen tarinoitaan kovat piippuun panemista. Kauhistelivat siksi että ministereillä ei nyt vain ole valtuuksia tehdä kovia päätöksiä. Kaikki tartuntatautilain kovat päätökset, kun ovat viranomaispäätöksiä ja vain heillä voi olla kovia piipussa. Nämä jutut puheista ja niiden kuvakielestä ovat pientä hauskaa sivuvirtaa silloin kun isot asiat ovat väliaikaisesti vähissä. Selvyyden vuoksi sanon, etten nyt tarkoittanut maailmanpolitikkaa tai Valko-Venäjää. Oikeastaan aikamoinen jymyuutinen oli tilastokeskuksen tilasto kuluvan koronavuoden toisen vuosineljänneksen bruttokansantuotteesta. Minäkin olin aiemmin tehnyt vertailuja kansantuotteen muutoksista suurten kriisien jälkitiloissa. Suomi oli näissä vertailuissa yleensä pärjännyt

Nordean pääekonomisti Tanskanmaalta sanoo ei ihmettelevänsä suomalaisten valintaa maailman onnellisimmaksi kansaksi, onhan taas yksi tilasto, jossa Suomi on ykkösenä. Se on kuluvan koronavuoden toisen vuosineljänneksen bruttokansantuotteen kasvun vertailutilasto.

Ruotsin SEB-pankin pääekonomisti ihmettelee koronakatastrofin pientä vaikutusta Suomen bruttokansantuotteeseen. Havaittuaan Suomen voittajaksi hän toteaa, ettei nyt pitäisi puhua voittajista vaan pikemminkin voisi tarkastella menettäjäskaalaa. Hän toteaa Tanskan pudonneen 7,4 % toisella vuosineljänneksellä ja Ruotsissa pudotus oli 8,4 %. Norjasta ei vielä ollut tietoa. Kaiken kaikkiaan pohjoismaat pärjäsivät muuta Eurooppaa paremmin. Paljon on keskusteltu Ruotsissa siitä, miten heidän avoimempi strategiansa on talouden kannalta huomattavasti parempi verrattuna naapurimaiden, kuten Suomen tiukkaan rajoituspolitiikkaan. Nyt näyttää käyneen toisin. Ruotsin vientiriippuvuuden uskotaan olevan selitys historiallisen suureen romahdukseen. Pääekonomisti toteaa sitten yhden kvartaalin sijaan kaksi kvartaalia paremmaksi tarkastelukohteeksi. Ensimmäisenä puolivuotiskautena Suomen BKT putosi noin 5 prosentilla, kun Tanskassa pudotus oli 9 % ja Ruotsissa 8,5 % verrattuna vuodenvaihteen tilanteeseen. Hän ei keksi syytä Suomen pieneen pudotukseen. Vielä pääekonomisti vertailee muun Euroopan tilannetta pohjoismaihin. Ensimmäisellä vuosineljänneksellä EU-maiden BKT putosi 3,2 % ja toisella neljänneksellä 11,7 % edelliseen vuosineljännekseen verrattuna. Puolivuotiskaudella EU:n BKT putosi siis lähes 15 %.

Syynä pohjoismaiden parempaan tilanteeseen on ekonomistin mukaan monipuolisempi teollisuuden rakenne, myös pienempi riippuvuus palvelusektorista ja turismista on osa selitystä. Vielä hän mainitsee korkeamman digitalisaatioasteen. Hän toteaa lopuksi tilastotoimistojen vaikeudet, ne kun eivät ole selvillä siitä mitä tällaisessa poikkeuksellisessa tilanteessa pitäisi mitata, jotta talouden tila ja sen muutos selviäisi. Lopputulos jää tuntemattomaksi. Toistaiseksi.

Taloudessa mennään ylös ja alas. Suomen suuret bkt-romahdukset tapahtuivat 1990, 1998, 2008, 2011 ja 2020. Laman, sotien tai muiden kriisin jälkeen kansantuotteen kasvu pysähtyy, stagnaatio näyttää kestävän 5-10 vuotta. Viimeisimmän finanssikriisin jälkeen olemme vieläkin yli kymmenen vuoden takaisella tasolla. Meidän nykyisen kriisimme kesto on arvailujen kohteena. Jos minun pitäisi arvata sanoisin 10 vuotta kuluvan ennen kuin ollaan vuoden 2019 kansantuotteen tasolla. Se on sama taso kuin vuonna 2008.

Yle haastatteli suomalaisia ekonomisteja. Kysyi miltä tulevaisuus näyttää.  Kahdestakymmenestäkahdesta vastaajasta 12 oli sitä mieltä, että tilanne ei enää pahene, 7 piti näkymiä liian sumuisina, kolme arveli tilanteen pahenevan. Puolet arvioijista lukeutui siten optimisteiksi. Kotimaisen kysynnän kasvuun uskotaan, mutta viennin suhteen ollaan epävarmoja. Ylen haastattelemista ekonomisteista 7 oli naisia, loput miehiä. Naiset olivat selvästi pessimistisempiä. Olen oppinut uskomaan naisiin. He eivät ole uskossaan yltiöpäisiä. Olisiko niin että nyt on toimittava sumean logiikan pelisäännöillä. Täysin rinnoin, mutta varovaisuus edellä.

Tässähän joutuu aivan miettimään koronavuoden vaikutuksia kaupunkisuunnitteluun

Etätyö tulee vaatimaan työtiloja kotoa ja asuntojen mitoitusta tämän mukaan, nythän on oltu menossa asuntojen pienentämisen suuntaan, tulevatko työnantajat tulevaisuudessa korvaamaan etätyöpaikkojen kustannuksia, tietoisuus tartuntataudeista asettuu väljyyden puolelle, kompakti asuminen ja oleminen on ristiriidassa etäisyysvaatimusten kanssa, ilmanvaihtolaitteet levittävät viruksia,  julkiset liikennevälineet ovat tautipesäkkeitä, näin pelätään, porukka saattaa siis ryhtyä suosimaan yksityistä matkustamista ja sitä myötä yksityisautoa,  suuret yleisötilaisuudet, futismatsit, maaottelut ja konsertit ovat kartettavia, yksi viruslinko saattaa tartuttaa kymmeniä ihmisiä ja he edelleen satoja tai tuhansia ihmisiä, mitä tämä kaikki merkitsee vapaa-ajanvietolle ja sitä kautta kaupunkisuunnittelulle? Onko niin että nyt yhtäkkiä kasautumisteoriat joutuvat romukoppaan ja terveysteoriat valtaavat kaupunkien kilpailukyvyn areenat?

No, sellainen maailma on. Kaikki muuttuu, mikään ei jatku ikuisuuteen. P. E. Blomstedt arvosteli 30-luvulla Eliel Saarisen ja kumppaneiden Töölönlahden kompaktikaupunkia mahtavine bulevardeineen. Hän sanoi tämän legendaarisen lauseen: ”Elimellistä kaupungin asemakaavaa ei enää aikaansaada siten, että vain mittakaavaa muutetaan ja ’issikkanopeus muutetaan moottorinopeudeksi’.” Nyt kai täytyisi sanoa, ettei elimellistä kaupungin asemakaavaa enää saavuteta siten, että vain mittakaavaa muutetaan ja moottorinopeus muutetaan potkulautanopeudeksi.

