Kaksi elämystä ja kaksi pyöräily-ympäristöä - Helsingin keskuspuisto ja Manhattan

Joka päivä käymme Liisan kanssa pyöräretkellä keskuspuistossa. Ei voi muuta kuin hattua nostaa puiston kunnossapitotiimille. Raitit ovat loistavassa kunnossa kevään aikaisuudesta huolimatta. Mutta mikä tärkeintä, ne ovat asettuneet luontevasti maiseman osaksi niin vaakakaarteilultaan kuin mäkisyydeltään. Ennen, 50-luvulla sanottiin suomalaisten teiden olevan lehmien suunnittelemia, lehmipoluista aikojen kuluessa muotoutuneita. Sellaisia ne ovat keskuspuiston raitit. Joskus moitiskelin liikuntaviraston, tai oliko Staran väkeä ja keskuspuiston metsistä huolehtivaa ystävääni Tiinaa siitä, että mutkien nurkkapuita kaadellaan kunnossapitovälineiden helpomman liikkumisen vuoksi. En ole tällaista ilmiötä viime aikoina havainnut. Puut ja mutkat ovat hienosti paikallaan.

Mutta nostalgia! Nostalgia herää keskuspuiston mutkittelevia metsäteitä ajellessa. Nostalgia liikkumisesta suomalaisilla teillä muinoin 50-luvulla. No, lapsena hiljakseen meijeriin apumiehenä hevosen jolkotellessa, nuorukaisena pyörällä tanssilavalle kiihkeästi polkiessa tai sitten autoaikaan tieuraa syöksyessä. Nuo keskuspuiston tiet ovat juuri sellaisia kuin kylätiet vanhaan aikaan. Välillä tullaan pellolta synkkään kuusikkoon, tie mutkittelee, valoa tunkeutuu tielle varjostuneina laikkuina, vihreä sammal hehkuu, puun rungot kuin kreikkalaisen temppelin pilarit. Mutta luonnon järjestyksessä, ei ihmisen siihen asettelemina. Liikkeen edetessä rungot muodostavat jatkuvasti elävän valon ja varjon seinän. Harjulla, kalliolla valoon aukeavassa tilassa, siellä seisovat suorat salskeat petäjät tai tuulen muotoilemat hehkuvan harmaat kelot tai männyn käkkyrät. Keskuspuistossa harvemmin tapaa koivikkoisia hakamaita, mutta juuri sen verran, ettei tämäkään valkokylkisten maisema pääse unohtumaan. Kaikki on siis koossa nostalgian mahtavaan tunteeseen.

Keskuspuiston draama ei lopu teihin ja raitteihin. Sitä riittää korpimaisemineen, ketunkoloineen ja arboretumeineen puhumattakaan Vantaan uomasta, nyt juuri kohisevine koskineen. Vantaan uoma oli Liisan ja minun suosima hiihtoympäristö silloin kun meikäläinen vielä pystyi suksilla liikkumaan. Nyt se on mennyttä aikaa. Ja eipä tänä talvena suksikelejä ilmestynytkään.

Minä olen kirjoitellut keskuspuistosta useita juttuja. Ystäväni Olli Lehtovuori ja Pekka Salminen, molemmat keskuspuiston suunnittelijoita, he ovat pitäneet minua vanhojen tekemisten tasalla. Tässä blogissa muistutankin siitä, että kaiken hyvän takana on toteutukseen johtaneiden päätösten lisäksi innovatiivinen suunnittelu.

100 vuoden kehityksen tulos

Keskuspuiston sanotaan syntyneen ajatuksena jo 100 vuotta sitten. Keskuspuiston alkio Pakilan etelä-reunaan saakka syntyi yleisasemakaavassa 1911. Pro Helsingfors -suunnitelma käytännössä katkaisi keskuspuiston jatkuvuuden pohjoiseen. Tuossa aivan minun naapurissani, Pirkkolan kohdalla, se katkesi ja myös Muurimestarintien pohjoispuolella. Tontunmäen kohdalla rakentaminen tunkeutui pohjoiseen nykyisen golf-kentän alueille. 1932 yleisasemakaavassa keskuspuisto Haagan pohjoispuolella oli lähinnä valtatien suoja-aluetta. Vuoden 1960 yleiskaavassa keskuspuisto vietiin jatkuvana Pakilan ja Pohjois-Haagan välistä Vantaanjoelle saakka. Silloin ensimmäistä kertaa luotiin viheralueiden toisiinsa kytkeytyvä verkosto. Seuraavissa yleiskaavoissa keskuspuistoon ei koskettu, kunnes vuoden 2015 yleiskaavassa bulevardiaatteen nimissä keskuspuistoa ryhdyttiin kaventamaan. Hallinto-oikeus asettui keskuspuiston puolelle maakuntakaavaan vedoten.

Tein kerran kuvan keskuspuiston kehitysvaiheista kaavoituksen pyörteissä. Ei haitanne, jos panen sen uudelleen tähän. Kuva kertoo keskuspuiston jatkuvasti vahvistuneen, kunnes sitä uhattiin. Se tapahtui nykyisen kaupunginvaltuuston toimesta. Tosin sama valtuusto oli alkutöikseen hyväksynyt suojaavia asemakaavoja Pirkkolan urheilupuiston alueella. Mutta mieli muuttui, kunnes hallinto-oikeus pelasti.

Keskuspuisto on ainutlaatuinen luomus. Se on orgaaninen ilmiö osana elävää luontoa. Se antaa kävijälleen sammaleen tuoksun, metsän ja tuulen äänet, teiden poikki hyppelevät mustarastaat, alituisen veden solinan, keskiaikaista kaupunkia muistuttavan teiden ja polkujen verkoston, eksymisen tunteen, elämyksen paikan hengestä ja vapaan liikkeen riemun. Kysyy itseltään: miten tämä saattoi syntyä keskelle suurta kaupunkia?  Tuossa kuvassa se näyttää eläimeltä. Aivan kuin se selittelisi syntynsä ihmettä. Kaupunkipuistojen dinosaurus.

Tässä Pekka pohtii syntyjä syviä luovutettuaan minulle keskuspuistoraporttinsa. Siitä taitaa olla aikaa pari vuotta.

Osayleiskaava 1973

Keskuspuiston osayleiskaava valmistui 1974. Tekijänä oli arkkitehtitoimisto KSS Oy.  Nimen takana ovat Juhani Koivisto, Esko Siivola ja Pekka Salminen. Pekka sanoo pitävänsä työtä yhtenä päätyönään. Hänen pääavustajaan oli Raimo Airamo. Työn teettäjänä oli arkkitehti Matti Eronen kaupunkisuunnitteluviraston yleiskaavaosastolta. Raportissa näkyy lausunnonantajina useita tuttuja nimiä, sen ajan tekijöitä. Aivan tuntuu historia havisevan. Taustatyötä oli tehty laajasti. Raportissa esitellään maailman tunnetuimpia kaupunkien käyttöpuistoja. Esillä ovat mm. Hyde Park, Bois de Boulogne sekä New Yorkin Central Park. Osayleiskaavassa tutkittiin monipuolisesti niin puistoalueen ja metsien kehittämistä kuin alueeseen liittyvän tai sen lävistävän infrastruktuurin vaatimuksia. Pekka kertoo heidän toimistossaan työskennelleen silloin neljä maisema-arkkitehtia. Epäilee sen olleen Suomen ennätys. Soitan Pekalle ja kehuskelen raporttia. Hän ihmettelee, että vastako nyt olen havainnut tämän tosiasian. Aiemmin olin kyllä kirjoitellut Olli Lehtovuoren 1969 laatimasta keskuspuiston esisuunnittelusta, mutta Pekan osayleiskaavaselvitys jäi mainitsematta.

Osayleiskaavaraportissa esitetystä kuvista kaksi otosta. Vasemmalla Pikkolan urheilupuiston alue ja oikealla koko alue ja sitä uhkaavat valtatiet. Pasilan pohjoispuolella ns. Pasilan orsi vanhassa muodossaan ja pohjoisessa Kehä II Paloheinän pohjoispuolella.

Pyöräillään keskuspuistosta keskuspuistoon Patolan ja Vantaanjoen kautta

Blogi kertoo pyöräilystä keskuspuistossa. Nyt kun olen lukenut keskuspuiston osayleiskaavan laatimista koskevan raportin vuodelta 1973 katselen puistoa uusin silmin. Puiston ainutlaatuisuus saa uusia ulottuvuuksia. Tänään tosin pyöräilimme Pakilasta Maunulan läpi Patolaan ja sieltä Vantaanjoen varteen ja edelleen Tuomarinkylän kartanon kautta Paloheinään ja sieltä keskuspuiston läpi kotiin. Matkaa tuli 15 km ja aikaa meni 1 tunti. Patolan metsän läpi johtaa Helsingin uusimmassa yleiskaavassa tärkeimmäksi poikittaiseksi viherkäytäväksi mainittu reitti Malminkartanon huipulta Vuosaaren huipulle. Eräs Helsingin tärkeimmistä viherkäytävistä – kaupungin itsensä lausuman mukaan – on muuttumassa urbaaniksi pyörätieksi. Kaivinkoneet möyrivät metsän reunassa. Liittyisikö möyrintä tekeillä olevaan Tuusulanväylän bulevardirakentamiseen? No, ei nyt sentään. Sitä pitkin nyt siis ajelimme. Nyt en räksytä, laitan vaan yhden kuvan muistutukseksi. Ja olenhan juuri tässä blogissa siirtymässä New Yorkin pyöräteille ja siellä ihailen juuri tuota ympäristöä, jota en Helsinkiin enemmälti kaipaa. Tämä Helsingin tärkein poikittainen viherkäytävä vain jäi päähän pyörimään. Olisiko kuitenkin myönnettävä tämän viherkäytävän jo poistuneen kuvioista, sillä se katkeaa auttamattomasti niin Vihdintien varrella kuin Tuusulantien varrella. Terminologiaa olisi hyvä selventää. Pyörätie ei ole sama asia kuin viherkäytävä!

http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/haikailen-vihdintien-ja-tuusulanvaylan.html

Pyörällä Manhattanille

Nyt tapahtuu totaalinen miljöön vaihdos. Metsien mahtavista varjoista siirrymme pilvenpiirtäjien varjoihin. Siirrymme Manhattanille. Tai oikeammin siirryimme, sillä kaikki tämä NYC.in vierailu tapahtui jo keväällä 2008.

