Tanssit kompassitorilla

Mikä on kompassitori? Kompassitori on läpikulkupaikka ja ohikiitävän hetken kulutuspiste. Se voi olla sovittu kohtauspiste tai maanalaisen Helsingin kiintopiste. Monelle se ei ole varsinaisesti mikään paikka. Kunhan on monttu kaupungin vatsassa. Voihan se olla jollekin ikimuistettavan ensirakkauden syttymiskohta - tai huonon uutisen kuulemiskohta. Se saattaa olla väsähtäneen hetkellinen lämmittelypaikka. Nukkumispaikka se ei ole. Miksi ei? No, Liisa suunnitteli sinne aikanaan pilareita kiertävät pyöreät penkit, joilla ei voi nukkua. Aah! Siinä täytyy siis olla minulle jotain henkilökohtaista. Sellaista mikä tekee sen tärkeäksi ja tämän blogin arvoiseksi? Niin on! Kummallista miten tällaiset asiat miltei unohtaa. Asiat jotka joskus merkitsivät paljon. Muuten tuo metroaseman lippuhalli ei liene viralliselta nimeltään ”kompassitori”. Vai onko oikea nimi ”Kompassitaso”. Sellaista nimeä tuntui Metro-lehti tarjoilevan. Hesari taas kirjoitti ”Kompassitorista”. Jää epäselväksi!

  

Tämä kiva kuva on tuosta yli 13000 kertaa katsotusta Sami Halmeen tanssivideosta. Sehän oli vihreiden show – kiva sellainen. Nyt tuottaa lähes ylivoimaisia vaikeuksia saada tuota videota tänne blogiin. Kun en ole edes Facebookissa - missä se pyörii. Auttakaa viisaat minua!

No, saatinhan se linkki tuohon:
 https://www.facebook.com/video.php?v=815726338468508&set=vb.100000934485317&type=2&theater

Ja vielä toinen kuva tansseista Metro-lehden nettisivulta otettuna.

Nyt kompassitorilla tanssittiin. Tori kohosi yllättäen erityiseen arvoon. Videota katsellessa ajatteli: miksei aiemmin? Miksei vaikka itsenäisyyspäivätanssit tai uuden vuoden tanssit? Juhannustanssit eivät sinne käy, puuttuu kesäyön valo. Katsokaa tuota videota. No, vihreät siinä pääasiassa tanssivat Ville Niinistön johdolla vapaasti valittavan parisuhteen puolesta. Näyttää tutulta. Ennen ahkeraan vierailluilla tanssilavoilla, kuten Jenkkapirtillä ja mahtavalla Eenokilla, ”lehmäparit” olivat varsin yleisiä. He yleensä aloittivat parafinoidun lattian kulutuksen miesten lämpenemistä odotellessa.

Eikä ainoastaan tanssittu, vaan toisella kertaa myös imetettiin pikkuisia. Mahtavaa! Paikka sai siis elää tuonkin! Tuo paikka!

Suunnittelusota

Oikeastaan käytiin kaksi suunnittelusotaa. Ensimmäinen sota oli siitä missä metron peruslinja kulkee. Kulkeeko se Kaivokatua tai Espaa? Toinen sota oli peruslinjan valinnan jälkeen Kaivokadun/Rautatientorin aseman kaksipäisyydestä tai yhden lippuhallin ratkaisusta. Mutta mikä se nyt oli se omakohtaisuus tähän Kompassitoriin liittyen? Aion nyt hieman kertoa siitä sodasta, kunhan pääsen asiaan.

  

Kesäkuussa 1971 Helsingin kaupunginhallitus päätti, että metroa kehitetään kaksilinjaisena. Peruslinja menee idästä länteen ja U-linja lähtee Huopalahdesta, kiertää niemellä ja jatkaa Pasilaan ja/tai Oulunkylään. Liityntäasemat ovat Kampissa ja Hakaniemessä.

Yleisesti metrosuunnittelun periaatteet olivat hallinnassa, sillä kaupunginhallitus oli päättänyt pitää jatkosuunnittelussa ja rakentamisessa ohjeellisena joukkoliikennejärjestelmän runkona ”Raideliikenteen perusverkkoa 1971”. Ajatuksena oli siis rakentaa kaksilinjainen keskustaverkko, ns. peruslinja Kaivokatua pitkin ja ns. Espan linja osana U-metroa.