Tulevaisuudensuunnittelun suunnittelua

Suunnittelija kun olen tai oikeammin olin, niin suunnitteluista on puhuttava. Ministerit joutuvat suunnittelemaan tulevaisuutta. Tai oikeammin arvaamaan tulevaisuutta. Vanha sanonta kuuluu, ettei tulevaisuutta ole, se tehdään. On vain arvattava, millaisen tulevaisuuden tahdomme ja sitten mikä on mahdollisuuksien rajoissa. Sitäkään ei voi tutkia, sillä tutkia voi vain jotain olemassa olevaa.  Tulevaisuuden suunnittelu onkin jotain aivan muuta kuin tutkimus. Niin ja sitten vain on tehtävä se haluttu tulevaisuus. Mutta tässäpä ongelma. Kaikilla on omat halunsa. Tulevaisuus voisi teoreettisesti olla teknistaloudellinen päätös. Yksi ja varma. Tulevaisuus on kuitenkin poliittinen päätös. Tavoitteiltaan vaalikausittain vaihtuva. Suorastaan aladobi. Tutiseva, niin kuin meillä ennen sanottiin. Tutisevan tulevaisuuden tekeminen on jatkuvasti käynnissä teknologian eri osa-alueilla. Taustakohinana siinä on tiedettä ja taidetta. Millaisin menetelmin tulevaisuutta sitten ollaan suunnittelemassa? Tai minne sijoittuvaa tulevaisuutta? Tulevaisuutta voi etsiä menneisyydestä. Se onkin yleisin tulevaisuuden suunnittelun muoto. Siis tulevan menneisyyden suunnittelu. Tulevaisuus voidaan myös sijoittaa ja sijoitetaankin useimmiten nykyhetkeen. Silloin kai puhutaan tulevan nykyisyyden suunnittelusta.  Harvinaisin tulevaisuuden suunnittelun muoto on tulevaisuuden suunnittelu. Se on vaikein suunnittelun laji, koska sille ei ole olemassa mallia. On vain lukematon lauma trendejä, joilla nykyisyyttä projisioidaan tulevaisuuteen.  Maailman kehitys ei ole lineaarinen. Trendipohjainen suunnittelu ei siten olekaan tulevaisuuden suunnittelua vaan tulevan nykyisyyden suunnittelua. Miten kaukana on tulevaisuus? Etäisyys tulevaisuuteen on tärkeä juttu (varmaan).

Meidän ministerimme ja tulevaisuusvirkailijamme sijoittavat tulevaisuuden nykyään vuoteen 2050. Se on se klassinen 30 vuotta. Nykyinen sukupolven mitta. Ennen sukupolvi oli runsaat 5 vuotta lyhyempi. Näin se maailma muuttuu. Kahdessa sukupolvessa sukupolvi pitenee viidenneksellä. No, vastasyntyneen eliniänodote on samana aikana pidentynyt 70>85 vuoteen, eli sekin viidenneksellä. Tulevaisuuden suunnittelun yksi suuri ongelma onkin meidän ihmisten ja asukkaiden muuttuva fyysinen ja henkinen laatu. Tässä on sitten vielä eroja maan ja kansan välillä. Kehittyvissä maissa kansan mediaani-ikä on 22 vuotta. Meillä se on 42 vuotta. Muuten vuonna 1950 suomalaisten mediaani-ikä oli 26 vuotta. Aika outoa, kehittyvästä Suomesta Nyky-Suomeen onkin vain runsas kaksi sukupolvea.

Tulevaisuuteen halutaan annos menneisyyttä

Selväkielellä tämä tarkoittaa, että tässä mallissa tulevaisuus revitään parin kolmen sukupolven takaa nostalgian innoittamana, symbolina bulevardit, umpikorttelit ja raitiovaunut. Edellä jo totesin, että menneisyys on usein suunnittelun mallina. Ihailemme keskiaikaista kaupungin toria, haluamme yhteisöllisyyttä ja mittakaavaa, kylätunnelmaa ja vanhaa kylänraittia.  Nämä ovat kuitenkin kaukomenneisyyttä, museomaailmaa. Tuolta ajalta ei sentään konkreettisesti haluta kopioida mitään. Paljon lähempänä on kaupunkirakentamisen Grande Epoque, eli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaupunkirakentamisen helmet. Se oli muuten aikamoista slummien rakentamista, mitä nyt kauniit julkisivut. Ja tuohon aikaan liittyvä kulkuneuvojen kehitys. Erityisesti yksi kulkuneuvo, joka ei vieläkään ole menettänyt lumovoimaansa. Se on raitiovaunu. Noihin aikoihin keksittiin myös ”safety bicycle”. Sekin on noussut ilmiöksi nykypäivälle. Bulevardit ovat nykyinen nostalgiaykkönen. http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/haikailen-vihdintien-ja-tuusulanvaylan.html

Laila Kinnunen - Muistojen Bulevardi (1966)

Bulevardilla ei nykyisessä mielikuvamaalauksessa tarkoiteta Helsingin Bulevardin mittakaavaista katua vaan jotain Mäkelänkadun kaltaista mahtavaa liikenneväylää, mutta huomattavasti rajummalla rakennuskannalla. Mechelininkatu tai Huopalahdentie saattavat olla jotain mitä tavoitellaan. Mannerheimintie se ei voi olla. Sen varrella uutta asuntorakentamista on pidetty ei-sallittavan ilmiönä.

Pannaanpa tähän nyt malliksi parit maailman tunnetuimmat bulevardit, vasemmalla on kaksi kuvaa Berliinin Unter den Lindenistä ja oikealla ylimpänä Pariisi Boulevard Haussman ja alempana Boulevard  Saint Germain. Missä kulkee asuntokadun liikenteen suositeltava yläraja?

Ylioppilaslehti julkaisi viime vuoden lopulla artikkelin nimeltä ”Takaisin tulevaisuuteen”. https://ylioppilaslehti.fi/2019/09/takaisin-tulevaisuuteen/  Teksti oli mukava, siinä siteerattiin ahkeraan Osmo Soininvaaraa ja Alexander Ståhlea. Heillä molemmilla on vakaa usko siitä, että eräänä päivänä meillä on autottomia kaupunkeja joissa pyöräily ja sähköpotkulautailu edustavat modernia yksilöllistä liikennettä ja raitiovaunu yhteisöllistä julkista liikennettä. Oltaisiinko silloin matkalla takaisin menneisyyteen, tai takaisin tulevaisuuteen, miksei, hauskasti keksitty. Tai olisiko tuo visio sittenkin mahdollinen vain kerrosleipäratkaisuna. Autot alla tunneleissa ja ihmiset päällä ”ympäristöalueilla”, 1960-luvun Traffic in Towns -mallin mukaan.

Miten tuo raportti taas sanoikaan? Näin se sanoi: ”Olemme ruokkimassa suurin kustannuksin hirviötä, jolla on suuri tuhovoima. Ja kuitenkin rakastamme sitä kohtalokkaasti. Henkilöauto on todellakin väline, joka voi tuhota meidän sivistyksemme. Mutta tämä esine, joka seisoo autotallissamme tai on pysäköitynä ovemme ulkopuolella, on arvokas osa omaisuuttamme tai kunnianhimomme kohde, valtava mukavuustekijä, elämän mittasuhteiden laajentaja, emansipaation instrumentti ja modernin ajan symboli. Kieltäytyminen auton haasteista johtaisi itsetuhoon.”

Ode on siis ottamassa haasteen joka voisi johtaa kaupungin itsetuhoon. Se on melkoista riskipeliä paluussa takaisin menneisyyteen. Leikki leikkinä. Helsinki ansaitsee osan tuosta minun kouluaikojeni tunnelmasta. Se voidaan toteuttaa. Mutta se ei toteudu täydellisenä siirtymisenä 40-luvun Helsinkiin, se toteutuu laajana kompromissina - jos halutaan. Mutta nyt näyttää siltä, ettei todellisuudessa haluta. Mahtavat asumisen, toimitilojen ja kaupan keskittymät Triplan tyyliin eivät ole esikuvana Ode Soininvaaran tuossa artikkelissa mainitsemalle Eiran kaupunginosan tiiveydelle ja mittakaavalle. Kaiken takana ei ole siirtyminen menneisyyteen vaan uuteen tulevaisuuteen. Se tulevaisuus ei ole minun mieleeni. Sähköpotkulaudat ovat tässä bagatelli. Muuten Ylioppilaslehti ja Ode niin kuin Alexanderkin unohtivat mainita rollaattorit. Ylioppilaslehden nuoret ymmärrän, heille ei rollaattori tule mieleen, mutta että Odekin jätti ne maisitsematta. Itsekin pian tarvitsee.  Käyttääkö sitten omaansa vai kadunkulmissa seisovia yhteiskäyttöisiä sähkörollaattoreita.  Jos et vielä klikannut tuota Ylioppilaslehden artikkelia, jonka tekijöinä ovat Iida Sofia Hirvonen ja Pekka Torvinen, niin tee se nyt.

