Olavi Paavolainen, propagandakoneiston ratas – kiintoisalla tavalla!

Jostain tupsahti kouraani Olavi Paavolaisen ”Synkkä yksinpuhelu”- vuoden 1960 painoksena. Miksi se taas jälleen tarttui käteeni kuin liimattuna? Olen kirjan pariin kertaan lukenut ja olen myös lukenut Matti Kurjensaaren ”Loistava Olavi Paavolainen”, Tammi, 1975, sekä vielä Panu Rajalan ”Tulisoihtu pimeään”, WSOY, 2014. Niin tämä kiistelty kirja ”Synkkä yksinpuhelu”, WSOY, 1946, ilmestyi siis heti toisen maailmansodan päätyttyä. Uusimpana ilmiönä on luettavaksi tarjottu Olavi Paavolaisen löydettyjen tekstien pohjalta Ville Laamasen ja Hannu Riikosen toimittama ”Volga virtaa nyt Moskovaan”, Teos, 2016. Mielenkiintoinen juttu sekin. Kannattaa lukea.

Olen kirjoittanut asiasta myös  pari vuotta sitten blogin. Se oli mielestäni melkoisen ansiokas, joten panen tähän linkin: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/12/olavi-paavolainen-takki-oikein-takki.html

Maailmankirjat sekaisin?

Nyt kun maailmankirjojen sivut ovat jälleen jotenkin sekaantuneet ja suuret maailmanjohtajat – nämä rokkistarat -  syytävät propagandakoneistojensa muunnetun totuuden tai totuudellisen liioittelun  populistisia tuotteita kansalaisten jokapäiväiseksi viihteeksi ja hengen ravinnoksi, ja vielä kun kansalaiset antavat heille tähän innostuneen mandaatin ja ostavat tuotteen - niin sekaisin ovat sivut kerrassaan. Arvomaailma on ”putous”-tasolla. Yllättäen aivan jokapäiväisessä ja ammatillisessa keskustelussa sama tendenssi on vallalla. Kun systeemi täydennyttynä vuorovaikutukseen upotetun propagandakoneiston luomalla informaatiolla on saanut valmiiksi konseptinsa vaikkapa Helsingin kasvusta tai Malmin lentokentästä – se kaikki muuttuu loukkaamattomaksi todellisuudeksi – kunnes elämä sen jälleen paikoilleen asettaa - jos tältä arvomaailman muutokselta ja digitalisaation ihmeeltä ajoissa hengissä selvitään. Mutta nyt ei puhutaTrumpista, ei Putinista, ei Malmista, eikä bulevardeista, eikä HIFK-hallista, eikä vuorovaikutuksesta. Nyt puhutaan Suur-Suomesta ja sodasta – Olavi Paavolaisen suulla.

Olavi Paavolainen, tulenkantaja, hän leimautui ensin kansallissosialistiksi oltuaan kolmannen valtakunnan vieraana, sitten sodan jälkeen kommunistiksi oltuaan ennen sotaa Neuvostoliitossa ja julkaistuaan synkän yksinpuhelunsa. Ja kaiken päätteeksi ryhtyi seurustelemaan itsensä Hertta Kuusisen kanssa. Hänen loisteliaalle kirjailijansielulleen saattaa kuitenkin olla mieluisaa, etteivät hänen ajatuksensa poistu kulumallakaan meidän aikakirjoistamme.

Paavolainen TK-kirjeenvahtajana

Niin, sota-aikana Olavi Paavolainen työskenteli ”koiraslottana”. Hän oli TK-kirjeenvaihtaja eli tiedotuskomppanian alainen rintamakirjeenvaihtaja. Hän työskenteli jatkosodan aikana pääasiassa Mikkelissä, Päämajan yhteydessä olevassa ”Lokissa”. Siellä tarkastettiin kaikki yleisölle tarkoitettu tiedotusaineisto. Olavi Paavolaista otti ankarasti päähän TK-toiminnan tiukka sensurointipakko. Mutta sanoihan Ylipäälikön päiväkäsky TK-toiminnasta juuri näin: ”elävöittää ja kertoa rintamantakaiselle väestölle kirjoitusten, valokuvien ja elokuvien avulla kenttäarmeijan toimintaa etulinjataisteluista ja lepohetkistä huoltomuodostelmien ym. toimintaan saakka sekä saada koko kansa eläytymään armeijan taistelutoimintaan päivittäin ja siten terästämään kansan voitontahtoa…”