Metropäätös oli tehty, mutta suunnittelussa velloi ankarana keskustelu keskustalinjan paikasta. Kaupunkisuunnittelijat kannattivat metron peruslinjan tuomista Aleksille tai Espalle. Metrotoimisto tutkitutti asiaa ja me laskimme tietokoneella linjalle optimipaikan.

Peruslinjalle tutkittiin erilaisia vaihtoehtoja Espan ja nykyisen paikan välillä. Ystävämme Mauri Heikkonen kehitteli jopa erityistä maankäytön ja asemasijoituksen simulointia linjoja vertailtaessa. Nykyinen paikka sitten valittiin kaupunkisuunnittelijoiden kauhuksi. Linjapäätökseen vaikutti hinta. Espan linja olisi tullut kalliiksi huonon maaperän ja useamman aseman vuoksi.

Tältä ajalta on muuten mielenkiintoinen video ”Metron sijainnista kiisteltiin pitkään”.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/helsingin_metro_valmistui_vuosien_vaannon_jalkeen_80554.html

Keskustelijat olivat Jouko Rantanen, metrotoimiston rakennuspäällikkö, Henrik Kalliala, metrotoimikunnan jäsen, Veikko Heino, kaupunkisuunnitteluviraston arkkitehti ja Seppo Sanaksenaho, kaupunkisuunnitteluviraston liikennesuunnittelija.

Varsinainen suunnittelusota alkoi sitten Kaivokadun asemalla, eli nykyiseltä nimeltään Rautatientorin asemalla. Asematunneli oli silloin olemassa ja kadun alla olivat valmiina betoniin valettuina Kaivokadun suuntaiset metroputket. Metro oli kuitenkin päätetty toteuttaa syvämetrona, joten nämä tunnelinpätkät toimivat squash-halleina. Kaivokadun ratkaisumalleja ja erityisesti yhteyksiä rautatieasemalle oli selvitelty useassa osaraportissa. Aluksi tutkittiin poikittaista asemamallia, jossa pohjoinen lippuhalli sijaitsi Kaivokadun alla asematunnelin länsipuolella ja eteläinen lippuhalli Ylioppilastalon aukiolla. Asemaan liittyvien geoteknisten ongelmien vuoksi ratkaisua etsittiin sitten yhden lippuhallin mallilla. Jalankulkuyhteydet ”perunatorille” ja rautatieaseman paikallisjunaraiteille toteutettaisiin rakentamalla maanalaiset liukukäytävät. Niin huomatkaa! Nämä maanalaiset liikkuvat jalkakäytävät Martinlaakson radan raiteilta perunatorille oli merkitty jopa asemakaavaan.

  

Poliitikot osallistuivat tuohon aikaan vilkkaasti keskusteluun. Erkki Tuomioja teki valtuustoaloitteen laajemmasta tutkimuksesta. Hän halusi tarkempia selvityksiä. Tämä, nykyinen, tanssihalli sitten voitti. Nyt suurisuuntaiset pisararatkaisut menevät läpi ilman halaistua sanaa, byrokratian voimin! EVVK.

Ketkä nyt sitten sotivat? Puolustustaistelua yhden lippuhallin puolesta kävimme arkkitehti Pentti Aholan kanssa. Hänen toimistonsa vastasi aseman arkkitehtisuunnittelusta. Mukana geimissä oli insinööri Kimmo Kaitila. Hän oli konsulttiryhmän projektipäällikkö. Rakkaita ystäviä, mutta molemmat jo pitkäaikaisia vainajia! Tuolloin kaupunkisuunnitteluvirastossa vaikuttanut arkkitehti Timo Niini oli päävastustajamme. Hän oli vakuuttunut siitä, ettei Rautatientorin asemaa – silloin Kaivokadun asemaa – tule kytkeä asematunneliin. Tai no, viiden metrin käytävällä korkeintaan. Asematunneli oli eräänlainen pahan symboli. Olivathan seurakunnatkin päättäneet luopua tunneliin sijoitettavasta kappelista. Olikohan Timo opiskeluaikojen Kristin Killan miehenä tämän taustalla? No ei, murra kunhan ilkeilen. Timo on hyvä kaveri.