Tulevaisuus on nykyisyys ajan megatrendeillä höystettynä

Selväkielellä tämä tarkoittaa, että tulevaisuus on nykyisyys ajan hengen mukaisin muutoksin. Symboleina ovat digitalisaatio ja robottiauto, viherkatot, rantojen tiivis rakentaminen, parkkipaikat pihakannen alla, maanalaiset kokoojakadut ja massiiviset parkkiluolat, kaupunkiradat ja pilvenpiirtäjät. Kyllä, kyllä, eiväthän kaikki näitä yhtä aikaa halua, mutta kompromissit viitoittavat suunnan. Nyt on kaikki hyvin. Paremmin kuin koskaan. Kaupungin kilpailukyky ja voimakas kasvu ovat nykyhetken paradigma. Nyt olemme saaneet kasautumisteorian oppien mukaisen asenneilmaston kaupungin päätöksentekoon. Mikään ei tule muuttumaan. Kasvun ideologia on pysyvä. Hitaampaa kasvua haikailevat ”Pelastakaa Helsinki” -ideologit ja vanhat protestiaan tuhisevat suunnittelijapolvet joutavat karanteeniin. On muuten erittäin kummallista, että tämä ajan henki on saanut niin suuren vallan. Parit kaupunkitaloustieteilijät tukenaan kaupunkihurahtaneet poliitikot ovat räjäyttäneet pankin. No, kaikkihan me heidät tunnemme, joten nimiä ei tarvitse toistella. Kivoja tyyppejä, harhautuneinakin, mutta levittävät aatettaan tehokkaasti kaukovarjostimen kautta.  Saattavat vielä ylpistyä. Tai jo ovatkin.

Periaate on siis nykyisen rakenteen jatkaminen ja mahdollisimman tehokas täydennysrakentaminen. Missä on viemärin pää lähinnä, siihen lisärakentamista. 50-luvulla juuri tällaista kritisoitiin. Haluttiin rakentaa vihreitä ja vehmaita lähiöitä maalta muuttaville ihmisille. Uuden ajattelun lipunkantajana oli Heikki von Hertzen. Hän halusi tehdä koteja vaan ei kasarmeja lapsillemme.  Kallio ja Mannerheimintien loppupään bulevardi olivat kauhukohteita ja antiympäristöä.  Tapiolan peruskivi muurattiin 1953. Maunula oli ensimmäinen Helsingin lähiö. Se valmistui samaisena vuonna 1953.  Vilhelm Helander kirjoittaa Maunulasta: ”Hilding Ekelundin Maunula on lähiörakentamisen ihanteiden parhaita toteutuksia, urbaanimpi kuin hienoja yksittäisiä asuntoryhmiä käsittävä mutta hajanainen Tapiola. Ekelundin asuinalueet eivät jotakin ’puistokylien’ tapaista poikkeusta lukuun ottamatta, kuitenkaan ole maastoon siroteltua ’metsäkaupunkia’. Niissä on samalla kaupunkikulttuurin henki. Ekelundin arkkitehtuurissa on läpikäyvänä pyrkimyksenä yhteisöelämää kannustavien muotojen luominen. Niukastakin rakennusohjelmasta on yhteistilojen ja lähimyymälöiden lisäksi saatu syntymään tuulelta ja ajoneuvoliikenteeltä suojattuja aurinkoisia oleskelupaikkoja.“  Tässäpä hieman virikettä kompaktikaupunkiin: http://penttimurole.blogspot.com/2016/04/neljas-kuolemansynti-kompaktikaupunki.html

Matti Vesikansa aikanaan irvaili tätä kompaktikaupunkia, jonka piti olla kontaktikaupunki. Hän siis suorastaan irvaili minulle, ystävälleen,.

Missä mennään? Se tuntuu epävarmalta. Kaupunkisuunnittelusta vastaavat virkamiehet ovat ilmeisen motivoituneita ja yksimielisiä. He eivät antaudu keskusteluun. Kaikki tapahtuu poliittisessa ohjauksessa.

 Toivomukseni olisi, että koronan hellittäessä voitaisiin aloittaa debatti joka todistaisi, ettemme elä totalitäärisessä suunnitteludiktatuurissa. Asukasvuorovaikutus kyllä, sitä on, mutta miten olisi asiantuntijavuorovaikutus, vaikka kysymyksessä olisivatkin ihmiset, jotka aika on poistanut virallisesta rootelista, me tai ne kokemusasiantuntijat. Tässäpä vähän aiheesta: http://penttimurole.blogspot.com/2018/02/helsinki-meren-ja-metsien-kaupunki.html

Voisiko meillä olla jokin aivan uusi tulevaisuus?

No, jos kaupunkeja ja yhteiskuntia ei saisi suunnitella nostalgisesti nappaamalla käyttöön vanhan mallin mukaiset bulevardit ja monien jo vanhentuneeksi teknologiaksi väitetyt raitiovaunut ja tekemällä jo Corbusierin aikanaan tuomitsemia auringottomia umpikorttelisisäpihoja ja vielä kieltämällä koko ihmiskunnan himoitseman yksilöllisen liikkumismuodon eli henkilöauton, tai että jopa joku rohkenisi vastustaa ylikorkeata rakentamista, niin miten niitä sitten pitäisi suunnitella? Pitääkö antaa vain mennä? Olla huolestumatta? Olla miettimättä? Onhan nuo periaatteet hyviä. Mutta niihin sisältyy usein sisäinen ristiriita. Bulevardit ovat aivan ihania – kunhan ne ovat ihmisen mittakaavassa ja niiden liikenne on rajoitettu, raitsikka on mahtava - kunhan se vain pysähtyisi riittävän tiheään ja kulkisi hieman nopeammin, sisäpihoilla on hiljaista ja aurinkoista – kunhan ne ovat suuria tai talot riittävän matalia ja vielä että henkilöautolla ei tarvitse mennä kaupunkeihin – kunhan on sitten kaupallinen ja vapaa-ajan tarjonta saatavissa kaupunkien ulkopuolella, omalla tai lainatulla ajoneuvolla ja että vielä olisi sellainen ihme kuin kohtuuhintainen pilvenpiirtäjäasunto. Sarkasmia? No, kyllä. Mitä sitten olisi sallittua tehdä tai pitäisi tehdä, jos aivan uutta tulevaisuutta ajattelisi?  Millainen se yhteiskunta on tulevaisuudessa? Sen sanotaan olevan vanhusten yhteiskunta. Vuonna 2050 suomalaisten mediaani-ikä on 45 vuotta. No, ei se paljoa nykyisestä eroa, sillä nyt ollaan 43 vuodessa. Puolet sitä vanhempia, puolet nuorempia.   Yli 70-vuotiaita on tällä hetkellä 12 % väkiluvusta. Vuonna 2050 heitä on ennusteen mukaan 19 % ja vuonna 2100 jo 25 %. Ei tuo nyt näytä kovin dramaattiselta. Sen kanssa kyllä pärjäämme. Mutta me emme näytä pärjäävän eläköitymisen kanssa. Virkeän kansan pitäisi tehdä töitä pidempään. Muuten meidät paha perii. Ruotsi näyttää esimerkkiä. Kirjoitinkin tuosta asiasta vajaa vuosi sitten: http://penttimurole.blogspot.com/2019/10/harmaat-voimat-hyokkayksessa.html

Hei, älkää hermostuko enhän minä sairaita töihin halua, enkä elämään väsyneitä, enkä golfaajia, saatikka että haluaisin näännyttää treeneihin kyyditsijöitä tai koiranhoitajia sen paremmin kuin lastenhoitajiakaan. Haluan että uusitaan ajattelua suhteessa harmaaseen kansaan, iloisiin panttereihin. Heidän päässään ja käsissään on tallella toimivia soluja. Ne solut haluavat tehdä enemmän.