Olavi Paavolainen halusi ja ei halunnut rintamilla toimiviin tiedotusyksiköihin. Hän poti omantunnontuskia siitä, ettei ollut etulinjan kirjeenvaihtaja - tai suorastaan taistelija. Mutta hän tuntui viihtyvän myös mainiosti päämajakaupungin elämässä. Olipa hän jo melko vanhakin – 38-vuotias – etulinjahommiin. Olavi Paavolaisen sotilaselämän kohokohtia olivat retket Aunukseen. Hän ei ollut varsinainen Suur-Suomi-intoilija. Mutta hän oli heimokansaintoilija. Hän rakasti ”Harmaasilmä Aunusta”. Hän rakasti sen taloja ja kyliä ja kalmistoja. Aunuslaisia hän kutsui heimokansaksi, vepsäläiset olivat jo kaukaisempia sukulaiskansoja. Suur-suomalaisten valistustoiminta ja Aunuksen kansaan kohdistuva uskonnollinen käännytystoiminta saivat Paavolaiselta täyslaidallisen. Eikä syyttä.

Olavi Paavolaisen ”Synkkä yksinpuhelu” ilmestyi alkuun August Rodinin mietiskelijän kansikuvalla varustettuna vuonna 1946. Paavolaisen saatua ”virallisen maineenpalautuksen” Eino Leino seuran kirjallisuuspalkinnon myötä vuonna 1960, Otava julkaisi kirjasta toisen painoksen. Kirjan kannessa luutnantti Paavolainen on  Aunuksessa ihailemassaan itäkarjalaismiljöössä vuonna 1942. Kuvan oli ottanut hänen ystävänsä, TK-kirjeenvaihtaja Kim Borg, ”ikiteekkari” ja myöhemmin tunnettu oopperalaulaja.

Kirjansa alkuosassa  jatkosodan syttymispäivästä 25.6.1941 asemasotavaiheen vakiintumiseen saakka Paavolainen  kuvaa runolliseen tapaansa itä-karjalaista kyläkulttuuria ja arkkitehtuuria. Tässä blogissa siteerailenkin pääasiassa  näitä helmiä. Olimme sodassa. Hän oli rintamakirjeenvaihtaja. Siksi on selvää, ettei kirjoittaminen rajoitu pelkkään kyläkuvaan. Sodan tuoma kärsimys ja ihmiskohtalot ovat pinnalla.

Päiväkirjan lehtiä

23.6.1941. Ylipäällikön ällistyttävä päiväkäsky aamulla. Miten pateettinen, epäaito ja ennen kaikkea epäsuomalainen.  ”Pyhä sota” siinä haiskahtaa melkein tsaarinajan ryssäläisyydelle. Ja miten voisi suomalainen talonpoika innostua moisesta käsitteestä kuin ”ristiretki”. Luterilaiset pappimme, jotka pitävät meitä suorastaan Jumalan valittuna kansana, hihkuvat tietysti innosta. Koko tämä juttu alkaa epäilyttävästi vivahtaa militaristien seikkailulle. Se on kertakaikkisesti ”herrojen sotaa”. .. Pää kylmäksi, pää kylmäksi, hoen jatkuvasti.

1.7.1941. Joensuu. Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla. He lienevät saapuneet pitkien matkojen takaa. Aamutyhjä kaupunki. Hautausmaalla säpsähdyttää vuoden 1918 sankaripatsaan runosäkeistö:

Tule ei vaivatta vapaus,

eipä kuorman kantamatta,

eipä uhrin antamatta.

Valloille elon ja kuolon

itseuhri on ihanin.