”Sateenvarjo” tai sitten ei

Suunnittelijoina olimme tähän yhden lippuhallin ratkaisuun suorastaan intohimoisen ihastuneita. Kaupunkisuunnitteluvirasto oli kuitenkin toista mieltä. Taistelussa olin jäämässä yksin, sillä arkkitehti Pentti Ahola, rakas suunnittelukumppani ja yhteisesti luodun sateenvarjoteorian isäpuoli, sairastui ja kuoli juuri tämän taistelun kuluessa. Kuuman kesän lopulla 27.7.1972 kaupunkisuunnittelulautakunta vaati lisäselvityksiä, joiden avulla voitaisiin arvioida viiden erilaisen asemavaihtoehdon paremmuutta. Asiaan liittyi Erkki Tuomiojan valtuustoaloite 20.9.1972.

Suunnittelusotaa ratkaisemaan perustettiin kaupunkisuunnitteluviraston ja metrotoimiston yhteinen kaikkivaltias komitea. Puheenjohtajana oli virastopäällikkö Lars Hedman ja jäseninä liikennesuunnittelupäällikkö Heikki Salmivaara sekä metron puolelta apulaiskaupunginjohtaja Veikko Järvinen ja metron rakennuspäällikkö Olli Laine. No, moninaisten vaiheiden jälkeen saimme voiton. Siihen vaikutti ratkaisevasti Lars Hedmanin kanta. kiitos Lasse! Saimme tuon tanssihallin! Timo Niini oli sittemmin metron suunnittelupäällikkö ja valvoi tuon alkuun vastustamansa tanssihallin toteuttamista. Kiitos Timo sinullekin!

  

Tässä kuvassa vielä näkyy talvipuutarhan vehreyttä, suihkulähdekin taitaa solista. Nyt lippuhalli on myyty mainoksille. Se juuri pudottaa tilan arvoa. Mutta nytpä siellä tanssittiin! Se nostaa tilan arvoa. Liisa ei arvannut kompassia piirtäessään sen tulevaisuutta tanssilattiana.

Kompassia ja talvipuutarhaa

Mutta, suunnittelun edetessä aseman ankea laatu alkoi askarruttaa. Ahola oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Olimme siis vailla hänen sarvikuonomaista tukeansa. Ettekö tienneet? Ahola oli sarvikuono. Niinpä ryhdyimme Kimmo Kaitilan kanssa aivopesemään metrojohtaja Unto Valtasta, sarvikuono hänkin. Asemalle oli saatava jotain pehmeää, kiinnostavaa - taidettakin. Teimme pikasuunnitelman, jossa lippuhallin nurkkaan ideoitiin talvipuutarha, keskelle lippuhallin lattiaa sijoitettaisiin kompassi, liukuportaiden sisäänmenorintaukseen sijoitettaisiin näyttävää taidetta, mahtavat pilarit ympäröitäisiin istumaystävällisillä - ei makuuystävällisillä - penkeillä. Liisa Ilveskorpi piirsi ja miehet yllyttivät. Unto Valtanen uskoi ja innostui, hän vei ideaa eteenpäin. ”Pehmohankkeet” saatiin osaksi rakennussuunnitelmaa. Kaikki muu toteutettiin, paitsi taide jäi vaille ajateltua vaikuttavuutta. Niin, kyllä kilpailu joskus myöhemmin järjestettiin, mutta teos hukkui ajan virtaan. Miten toteutettiin? Tärkein asia - talvipuutarha - tehtiin väärin. Se ei ollut avautuva osa lippuhallia. Siitä tuli ”kasvihuone”, jonka raskaat rakenteet erottivat lippuhallitilasta. Lasit heijastivat ja erottivat. Hienoa vesiputousta tuskin näki heijastavien lasiseinien läpi. Tila piti myös ”hyödyntää”. Se vuokrattiin erilaisiin tarkoituksiin, aluksi kukkamyymäläksi, myöhemmin puhelinkaupaksi. Kysymyksessä oli taideteoksen yksityistämispyrkimys. Ei onnistunut! Nyt talvipuutarha vesiputouksineen on mitä on – ehkä jo purettu. Miksi? Alentavaa! Sitten vielä Helsingin mainosmyyjät ovat lopullisesti raiskanneet tuon ”suunnittelusotimalla” aikaansaadun kaupunkitilan.

Mutta nyt kaikki on pelastettu. Kompassitorista tuli tanssihalli. Tajusitteko, että tuollainen saattaa suunnittelijasta tuntua ihanalta?

Ryhdyin kuitenkin lukemaan Helsingistä kertovia paikkoihin liittyviä kommentteja. Pitääkö taas masentua, juuri kun olin tullut iloiseksi? Tämäkö nyt on sitä asukasvuorovaikutusta?