Millaisia kaupunkeja saisi tehdä? Ovatko puutarhakaupungit kiellettyjä? Onko kompakti kaupunki ainoa hyväksyttävä kaavamuoto? Suomessa 63 % kansasta asuu omakotitaloissa tai rivitaloissa ja 37 % kerrostaloissa. Pääkaupunkiseudulla suhteet ovat 24 % ja 76 %. Helsingin kaupungin alueella noin 70000, ja pääkaupunkiseudulla kokonaisuudessaan yhteensä noin 230000 ihmistä asuu omakotialueilla, siis todellisissa puutarhakaupunginosissa. Ne sisältävät suuren uudistumis- ja täydentymispotentiaalin. Minun pikalaskelmani sanoo, että näiden alueiden järkiperäinen uudistaminen niiden luonne säilyttäen tarjoaisi puutarhakaupunkimaista asumismuotoa 100000-120000 asukkaalle. Ilokseni olin havaitsevinani tämän suuntaista aietta viranomaistaholta – nyt en kuitenkaan sitä löytänyt. Onpa siitäkin tullut kirjoitettua http://penttimurole.blogspot.com/2019/05/pientaloalueet-mahtava-elamisen.html.

Askarruttaa tuo etätyö. Mielenkiintoisella tavalla. Nyt kun olemme korona-aikaan oppineet, tai kun jotkut ovat oppineet – työssäkäyvät ja koululaiset. Niin kyllä eläkeläinenkin etätyöhön joutuu. Viisastuuko siinä vai tyhmeneekö? Se jää arvoitukseksi. Kavereita ei tapaa, tilaisuuksissa ei käydä, ärsytykset jäävät vähäisiksi, inspiraatio jää omatoimisuuden varaan, se on eläkeläisen etätyötä. Etätyö on vaativaa. Mutta siinä saattaa olla piileviä hyviä puolia. On huonojakin. Jää sumeaksi. Varsinkin se edesauttaako etätyö yhteiskunnan hidasta muuttumista informaatioyhteiskunnasta kulttuuriyhteiskunnaksi? Ja onko sellainen muutos näköpiirissä? Siinä samassa muutoksessa kaupunkisuunnittelukin saattaisi muuttua kilpailukykypainotteisuudesta kulttuuripainotteisuuteen. Ja meidän elämämme.

Design Studion kesäretki

Minä ilmoitan heti alkuun, että tämä blogi on aivan henkilökohtainen eikä mitenkään yhteiskunnallinen. Yhteiskunta tulee vastaan silloin kun se sattuu olemaan tullakseen. Tämä siksi että jokin satunnainen lukija ”oikotiedon” poliittisten blogien sivustolta huomautti kerran siitä, että poliittisten blogien julkaisualustalle ei tulisi lähettää henkilökohtaisia juttuja. En ole sinne mitään lähettänyt, ovat sieltä sivustoilta napanneet blogini listalle. Siinäpä se. Nytkin tulee aivan henkilökohtaista.  Tämä koskee pääasiassa Design Studion kesäretkeä tänne meidän kesäkulmillemme Tjuda Pedagogion vieraaksi.

Öisiä ajatuksia kaupunkitilan kuvaamisesta

Uneksin tässä pari yötä sitten jonkinlaisesta maalaustaiteesta kaupungin ilmiöiden tai ympäristön kuvaamisessa. Taiteilijat pystyvät kuvaamaan valtavia tunnetiloja, säätä ja meren kuohua, he pystyvät kuvaamaan henkimaailman juttuja, jopa itse jumalan kiikkumaan enkeleidensä kanssa pilven longalla. Ajattelin unessa ja ajattelen nytkin, eikö kaupunkitilaa voisi esittää maalauksen tai grafiikan voimin? Voisiko sitä esittää musiikin voimin? Ajattelen värejä ja tekstuureja, mitkä voisivat kuvata kaupungin rakennusten välille jäävää tyhjää tilaa, toriaukioita, suurten katujen melua ja rauhattomuutta, samalla eteenpäin vievää liikettä, rannan muuttuvaa tilaa, sillan jännittymistä veden ylle, puiston hiljaisuutta tai metsän majesteettisuutta, valoa ja varjoa. Ajattelen nyt jotain muuta kuin minkä havainnekuvilla ikään kuin näköiskuvina tehdään. Niin, kysymys jäi ilmaan. Voisiko tällaisia kuvia tehdä, jotka näyttäisivät sen, millainen kaupunki on, ei vain sitä, miltä se näyttää? Albrecht Dürer teki mahtavia grafiikoita, jopa Danten helvetin eri tasoilta puhumattakaan joka kodin paksusta perheraamatusta. Itsellänikin ainoat Raamattu-kokemukseni ovat hänen kuvansa. Melankolia I on Dürerin vuonna 1514 tekemä kuparikaiverrustyö. Se kuvaa nimensä mukaisesti melankoliaa.

…ja melankoliasta

Joku väitti heinäkuun loppupuolen merkitsevän kesän päättymistä ja syksyn ankeuden läheisyyttä ja siitä syntyvää melankoliaa. Että nyt siis keskellä intiaanikesää olisimme juuri siinä tilassa. Havaitsin myös Kari Rydmanin kirjoittaneen asiasta blogin: http://karirydman.blogspot.com/2010/07/melankolia.html.

Se on erittäin kaunis kirjoitus. Kaiken ohella siinä kirjoitetaan rakkaudesta ja ajasta. Alun lopusta ja lopun alusta. ”Aika itsessään on surullinen asia, nimenomaan sen vuoksi, ettemme kykene sitä hallitsemaan kuten kolmea muuta ulottuvuutta. Πάντα ῥεῖ καὶ οὐδὲν μένει. ’Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikoillaan’. Emme voi kahdesti astua samaan virtaan. Olemme ja emme ole, samanaikaisesti. Emme voi kokea mitään asiaa uudestaan ensimmäisen kerran.” Kari Rydmanin blogissa esiintyi tuo mainittu Dürerin kuva.

Dürerin grafiikassa masentuneen oloinen enkelhahmo on monen rakentamiseen viittaavan työkalun keskellä, esineissä löytyy vasara, höylä, saha, hohtimet, viivoitin, harppi, kompassi, vaaka ja tiimalasi, lattialla on nauloja sekä palkeiden suukappale, koirakin siellä makailee rakentajaenkelin jaloissa. Hahmo tuijottaa omituisen mittaista hakattua kiven kappaletta. Miettiikö miksi tuollainen tuli tehtyä? Pikkuenkeli istuu myllynkiven päällä ja räpelöi jotain kännykän näköistä, mutta kännyköitä ei tuohon aikaan tainnut vielä olla, joten veikataan rihvelitaulua. Tekee laskelmia kiven sielusta. Taustalla on maisema kaupungista vuorten juurella ja meren äärellä.  Masentunutko? On myös väitetty kysymyksessä olevan luovuuden hetken. Tyhjä tila on täyttymässä. Nuo silmät ja tuo ilme kertovat ilosta ja innostuksesta, eivät suinkaan melankoliasta. Katso tarkemmin. Zoomaa kuvaa. Kirkkaat silmät. Suu hymyilee.

Dürerin kuvassa on vielä eräs erikoisuus. Se on maaginen lukutaulu 4x4. Laskepa tuosta taulusta vaaka- tai pystyrivit tai diagonaalit, saat aina 34. Laskepa sitten symmetriapisteet yhteen, saat aina 17. Dürer oli pannut tauluun myös teoksen maalausvuoden 1514.

Ilosta ja innostuksesta

Melankolia oli tämän blogin harhapolku. Varsinaisesti kysymys on ilosta ja innostuksesta. Saimme nimittäin Kemiönsaaren Tjudassa tilaisuuden tarjota WSP:n designtiimin työntekijöille pienen virkistysretken. Tai siis Tjudan Arkipelag Workshop sen tarjosi. Kysymyksessä oli taidetuokio työpajan muodossa ja ekskursioita paikkakunnan kulttuurikohteisiin. 

Taidetyöpajan ohjaajana toimi taiteilija Sara IIveskorpi. Hän on kokenut kuvataiteilija ja opiskelee Aalto yliopistossa taiteen laitoksella kuvataidekasvatusta ja valmistuu taiteen maisteriksi. Sara oli ideoinut kolmivaiheisen taidetyöpajaohjelman. Työn alussa kukaan ei tiennyt maalausharjoituksen aihetta. Niin, maalaus se valmis työ ei sinänsä ollut, vaan kysymyksessä oli monotypia. ”Monotypia on teknisesti yksinkertaisin taidegrafiikan muoto, jossa tasaiselle laatalle maalatusta tai telatusta kuvasta saadaan painettua ainoastaan yksi ainutkertainen vedos. Tummapohjaisella menetelmällä saadaan aikaan kuva telaamalla väripinta suoraan laatalle, ja poistamalla siitä ylimääräinen väri esimerkiksi rättiä, sivellintä tai puutikkua avuksi käyttäen. Vaaleapohjaisella menetelmällä kuva maalataan suoraan laatalle. Molemmat menetelmät vedostetaan joko prässillä tai käsien hiertäen”, näin sanoo Wikipedia. No, prässillä tietysti, kun Tjudassa oltiin. Käytettävissä oli pienempi käsikäyttöinen prässi sekä jyhkeä konekäyttöinen Haleprässi.