Avuttoman mystillinen sana ”itseuhri” jää soimaan mielessäni. Mitä se tarkoittaa? Koko itsenäisyyden ajan on Suomen kansalle korostettu uhrautumisen merkitystä. ”Und setzet ihr nicht das Leben ein, wie wird euch das leben gewonnen sein.” (”Jos et aseta elämääsi alttiiksi, miten sen voit itsellesi voittaa.” Tämän lauseen kirjoitti Friedrich von Schiller, Wallenstein lager, näytelmä 30-vuotisesta sodasta). Mutta entä tuo outo käsite ”itseuhri”… Onko uhraus jo muuttunut itsetarkoitukseksi? Onko uhrautumisesta tullut ihanne sinänsä?

Ensimmäistä valkoista arkkua viedään sataman lähellä sijaitsevasta ”Kekistä” sankarihaudelle päin… Vähäinen sotilasjoukko seuraa koruttomien rattaiden jäljessä. ”Kekin” - Kaatuneiden Evakuomiskeskuksen – pihalla on kokonainen vuori tuoreeltaan loistavia arkkuja.

5.7.1941. Metsä on typötyhjä, vaikka olemme jo lähellä vielä näkymättömissä olevaa rajalinjaa. Hiekkakuopassa istuskelee pari upseeria kenttäpuhelimen vieressä. Meitä varotetaan menemästä eteenpäin, vaikka miinat tiestä onkin jo poistettu, sillä murroksessa rajalinjan takana on venäläinen konekivääri. Etenemme maassa ryömien. Linja lähestyy. Silloin näen äkkiä kuusen kylkeen puolukanvarpujen korkeudelle veistetyn vaalean neliön, johon on karkealla lyijykynällä kömpelösti tekstattu seuraavat sanat: ”Oi Eurooppa, missä sun miehesi on? Me seisomme rajalla yksin.”

8.7.1941. Mitä lähemmäksi Lengonvaaraa tulemme, sitä aavemaisemman rytöiseksi, melkein troopilliseksi muuttuu ympäröivä kostea korpi. Polun molemmille puolille näkee kuusien ja bambua muistuttavien tiheiden pajukkojen läpi tuskin paria metriä pitemmälle; ja kun alamme nousta vaaran rinnettä muuttuu vanhoilla kaskimailla kasvava lepikköviidakko suorastaan läpitunkemattomaksi, suhisten epämiellyttävästi iltapäivätuulessa. Vaaran korkea laki on täynnä kranaatinkuoppia ja sirpaleet ovat viistäneet maahan kieloja ja maariankämmeköitä. Täältä on rajalinjalle vain nelisensataa metriä. Pensaikossa makaaville vartiomiehillekin on ympäröivän tiheikön takia jouduttu raivaamaan ampumalinjoja. – ”Niinhän ne rapnellit kolisevat pusikoissa kuin piimäkannut”, sanoo muuan vanhempi parroittunut sotilas tiedustellessani, miltä täällä keskityksen aikana tuntuu.

11.7.1941. Kuulemme illansuussa esikunnassa, että radion aamu-uutisissa on luettu Ylipäällikön päiväkäsky, jossa varsin suorin sanoin on puhuttu Itä-Karjalasta, Vienan ja Aunuksen vapauttamisesta. Se tekee ilkeän säväyksen. Tässä kirotussa ryteikössä olemme ainakin me menettäneet kaiken käsityksen ”historiallisuudesta”. Pienellä aukiolla nyt täysin rauhallisen rajalinjan lähellä näemme ensimmäiset kaatuneet: miinaan astuneen sotilaan muodottomat ja palaneet jäännökset, joissa ihmisruumiista muistuttaa vain irtonainen oikea kämmen, sekä suoraan suuaukkoon ammutun vaaleatukkaisen alikersantin, jonka hampaiden välistä pursuaa verta ja limaa.

Harhailemme pitkään metsissä. Puupylväässä loistaa Ylipäällikön uusi päiväkäsky: ”Karjalan vapaus ja suuri Suomi väikkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä…” Mutta korskeita sanoja vastapäätä makaa sammalikossa havuilla ohuesti peitetty karkea puulaatikko, joka sisältää korpraali Arvi Eskelisen jäännökset ja jonka kannella on jollekin naiselle osoitettu vaatimaton, harmaaseen paperiin kääritty paketti. Laatikon päällä on teksti: ”Eilen lähetetyssä laatikossa oli vain jalka Eskelisen, muut jäännökset olivat kersantti Mannisen jäännöksiä.”