Jotain kummallista tässä on. Liisa piirsi NYC:n vaikutelmista rinnastuksina metsiin. Mitäs näistä kuvista sanotte? No, olkoonkin ettei Liisa tiennyt piirtävänsä metsiä, niin siltä ne minusta näyttävät. Oma kokemukseni taas oli, että yöllä ajaessani pitkin arabianmaiden aavikoita näin aina metsän molemmilla sivuilla. Sen täytyy olla suomalaisen aivoihin porattu. Pääasiassa Manhattanin metsät ovat kyllä terästä ja kiveä. Siellä on myös yllättävän paljon ruostetta ja romua.

Kaupunkikuvien sekoittuminen ja samanaikaisuus ovat niin yllättävän vahvaa ja jännittävää: ruostetta ja rosteria, juuri rakennettua ja juuri raunioituvaa, välkehtivää ja täysin sameaa – sitä ei väsy ihmettelemään.

Pyöräily Manhattanilla ja Brooklynissä on helppoa. Rantoja kiertävät uudehkot pyöräväylät. Robert Mosesin ”elevated highways” huitelevat ylhäällä, joskus pyöräväylien kattoina. Liisa alkuun pelkäsi niiden romahtavan päälle tai vähintään teräsristikoiden kätköistä ponnahtelevan esiin ryöstäjiä tai raiskaajia. mitään sellaista ei ollut. New York ja Manhattan olivat turvallisia kaupunkeja pyöräillä.

On pantava päähän aivan uudet kiikarit.

Etninen segregatio on ilmeinen. Se on juuri ominainen, eikä siitä pyritä eroon. Me asuimme Brooklynissä latinokaupungissa, kaduilla puhuttiin espanjaa, kaupoissa palveltiin espanjaksi, kilometrin päässä oli puolalaiskaupunki. Kaduilla puhuttiin puolaa ja kaupoissa palveltiin puolaksi. Toiseen suuntaan kilometrin päässä oli juutalaisten kaupunki. Kaduilla puhuttiin hepreaa ja kaupoissa oli hepreankieliset kyltit. Mitäpä sitten China Town. Samat elkeet, mutta kieli vaihtuu kiinaksi. Joskus Harlemia pidettiin paikkana jonne valkoisen ei ole syytä mennä. Pyöräretki Harlemin läpi osoittaa aikojen muuttuneen. Tämä pahamaineinen segregaatio on kaupungin suola. Joskus se pettää. Italialaiskortteleissa Manhattanilla ajattelimme saavamme parhaan pastan. Petyimme, tuote oli miltei yhtä huono kuin pastamme Italian Caprilla. Mutta siellä emme olleetkaan pyöräretkellä.

  

Central Park syntyi 1857 pidetyn suunnittelukilpailun voittaneen ehdotuksen pohjalta. Tekijöinä olivat maisema-arkkitehti F. Olmsted ja arkkitehti C. Vaux. Puistossa käy noin 37 miljoonaa vierailijaa vuodessa. Se on New Yorkin toiseksi suosituin vierailukohde Times Squaren ja jälkeen. Maailmantilastoissa turistikohteena se on kolmosena.

Central Park

Harlemista saavutaan Central Parkin pohjoispäähän. Suorakaiteen muotoinen puisto on pituudeltaan 4,2 kilometriä ja leveydeltään 0,9 kilometriä. Keskuspuistoon tultaessa sukelletaan laajaan kumpuilevaan maisematilaan, joka jatkuu ja jatkuu. Kuitenkin koko ajan silmänurkassa vilahtelee Manhattanin rakennettu silhuetti. On vielä varhainen kevät, luonto vasta harkitsee heräämistä. Voimakas raikkaan ilman ja heräävän luonnon atmosfääri ympäröi meitä. Puut puistossa ovat maiseman ydin, mustarunkoisina ja graafisina ne piirtyvät näkymään, minne tahansa katsookin. Puistossa on jokaiselle jotakin: hölkkääjiä, pikapyöräilijöitä viuhahtelee ohi, sunnuntaipyöräilijöitä, perheitä kaksosrattaiden kanssa. Jazzbändi soittelee sydämen kyllyydestä aurinkoisella katuvierellä, ihmisjoukko jammailee. Kaikilla on hyvä ja rento mieli, suut hymyssä. Niin meilläkin. Keskuspuisto on urbaania virkistysympäristöä. Kaikki on rakennettua, mutta taitavasti, niin että luulet olevasi luonnonmaisemassa. Puistossa kulkee erilaisia liikenneväyliä, jopa autotie, siitä vähän loitolla pyörä- ja hikilenkkeilyväyliä ja rauhoitettuina sorapintaisia kävelyraitteja. Valitse mitä kulloinkin haluat!

Manhattan on valtaisa pyöräily-ympäristö. Brooklynistä lähtevät päivittäiset retkemme olivat 15-20 kilometrin mittaisia. Värilliset viivat kuvaavat reittejämme. Kaukana taustalla häämöttää Central Park Matka sinne etualalla näkyvästä Manhattanin eteläkärjestä on 8 kilometriä.

Meidän kävelyretkemme ja pyöräretkemme, yhteensä 500 kilometriä kahden kuukauden aikana, eivät rajoittuneet pelkästään keskuspuistoon. Sinne tehtiin vain kaksi retkeä. Matkat risteilivät kaikkialla. Aina oli ylitettävä silta yli East River -salmen. Siltoja on 6 kappaletta, toinen toistaan mahtavampia riippusiltoja niitattuine teräshärveleineen. Kaikkia siltoja ylitettiin. Yhdellä silloista pyörät jouduttiin kantamaan pitkiä portaita ylös ja alas. Liisan lemmikki on vuonna 1883 valmistunut Brooklyn Bridge, se ensimmäinen ja vanhin. Manhattanilla oli helppo liikkua rantoja pitkin rakennetuilla pyöräteillä, mutta sisällä kaupungissa oli vaativampaa. Vain harvoilla kaduilla on maalattuja pyöräkaistoja ja katukuva näyttää varsin sekavalta. Hyvin kuitenkin pärjättiin osin ajamalla jalkakäytävillä. Se on kiellettyä, mutta niin tekevät muutkin, eikä poliisi puutu asiaan.

  

Kuvassa Manhattanin ja Brooklynin nykyiset pyörätiet tai kaistat. Rantoja seuraavat vihreällä merkityt sikäläiset baanat, siniset viivat ovat pyöräkaistoja. Oikeanpuoleisessa kuvassa meidän reittimme sarjassa 500 km Manhattania kävellen tai pyörällä.

Nyt pyörän selkään ja kohti Haltialaa

Manhattanin ja Brooklynin pyöräily oli suuri elämys. Sitä kokemusta voi suositella jokaiselle. Alue on liian laaja vain kävellen koettavaksi. Pyörä on mahtava keksintö. Kirjoitinkin joskus blogin nimeltä: http://penttimurole.blogspot.com/2014/01/miriamin-pyhiinvaellus-lontoon-kaduilla.html  Siinä Miriam, Pilgrimage-kirjan päähenkilö saa äärimmäisen vapauden pyöräillessään Lontoon kaduilla. Kävellessään hän saa vapauden, mutta pyöräillessään äärimmäisen vapauden. Me saamme joka päivä keskuspuistossa pyöräillessämme äärimmäisen vapauden. Sen saimme myös vuonna 2008 pyöräillessämme Manhattanilla ja Brooklynissä. Nyt taas vartin päästä hyppäämme pyörän selkään ja suunnistamme kohti Haltialaa.

Kysymyksiä ja vastauksia korona-ajan jälkeisestä liikenteestä

Meillä etsitään suuria ratkaisuja. Joskus ajan kuvaan voi sisältyä ihmeellisiä paradokseja. Nytkin suurinta turvaa halutaan tuottaa meille yli 70-vuotiaille. Meillähän on itse asiassa asiat erittäin hyvin. Eläkkeet juoksevat, eikä lomautuksista ole pelkoa. Olemme kaikki lopullisella lomalla. Elämä jatkuu kuten tavallista. Niinpä riittää aikaa kaikenlaiseen dementianestopuuhailuun. Niin kuin tämäkin blogi. Se on varsinainen tilastorumba. Siinä puhutaan kävelystä ja pyöräilystä, muun liikenteen ohella. Olemme Liisan kanssa pyöräilleet joka päivä ihanassa kevätsäässä keskuspuiston mainioilla metsäpoluilla. Eiväthän matkat mitään pitkiä ole kutakuinkin 14 kilomeriä päivässä. Ja vielä sähköpyörillä. Tällaisilla retkillä toteaa kunnollisen laajan puistoalueen merkityksen. Ja kiittää itseään, kun tuli aikanaan kirjoiteltua aika paljon keskuspuiston puolustamiseksi. Mutta nyt siis kyselen itseltäni juuri tuota kävelyä ja pyöräilyä. Onko siitä kasvihuoneilmiön torjunnan avaintekijäksi. Kyselen myöskin tunninjunien kasvihuonepäästöjen leikkaukseen liittyviä laskelmia.  Kyselen vielä itseltäni joitain muitakin asioita jotka ovat monien ajankohtaisten kysymysten joukossa. Annan kysymyksiin myös vastauksia – mieleni mukaan. Jotta ette menehtyisi tilastorumbaan panenkin tässä kysymys- ja vastausosaston heti alkuun.