Tekijät ovat ryhmittäytyneet omakuvaa valmistelemaan. Kuva piirretään muovikalvolle, josta se prässätään monotypiana paperille. Pöydän ympärillä Oona, Jokke, Ari ja Tuomas. Kaikilla näyttää olevan omaehtoinen tyylinsä.

Työ alkoi leikkisästi piirtämällä sokkona pään päällä pikkuinen kuva ympyrästä, kahdesta pikkuympyrästä ison ympyrän ylänurkassa sekä pikkurinkulalla keskellä isoa ympyrää ja vielä kuvaa täydennettiin poikkiviivalla. No, hupsista, mistä oli kysymys? Oli kysymys omakuvasta. Tuossa vaiheessa minä olisin pelästynyt. Omakuva on mielestäni ehdottomasti riskialttein maalaustehtävä. Jokaisella on omasta kuvastaan hieman ruusuinen käsitys. On siihen tottunut ja sen hyväksynyt. Näkee jotain hyvää. Jos ei aina piirteissä, mutta ikään kuin katseessa tai säteilevässä älyssä, joita ei aina kuvassa näy. Miten ne saisi näkymään omatekoisessa kuvassa? Olisiko parasta luovuttaa jo kättelyssä? Kukaan ei luovuttanut.

Pään päällä sokeasti piirretyt ”silmä, silmä, nenä, suu” -kuvat olivat mielestäni todella hauskoja. Ne ovat jo itsessään huippuunsa hienoja omakuvia, vaikkei piirtäjä vielä kuvaa taiteillessaan tiennytkään tulevaa tehtävää.  Mutta olivathan omat kasvot lähellä, kun kuvaa päälaella piirrettiin. Yksi puuttuu, sanoi piru kun hyttysiä laski.

Haptinen omakuva

Seuraavassa vaiheessa jatkettiin haptiseen eli tuntoaistipohjaiseen omakuvaan. Silmät suljettuna oli koiteltava omia kasvojaan, hartaasti ja tarkasti, ja sitten piirrettävä tuntemansa sokeasti paperille. Joku miehistä löysi yllättäen kasvoiltaan takkuista partaa. Joku taas havaitsi tukevat kulmakarvat. Toimivatko miehet tässä toisin kuin naiset? Onhan yleisesti kuviteltu naisten tuntevan kasvonsa hyvin. Kulmakarvoja nypitään, silmäripsiä jatketaan, huulia punataan ja luomiin lisätään tehosteväriä, poskiväreistä ja puutereista puhumattakaan.  Miesten pikaisella parturilla käynnillä ei juuri tukan kuosista välitetä, poikki halvalla ja nopeasti. Naisten kampaajalla käynti on toista maata. Lähes kuin juhlaa. Nyt kun paikalla oli useita valaistussuunnittelijoita, jollakin saattoi välähtää mielessä presidentti Trumpin huoli ihon oranssiksi värjäävistä valoista. Se oli ehkä turha pelko, sillä koko sessio pärjättiin luonnonvalolla navetassa pidettyä loppunäytöstä myöten.

Haptinen omakuva kelpasi kvasipsykologisen analyysin kohteeksi. Naiset piirsivät kasvojenkoettelusession aikana sokkona hyvinkin monimuotoisia ja abstrakteja kuvia. Aika mielenkiintoista, he ikään kuin tutkivat itseään ja löysivät mahdollisesti uusia piirteitä. Miehet olivat taas varmoja omista kasvoistaan. Siinähän ne ovat ja ovat aina olleet. Yläkuvat Heinin ja Mian, alakuvat Jokken ja Ilarin.

Monotypia

Mutta ennen kuin päästiin loppunäytökseen, oli tehtävä varsinainen harjoitustyö, tuo omakuva. Kuva tehtiin muovialustalle monotypiaväreillä. Se voitiin telata, maalata siveltimellä, levittää lastalla tai raappia puutikulla. Useimmat käyttivät pensselimaalaustekniikkaa. Hyvää tuli. Omaehtoiset näkemykset vaihtelivat. Juuri kukaan ei näyttänyt pyrkivän näköisyyteen. Pyrittiin ehkä pikemminkin luonnenäköisyyteen. Sara oli erittäin tyytyväinen töiden laatuun. Hän oli jopa yllättynyt. Hän oli yllättynyt erityisesti valtavasta motivaatiosta. Sanoi nähneensä osallistujien ammattimaisuuden suhteessa ideointiin ja esittämiseen.

Tekemisen riemua, Annukka telaamassa. Mia lastahommissa.

Näyttely navetassa

Lopuksi töistä järjestettiin näyttely. Se pidettiin tavanomaiseen tapaan Tjudan suuressa navetassa. Ripustus oli uhkea ja tilaa oli riittävästi. Teokset esiintyivät edukseen hyvässä valaistuksessa. Navetan vanhat betonilattiat hohtivat puhtauttaan.

Aluksi työpajan tirehtööri Sara Ilveskorpi kävi tepastelemassa teosten edessä ja vakuutti edellä sanomaansa töiden laadusta. Teokset esiteltiin taiteilija kerrallaan. Tässä esittelyvuorossa Mia.

Sitten saapui koko iso delegaatio. Liisa piti aloituspuheen ja tervetuliaispuheen taideyhteisön puolesta ja Sara jatkoi kurssilaisten ansioiden kehumista. Sitten esiteltiin tekijöiden toimesta kaikki työt. Esittelyt ja työt palkittiin runsain kättentaputuksin. Jäi kiva olo. Varmasti homma virkisti, vaikka takana saattoikin olla valvottu yö. Mutta henki virkistyi, ruumiista ei nyt ollut niinkään väliä. Ei, totta puhuen kaikki olivat pirteitä ja iloisia, minä vain muistelen vanhoja. Ajat ovat muuttuneet.

Kuvassa ovat esitetyt teokset. Tyylillisesti ne ovat monipuolisia. Kaikki olivat tyytyväisiä omiin teoksiinsa – ainakin siltä näytti. Se oli tärkeintä. Toivottavasti kuvat pääsevät kotona olohuoneen seinälle. Halusitko vielä tietää taiteilijoiden nimet. No, ylhäältä vasemmalta: Pia, Mia, Ilari, Oona, Heini, Antti, Jokke, Ari, Annukka ja Tuomas.

Ruoka ja juoma

Hyvää ekskursiota ei synny ilman maittavaa ruokaa ja helmeilevää juomaa. Tällä kerralla kokkina oli 17-vuotias Eemeli. Nuori kokkimme on saanut koulutuksensa Teemulta. Teemu taas on Design Studion sähköinsinööri ja kaiken lisäksi minun tyttärenpoikani. Näin ollen tiimi sai osittain kiittää itseään retken tarjoiluista.

Pöydässä istuttiin ihanassa kesäillassa, aurinko paistoi, ei hyttysiä, ei käärmeitä, eikä lepakoita. Kaikki olivat iloisia. Myös kokki, sillä hän sai paljon kiitosta. Jopa käyntikorttia kyseltiin.

Liisan kesäpaikan nurmikolla nautitun illallisen ruokalista oli seuraava:

Eemelin leipoman leivän päällä rapuja, smetanaa, mustaherukoita ja tilliä

Kurpitsakeitto, jonka päällä pekonimurua

Siikaa, perunamuusia, tillivaahtoa, herneitä ja kurkkua

Poroa ja kukkakaalipyrettä, päällä ruiskaunokkeja

Pannacottaa ja itsetehdyn keksin murua, päällä oman puutarhan lakritsiyrttiä

(Kasvissyöjälle oli omat versionsa)

Ai niin, kysyikö joku mitä juotiin? Juotiin hyvää ja kohtuuhintaista Steininger Riezling Kamptalia sekä meidän kotipöydässämme tavanomaista Masin Campofiorin -punaista. Hyvää kesän jatkoa kaikille. Erittäin hauskaa muuten oli, että opin tuntemaan nimeltä kaikki nämä kesäretkeläiset. Sen verran on sentään lukkarinrakkautta vanhaan firmaan.