13.7.1941. Paluu Ilomantsiin. Sanomalehtien kautta tutustun jälleen ”kulttuuriin” ja maailman tapahtumiin. Salla ja Repola on vallattu. Itärintamalla saksalaiset ovat jo ylittäneet Stalin-linjan ja vallanneet Riian. Suurpolitiikan tulevan kulun ahdistavaa aavistelua… Taistelut lähestyvät Leningradia. Mutta ei riitä se, että Saksa voittaa Venäjän. Jos se väsyy voittajana, on se kuitenkin hävinnyt sodan. Mikä on silloin Suomen kohtalo? Miten lapsellisen sokeasti me tuijotammekaan saksalaisten ”voittoon” ja Moskovan valloitukseen! Voi tulla meillekin sellainen aamu, jolloin heräämme kauhuun voittajan seppel ohimoilla…

1.8. 1941. Istumasotaa. Elokuu alkaa ja sodanhan piti olla jo lopussa siihen mennessä! Olihan miehille haasteltu, että he saavat vielä korjata viljaa omilta pelloiltaan. – Paukku-uutinen: englantilaiset pommittaneet toissapäivänä Liinahamaria . Terve, se vielä puuttui.

2.8.1941. Kollaa. On maisemia, joiden ylle ei edes ajallinen välimatka ole vielä pystynyt luomaan sovitusta ja rauhaa – joiden yllä kunnia ja kärsimys vielä värisevät kaikessa kipeässä alastomuudessaan. Inhimillisesti riipaisevimpana ja traagillisesti sankarillisimpana nousee näistä maisemista esiin se paikka, joka kesti – maailmanmaineen seppelöimä Kollaa. Tämä maisema on niin infernaalisen juhlallinen, että sen laatusanaa etsiessään mieleen pakostakin tulee ”dantemainen”. Dorén synkkä ja pateettinen piirrin olisi omiaan kuvaamaan Kollaata…. Aavemetsä, joka ei koskaan huoju tuulessa, jossa ei lehti liikahtele, eikä neulanen rapise. Puut ovat kuin sirpillä niitettyjä. Maa tynkien välissä on ammusten myllertämää. Syvässä äänettömyydessä se tuntuu vielä voihkivan niiden raatelussa… Usva nousee joesta ja järveltä…Vaappuvat harsot kietoutuvat kuolleisiin runkoihin, kapuavat hetkisen hiiltyneen kaarnan koloissa ja liukuvat sitten repaleisina edelleen seuraavan rungon syleilyyn… Hiljaisuus on niin hirvittävä, että vaistomaisesti puhuu kuiskaamalla.

Niin - mikä mysteeri Suomen kansa juuri Jumalansa ansiosta onkaan ollut maailmalle Lutheruksen valittu kansa joka uskonsa voimalla on pystynyt ihmeellisiin suorituksiin. On hetkiä ja juuri täällä, jolloin tätä kaikkea ei tosiaankaan tee mieli pilkata. Saksalaisilla ei ole puolellaan mitään muuta kuin mahti ja väkivalta ja mekanismi. Mitä tulee heistä sinä päivänä, kun Stukat ja Rassenstitzheit kerran pettävät?.

27.8.1941. Tänään ylitämme vanhan rajan… Suoraan edessä paistava vihlovan kirkas syysaurinko häikäisee silmät niin, että minkäänlaista tähystystä on turha yrittää suorittaa. Säteet säihkyvät monivärisinä kosteutta huokuvan korven höyryävissä usvissa ja saavat kolonnien muodottomaksi liejuvirraksi rikkoman tien loistamaan häikäisevien peltilevyjen lailla… Rupean lopulta väittämään, että jotakin on vinossa. Tämä maisema ei kerta kaikkiaan voi olla Suomen puolta. Miksi – sitä en voi selittää. Mutta vaisto alkaa sanoa, että ilmassa on yhä ahdistavampi vierauden tuntu. ”Pojat”, väitän yhä kiivaammin, ”uskokaa pois, olemme varmasti jo ryssän puolella!”