Kysymys- ja vastausosasto

Jos nyt muutosta ennakoisi, voisi kysyä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

Leikkaako etätyö työmatkaliikennettä? Vastaus: Kuinka suuri osa työpaikoista soveltuisi etätyöhön? Kun vilkuilee Suomen työpaikkojen jakaumaa havaitse tuotannon työpaikat eli maatalouden, teollisuuden ja rakentamisen vaikeasti etätyöstettäviksi. Niitä on 25 % työpaikoista. Kauppa ja logistiikka, niiden osuus on 17 %. Verkkokauppa puree, mutta samalla lisää logistiikan työpaikkoja. Mikä on summa? Sanotaan 10 % etätyöhön.  Palvelut ovat suurin työvoimasektori.  Palvelutyöpaikkoja on 51 % kaikista. Terveys- ja sosiaalipalvelujen osuus kokonaisuudesta on 16 %.  Ei käy terveystyöntekijöille etätyö. Tietysti nettilääkärit ja nettiterveydenhoitajat antavat palvelujaan, mutta vaikutus kokonaisuuteen on pieni. Palvelut ja hallinto. Se on massiivinen sektori, 35 % kaikista työpaikoista. No uskotaan rohkeasti, että sieltä voisi siirtää pysyviin ja jokapäiväisiin etätöihin 20 %. Mikä on lopputulos? Tässä räknäyksessä lopputulos on se, että etätöihin voisi siirtyä korkeintaan 10 %. Työmatkaliikenne on 16 % koko henkilöliikenteestä. Etätyön merkitys voi olla 11 % koko odotetusta kilometrien vähenemisestä. Se ei siis yksin ole ratkaisu. Se on kymmenyksen osaratkaisu.

Verkkokauppa vähentää ostosmatkoja, mutta lisääntyykö liikenne kotiinkuljetusten myötä? Vastaus: Ostosmatkat ovat 9 % koko henkilöliikenteestä. Ostosmatkat voisivat hyvässä tapauksessa vähentyä 25 %. Sillä olisi 16 % osuus koko kilometrien vähenemisessä. Vastaavasti kotiinkuljetukset lisääntyvät.

Lisääkö verkkokauppa tavarankuljetuksia merkittävästi? Vastaus: Jos 25 % henkilöautoliikenteen ostosmatkoista jätetään tekemättä ja ne siirretään kotiinkuljetukseen henkilöautoliikenteen kilometrit vähenevät 1,5 mrd. km ja kotiinkuljetukset lisäävät kilometrejä 0,3 mrd. km. Ostosliikenteen autokilometrien määrä tulevaisuudessa olisi 9 % kaikista kilometreistä. Muutoksen kilometrimäärän vähennyksestä ostosmatkat merkitsevät 14 %.

Syntyykö pyöräliikenteen lisäys joukkoliikennettä vähentämällä? Vastaus: Pyöräliikenteen ja joukkoliikenteen määrällä on vuorovaikutussuhde. Pyöräilyn lisääntyminen vuodenajoittain tai kokonaisuutena vähentää joukkoliikennematkoja selvästi. Henkilöautoilun ja pyöräliikenteen välillä ei näy samaa riippuvuutta. Jos saisimme pyöräliikenteen kilometrit kaksinkertaistumaan (nykyisin 1,2 mrd.  km vuodessa) vähenisivät joukkoliikenteen kilometrit noin 5-7 %. Usein pyöräilijällä on joukkoliikenteen kausikortti, joten joukkoliikenteen tulot eivät vähene. Kuvan kansainvälinen tilasto kertoo pyöräliikenteen ja joukkoliikenteen suhteista.

Vähentävätkö kaupunkipyörät henkilöautoilua? Vastaus: Kaupunkipyörillä tehtiin viime vuonna pääkaupunkiseudulla noin 5 miljoonaa matkaa. Matkamäärä on 9 % kaikista pyörällä tehdyistä matkoista (60 miljoonaa matkaa). Käyttäjistä 17 % oli sanonut korvanneensa henkilöautomatkan pyörämatkalla. Bussi- tai ratikkamatkan korvanneita oli 56 %. Vähentävät siten enemmän joukkoliikennettä kuin autoliikennettä, mutta hyvä niinkin. Loistojuttu.

Kuinka paljon autoliikenteessä on pituudeltaan pyörämatkoiksi soveltuvia matkoja? Vastaus: Henkilöautoliikenteestä 13 % on alle 10 km mittaisia. Voitaisiinko kuvitella, että viidennes tällaisista matkoista olisi sopivalla säällä korvautuvia. Se tarkoittaisi pyöräliikenteen 1,6-kertaistumista.

Millainen ilmiö on sähköpotkulautojen ja muiden sähkökulkimien lisäys liikenteessä? Vastaus: Mielenkiintoinen kysymys. Potkulaudat korvaavat pilottitutkimuksen mukaan eniten kävelymatkoja (46 %), sitten joukkoliikennematkoja (28 %) ja pyörämatkoja (20 %). Minä olen pikemminkin odottanut huonosti liikkuvien ”scoottereita” ja kevytliikenneväylien suunnittelussa uudenlaisia ratkaisuja. Ei vain työmatkojen pikaliikkujille vaan myös hitaasti eteneville vapa-aikaliikkujille. He ovat suuri enemmistö kevytliikenneväylien käytössä. Tarkemmin sanottuna 66 %.

Tuleeko ratikasta merkittävä muutos miesten joukkoliikennepalvelujen käyttöön? Vastaus: Raitiovaunut ovat pikavauhtiin tulossa Tampereelle. Helsingissä skurut ensin laajenevat Jokeriradan myötä, sitten erinäisillä ns. bulevardiradoilla. Miehet ovat liikenteen probleemirotu. Miehet eivät halua käyttää joukkoliikennettä. Vetäytyvät mieluummin omaan autoonsa. Raideliikenteessä on toivon kipinä. Sanovat miesten innostuvan raiteista.  Raideliikennettä on nykyisin lähinnä pääkaupunkiseudulla. HLT kertoo joukkoliikenteen kaikista matkustajista 59 % olevan naisia. Jenkkien tilastot sanovat raideliikenteellä olevan prosenttiyksikön enemmän miesmatkustajia. Tämä ei riitä. En voinut todistaa oikeaksi sitä mitä aioin.

Kuva kertoo, että naiset kävelevät enemmän ja suorittavat enemmän joukkoliikennematkoja, niin matkakilometrien kuin matkamäärienkin suhteen. Pyörämatkoja naiset ja miehet suorittavat saman verran mutta miesten matkat ovat hieman pitempiä. Miesten rakkaus raiteisiin ei siis näytä olevan merkittävä pelastus. Minulle raideliikennerakastajalle raiteet ovat tästä huolimatta hyvä ratkaisu.

Rynnistääkö MaaS? Vastaus: MaaS on poliitikkojen ja liikenneteoreetikkojen toivelistalla. MaaS:in uskotaan vähentävän omistettujen henkilöautojen käyttöä. Tein joskus laskelman jossa siirsin 8 % henkilöautoliikenteestä MaaS:ille, 12 % joukkoliikenteelle ja 10 % pyöräilyyn. Henkilöautoliikenne väheni silloin kokonaista 30 %. Lopputuloksena liikennekustannukset kansalaisten ja liikkujien kannalta kasvoivat 15 %. Kasvu johtui vuokra-autoilun kalleudesta. Oliko tämä toivottu lopputulos? http://penttimurole.blogspot.com/2018/06/nostan-sinulle-hattua-sampo-ja-whim.html