Salon veturitallissa upea POP UP -taidenäyttely

Salon kaupunki teki aikoinaan ansiokkaan päätöksen veturitallin saneerauksesta taidemuseoksi. Taisi olla juuri opiskeluaikojen tuttavani Lauri Hollmén, joka piirsi taitavalla kädellä saneerauksen kohteen. Ja olikin. Nyt istuskelen museon aulassa. Ulkotiloissa tehdään remonttia ja museo on periaatteessa suljettu. Sisätilat ovat kunnossa. Näyttely on ripustettu. Avajaiset ovat tunnin päästä. Kaikki vanhat veturilokerot tai oikeammin hallit ovat täynnä maalauksia ja keramiikkaa, veistoksiakin. Luokseni kävelee yksi Salon taiteilijaseuran veteraaneista Hannu Nikander. Hän joutui pidättelemään päivällä avajaispäiväksi suunniteltua Vuokatin matkaansa. Hannulla on esillä useita töitä. On vanhempia dramaattisia ihmishahmoja ja on tutuksi tulleita suurpetoja, nyt suorastaan liikuttavia jääkarhuja. Surumielisiä, aivan kuin surisivat ilmaston lämpenemistä ja oman sukukuntansa tulevia kärsimyksiä.

  

Hannu kertoo ensimmäisestä näyttelystä alkuperäistilassa olleessa veturitallissa. Rasvamontut olivat vielä paikallaan ja tietysti kiskot. Mietin itsekseni, miten yleisön turvallisuus mahtoi olla hoidettu, olihan putoamisvaara ilmeinen. Taisipa silloin olla kysymys suorastaan radikaalitoiminnasta ja kansalaistottelemattomuudesta sillä juttujen mukaan taiteilijaseura valtasi veturitallin käyttöönsä. Vuosi oli noin 1988. Seuralla oli silloin 30-vuotis juhlanäyttely. Uusi taidemuseo veturitalliin valmistui ja avattiin vuonna 1998. Seura piti siellä myös 50-vuotis juhlanäyttelynsä kaksi vuotta sitten. Kirjoittelin siitä blogin, joka on luettavissa klikkaamalla tästä: 

http://penttimurole.blogspot.com/2018/02/kuva-elaa-salon-veturitallilla.html

Taiteilijaseuralla oli näyttely myös viime vuonna. Se oli kiven sisässä Kiskossa.  Siitä löytyy tällainen teksti:

http://penttimurole.blogspot.com/2019/06/taidetta-kiven-sisassa.html

Salon seutu on kyllä muutenkin ollut blogieni aiheena. Vietänhän kesiä Kemiönsaarella, ja venematka Salon torille tai rautatieasemalle kuuluu vakiorepertoaariin. http://penttimurole.blogspot.com/2018/08/venematkalla-salon-torille.html

Pop uppia

Nyt avattu näyttely remontin alaisessa veturitallissa ei ole virallinen näyttely. Virallista näyttelyä rakennustyön alaisessa tilassa ei voitaisi pitää. Nyt on kysymyksessä pop up -näyttely. Hieman jännittävää. Millainen on pop up -näyttely? Olisiko pop up -näyttelyssä jonkinlainen tilapäisyyden leima? Hieman sekava tunnelma? Teoksia roiskittu sinne tänne? Osa lattialla seinää vasten pystyssä, osa vielä pinossa ja käänneltävissä? Osa ehkä avaamattomina arvoituksina paketissa?  Näissä mietteissä lähestyin museota. Liisa ryntäsi kokoukseen pohtimaan seuralaisten kanssa taidelainaamotoiminnan saloja. Sellainen lainaamo toimii Salossa Bizarre-kahvilassa. Jaa, törmäsimme kyllä ennen kokouksen alkua näyttelyn kuraattoriin. Hän on hollantilaisalkuperäinen Riemer Kingma. Yritin sanoa käsipäivää, mutta sitten huomasimme – ei kosketusta, on korona. Minä jäin yksin näyttelyä katselemaan. Riemeristä sen verran, että hän on kumppaninsa Piiu Alénin kanssa kehittänyt You choose -menetelmän, jonka tarkoituksena on vapauttaa ihminen elämää rajoittavista esteistä, oppia tuntemaan oikean itsensä. He tarjoavat yksilöille ja ryhmille asiaan liittyvää palvelua. Riemer on myös kuvataiteilija ja kuvanveistäjä. Hänen suuret teoksensa miellyttivät erityisesti meidän teinipoikaamme. Näyttelyssä tapahtui myös hauska kohtaaminen. Opiskelunaikojen ystäväni Jarkko Salmivaara pyöri näyttelyaulassa vaimonsa Aila Salmivaaran seurassa. Ailalla on näyttelyssä useita hienoja töitä, keramiikkaa ja maalauksia. Jarkko katseli pörrötukkaista ukkoa ja näki jotain tuttuja piirteitä. Ei kuitenkaan uskaltanut tulla juttelemaan ennen kuin sai vaimoltaan vakuutuksen ukon henkilöllisyydestä. No, minä en Pekkaa parempi. Oliko edellisestä tapaamisesta pitkä aika? No, selvisihän se, ystävien hautajaisissa vanhat ihmiset tapaavat!

Salon taiteilijaseuran puheenjohtaja Sarit Peltonen piti erittäin kauniin ja innostuneen avajaispuheen, näyttelyn kuraattori Riemer Kingma esitteli näyttelyä tunteikkaalla tavalla oman taideteoksensa äärellä.

Pikakuvia puhelimella

Päätin ottaa puhelimella kuvan pikakatselun perusteella kaikista äkkinäisesti kiinnostusta herättäneistä teoksista. Näyttely oli viralliselta tuntuva, huolellisesti suunniteltu. Kaikki näytti olevan viimeisen päälle. Mitään tilaispäispopuppia ei ollut havaittavissa. Hyväksyin tämän. Aivan kuin juhlanäyttelyn tunnelmissa siirryin veturilokeroihin. Aluksi meni hieman aikaa, kun ihailin arkkitehdin kattoon jättämiä vanhoja savuputkia. Mietin mielessäni nostalgisesti höyryveturin taivaalle puhaltamia valtaisia savupilviä. Jotenkin tuntui kummalliselta, miten savut saatiin ohjattua tuohon mustaan putkeen. Tuo veturin savupilvi oli jokapäiväisen elämän vanha kiehtova draama, nyt hävinnyt elämys. Siirrytään siis taide-elämykseen.

Alkuun etsin kiihkeästi Liisan tauluja, tiesinhän ne, pieniä, lähes miniatyyriakvarelleja Tallinnasta. Ne olivat minulta kätkettyinä. Ne löytyivät vasta kysyttyinä. Olivat kätkeytyneet sivusuuntaiseen seinäkkeeseen. Aloitetaan niistä, vaikka ne viimeiseksi näinkin. Omat asiat menevät usein tärkeämpien asioiden edelle. Niin nytkin. Tai ei, totta puhuen, nuo Liisan kuvat ovat kyllä minulle tärkeimpiä.

Nämä ovat pienenpieniä akvarelleja tussilla tehostettuina. Useimmat niistä kertovat Tallinnan tarinaa, yksi kuitenkin kuvaa Oksjärven mökkilaituria syksyn valossa ja onhan Antti yllättävän surumielisenä Tallinnan matkaajana parin vuoden takaisessa hahmossaan päässyt yhteen kuvaan.

  

Oiva Gillstenin veistokset eivät koskaan jätä minua kylmäksi.

Kaiken loistavan väri-ilottelun keskellä tämä vanhahtaviin kehyksiin kiinnitetty teos kiehtoi minua. Se osoittautui Taiteilijaseuran veteraanitaitelijattaren tekemäksi. Hänen nimensä on Laina Hutri.

Hannu Nikander on mestari eläinten maalauksessa. Mestari muutenkin. Hänen jääkarhunsa on surullinen. Ei tiedä tulevaisuudestaan.