Rajanylityksen jälkeen emme ole nähneet yhtään ihmistä. Typötyhjä on myöskin ensimmäinen rajantakainen kylä… Mutta miten sävähdyttävä ja taiteellista silmää ihastuttava onkaan kylän maalauksellinen harmaa, sataprosenttisesti rajakarjalainen arkkitehtuuri. Nämä talot ovat tuttuja jo lapsuudesta saakka kirjoista, jotka ensinnä kertoivat Kalevalan löydön kiehtovaa historiaa. Ne ovat tuttuja myös suomalaisen taiteen suuruudenkauden, vuosisadan lopun ”karelianismin”, luomuksista – Gallen-Kallelan, Halosen, Järnefeltin, Blomstedtin ja Sparren maalauksista ja etsauksista. Näiden seinien sisällä syntynyt elämäntyyli on innoittanut Eino Leinoa ja Juhani Ahoa; niiden ympärillä leviävän maiseman korpirunous on soinut Sibeliuksen varhaisissa sinfonioissa! Onko Itä-Karjala – aikoinaan Suomen taiteen Sinisen Kukan maa – nyt muuttumassa myös poliittiseksi realiteetiksi? Esteettien ja romanttisten etsijöiden edellä ovat nyt kumisseet suomalaisten sotilaiden askeleet.

Tsalkissa. Nautin väkevästi tilaisuuden harvinaisuudesta. Ensimmäinen nocturno vihollismaassa. Lakkaamatta on muistutettava itselleen miten etäisessä ja vieraassa maanääressä nyt olemme. Yö on kylmä ja kimmmeltävän musta. Järvi on täynnä mustaa sumua ja kiiluvia tähtien kuvajaisia; tuntuu kuin voisi niitä kädellään poimia vedestä rantakelojen välissä. Ja loistavan, kiiltävänmustan yömaiseman päällä säihkyvät tähtien keskellä revontulet! Herooinen, arkaainen, sota- ja erämaaballadi! Hymähdän kesken kaiken huomatessani ajatelleeni: mikä loistava kehys pateettiselle Suur-Suomi-hymnille.

28.8.1941. Missä olisi vanha kansanrunous voinutkaan säilyä muualla kuin juuri tällaisissa taloissa. Ne ovat oikeita kotipesiä – hautovia, hedelmällisiä, ”vanhatestamentillisia”. Runo on ollut kuin säilöttynä niiden arkkitehtonisissa umpioissa ja suljetuissa rakennuskomplekseissa. Tuvat, kamarit, tallit, navetat, ladot, vieläpä joskus kaivotkin ovat kaikki saman katon alla. Talvella pyryn piestessä harmaita seiniä, ei askareiden takia tarvitse astua askeltakaan rakennuksen ulkopuolelle. Eläinten lämmin ja hedelmällinen haju liittyy päivän jokaiseen hetkeen. Lämpö uhoo suurista uuneista, heinä tuoksuu ullakolla, ”karsinan” ja ”sintson” askelmat johtavat hämärään ja eristäytyneisyyteen… Salaperäiset portaat eri kerrosten välillä ovat kuin puuttuvia renkaita vaiston ja tiedon, animaalisen ja intellektuaalisen elämän välillä: Haltia asustaa talon alakerrassa ja Jumalan Äiti sen yläkerrassa, Satu liikkuu karsinassa ja Tieto pirtin viiden ikkunan päivänvalossa… Sotasankareista muodostui täällä filosofeja ja tietäjiä, aktiivisen toiminnan ja tahdon miehistä  liian kodikkaiden ja uuvuttavien liesisavujen huumaamia oraakkeleita. Eepoksesta tuli maailmankuvan tulkki ja ongelmallinen, syntyjä syviä mietiskelevä runoelma.