Mikä on tunninjunien merkitys kulkutapamuutoksen ja CO2-päästöjen suhteen? Vastaus: Tulevien tunninjunien raiteilla kulkee nykyään 18000 matkustajaa päivässä. Uudet nopeat junat lisäävät matkustajamääriä. Ne leikataan toivottavasti henkilöautoilusta ja bussiliikenteestä. On myös luonnollista kasvua. Onko? Nykyisin junia kulkee 17 kappaletta suuntaansa Turun radalla ja 37 kappaletta suuntaansa Tampereen radalla. Turun radalla on 1,5 milj. matkustajaa ja Tampereen radalla 5 milj. matkustajaa vuodessa. Uudet radat lisäisivät raideliikenteen kapasiteettia. Matkustajavirta Helsingin ja kahden tunninjunakohteen välillä koostuu junamatkustajista, bussimatkustajista ja henkilöautomatkustajista. Tällä hetkellä emme tiedä aivan oikeasti henkilöautolla kohteiden välillä matkustavien määrää. Siis todellista potentiaalia joka voisi vaihtaa kulkutapaa palvelun parantuessa. Jouduin arvaamaan. Lopputulos on kuvassa. Kuvan laskelma perustuu siihen että 30 % henkilöautomatkustajista napataan junaan. Muutoin liikenteen oletetaan kasvavan vuoteen 2035 mennessä 10 %. Liikenteen CO2-päästöt laskevat huomattavasti lähinnä teknologiamuutoksen vaikutuksesta, ei niinkään kulkutapamuutoksen vuoksi Tunninjunakäytävien CO2-henkilöliikennepäästöt ovat noin 2 % Suomen koko henkilöliikennepäästöstä. Radoilla kulkee myös tavaraliikennettä. Sen suhteen en odottaisi suuria muutoksia maanteiltä raiteille.  Radat saavat aikaan 30 vuodessa noin 3 milj. tonnin CO2 leikkauksen. Se on hyvä asia. Oletetuilla tulevan todellisen päästökaupan hinnoilla tuon voisi myydä 300 sadalla miljoonalla. Viisaat ovat kuitenkin laskeneet ratojen tuottavan kasaantumishyötyjä. Mitä ne ovat? En aivan ymmärrä, mutta tällaisia hyötyjä olisi lähes 100 milj. euroa vuodessa. Siitä voisi repäistä. Lopuksi vakuutan teille, että nämä ratainvestoinnit kannattaa tehdä, vaikkei investointien perusteita ja kannattavuutta voikaan millään todistaa. Puuttuu soveltuva laskuoppi. Tarvitaan poliittisia päättäjiä. Heidän tulee vain välttää perustelemista tieteellä tai taloudella. Sanovat vain niin kuin entisajan siltarumpupoliitikot, että tämä tarvitaan. Poliittinen vaisto sen sanoo.

http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/poliitikot-puhuvat-ilmastonmuutoksesta.html

Ovatko tavarankuljetusten ja logistiikan tehostamiskeinot loppuun käytettyjä? Vastaus: Eivät ole. Kysymys on vain siitä kenen intressissä tällainen tehostaminen olisi.

Ovatko robottiautot tulevaisuuttamme, entäs lentävät autot? Vastaus: Vaikka nuorena insinöörinä uskoinkin automaattisesti liikkuviin nojatuoleihin, joissa matkanpää valitaan puhelimen pyörivästä numerolevystä, olen nyt ryhtynyt denialistiksi. Automaattiauton aiheuttama onnettomuus ja jokamiehen automaattisen henkilökuljetusdroonin putoaminen aiheuttavat voittamattoman eettisen esteen. Se ei heti ratkea. Teknologia joutuu odottamaan uutta ihmistä ja oikeuskäsitystä. Ehkä sitten kun olemme saavuttaneet singulariteetin autuaan olotilan.

http://penttimurole.blogspot.com/2018/12/tekoaly-vie-vanha-vikisee.html

Taustaa vastauksille kysymyksiin

Kävely ja pyöräilykö ratkaisun avain?

Mistä pyöräilyn ja kävelyn toivottua lisäosuutta lohkaistaan? Tiheydellä on merkityksensä. Keskustoissa asuvat tekevät huomattavasti enemmän kävelykilometrejä tai pyöräilykilometrejä maalaisiin verrattuna. Oululaiset pyöräilevät enemmän kuin tamperelaiset, turkulaiset tai helsinkiläiset. Maalaiset kävelevät vain puolet siitä minkä kaupunkilaiset. Todellisuudessa taitavat kuitenkin liikkua pihapolulla navetan, liiterin ja kodin väliä melko tiheään. Se ei nyt tule meidän matkatilastoihimme. Tarkkaan sanottuna e=0,3 tehokkuudella asuvat kävelevät 1,4 km päivässä ja vielä ajavat pyörällä 0,6 km päivässä, kun maaseudun asukkaat kävelevät 0,6 km päivässä ja pyöräilevät 0,3 km päivässä. Voisiko tästä nyt tehdä sellaisen johtopäätöksen, että siirtämällä nuo maalaiset kaupunkeihin saavuttaisimme ilmastopaneelin, hallituksen ja ministeriöiden tavoitteet kävelyn ja pyöräilyn lisäämisen suhteen?

Kävelyssä ja pyöräilyssä kiinnostavat matkantarkoitukset. Ja se missä tarkoituksissa voisi olla kasvupotentiaalia. Kevyen liikenteen matkasuoritteella, eli kävelyn ja pyöräilyn yhteisellä kilometrimäärällä katetaan koko maassa 4,1 % kaikista tehdyistä kilometreistä. Kaikista matkoista kävelymatkojen osuus on 22 %. Kävelyn osuus kilometreistä on 2,3 % (22 %) ja pyöräilyn 1,8 %. (8 %) (Suluissa osuus matkojen määrästä). Kävelymatkakilometreistä 55 % (33 %) on ulkoilu- ja liikuntamatkoja. Muut vapaa-ajan matkat lisäävät kävelyn osuuden vapaa-ajan matkakilometreistä 66 %:in (45 %). Ostosmatkat kattavat 11 % (21 %) kävelyn kilometreistä. Työmatkojen osuus on vain 5 % (1 %).

Pyöräily on suuressa asemassa meidän tämän päivän keskustelussa. Pyöräilyssä ulkoilu-, liikunta- ja vapaa-aika kattavat 35 % (28 %) kilometreistä.  Työmatkojen osuus nousee 26 %:in (19 %). Vierailumatkojen sekä koulu ja ostosmatkojen osuus on merkittävä.

Henkilöautoliikenne on tietysti paikka josta lohkaista

Ryhmittelin alkuun tämän kuvan niin että kokonaiskilometrit henkilöä kohti päivässä määrittelivät järjestyksen. Siinä vetivät pisimmät korret, eli lyhimmät matkasuoritteet päivässä asukasta kohden, Turun seutu, Helsingin seutu, Päijät-Häme ja Tampereen seutu. Turun seudulla liikuttiin päivässä 37 km/henkilö. Helsingissä, Päijät-Hämeessä ja Tampereen seudulla kaikissa 40 km/henkilö. Hännän huippuna olivat kaupunkien kehysalueet ja varsinainen maaseutu. Niissä liikuttiin 46 km päivässä per asukas. Kun tässä jutussa on kysymys jalankulusta ja pyöräilystä laitoin kuitenkin kuvan jossa jalankulku ja pyöräily määrittelevät arvojärjestyksen. Yleishavainto on se, että kevyen liikenteen osuuden vähetessä kokonaismatkasuorite kasvaa. Tässä tulee se vanha tunnettu korrelaatio jäätelönsyönnistä joka lisää ilman lämpötiloja. Kuvasta voi havaita, että ykkösenä ovat alueet joilla aluetehokkuus on yli 0,3. Erot kärjessä eivät kuitenkaan ole suuria. Kävely ja pyöräily pysyvät lähes vakioina 2 kilometrin päivittäisen suoritteen tuntumassa kaikissa kohteissa, kunnes saavutaan varsinaiselle maaseudulle tai sitten ollaan kaupunkien kehysalueilla. Silloin kävellään tai pyöräillään vain 1,5 km päivässä asukasta kohti. Joukkoliikenteessä on suurempia eroja. Joukkoliikennematkojen kilometrisuorite pysyy 7 kilometrin tietämillä isommilla kaupunkiseuduilla. Sitten pudotaan tasolle 3,5 km/henkilö/päivä. Siihen kategoriaan menevät mm. Oulu ja Uusimaa. Maaseudulla jäädään alle 3 km/henkilö/pvä. Nyt voi ryhtyä kyselemään mistä mitäkin siirrellään ja minne?

Mitähän tästä nyt sanoisi? Sanoisiko niin että, kävelyä käyttävät erilaiset ihmiset kutakuinkin saman verran etenemiseensä. Eniten nuoret eläkeläiset (1,3 km) ja vähiten ikäihmiset (0,7 km), mutta kuitenkin kaikki keskivertoihmisen tapaan 1 kilometrin verran päivässä. Pyöräilyssä on enemmän eroja. Ikäihmiset pyöräilevät vain 0,3 km päivässä, kun lapsilla ja nuorilla pyöräkilometrejä kertyy 1,1 km päivässä. Keskivertoihminen ajaa pyörällä 0,7 kilometriä päivässä. Samainen keskivertoihminen käyttää joukkoliikennettä 4,5 kilometriä ja autoilija 1,3 kilometriä päivässä. Ikäihmisiä joukkoliikennevälineet kuljettavat 2,9 km päivässä. Mutta sitten autoilu. Keskivertoihminen autoilee 35 km päivässä. Ikäihmisillä autoilu jää 12 kilometriin. Autoilijat puolestaan huristelevat 45 km päivässä. Kuvassa näkyy autoilun valtava ylivoima muihin liikennemuotoihin verrattuna. Keskivertoihmistä ei varsinaisesti ole. Hajonta on suuri. Keskiarvoisesta kokonaisedusta ei tule yksilöiden etujen summaa. Tämä siis menee taas tavan mukaan sekoarvailuksi. On niin kuin koronan kanssa. Vasta silloin tiedetään, kun kaikki on ohi. Tutkijoille tulee tehtäviä.  Siinä se on se vanha dilemma. Suunnittelijat suunnittelevat ja tutkijat tutkivat, mutta tutkia voi vain olevaa.