Eeva-Kaisa Ailus on tehnyt tämän abstraktion. Kiva juttu, onko siinä jokin sanoma, se jää mysteeriksi.

Hilkka Laakkosen kuvat ovat minun kestolemmikkejäni.

Seppo Lagom on aina yhtä kiehtova.

Jaana Kähönen on taiteilijaseuran uusi tulokas. Häneltä oli esillä useita upeita töitä.

Tämä Keanne van de Kreeken teos on niin surumielinen.

Gloria Badarau tarjoilee mystiikkaa.

Katja Öhrnbergin teos tuntuu kertovan mielenkiintoista tarinaa.

Arja Pykärin työt hehkuvat. Minä pidän niistä. En omalle seinälle pantaviksi, mutta muuten.

Vielä hurjaksi lopuksi Riemer Kingman jättiläismäisiä maalauksia pienoiskoossa.

Lopussa kiitos seisoo

Moni hieno teos jäi esittelemättä. Ne ovat tarjolla Salon veturitallilla elokuun loppuun saakka.  Loppusanoiksi saattaisin sanoa suurkiitoksen Salon taitelijaseuralle ja Salon taidemuseolle tämän näyttelyn järjestämisestä. Näyttely on mahtavan hieno ja tulee tuottamaan suurta iloa kaikille kävijöille. Näyttelyssä käynti on ilmainen, joten sinne voi ottaa koko suvun kotiseuturetkelle. Tuliaisiksi kotiin voi napata kainaloon ihanan taideteoksen ja ripustaa sen iloksi olohuoneen seinälle. Minäkin päätin ostaa Hilkka Laakkosen taulun, mutta en pistä sitä olohuoneen seinälle vaan ehkä makuuhuoneen seinälle. Tämä tiedoksi Hilkalle. Taulun nimi on ”tuulen tanssi”.

Olisi nastaa!

Yhtäkkiä jälleen kuin kirkkaalta taivaalta, ja kirkashan taivas nyt on elokuun aamuna armon vuonna 2020, puhkesi jälleen keskustelu nastarenkaista. Mielipiteet vaikuttivat suorastaan tulisilta. Yleisradion naispuolinen tirehtööri sanoi joutuvansa kokonaan lopettamaan autoilun kotikaupungissaan, koska ei pääse lähiomaistaan katsomaan maaseudulle ilman nastoja, Liikenneturvan liikenneturvallisuudesta vastaava pomohenkilö sanoo Helsingin kaupungin suunnitteleman kokeilun jollain sivukadulla olevan ok, mutta jos koko kaupungin alueelle mentäisiin olisi jo turvallisuudesta kysymys, hän on huolissaan jääkelistä ja uskoo uudenaikaisten nastarenkaiden ympäristöystävällisyyteen, Nokian renkaiden edustaja sanoo nastarengaskiellon Helsingin alueella johtavan 400 lisäonnettomuuteen vuodessa, eräs haastatelluista, taisi olla finanssialan ekspertti, kysyy päätöksentekijöiltä vastuuta kuolemien määrästä joka olisi seuraus nastarenkaiden kieltämisestä, autoalan tunnettu vaikuttaja taas kertoo itse ajaneensa kitkoilla jo vuosikausia, ja sanoo ettei nastarengaskielto ole turvallisuuskysymys, mutta pitää silti nastarenkaiden kieltämistä hulluutena ja on erityisen huolissaan Helsingin kaupungin imagosta. Helsingin kaupungin virkamies kertoo tavoitteena olevan nostaa nykyistä kitkoilla ajavien osuutta (30 %) seitsemäänkymmeneen prosenttiin. Olen kirjoitellut nastarenkaista, kitkarenkaista ja vesiliirrosta muutaman blogin:

 http://penttimurole.blogspot.com/2013/04/kimi-raikkonen-vaihtaa-formulakisoissa.html

http://penttimurole.blogspot.com/2013/09/varo-vesiliirtoa-tilastoista-huolimatta.html

http://penttimurole.blogspot.com/2016/10/kitkat-alustat-puistot-ja-vedet.html

http://penttimurole.blogspot.com/2020/01/nastat-vai-kitkat.html

 Kantani on aivan selvä

Helsinkiläisten ja etelä-suomalaisten yleensäkin tulisi siirtyä kitkakantaan. Keskusteluissa tuli esiin vaikeus valvoa nastojen käyttöä, jos kielto on katukohtainen tai alueellinen. Olen itsekin havainnut Tukholmassa joitain kadun pätkiä, joilla on tuo ärjyn näköinen kieltomerkki. Totta, kukapa siellä valvoisi.

Niin onhan Tukholmassa tällaisia katuja varsinaisesti kolme kappaletta: Hornsgatan 2,1 km, Kungsgatan 0,5 km, Fleminggatan 1,4 km. Pituutta näillä kaduilla on yhteensä 4 km.  Kadut ovat pääkatuja ja vuoden 2015 pitoisuustilasto kertoo niiden PM10 hiukkasten vuosikeskiarvoksi 20-28 ug/m3. 36 pahimman vuorokauden PM10 päästöt vuonna 2015 näillä kaduilla olivat 35-50 ug/m3. Miljöötavoite on alle 30 mikrogrammaa kuutiometriltä ja kattoarvo 40 ug/m3.

Helsingissä PM10 arvot vuosikeskiarvoina ovat olleet sallitulla tasolla. Mäkelänkadulla ja Mannerheimintiellä on kuitenkin tapahtunut useita vuorokausiraja-arvon ylityksiä. Nastarenkaiden osuutta katupölyn muodostuksessa on selvitetty NASTA-tutkimusohjelmassa vuosina 2011 – 2013 (www.nasta.fi) ja REDUST-hankkeessa vuosina 2011 – 2014 (www.ymk-projektit.fi/redust/). Uusimpia selvityksiä tiepölyn vaikutuksista on mm.  “NOn-exhaust Road TRaffic Induced Particle emissions (NORTRIP)”, Pohjoismaiden ministerineuvoston 2017 rahoittamana tutkimuksena. Tutkimusteksti toteaa: “Pohjoismaissa nastarenkaiden käytön rajoittaminen, liikenteen nopeuden ja liikennemäärien säätely sekä päällysteiden laadun säänkeston parantaminen ovat olleet tehokkaimpia keinoja tiepölyn sisältämien PM10-hiukkasten rajoittamisessa. Tulevaisuudessa kitkarenkaiden kehittäminen ja vähemmän tietä vahingoittavien nastarenkaiden kehittäminen tulevat vielä vähentämään päästöjä”. Raportti toteaa vielä tarpeen optimoida päällysteiden ja renkaiden suunnittelua ottaen huomioon liikenneturvallisuus, päästöt ja melu.

Nastarenkaiden aiheuttaman asfaltin kulumisen on todettu olevan keskeisin katupölyn lähde pääkaupunkiseudulla. Niin, joku tutkija arvioi nastarenkaiden irrottaman katupölyn määräksi Helsingissä toista tuhatta tonnia vuodessa. Onko se paljon? Ilmastotutkijat ovat havainneet korona-ajan vähentäneen typpidioksidin pitoisuuksia Helsingin Mäkelänkadulla 30 %, katupölyyn korona-ajalla ei ole ollut vaikutuksia. Pöly näyttää pysyvän ilmassa pienemmälläkin pöllytyksellä.

Nastarengasmaksu olisi hyvä

Se yllyttäisi vaihtamaan kitkoihin. Norjan malli kiinnostaa. Yhden vuorokauden nastoilla ajon sertifikaatti Oslossa, Stavangerissa, Bergenissä ja Trondheimissa maksaa runsaat 3 euroa, kuukauden saa ajella 42 eurolla ja koko kauden 132 eurolla. Sakkoa rapsahtaa 70 euroa jos maksua ei ole maksettu. Nykyään näissä kaupungeissa kitkarenkaiden osuus on 90 %. Meillä Helsingissä kitkarenkaita käyttää vain kolmannes. Miksi muuten naiset (24 %) käyttävät reilusti vähemmän kitkoja kuin miehet (38 %)? Olisiko se niin että miehet hoitavat autojen rengasasiat ja tuomitsevat naistensa ajotaidon nastojen arvoiseksi? Tilastothan kertovat aivan toista. Naiset ovat turvallisempia autokuskeja, meillä ja muualla.