Ei tarvitse muuta kuin nähdä nämä talot käsittääkseen, miten järjetön ja konstruoitu on tiedemieskoulukunnan muotiin tullut, kouristuksenomainen yritys selittää Kalevalaa historiallisena tapahtumasarjana ja Suomen sotaisen, jopa feodaalisenkin muinaisuuden todistuskappaleena. Viipuri on vallattu. Saksalaiset ovat Tallinnassa.

31.8.1941. Mitä enemmän täällä oleskelen, sitä enemmän alkaa mieltäni painaa (maanmiesteni asenteet)…Hangatessaan lysolilla ja sterisolilla ”ryssänhajua” ulos taloista he tuntuvat desinfioivan myös omat sielunsa kemiallisen puhtaiksi kaikesta mielikuvituksesta. He näkevät vain köyhyyttä ja säälittävää primitiivisyyttä siinä, mikä kuitenkin on yhtä paljon todistus perinnäistapojen elävästä voimasta… Mitä vaarallisin käsitys itäkarjalaisista ”ryssinä” ja ”ali-ihmisinä” on jo täyttä kyytiä muodostumassa. Vihalla ja suvaitsemattomuudella myrkytetty heimoaatteen nurja puoli alkaa paljastua koko irvokkuudessaan. Ilmiö avaa pelottavia perspektiivejä meikäläisten kyvystä hallita näitä valloittamiamme alueita.

23.9.1941. Aunus harmaasilmä.  Syksyn sumu nousee verkalleen Aunuksen lakeuden nummi- ja viljelysmaisemasta. Usvista hiipivät esiin leveät hiekkatiet, harmaat taloryhmät, taivaanrantaan ulottuvat kosteat, leikatut viljapellot, pienet, matalarantaiset suloiset järvet… Harmaat koristeelliset talot ryhmittyvät säännöllisiin riveihin tasankoa halkovan joen tai maantien kahden puolen – aivan säyseinä ja aivan siististi, kuin pihlajan lehdet ruotonsa ympärille tai tyytyväiset herneet palossaan. Ne noudattavat kiltisti, kaikki päädyt veteen päin käännettyinä, pyöreän kyläjärven rantaviivaa. Tai ne puristuvat kapeille, vesien välisille kannaksille ja niemekkeille tungoksesta hermostumatta, ahdingon takia riitaa rakentamatta. Talot tallovat hieman toistensa varpaille, mutta hymyilevat ymmärtäväisesti pitkine, päädyssä sijaitsevine ikkunariveineen: Kyllä hyvä sopu tilaa antaa… Yhtä säyseinä ja fatalistisina tapaavat ne myös kohtalonsa. Niiden vanhenemisessa ja tuhoutumisessa ei ole mitään ahdistavaa tai murhenäytelmällistä. Aunukselaisissa taloissa ei ole kivijalkaa. Siksi ne vain lyyhistyvät raskaan koristellun päätynsä painosta kuin hieman etukenoon ja jäävät siihen odottamaan lahoamisen hiljaista, lopullista hävitystyötä. Aunukselainen kylä ei taistele, se oleilee.

Syksyn kultaa läykkyvien rantojensa välissä lepäävä Kuujärvi alhaalla laaksossa monine haaroineen ja lahtineen kuin iltapäivän kylmänkirkkaassa auringossa itseään venyttelevä ja lämmittelevä, kirpeän sinisenä välkehtivä, monilonkeroinen meduusa…

2.10.1941. Petroskoi vallattu. Kaikkialla rätisee ja narahtelee. Sähkölamppujen valokeilat pelästyttävät sänkyjen alla kyyhöttäviä sairaita ja nälkiintyneitä kotieläimiä. Nouseva myrsky rämisyttää kattopeltejä. Se nostattaa hiillosten liekit yhä kirkkaammiksi ja pöllyttää raunioiden tuhkaa. Väliin lysähtää kasaan koko palomuuri, sinkauttaen kipinäsateen korkealle yöllistä taivasta kohden. Monessa kivitalossa palaa alas romahtanut sisustus vielä täyttä päätä. Ikkuna-aukoista vilkaistessaan näkee kun hehkuvien masuunien kitaan: pudonneet välikatot leiskuvat kirkkaalla liekillä, rautasängyt hehkuvat punaisina ja kiemuraisina kuin valssien välistä matelevat metallikäärmeet. Funkistyylisen konserttitalon, ”Filharmoonisen”, oviaukko johtaa tuliseen pätsiin. Sen edessä olevalla torilla  korkealla jalustalla kohoava Kirovin patsas heiluu tulen loistoa vasten kuin humaltunut, joka näyttää kaatuvan suoraan liekkimereen itsemurhantekijän lailla…