Kestävä ja ”kestämätön” liikenne

Kestävillä liikennemuodoilla (kävely, pyöräily ja joukkoliikenne) suoritetaan nykyään koko maassa 11,6 mrd. kilometriä vuodessa ja ”kestämättömillä” eli henkilöautolla 64,5 mrd. kilometriä. Tulevaisuuden suhteen minun laskelmani osoittavat toivorikkaasti kestävän liikenteen nousevan 12,8 miljardiin ja henkilöautoliikenteen laskevan 54,3 miljardiin kilometriin. Liikkuminen siis vähenisi 12 %. Mitä tämä vaikuttaisi päästöihin? Henkilöliikenteen CO2-päästöt vähenisivät 10 miljoonasta tonnista 3,5 miljoonaan tonniin. Huom! Minun päästölaskelmissani on mukana pakoputkipäästöjen lisäksi polttoaineen valmistuksen päästöt ja ajoneuvojen valmistuksen päästöt. Päästövähennys tulisi valtaosaltaan teknologian seurauksena. Tavaraliikenteen päästöt ovat näiden päälle 6-7 milj. tonnia vuodessa. Niitä en nyt tässä arvaa käsitellä, mutta jos puoleen menisivät tulevaisuudessa, oltaisiin tyytyväisiä. Silloin oltaisiin kokonaispäästöissä 6-7 miljoonassa tonnissa.

Vapaa-aikaliikenteestä olisi leikattava!

Vielä selvennyksen vuoksi kysymys siitä mitkä henkilöliikenteen matkaryhmät olisivat potentiaalisia muutoksen kohteita. Minun laskelmani on mielivaltainen. Se on hatustavetoa, mutta ei ole muutakaan mistä vetäisi. Suurimpia vaikutusmahdollisuuksia löytyy vapaa-ajan matkoista. Työasia-matkat ja ostosmatkat ovat seuraavana sitten työmatkat, vierailumatkat ja asiointimatka lähes tasa-arvoisina, siinä 10 % huitteilla. Koulutusta ja treeneihin kuljetusta ei kannattane leikata. Niinpä niin, vapaa-aikaanko ja mökkimatkailuunko tässä kajotaan? sieltä kun näyttäisi löytyvän kolmannes muutosmahdollisuuden potentiaalista. Tässäpä vapaa-aikayhteiskunnan dilemma.

Koronakriisi hallitsee, viisikko hillitsee

Nyt ei ole muita aiheita. Poliitikotkin varmaan kärvistelevät, kun eivät pääse harjoittamaan tavanomaista esilläoloa. Tai kyllä se taitaa olla poliitikoillakin harvojen etuoikeus. Mitä nyt useimmat vain kotikylän kunnantalolla pääsevät kertoilemaan tarinoita tapaamistaan kuuluisuuksista. Oliko ilkeästi sanottu? Ei ollut tarkoitus, sillä olen omassa elämässäni pitänyt poliitikkoja suuressa arvossa. Heidän kauttaan on voitu toteuttaa muutosta, joka on usein ollut byrokratian jäykkyyden ja ennen päätettyyn sitoutumisen vuoksi mahdotonta. Kirjoitin kyllä joskus näin ilkeästi: ”Byrokratia suunnittelee suunnittelua. Suunnittelu ei saa rikkoa mitään jo suunniteltua. Jo suunniteltua pidetään itseisarvona, vaikka se tosiasiassa onkin tuhansiksi sirpaloitunut meteoriittien joukko. Sitä pitää koossa byrokratian luoma vetovoimakenttä. Vetovoimakentän koossapitävä voima on päätösten verkko. Päätösten verkko ei ole taidokas kuin hämähäkinseitti, se on sotkuinen, epäorgaaninen ja äkäinen kuin syöpä, itseään ruokkiva ja kaiken elinvoiman tuhoava. Byrokratia etsii tukea politiikasta sitouttamalla päätöksenteon verkkoonsa. Politiikka on näennäisvallan sirkusteltta, jossa byrokratia toimii hyväntahtoista esittävänä pellenä ja pääbyrokraatit silinterihattuisina

sirkustirehtööreinä. Businesslobby esiintyy sirkuksessa taikurin, käärmenaisen tai trapetsitaiteilijan hahmossa. Byrokratialle businesslobbyn taituruus on kuin Draculalle haapaseiväs, katsojat saattavat hämmentyä ja kiinnostua. Eikä syyttä, tähän pyritäänkin - sitten kun tempun taika selviää, on jo myöhäistä.” Tuo nyt oli niin ilkeätä, että eräs byrokraattiystäväni sanoi ystävyytemme poikki. Meidän nykyinen viisikkomme on kyllä saanut minulta tukea. Ovat päättäväisiä ja uskaltavat. Ja vielä nimikaimastaan poiketen kaikki naisia. Ehkä nyt onkin toisin?

Minulla sentään on helppoa, kun vain itseni kanssa keskustelen. Ystäväni Eerokin tuossa juuri sanoi panevansa blogini talteen, jotta ei sitten tarvitsisi kirjaa ostaa, jos ja kun sen joskus teen. Lukemattomina ovat tallessa. Hyvä tietää, jos ne joskus pilvestä katoavat. On varmuuskopiointi suoritettu. Kirjaa en kuitenkaan tee. Yksi kirja riittää. Se on turvallisesti tallessa pilven longalla. Oletko katsonut? Jos et niin klikkaa tuohon: Näköispainos tästä >>

Kirjoista puheen ollen, teimmehän me Eero Paloheimon toimittamana kirjan vuonna 1973. Sen nimi oli ”Ympäristösuunnittelun kysymyksiä”. Kirjan kirjoittajina oli iso joukko sen hetken nuoria ja nuorekkaita vaikuttajia. Emme tienneet mitään kasvihuoneilmiöstä. Moni muukin asia oli toisin. Minua kiinnostaa nimien muistelu, ei niinkään ajatusten.  Nimet säilyvät, ajatukset muuttuvat ja vanhenevat. On vain joitain kuolemattomia ajatuksia. Muuten yllättävän vähän. Niin, ne kirjoittajien nimet olivat: Kirmo Mikkola, Ilppo Kangas, Sigurd Slätis, Juha Talvitie, Simo Jaatinen, Väinö Suonio, Maija Kairamo, Martti Linkola, Ilkka Koivisto, Jaakko Ylinen, Kai Linnilä, Eero Paloheimo ja Pentti Murole. Montako vielä tunsit? Yli puolet nimistä on vielä elossa.

Lymyääkö vastuu?

Minä kirjoitin niinkin mystisestä asiasta kuin suunnittelijan vastuu. ”Suunnittelun vastuuttomuutta ja helpon tien valitsemista osoittaa se, ettei suunnittelujärjestelmään oteta määrätietoisesti mukaan sellaisia uusia kysymyksiä, joissa ongelmat ovat jo kärjistyneet. Näitä ovat esimerkiksi sosiaaliympäristön ja vapaa-aikaympäristön suunnittelu kaavoituksen yhteydessä. Yhteistyötä tarvittaisiin nuoriso-, terveys-, sosiaali-, ympäristö- ja poliisiviranomaisten kanssa. Valitettavasti tällaisen yhteistyösuunnittelun nimi puuttuu virallisen suunnittelujärjestelmän sisällysluettelosta. Eräs keskeinen kysymys on yksilöiden ja yhteisön etujen ristiriita. Nyt yhteiskunnan keskimääräistä kokonaisetua ja tehokkuutta optimoiva päätöksentekoprosessi johtaa vähemmistöryhmiä ja poliittista edustusta vailla olevia ryhmiä (esim. lapset) syrjivään tavoitteenasetteluun ja investointipolitiikkaan.  Tällä tarkoitan, etten ole varma onko suunnitteluteknokratian määrittelemä kokonaisetu aina sama kuin yksilöiden etujen summa.” Taitaa olla vieläkin osittain ratkaisematta ja uusia vähemmistöjäkin on syntynyt, ja suuriakin, kuten me vanhat. Verrattuna tuohon vanhaan aikaan 50 vuotta sitten, emme keskustelleet yksinäisyydestä, syrjäytymisestä tai homeongelmista. Tiesimme kyllä työttömyydestä ja maaltamuutosta. Lapsia syntyi yli 60000 vuodessa. Urheilussa saimme kultaa ja kunniaa, Viren juoksi Münchenissä kaksi kultaa ja Vasala kruunasi 1500 metrin kultamitalilla. Olin katsomassa Frei Otton huimaavalla stadionilla. Eipä niitä kannata unohtaa myöskään suomalaisen taideteollisuuden mitalisateita – tosin pääasiassa 50-luvulla.

Luovuimmeko mahdollisuudesta luoda tulevaisuutta?

Erkki Laatto kirjoitti vuonna 1970 artikkelin otsikoituna: ”Yhteiskuntamme suunnittelusta 1970-luvulla”. Laatto sanoo suunnittelun olevan sosiaalinen prosessi, jonka aikana yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ovat jatkuvassa muutostilassa: ”Olemme nykyisin ehkä liiankin taipuvaisia näkemään suunnittelun pelkästään tulevaisuutta koskevana ennustamisena. Jos rajoitamme suunnittelun ennustamiseksi, kavennamme tietoisesti näkemyksemme kenttää ja rajoitamme sen vain vallitseviin näkymiin ja olemassa oleviin instituutioihin. Muovaamme silloin näkemyksemme tulevaisuudesta sen perusteella, minkä tiedämme mahdolliseksi vallitsevan teknologian perusteella.” Laatto sanoo tällaisen tulevaisuuden kuvan olevan – ei muuta kuin nykytilanteen ekstrapolointia. Tämä lähestymistapa on hänen mukaansa omiaan edesauttamaan ekstrapoloidun tulevaisuuden toteuttamista: ”Silloin ihmiset ikään kuin luopuvat mahdollisuuksistaan luoda tulevaisuutta.”

Olemmeko laboratoriossa?