PM 10 on pahin terveyttä vahingoittava pienhiukkaspäästö. Nasta-tutkimus sanoo nastarenkaiden irrottavan pääosa PM 10-saasteesta. Milanossa 50 mikrogramman päästöraja ylittyy kymmeninä päivinä vuodessa, vaikka nastarenkaita ei käytetä. Helsingin päästöt ovat huomattavasti pienempiä – nastarenkaillakin. Mutta silti!

Koska pienhiukkasten terveysriskeistä tulee jatkuvasti uutta tietoa, toivoisi että nastarenkaiden osuutta todellakin selvitettäisiin suurella tarmolla. Siksi nyt esitetty tutkimusohjelma on tervetullut. Mutta onko nyt kuitenkin kysymys samasta saamattomuudesta kuin aikanaan oli kattonopeutta selvitellessä? Asiaa pyöritellään ja käännellään, tutkitaan ja kuunnellaan. Kuunnellaan erilaisia lausunnonantajia, kuten autojärjestöjä ja kauppiaita eikä selvää järkeä. Tarvitaanko nytkin Kekkosen haamu tai itse Pan ärjäisemään? Kekkonen se aikanaan ärjäisi nuo kattonopeudet ja turvavyöt kaikkien ”alan asiantuntijoiden” kauhuksi. Hyvin meni, satoja ihmisiä säästyi vuosittain kuolemalta ja tuhansia loukkaantumiselta. Liikenne tuottaa terveydelle vaarallisista PM10-pienhiukkasista noin neljänneksen. Katupöly on toinen juttu. Sitä pöllytetään ilmaan uudelleen ja udelleen. Tuossa naapurissani jyrräävällä Kehä ykkösellä irtoaa urautumisen vaikutuksesta pölynä ilmaan noin 5 tonnia kilometriltä, sehän on noin 2 kuutiometriä kiintoainetta. Edellä mainittu pohjoismainen raportti kertoo Ruotsissa taivaalle menevän 100000 tonnia kiveä ja asfalttia. Paljonko ihmishenkiä on kyseessä. Vuonna 2011 ruotsalaiset tutkijat yrittivät selvittää PM10-partiikeleiden vaikutusta kuolevuuteen. No, ei varmaan ollut helppo nakki. Saivat kuitenkin tulokseksi, että talvipölykausina kuolevuuden lisäys oli 1,7 %. kesällä se oli 1,3 %. Suomessa ilmansaasteiden arvellaan aiheuttavan 800 kuolemaa vuodessa. Joku toinen tilasto sanoo tiepölyn ja/tai pienhiukkasten kuolemansyyvaikutuksen Suomessa olevan noin 70 henkeä vuodessa. Iso määrähän tuo on.  Suomessa kuolee liikenneonnettomuuksiin 200 henkeä, hukkumiseen 90 henkeä ja itsemurhiin 800 henkeä vuodessa. Muuten Suomessa kuolee kokonaisuudessaan 54000 henkeä vuodessa. Tänä vuonna on kuollut koronaan 310 henkeä.

 http://penttimurole.blogspot.com/2019/04/poliitikot-parlamentaariseen.html

 Pakoputkipäästöistä puhutaan, muut päästöt unohdetaan

Tekniikan Maailma maaliskuulta sanoo Saksan ympäristöviraston teettäneen tutkimuksen jonka mukaan autojen tuottamista PM10-hiukkaspäästöistä jopa 90 prosenttia ovat niin kutsuttuja ei-pakokaasupäästöjä. Nämä päästöt syntyvät renkaiden ja tienpinnan kulumisena sekä auton nostaessa ilmaan jo laskeutuneita hiukkasia tienpinnalta. Nastarenkaista tämä tutkimus ei puhu mitään, sillä Saksassa nastarenkaat on kielletty. Tutkimuksessa havaittiin autojen painon olevan suorassa suhteessa PM10 päästöjen määrään. No, tiedetäänhän tämä. Rekka ja bussi pöllyttävät katupölyä enemmän kuin kinneri. Sähköautojen hiukkaspäästöt ovat käytännössä samat kuin konventionaalisilla autoilla. Terveyden kannalta PM10-päästöt ovat avainasemassa. Ne myös liittyvät juuri nyt avattuun nastarengaskeskusteluun.

Mitä järkeä on nyt kesällä puhua nastoista?

No, onpa hyvin lähellä aika, jolloin talvirenkaiden valinta tulee jälleen ajankohtaiseksi. Uusi tieliikennelaki ilmeisesti vapauttaa meidät tarkan päivämäärän miettimisestä. Nyt se päivämäärä ei enää ole tarkka kuten ennen. Nyt kun talvirenkaita on käytettävä vain talviolosuhteissa. Jos ja kun talvella vallitsee Etelä-Suomen tavanomaiseksi tullut vesikeli talvirenkaat eivät ole pakollisia. Tuskinpa kukaan nyt päivittäin renkaita sentään vaihtelee.  Ajatellaan viime talvea. Montako lumista päivää jäätyneine katuineen oli Helsingissä? Oliko viisi tai oliko kymmenen? Kuitenkin marraskuulta saakka maaliskuulle nasta-autoilijat jyrryyttivät kaupungin kaduilla kuopien katuja urille ja irrottaen pienhiukkasaineita katupölyksi. Ja synnyttämällä valtaisan määrän melua. No, hei, olihan joukossa joita kuita jotka asuvat Sipoon korvessa metsäautotien varressa eivätkä pääse kotiinsa ilman nastoja, joskus olisivat lumiketjutkin tarpeen ja roudan aikaan neliveto ja korkea maavara ovat välttämättömiä, harvoin sentään ehkä tarvitaan kotipihassa odottavaa traktoria vetoavuksi, no ehkä kerran pari vuodessa. On myös jouluna tai pääsiäisenä maalla vierailevia tai Lappiin reissailevia. Heille sallin mielelläni nastarenkaat vierailun ajaksi.

Viime vuoden lumitilasto kertoo koko Etelä-Suomen olleen käytännössä lumivapaan. Niin, oliko niitä muutama lumen hienepäivä. Emmehän tietysti toivo tämän jatkuvan, mutta nastarenkaiden tarve puolessa Suomea on varsin kyseenalainen. Siis rakkaat ihmiset, muuttakaa hieman asennettanne, ajotaito ei varmaan ajattelemalla parane, vai paraneeko? Kyllä, juuri siten se paranee.

Chalmersin tutkijat päätyivät laajaan haarukkaan

Tutkijat Göteborgissa selvittelivät nastarengasasiaa. He laskivat terveyshyötyjä ja toisaalta onnettomuuskustannuksia. He eivät lainkaan laskeneet teiden urapaikkauksia ja muita korjauskustannuksia. He kyllä laskivat meluvaikutuksia. Nastojen kannattajat puhuvat turvallisuudesta. He puhuvat menetetyistä ihmishengistä nastattomassa tulevaisuudessa. Jotkut harvat puhuvat nastojen vaikutuksista ajon sujuvuuteen ja matka-aikaan. Chalmersilaiset laskivat onnettomuuksien välttämisen pelastamia ihmisen elinkaarivuosia ja vertasivat niitä terveyshaittojen aiheuttamiin elinkaarivuosien menetyksiin. He eivät pyrkineet kieltämään sitä, että nastarenkailla voidaan vähentää onnettomuuksia. Heidän tutkimuksessaan on suuria haarukoita minimivaikutuksen ja maksimivaikutuksen välillä. Tutkimus arvioi nastarenkaiden säästävän onnettomuuksissa vuosittain 60-770 elinkaarivuotta, mutta toisaalta aiheuttavan 570-2200 elinkaarivuoden menetyksen nastarenkaiden käytön tuomien ilmaston epäpuhtaushaittojen vuoksi.

 Olisi nastaa!

Voitaisiinko joskus tehdä jotain mikä ei maksa mitään, mutta säästää rutkasti rahaa ja luo suuria terveyshyötyjä? Olisi nastaa, jos kaikki luopuisivat nastoista. Tai edes ENEMMISTÖ. No, ajotaidostahan se on kiinni.