Yläkuvassa paikallisia naisia TK-miehen haastattelemana Kirovin patsaan jalustalla suomalaisten voitonparaatin aikoihin. Alakuvassa iloisia paraatilaisia.

6.10.1941. Aunuksen kalmistot koskettavat joka kerta sydäntäni. Ei ole muuta kuin tämä tummuus ja varjo, tämä surullisten, mykkien multakasojen kohoileminen, tämä katoavaisuuden ja tapahtuneen kohtalontäyttymyksen  jähmettynyt, hievahtamaton tuntu. Täällä on todella ”Jumalan puisto” tai ”Tuonen viita, rauhan viita”. Varjo on niin tumma, ettei maa kuusien alla kasva mitään. Puu, joka kaatuu ristien väliin, jää paikoilleen, kunnes sen kaarna sojottaa mädänneenä  ja aavemaisena kaikkiin ilmantuuliin. Risti, joka kaatuu lahonneisuuttaan, jää maahan korjaamatta. Vadelmapensaat kasvavat viidakkoina varjoisilla kummuilla; kaikkea mätää ja lahoa rakastava heisi saavuttaa jättiläismäiset mittasuhteet…

Jostakin hämäryydestä kuuluu itkuvirren voihke: nainen huojuu kapean multakummun yllä ripotellen sille leipää, vieressään lapsi, joka tuijottaa kysyvin silmin lahoa kumpua ymmärtämättä mitään… Niin tiheä ja kylmä on kirkkaimpinakin kesäpäivinä kuusien varjo, niin suunnaton hiljaisuus, niin karmaisevan barbaarinen hautojen hyljitty, hoitamaton asu. Haluaa paeta, ettei näkisi maahisten nousevan sihisevänä kasana hautakummulle nauttimaan irstasta, pöyristyttävää ateriaansa…

Pimenevä, viljava maisema on kuin tumma leipä, jota joen kiiluva veitsi leikkaa… rusko sammuu. Läpikuultavan kirkasta, vihertävää iltataivasta vasten kuvastuvat tiheissä riveissä seisovien korkeiden talojen harjat kuin musta sahanterä, joka kirskahtaen sattuu iltataivaan kovaan, kylmään lasiin. tyynenä ja pyörteettömänä virtaavan tasankojoen pitkä, kapea peili heijastaa saman mustan, sahanterän kaltaisen näkymän. Tulet syttyvät tiheään ikkunariviin korkealla talojen päädyissä…

30.11.1941. Millä päästä irti tästä suosta, johon asemani propagandamiehenä on minut syössyt? Kalvavaa levottomuutta poliittisen tilanteen takia. Lueskeltu taas ruotsalaisia lehtiä. Ne tekevät aivan sekapäiseksi. Joka kerta luettuani saan kuin myrkkyruiskeen vereeni ja olen pari päivää suorastaan sairas ja pohjattoman pessimistinen Suomen – samoin kuin omastakin -  tulevaisuudesta. ”Liberaali” ja ”demokraattinen” ajattelu niin voimakkaassa ja rohkeassa muodossa paljastaa kuin salaman valossa meikäläisen tyypin nykyisen tragedian: aina vaieta ja pitää suunsa kiinni… Viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen on pakko niellä kapinallisia ajatuksia! Mitä hyödyttää pakottaa itseään propagandaopusten laatimiseen ja vaivata omaatuntoaan yrityksillä muuttua nyky-Suomen maun mukaiseksi? Kuulun Englantiin ja Ruotsiin päin.  Kadonneeseen aikakauteenko? Tai ehkä sittenkin voittavaan? Alkaako saksalaisten sotaonni vihdoinkin pettää, mitä salaisesti toivon, niin rikollista kuin se suomalaisen silmissä onkin?