Keskustelen muutoksen mahdollisuudesta. Ajattelun muutoksesta ja tekojen muutoksesta. Kysyn Liisalta. Liisa sanoo ensimmäisen muutoksen liittyvän herkkyyteen. Ihmiset ovat herkistyneet kuulemaan heikkoja signaaleja. Tähän asti olemme uskoneet kaiken jatkavan kulkuaan vääjäämättömällä voimalla ja jatkuvuudella – mikään ei muutu. Nyt havaitsemme olevamme laboratoriossa. Nyt kokeillaan muutosta. Tämä laboratorio on koe. Ehkä se on ihmiskunnan pelastuksen koe. Jostain tämä koe meille putkahti juuri kriittisellä hetkellä. Se ei ole koe koronan voittamiseksi. Se on koe ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Liisa jatkaa mietiskelyään meidän ajattelumme muutoksen suhteen. Hän sanoo asioitten nyt muuttuvan perusteellisesti suhteessa varhaiskasvatukseen, kouluun ja terveydenhuoltoon. Lisää siihen sosiaalihuollon. Ihmiset jotka toimivat näissä ammateissa ovat avainhenkilöitä. He ovat meidän yhteiskunnallemme ja meidän elämällemme huomattavasti tärkeämpiä kuin juristit, arkkitehdit tai insinöörit. Heidän työhönsä sisältyy ihmisten kohtaaminen. Lasten kohtaaminen – se on avainjuttu. Itse asiassa se on meidän koko tulevaisuutemme. Tai ei itse asiassa, vaan juuri täsmälleen. Sairaiden kohtaaminen on hieman muuta. Se on turvallisuutta. Nuo ihmiset ovat kutsumusammatissa. Niin sanovat itse, vaikka nyt koronan aikaan jotkut sanovat katuvansa ammatinvalintaansa. Minulla on sairaalakokemuksia. Minä sanon, että he ovat valkoisia perhosia, pikkuapolloja. Heillä on käsittämätön motivaatio.

http://penttimurole.blogspot.com/2015/05/crp-180.html

http://penttimurole.blogspot.com/2014/08/kasittamaton-motivaatio.html

Joka aamu, joka päivä, joka ilta, he kohtaavat sinut ilolla, hymyllä, antavat sinulle ihmisarvon. Tämän he tekevät raadollisen työnsä kaupanpäällisinä. Sosiaalityöntekijät kohtaavat syrjäytymistä ja onnettomuutta, rahan puutetta ja yksinäisyyttä. Siinä ei hymy auta. Mutta he auttavat, tekevät parhaansa, usein ilman kiitosta. Pitäisikö ihmisen työlle olla jokin hyvyysindeksi? Sillä olisi arvoa palkkoja määriteltäessä. Jos sellainen olisi, niin olisi helpompaa perustella varhaiskasvatustyön, opetustyön ja terveydenhoito- ja sosiaalityön palkka-arvoa.

Kyselen myös tyttäreltäni hänen arviotaan muutoksesta. Hän puhuu läheisyydestä, sen lisääntymisen mahdollisuudesta. Nyt uuden kokemuksen kautta vanhemmat ovat joutuneet tutustumaan lapsiinsa muun ohella myös koulutyön suhteen. Ehkä myös vastavuoroisesti. Myös ikääntyneet havaitaan. Heitä ei voi mennä katsomaan. He joutuvat olemaan yksin. Eivät voi tavata lastenlapsiaan eivätkä lastenlastenlapsiaan saatikka ystäviään. Liian vähäiselle se oli ilmeisesti jäänyt jo aiemminkin ihmisten kiireiden takia. Mutta nyt kun se on kokonaan kielletty herää kaipaus. Ajatus ryhdistäytyä. Muuttaa tapojaan. Lisätä velvollisuuksiaan.

Paavo, minun lastenlapseni 7v soitti minulle juuri. Hän tekee koulutyötään. Hän kysyy mikä oli minun lempikappaleeni lapsena. En muistanut. Mutta sitten välähtää: Mikki Hiiri merihädässä. Nythän meillä kaikilla on merihätä. Mikki Hiiri pelastui ja lauloi ”hiuli hei, huolta nyt ei”. Suomen joutsen oli hänet pelastanut. Ehkä voimme pian laulaa samoin. Odotamme joutsenta kuin valkoista laivaa.

  

https://www.youtube.com/watch?v=LAdeJdgRxis

Onko ilmastonmuutos nyt joutunut taka-alle?

Minun oli tarkoitus nyt tarkastella liikenteen ja liikkumisen muutosmahdollisuuksia. Olen jo valmistellut henkilöliikennetutkimuksen tabeleita ihmetelläkseni muutosmahdollisuuksia. Ympäristöministerimme on juuri kertonut raideliikenneinvestointien ja kotien energiasäästön tavoitteista ilmastonmuutoksen suhteen. Kertoo investointien mahdollisuudesta elvyttää taloutta. Kun noita liikenteen tabeleita tarkastelee, tulee aina pessimistiksi, vaikka pitäisi kannustaa muutokseen. Ihmeitä täytyisi tapahtua. Ilmastopaneelin edustajat listaavat toimenpiteitä. Heidän listassaan ovat raideliikenteen parantaminen ja kevyen liikenteen väylät, latauspisteet ja tankkauspisteet biokaasulle, sähköä olisi saatava lisää, hankintoja olisi tehtävä energiaviisaasti, öljylämmityksestä olisi luovuttava ja panostettava maalämpöön ja jopa sähkölämmitykseen, vanha auto olisi vaihdettava sähköautoon tai muutettava kaasukäyttöiseksi, turpeesta tulisi luopua, mutta puumassaan ei saisi siirtyä, terveydenhuoltoon ja taidealaan pitäisi satsata, kun ihmiset toivon mukaan eivät enää matkusta tai kuluta entiseen tapaan. Ilmastopaneeli vielä sanoo: löysätä ei saa! Tärkeitä juttuja. Tuo kohta jossa toivotaan ihmisten vähentävän matkustamista, sehän kiinnostaa ammatillisesti. Mitä matkustamista tulisi vähentää? Työmatkoja vai ostosmatkoja, mökkimatkoja vai treenikyyditsemisiä? Pakolla vai vapaaehtoisesti? Tämä juttu jääkin seuraavan blogin aiheeksi. Liisa jäi kiinnostuneena odottelemaan ilmastopaneelin taidealaan kohdistuvia toimenpiteitä

Pan – karjaise jo!

Maailman menoon on tullut nyt niin erikoinen ilmiö, ettei sellaista kukaan ole onnistunut ennustamaan. Kilpaillaanhan näistä ennusteista. Varmaan jos joku olisi tällaisen virusennusteen julkistanut hänet olisi pantu suurten ennustajien kuolemattomaan joukkoon. Ei se kuolemattoman maineen kannalta niin huono paikka olisi ollut. Siellä on Nostradamuksen lisäksi merkittäviä väärinennustajia. Wikipedia tietää maailmassa esitetyt lähes 200 maailmanlopun ennustetta. Ennusteiden laatijoissa on useita tunnettuja nimiä. Myös eräät uskontokunnat, Jehovat kärjessä, ovat olleet innokkaita toivottamaan itsensä ”ylöstempaisuun”. Kristoffer Kolumbus (1451-1506) laski maailmanlopun vuoteen 1658. Martti Luther (1483-1546) arvioi maailmanlopun vuodeksi 1600. Isaac Newton (1643-1727) ennusti Kristuksen tuhatvuotisen valtakunnan alkavan vuonna 2060. Jotkut tulkitsevat Nostradamuksen antaneen meille aikaa vuoteen 3797. Mayat antoivat vielä enemmän aikaa, sillä maailmanloppu olisi vasta vuonna 8077. Joukko tiedemiehiä puhuu sentään 5 miljardista vuodesta – joten ei nyt aivan välitöntä hätää näyttäisi olevan. Näistä maailmanlopun ennusteista kirjoittelin blogissani http://penttimurole.blogspot.com/2018/02/maailmanloppu-ja-bang-nyt-on-kylla.html

Kirjoitin 2013 jutun ajan salpietarista. Havukka-ahon ajattelija puhui ajan salpietarista. Matti Mäkelä kirjoitti: ”Maailma ei ole dramaattinen paikka, maailma on Kouvola ja Hamina puoli neljän aikaan lauantaina iltapäivällä.” Minä kirjoittelin blogissani epälineaarisen kehityksen todennäköisyydestä. Kirjoittelin kriisiskenaarioista. Tapani mukaan vaadin niitä mukaan yhteiskuntasuunnittelun prosesseihin. Kirjoittelin myös siileistä ja ketuista. Arvelin silloisten valtaa pitäjien Kataisen ja Urpilaisen olevan siilejä. Joukkoon meni myös filosofi Himanen. Siili tietää vain yhden ison asian. Ketuksi taas arvelin Timo Soinin, oppii koko ajan lisää. Kettu tietää monta asiaa. Arvelin myös Sauli Niinistön ketuksi. Nyt sitten juuri pari päivää sitten kettu esitti siileille nyrkkiä ajattelun avuksi. Ikään kuin pääesikuntaa. Ei oikein uponnut. Tuo juttuni oli vuodelta 2013. Silloin monista asioista ajateltiin eri tavalla, muun muassa kaupunkikehityksestä. Monista asioista myös nykyiseen malliin. Mutta silloinkaan kukaan ei puhunut kriisin mahdollisuudesta. Oli niin. Nyt on tilanne toinen. Maailman suurkaupungitkin näyttävät Kouvolalta tai Haminalta puoli neljän aikaan lauantaina iltapäivällä.

 http://penttimurole.blogspot.com/2013/03/ajan-salpietari.html

Tämäpä nyt pakotti pohdiskelemaan kriisien olemusta. Nyt meillä on todellakin menossa kriisi. Ehkä ei vain tavanomainen kriisi vaan suorastaan paniikki. Paniikki on syntynyt ihmisten pelosta terveytensä suhteen. Jopa omaiset täytyy jättää muovisäkkeihin yksin kuolemaan ilman läheisen kosketusta ja käden puristusta. Saavatko edes viimeistä siunausta ja synninpäästöä? Onko tämän vertaista ollut ennen? Nyt kaivetaan esiin Daniel Defoen Ruttovuosi tai ilomieliset etsivät käsiinsä kirjahyllyn nurkkaan pölyttyneen Decameronen. Ainoa joka on tunteeton, se on kaupallinen televisio, joka monilta kanaviltaan tunkee eetteriin toinen toistaan typerämpää tositelevisiota häävalmisteluista tekorakkauskehitelmiin höystettynä mainoksilla ja monimuotoisella rikoksenteolla. Sannikka kyllä ilahduttaa, hienojen uutis- ja ajankohtaisihmisten ohella.

Aikamme kriisit

Mitkä nyt sitten ovat aikamme kriisit? Voiko niitä verrata toisiinsa? Onko joku kriiseistämme selkeästi toista vakavampi? Vaikuttavatko kriisimme talouteen? Miten? Talous on ollut pakolaiskriisin keskiössä. Pakolaisten hoito ja kotouttaminen maksavat liikaa – näin sanovat populistipoliitikot. Toiset taas sanovat heitä tarvittavan ikääntyvän yhteiskunnan sellaisiin töihin jotka eivät länsimaista ihmistä kiinnosta – orjatöihin. Ilmastonmuutos on suuri tuntematon. Se ei oikeastaan tunnu kriisiltä lainkaan. Se ei vaikuta meidän jokapäiväiseen leipäämme eikä lisää meidän syntejämme, kunhan hieman kierrätämme. Miehet saattavat kiinnostua käytetyn ladattavan citymaasturin ostosta Ruotsista. Sehän ei ole synti, että auto tuottaa enemmän kasvihuonepäästöjä kuin entinen dieselkosla. Köyhyys ja nälkä, erityisesti liittyen ilmastonmuutokseen, tulviin ja puhtaaseen veteen, ne mainitaan eräinä maailman makrokriiseinä. Terrorismi on tietysti tämän päivän kriisi ja sodan uhka, erityisesti Lähi-Idän konfliktit, Ukraina, Pohjois-Korea, Kiinan meri ja Israel-Palestiina, tässä eräitä. Ja nyt sitten meidän yhteinen koronamme.

Herää kysymys mitkä näistä kriiseistä ovat ihmisten käsissä? Vai ovatko ne kaikki ihmisten käsissä? Vai ovatko ne kaikki sittenkin markkinoiden käsissä? Joku tuntee ajattelevan niiden olevan jumalien käsissä. Tekoälykään ei tunnu tuovan meille ratkaisua, puhumattakaan naamakirjasta tai Googlesta. Nyt päivitellään sosiaalisen median missinformaatiota ja kehotetaan kansaa uskomaan vain luotettavia lähteitä. Sopisiko ratkaisuksi Niinistön ”maailmannyrkki”? Pantaisiin maailma nyt korona-asennon harjoituksen jälkeen uuteen asentoon.

Näitä miettiessä ajattelin hieman katsastaa paria kriisiä. En lainkaan puutu siihen suurimpaan. Ihmettelen itsekseni pakolaiskriisiä ja koronakriisiä.

Pakolaiskriisi

Asukaslukuun nähden eniten rekisteröityjä pakolaisia on Libanonissa. Heitä on 1 miljoona. Se tarkoittaa 210 pakolaista tuhatta asukasta kohti. Toiseksi eniten heitä on Jordaniassa 700000 henkeä eli 90 pakolaista 1000 asukasta kohti. Sitten tulee Tsad, 400000 pakolaista eli 32/1000 asukasta. Absoluuttisesti eniten pakolaisia on Turkissa. Heitä on 3 miljoonaa eli 23/1000 asukasta. Ruotsissa rekisteröityjä pakolaisia on 230000 eli 15/1000 asukasta. Euroopan maista Norja on kakkosena, 60000 pakolaista eli 9 pakolaista per 1000 asukasta. Seuraavaksi tulevat Sveitsi, Itävalta ja Hollanti. Absoluuttisesti eniten pakolaisia Euroopan maista on Saksassa. Heitä on 700000. Ranskassa pakolaisia on 300000. Suomessa vuonna 2016 rekisteröityjä pakolaisia oli 18000. Se on 2,2 pakolaista 1000 asukasta kohti. Virossa pakolaisten määrä oli 320 henkeä, Latviassa 349 ja Liettuassa 1300.

Maailmassa on 25 miljoonaa pakolaiseksi luokiteltua ja rekisteröityä ihmistä. Pakolaisia ja kotimaassaan sisäisiä pakolaisia on maailmassa 60 miljoonaa.  Eurooppa ei suinkaan kanna pakolaisongelman suurta vastuuta, sillä EU-maiden osuus on vain 10 % koko rekisteröityjen pakolaisten määrästä.

Saksa käytti vuonna 2018 21 mrd. euroa pakolaisten avustuksiin. Se on 8 % liittovaltion budjetista. Elon laskuopin mukaan yhtä miljoonaa pakolaista kohti tämä tarkoittaisi 20000 euron panostusta pakolaista kohti vuodessa. Suomi saa tiettävästi EU:n turvapaikka-, maahanmuutto- ja kotouttamisrahastolta 10000 euroa vastaanotettua pakolaista kohti. 2015 tienoilla Saksaan saapuneista pakolaisista 70 % on vielä työttömiä. Saksalaisten arvion mukaan kestää 14 vuotta ennen kuin kolme neljännestä on mukana työelämässä. Saksassa parhaiten työllistyneitä ovat pakistanilaiset, eritrealaiset ja nigerialaiset (40 %). Minua yllättää se, että syyrialaiset ja irakilaiset ovat vain 28 % työllistymistasolla. Ovatkohan saapuneet nuoret miehet herrasväkeä jotka eivät luuttuun tai lapioon tartu? Pakolaisten maahanmuutolla näyttää olevan vaikeata ratkaista työvoimavajetta. Saksalaisissa yliopistoissa opiskelevien pakolaisten määrä on nyt noin 30000. Aika pieni osuus sekin. Nyt ponnistellaan kovasti pakolaisten kielitaidon ja koulutuksen kehittämiseksi, sillä Saksa tarvitsee puoli miljoonaa siirtolaista vuodessa ikääntyvän yhteiskunnan työvoimapulan poistamiseen.

https://wenr.wes.org/2019/08/the-state-of-refugee-integration-in-germany-in-2019

Pakolaiskriisi rasittaa eri maita eri tavalla. Libanon ja Jordania ovat pahimmin rasitettuja. On vaikea ymmärtää miten ne pärjäävät. Länsimaista Ruotsi on ykkösvastaanottaja suhteessa asukaslukuunsa. Kun Ruotsissa on 15 rekisteröityä pakolaista 1000 asukasta kohti Suomessa vastaava luku non 2,2. Kaikille lienevät tuttuja Syyrian, Afganistanin ja Etelä-Sudanin valtaisat pakolaisvirrat. Pakolaisia tuottavat maailman köyhimmät maat.

Verrattuna Suomeen tämä tarkoittaisi, että Suomessa tarvitsemme 35000 siirtolaista vuodessa. Tämä ei siis tarkoita pakolaisia vaan siirtolaisia yleensä. Suomen nettomaahanmuutto on nykyään tasolla 18000 ihmistä vuodessa. Turvapaikkahakemuksen perusteella Suomessa myönnetään vuosittain pari tuhatta oleskelulupaa. Pakolaiset eivät ratkaise ainakaan Suomen työn tarpeen ongelmaa. Pakolaiset tuottavat joskus ongelmia, mutta pakolaisuus ei ole meidän kriisimme. Pakolaisuus tai kansainvaellukset ovat kuitenkin köyhien maiden ihmisten kriisi. Se on myös pakolaistulvan kohteeksi joutuneiden maiden kriisi.

Koronakriisi

Koronaviruksen leviäminen ja siitä aiheutuneet ennenaikaiset kuolemat ovat säikäyttäneet maailman. Maailmassa on kuollut tänä vuonna 15 miljoonaa ihmistä. Yksi 350 kuolleesta on kuollut koronaan. Koronaan kuolleita, tai siis korona on ollut osasyynä kuolemaan, on ollut 40000 henkeä. Koronakuolemat ovat keskittyneet. Italian 10 milj. asukkaan Lombardiassa on kuollut koronaan 7000 henkeä. Lombardiassa kuolee vuosittain 100000 henkeä eli 0,1 % kaikista siellä asuvista. Keksimäärin kuolleita on normaalioloissa 280 henkeä päivässä. Nyt yksistään koronaan kuolleita on ollut huippupäivinä 450 henkeä.  Tämä on sairaanhoidolle ilmeinen kriisi. Espanjassa kuoli vuonna 2018 puoli miljoonaa ihmistä, keskimäärin 1300 ihmistä päivässä. Nyt koronaan on kuollut 8200 ihmistä, viime päivinä 1000 ihmistä päivässä. Tämä on lähes kestämätöntä. Kiinan 11 miljoonan asukkaan Wuhanissa kuolee koronaan tällä hetkellä noin 10 ihmistä päivässä. Normaali kuolleisuus Wuhanissa on 250 henkeä päivässä. Uusia tartuntoja on havaittu, mutta tilanne on paranemaan päin. Kansalaiset puhuvat kuitenkin hautausmaille viedyistä tuhansista uurnista ja väittävät tilannetta vääristellyksi.