Tässä vaiheessa Saksan sota-onni ei ollut pettänyt. Ei myöskään Suomen sotaonni.  Suur-Suomen raja oli siirretty Aunuksessa välirauhan rajalta 300 km itään ja vanhalta Suomen rajalta 200 km itään, Syvärille ja Ääniselle.

3.12.1941. Huhuillaan vuoroin rauhasta, vuoroin Englannin sodanjulistuksesta. Olen nykyään  niin herkkä kaikille maailmantapahtumille, etten voisi saada ketään puhetoveria, koska kukaan ei jaksaisi seurata ajatuksenjuoksuani. En osaa sopeutua yleiseen puhekaavaan, ajattelukaavaan, tarkoituksenmukaisuuskaavaan. Näen ja ajattelen aina kuin edemmäksi – minun on pakko koettaa nähdä ja ajatella edemmäksi. Minua kiinnostaa ja järkyttää vain se , ”mikä tapahtuu siinä, mikä näyttää tapahtuvan”. Pakene itseesi! Pakene itseesi!

12.12.1941. Hitler ja Mussolini julistavat sodan Amerikalle. Komppaniaan on saatu 30 pulloa viinaa… Valtava odotus koko päivän. Päätetään, että kauan odotettu, vapauttava ryyppäys on aloitettava mihin vuorokauden aikaan tahansa Ovaskainen (viinan noutaja) vain palaa. Yleinen innostus… Ryyppäys alkaa puoli kaksi yöllä vuoteista noustuamme!

14.12.1914. Vuosisadan ryyppäys jatkuu… kotiin palaavan Haavion suureksi kauhuksi. (TK-komppanian päällikkö Martti Haavio). Kenraali Heinrichs tekee illalla tarkastuskierroksen. Heinrichs minulle: ”Luutnantti näyttää kovin muuttuneelta.” Minä asennossa, mutta varsin horjuen: ”Ikä painaa – Herra Kenraali.” (Paavolainen oli silloin 38-vuotias).

26.12.1941. Suurpolitiikka ja itärintaman tapahtumat sähköistävät ilmapiiriä. Keskustellaan kolmiliiton Saksan, Italian ja Japanin, merkityksestä. Haavio valaa öljyä tuleen kertomalla itse kenraali Talvelan pitävän tilannetta vakavana… Hän on maininnut siitäkin mahdollisuudesta, että meidän on jätettävä Aunus. Ajatus on tosiaan säpsähdyttävä. Siitä tulisi moraalinen romahdus, jota Suur-Suomi-humuun hukutettu Suomen kansa tuskin kestäisi.

31.12.1941. Uudenvuoden aatto Aunuksessa.  Manttelini taskussa rahisee joku paperi. Muistan eilen leikanneeni täkäläisestä rintamalehdestä Karjalan Viestistä kartan, joka esittää maapallon sodassa olevia alueita. teksti ilmoittaa lakonisesti: ”Sota on nyt maailmansota, jonka veroista ennen ei ole ollut. - - - Ainoastaan 225 miljoonaa ihmistä maapallon 2146 miljoonasta asukkaasta elää tällä hetkellä rauhassa. Kyllä sodanjumala Marsin työkenttä nyt on laaja, täytyy sanoa.” Totta sanot – laaja se on! Piste.

Vuoden 1941 lopussa Suomen jatkosotaa oli sodittu puoli vuotta. Hitlerin maailmanvalloitus, elintilan voittaminen Saksan rodullisesti luvatulle kansalle oli alkanut Führerin kannalta suotuisasti. Saksalaiset olivat Moskovan porteilla. Suomen itärintamalla oli 540000 suomalaista ja 220000 saksalaista sotilasta. Suomi oli saanut vedettyä Suur-Suomen rajat Äänisjärvelle ja Syvärille. Monet odottivat savijalkaisen jättiläisen pikaista sortumista.