Koronakriisi on vakava juttu. Sitä ei pitäisi vähätellä, vaikka hieman mieli tekisi. Ei se onneksi kuitenkaan johda samaan minkä teki vuoden 1918 influenssa. Siihen kuoli 50 miljoonaa ihmistä eli 3 % maapallon väestöstä. Vertailun vuoksi I maailmansota tappoi 7 miljoonaa ihmistä. Nyt ehkä selviämme alle sadasosalla uhreista. Ehkä prosenttiluku voisi olla 0,005 %. Onko tämä toiveajattelua?

Espanjalainen influenssa vuosina 1918-1920 tappoi 20-70 miljoonaa ihmistä 1,8 miljardin ihmisen maapallolta. Se iski erityisesti lapsiin ja nuoriin. Sen jälkeen eri flunssat ovat tappaneet 1-3 milj. ihmistä kukin. Normiflunssa tappaa joka vuosi noin 400000 ihmistä. Nyt meillä on koronaan kuolleita 40000 henkeä. Korona ei ole normiflunssa. Onko kukaan uskaltanut tehdä ennustetta? Ei!

Onko nyt panikoiduttava?

Koronaviruksen suhteen on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Nekin vastaukset jotka tulevat ovat luokkaa ”ei tietoa”.  Onko suhtautumisemme siis paniikki? Paniikki on muuten kreikkalaisen Pan-jumalan voimakkaan huudon luoma pelästystila. Jumalien taistellessa maallisia tai taivaallisia vihollisia vastaan pelästytti Pan huudollaan vastustajat pakoteille. Heille syntyi paniikki. Pan ei suinkaan tehnyt temppuaan panhuilulla, sehän oli Panin kehittämä soittoväline. Yleensä Pan kyllä harrasti bakkanaalisia menoja kauniiden naisten ja muiden ystäviensä kanssa. Huutoon hän äityi vasta vaaran uhatessa. Tarvitaanko siis nyt Pania ja paniikkia? Koronan suhteen olemme jo panikoituneet. Me siis osaamme sen! Greta Thunberg vaatii ihmisiä panikoitumaan ilmastonmuutoksen vuoksi. Jotkut hieman räpyttelevät silmiään. Mitään ei tehdä. Nyt on jokapäiväisiä tiedotustilaisuuksia monen ministerin voimin koronasta. Milloin he aloittavat ilmastonmuutoksesta?  Onko nyt aika uskoa Gretaa? Kriisit ovat todistaneet olemassaolonsa.

Vai ovatko asiat nyt lopullisesti niin kuin manalle menneen ystäväni Mattikoon Wienissä havaitsemaa Fleischmarktilla sijaitsevan keskiajalta toimineen Griechenbeisl-kapakan seinälause kertoo: “Mancher will angesehn sein als habe er noch kein Wasser getrübet, hat abert wol eine längere Zeit mit dem ganzen Hindern drin gesessen.” ”Moni tahtoo uskoa, ettei vielä koskaan ole mitään vettä samentanut, vaikka onkin jo pitemmän aikaa istunut siinä koko perseellään”.

Maailmantalous perustuu luottamukseen?

Soitan viisastumisen toivossa ystävälleni Pekka Korpiselle. Hän kertoo minulle globaalin rahapolitiikan ihmeellisyyksistä. Kertoo valtioiden rahan ja yksityisen rahan vuorovaikutuksesta. Valtioiden rahapolitiikka on varsinaisesti pyrkinyt inflaation estämiseen. Inflaatio ei kuitenkaan ole uhannut viime vuosina. Korpisen mielestä Kiinan ja Intian miljardi halpaa ja työteliästä käsiparia ovat syöneet maailman inflaation. Valtioiden rahaa on tässä maailman suuressa rahapussissa noin 10 %. Valtion raha on konkretiaa, yksityinen raha on luottamusta. Joskus luottamus pettää. Yksityinen raha innostuu liikaa takomaan tuohta ja silloin syntyy pankkikriisi. Pekka sanoo, että joskus taloustieteiden ymmärtäminen ei auta vaan ahneus ajaa kriisiin. Olisi tutkittava ihmisluontoa. Valtiot taas voivat elvyttää painamalla lisää seteleitä. Se on virkamiesten puuhaa. Rahapolitiikka ja politiikan politiikka ovat toisistaan erotettuja. Hän pohtii ottaisiko yksityinen raha mieluummin vastaan veronkorotuksia vai valtion lainapapereita. Uskoo viimemainittuun. Amerikkalaiset ovat nyt päättäneet iskeä tiskiin 2000 miljardia. Suomeen verrattuna tämä tarkoittaisi 30 miljardin panostusta. Tähän suuntaan ollaan menossa. Pekka ei ole varsinaisesti huolissaan. Arvelee 1990-1993 laman kokemusten perusteella valtion velan tulevan lähivuosina Suomessa hyppäämään nykyisestä 60 prosentista bruttokansantuotteesta noin 100 prosenttiin eli lähemmäs nykyistä euromaiden keskiarvoa.  Uskoo rahan riittävän, vaikkei uskokaan suureen rekyyliin viruksen tultua torjutuksi. Ryhdyn nyt miettimään koronan kustannuksia, meidän globaalia laskuamme. Voisiko sitä jotenkin verrata sotien ja muiden kriisien hintalappuun. Mitä maksaisi maailman kansantuotteen 10 % pudotuksen saattaminen entiselle tasolle? Joku toivoo, että nyt tapahtuisi muutos. Ettei sitä nyt sinne pitäisikään nostaa. Mutta tuo ihmisluonto. Joku kysyy voisiko koronasta pääsemisen ja ilmastonmuutoksen torjunnan taistelua jotenkin yhdistää? Hyviä kysymyksiä ilman vastauksia, mutta kiinnostavia.

http://penttimurole.blogspot.com/2017/11/millennium-asettaa-trendeja_12.html

En voi olla suorittamatta tavanomaista asioiden suhteellistuttamista. Mitä kriisit maksavat, sitä kysyn itseltäni. Auttaisiko tieto koronan sijoittamiseen oikeaan mittasuhteeseen?

Tämä laskelma on nyt täynnä arvauksia.  Ilmastonmuutoksen torjunnan rahoituksen arvellaan vaativan 2000 mrd. euroa vuodessa. Sota terrorismia vastaan Afganistanissa ja Irakissa (pääosin) on maksanut 300 miljardia vuodessa. Syyrian sota puolestaan 50 miljardia vuodessa. Maailman köyhyyden torjuntaan on joku viisaudessaan esittänyt 200 mrd. vuodessa. Se tuntuu hyvin vähäiseltä. Pakolaiskriisi vaatii 100 mrd. vuodessa. Entäs sitten korona? No, arvataan 300 mrd. vuodessa ainakin parin vuoden ajan. Päälle vielä lainoitusta ja takuutukea 5000 miljardia.

Kuolleiden määrä on meille rahaa konkreettisempaa. Korona tulee ehkä surmaamaan tavanomaisen jokavuotisen flunssa määrän parin vuoden aikana eli 200000 uhria vuodessa.  Syyrian sodassa kuoli 30000 ihmistä vuodessa ja sodassa terrorismia vastaan 40000 henkeä vuodessa. Köyhyyteen, nälkään ja niistä aiheutuviin sairauksiin kuolee arvioiden mukaan 9 miljoonaa ihmistä vuodessa. Se on muuten 16 % kaikista maailman kuolemista. Ilmastonmuutoksesta kertovat arviot puhuvat puolesta miljoonasta kuolleesta vuodessa. Ne varmaankin sisältyvät osittain sanottuun 9 miljoonaan. Jos osallisia ajatellaan niin sodat ovat tietysti ykkösenä. Sodissa terrorismia vastaan Irakissa ja Afganistanissa on kuollut noin 1 % väestöstä. Vertailun vuoksi suomalaisia kuoli II maailmansodassa 2,5 % väestöstä ja saksalaisia 13,5 % väestöstä.

Ilmastonmuutoksen torjunta on keskittynyt tähän mennessä energiatuotantoon. Kehittyvät maat ovat olleet fokuksessa. Rahaa on kai liikkunut 100 miljardin euron tietämissä. Arviot ilmastonmuutoksen pysäyttämisen vaatimista vuosittaisista investoinneista ovat 2000 miljardin luokkaa. Tämä siis olisi hakusessa. Maailman metsitys on yksi tehoavista keinoista. Muistat ehkä lukeneesi minun blogistani Saharan metsityksen haavetta metsittää 80 vuoden aikana 500 miljardilla vuodessa 6 milj. neliökilometriä Saharaa ja poistaa viidennes maailman CO2-päästöistä.

Pannaan sodat pakettiin ja ryhdytään tositoimiin

Jos sodat terrorismia vastaan voitaisiin panna pakettiin ja muutenkin rakentaa mieluummin kuin rikkoa niin vuodessa jäisi ylijäämää suurimman kriisimme eli ilmastonmuutoksen torjuntaan. Ilmastonmuutokseen kuolee jo nyt asiantuntijoiden arvion mukaan 500000 ihmistä vuodessa. Köyhyyteen kuolee ennen aikaisesti 9 miljoonaa henkeä vuodessa. Korona on hoidettava ja se hoidetaan. Sen tultua hoidetuksi maailma voi keskittyä tärkeimpään. Ehkä siihen silloin on uskallusta. Ainakin meidän Sannamme uskaltaa.